ISRAEL VALITTUNI II
I S R A E L I N K A N S A N P A K K O S I I R T O L A I S U U S .

JAAKOBIN HEIMO, Israelin ja Juudan kuningaskuntien asukkaat oli pakkosiirretty Mesopotamiaan. Koko tuo ihana maa, jonka Israelin Jumala oli luvannut heille ikuiseksi perintöosaksi, oli runneltu ja raadeltu autioksi ja lähes asujattomaksi. Kukoistavat kaupungit oli tuhottu ja poltettu kuolleiksi raunioiksi. Maaseudun raiskatut viini- ja hedelmätarhat ja pellot villiintyivät ja alkoivat kasvaa piikkipensaita ja ohdakkeita. Jopa metsätkin runsaine eläimineen oli tuhottu. Kukkuloiden ja rinteiden huolellisesti terassoidut viljelmät rappeutuivat.
”Meidän isämme ovat syntiä tehneet, heitä ei enää ole.
Me kannamme heidän syntivelkaansa. Orjat hallitsevat meitä, eikä ole sitä, joka tempaisi meidät heidän käsistään. Henkemme kaupalla me
noudamme leipämme, väistäen miekkaa erämaassa. Meidän ihomme
halkeilee kuin uuni nälän poltteiden takia.
Naisia raiskataan Siionissa, neitsyitä Juudan kaupungeissa .
Ruhtinaita heidän kätensä hirttävät, vanhinten kasvoja ei pidetä arvossa.
Nuorukaiset kantavat myllynkiviä, poikaset kompastelevat puutaakkojen alla. Poissa ovat vanhukset porteista, nuorukaiset kieli-
soittimiensa äärestä. Poissa on ilo sydämistämme, karkelomme on
valitukseksi muuttunut. Pudonnut on päästämme kruunu.
Voi meitä, sillä me olemme syntiä tehneet!
Tästä syystä on sydämemme tullut sairaaksi, näitten tähden ovat silmämme pimenneet- Siinonin vuoren tähden, joka on autiona, jolla ketut juoksentelevat. Sinä, Herra, hallitset iankaikkisesti, Sinun valtaistuimesi pysyy suvusta sukuun. Miksi unhotat meidät ainiaaksi,
hylkäät meidät ikipäiviksi? Palauta meidät, Herra, tykösi, niin me palajamme, uudista meidän päivämme muinaiselleen.
Vai oletko meidät peräti hylännyt, vihastunut meihin ylenmäärin?”
(Val.5:7-22)
NÄIN JEREMIA VALITTAA rakastamansa kansan kohtaloa.

ISRAELIA JA JUUDEAA ympäröivät kansat, ammonilaiset, mooabilaiset, edomilaiset, filistealaiset ja siidonilaiset (foinikialaiset) käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja vapaasti ryöstelivät ja tuhosivat autioituneita alueita. Edomilaiset ja erämaiden beduiineja siirtyi Juudan alueille asuen siellä. Mutta Israelin Pyhä tarkkaili maata ja antoi ankaria varoituksia profeettansa kautta:
”Sano ammonilaisille: Kuulkaa Herran, Herran Sana. Näin sanoo Herra,
Herra: Koska sinä sanoit:”Kas niin” Minun pyhäköstäni, kun se häväistiin, ja Israelin maasta, kun se hävitettiin, ja Juudan heimosta,
kun he menivät pakkosiirtolaisuuteen, sentähden, katso, Minä annan
sinut Idän miehille omaksi, ja he laittavat sinuun leiripaikkansa ja asettavat sinuun asuntonsa. He syövät sinun hedelmäsi ja juovat maitosi.” (Hes.25:2-3)
Samantapaiset tuomiot annetaan myös muista maista, mooabilaisista, edomilaisista ja filistealaisista. (Hes 25:8-17) Tyyrosta annetaan erillinen, Tyyroa ja Siidonia koskeva profetia. (Hes.26, 27, 28, 35)
”Ihmislapsi, koska Tyyro sanoi Jerusalemista:”Kas niin! Murrettu on kansojen ovi, minuun päin se on kääntynyt, minä tulen täyteen-
se on rauniona!”
Sentähden, näin sanoo Herra, Herra : Katso, Minä käyn sinun kimppuusi, Tyyro, ja nostatan monet kansat sinua vastaan, niinkuin meri nostaa aaltonsa.” (Hes.26:2-3)
”Sillä näin sanoo Herra, Herra: Katso, Minä tuon Tyyron kimppuun Nebukadressarin, Baabelin kuninkaan pohjoisesta, kuninkaitten kuninkaan, hevosten ja vaunujen ja ratsumiesten ja suuren väenpaljouden kanssa.” (Hes.26:7)
NEBUKADRESSAR, Baabelin kuningas, todella hyökkäsi Foinikiaan pian Juudan hävityksen jälkeen. Hän hävitti siidonilaisia kaupunkeja mielensä mukaan ja piiritti Tyyron. Tyyron kaupunki sijaitsi meren rannalla ja oli vahvasti linnoitettu. Täydellinen eristys oli vaikeaa, koska Tyyrolla oli meriyhteys käytössään. Piiritystä kesti kolmetoista vuotta, ennenkuin Tyyro antautui, ilmeisesti jonkinasteisen liittosopimuksen muodossa.
NÄIN BAABEL HALLITSI koko hedelmällistä puolikuuta Persianlahdelta Egyptin rajoille saakka. (Nebukadressar esiintyy myös muodossa Nebukadnessar)
Baabelin ja Egyptin välillä käytiin myös sotia, mutta ne eivät muuttaneet voimasuhteita.
Paljon suurempi merkitys oli voimakkaan valloittajakuninkaan Nebukadressarin kuolemalla, joskus 562 eKr.
Hän vapautti Juudean aikoinaan vangitun kuninkaan Jehoiakinin vankilasta.
KRUUNUN PERI hänen poikansa Abel-Marduk (Evil-Merodak).
Evil-Merodak sai hallita vain kaksi vuotta, kun hänen sisarensa mies Neriglissar surmasi hänet, tullen itse kuninkaaksi. Mies lienee sama, kuin Jeremia 39:3 mainittu Neergai-
Sareser. Sareser tarkoitti lääkärien tai maagikkojen päämiestä. Hän kuoli neljän vuoden kuluttua, ja kuninkaaksi tuli Labashi-Marduk. Yhdeksän kuukauden kuluttua puhjenneessa
kapinassa hänet surmattiin, ja kuninkaaksi valittiin Nabonidus. Hänen äitinsä oli kuun jumalan papitar Harranista. Nabonidus oli kiintynyt taiteisiin ja arkkeologiaan. Hän yritti
juurruttaa kuun jumalan palvontaa Baabeliin, vihoittaen näin Mardukin papit. Marduk oli
Hammurabin aikoinaan valtakuntaansa juurruttama jumaluus ja Baabelin pääjumala.
(Marduk, sumerilainen Merodak, auringon poika) Nabonidusin toimet herättivät siinä määrin vastustusta, että maassa puhkesi levottomuuksia. Kuningas teki silloin omat johtopäätöksensä: hän jätti suurvaltansa asioiden hoidon kruununperilliselleen Belsassarille ja muutti itse asumaan erämaahan Teman kaupunkiin Edomista kaakkoon. Sinne hän rakensi palatsin itselleen. Ei kovin viisas teko suurvallan hallitsijalta.

TAPAHTUMIEN POLTTOPISTE oli kuitenkin siirtymässä kauemmas itään, Meediaan. Sen eräässä vasallivaltiossa Anshanissa, suurinpiirtein nykyisen Iranin tienoilla, hallitsi vallanhaluinen vasallikuningas Kyyros (Koores). Hän nostatti kapinan ja sen seurauksena valloitti koko valtavan Meedian valtakunnan n.v. 550 eKr. Kuninkaana hän aloitti valtavat laajentumisoperaatiot. Hän valloitti Syyrian, nykyisen Afganistanin alueita Hyrkanian ja Partian, hän ulotti Meedian rajoja Anatoliaan ja Foinikiaan, Filisteaan ja entisen Israelin alueille. Baabelin mahti näyttää huvenneen kuin aamusumu; vain Baabelin kaupunki valtakunnan sydänalueineen oli valtaamatta. Meedian joukot, joista voitanee tästä lähtien käyttää nimitystä Persian joukot, ylittivät Baabelin valtionrajat v. 539 eKr. Vastus oli valtion hajanaisuuden vuoksi lähes olematonta. Nabonidus kiirehti Baabeliin ja keräsi sinne kaikkien kaupunkien jumalankuvat. Tämä lisäsi hämmennystä ja vastustusta. Kun Kyyros armeijoineen ehti Baabelin muurien ulkopuolelle, kaupungin portit avattiin hänelle taistelutta, ehkä Marduk jumalan pappien toimesta. Kansa tervehti uutta hallitsijaa tanssien ja
lehviä heilutellen. Kyyros osoittautui valistuneeksi ja kaukonäköiseksi hallitsijaksi. Hän ei pyrkinyt tuhoamaan kansan omaa kulttuuria tai uskontoa. Hän käski heti kaikki eri kaupungeista Baabeliin haalitut jumalankuvat palautettaviksi omistajilleen.
Näin oli syntynyt Persian valtakunta, suurin koskaan Lähi-Idässä esiintynyt valtio.
Kyyroksen poika Kambyses oli aikanaan liittävä Egyptinkin suurvaltioon.

BAABEL, kreikkalaiselta nimeltään Babylon, oli aikansa suurin kaupunki. Se sijaitsi Eufrat
virran molemmin puolin, joita yhdisti 115 m pitkä silta. Kaupungin historia ulottuu aina
Hammurabin aikaan 1900 eKr. Kaupunkia suojasi kaksi muuria, joista ulompi oli 26.5 m
paksu ja 90 m korkea. Sotavaunut mahtuivat kääntymään muurien välisessä tilassa.
Kaupungissa oli kahdeksan porttia, joista pääportti, Istarin portti, oli pohjoiseen. Portilta johti suora lähes 20 metriä leveä sinivalkoisin laatoin päällystetty katu Eufrat virran suuntaisena. Kadun molemmat sivut oli varustettuina muurein, joissa oli härkien ja lohikäärmeiden korkokuvia lasitetuista, sinisen, keltaisen ja valkoisen värisistä laatoista. Pääkadun toisella puolella sijaitsi kuninkaan palatsikompleksit, viiden pihan ympärille rakennettuina. Kadun toisella puolella sijaitsi Marduk jumalan temppeli, pohja-alaltaan
450 x 540 m sivurakennelmineen. Lähes 100 metriä korkea ziccurat, porrastemppeli, oli sitä vastapäätä. Valtakunnan loisto ja kunnia näkyi kaikkialla kaupungissa, eikä vähiten ns. riippuvassa puutarhassa, keinotekoisille penkereille rakennetussa puutarhassa.
Rakennusmateriaalina käytettiin poltettuja tiiliä, sillä sopivaa kiveä ei ollut käytettävissä.
Koska maaperän kosteus ja joen nouseva vesi nousi rakenteisiin, talojen perustukset, alimmat tiilivarvit ja lattiat eristettiin bitumilla (asfaltilla).
KAUPUNGIN ASUKASLUVUN on laskettu olleen jopa 200 000, toisten tutkijain mielestä puolet siitä. Kaupunki oli kaupallisen keskuksen lisäksi uskonnollisen elämän keskus satoine temppeleineen ja pyhättöineen. Herodotos kertoo, että porrastornin ylimmässä kerroksessa oli vuode papittarelle, joka oli vihitty Marduk jumalalle. Jokaisen naisen tuli antautua kerran elämässään sukupuoliyhteyteen temppelissä kenen tahansa vieraan kanssa. Tämän ei katsottu vaikuttavan naisen kunniallisuuteen. Kultti levisi moniin maihin, myös Israeliin.
KYYROS EI TUHONNUT kaupunkia millään tavoin, mutta hänen jälkeensä kuningas Kserkses hävitti kaupungin syntyneen kapinan seurauksena v. 578 eKr. Seleukos I Nikotar vei kaupungin raunioista rakennustarpeita omiin rakennuksiinsa v. 312 eKr.
Israelin profeetat saivat sanomia Baabelin hävityksestä. (Jesajan 13. luku sekä Jeremian
luvut 50-51). Molemmat esittävät hyökkääjän tulevan pohjoisesta, Jesaja ilmoittaa sen
nimenkin. Jeremia kirjoitti oman profetiansa kirjaan, jonka hän antoi Serajalle vietäväksi
Baabeliin ja luettavaksi siellä. Serajan tuli lukea kirja, sitoa siihen kivi ja heittää se keskelle Eufratia merkiksi, miten Baabelille oli käyvä. (Jer.51:59-64)
MUUTAMAT JUUTALAISET pakkosiirtolaiset nousivat korkeisiin virkoihin vieraissa maissa.DANIEL kertoo omassa kirjassaan, miten hänet ja hänen kolme ystäväänsä korotettiin kuninkaan palvelijoiksi, aina kuningas Kooreksen (Kyyros) ensimmäiseen vuoteen asti.
Danielin selitettyä Nebukadnessarin unen hänet asetettiin Baabelin maakunnan herraksi, ja hänen kolme ystäväänsä maakunnan hallitusmiehiksi. Danielin ja hänen ystäviensä lahjakkuus ja heidän Jumalan palvontansa herätti kateutta ja vihaa toisissa virkamiehissä.
Kuningas Belsassarin toimesta hänet nimitettiin koko valtakunnan yhdeksi kolmesta valta
miehestä. Belsassar surmattiin sinä yönä, koska meedialainen Daarejaves (Darius) valloitti Baabelin valtakunnan (Dan 5:31). Danielia arvostettiin myös Kooreksen hovissa. (Dan 6:1-3) JUUTALAINEN nuori kaunis tyttö Ester valittiin Persian kuninkaan puolisoksi. Hänen setänsä Mordokai sai korkean aseman kuninkaan hovissa. Tutkijoita on kovasti askarruttanut, kuka Esterin kirjassa mainittu kuningas Ahasveros oli. Koko tämä kirja on eräänlainen arvoitus: Jumalan Nimi ei esiinny siinä kertaakaan, paitsi neljä kertaa muodossa “Jehova” ja kerran muodossa “Minä olen se mikä olen” määrättyjen sanojen alkukirjaimista muodostettuina. Erään uskottavalta tuntuvan teorian mukaan Ahasveros oli sama kuin Astyages, ja Daarejaves (Darius) meedialainen (Dan.5:30-31), Esterin puoliso ja Persian suurvallan tulevan hallitsijan Kooreksen isä. Ilmeisesti Darius voitti Baabelin sotajoukot, mutta koska hän
kuoli hallittuaan kaksi vuotta, Koores nousi kuninkaaksi ja tunkeutui riemusaatossa
vapauttajana Baabelin kaupunkiin, jonka hallitsijaa Nabonidusta vihattiin.
Mordokai on ehkä sama, kuin Jerusalemiin muuttaneiden luettelossa mainittu. (Esra.2:2; Neh. 7:7) Ajoitusta vaikeuttaa se, että tekstissä kuninkaista on usein käytetty arvonimeä.
Täten esim Ahasveros Mahtava; Artaxerxes Suuri kuningas; Daarejaves Ylläpitäjä.
Nehemia oli kuningas Artahsastan (Artaxerxes) juomanlaskija Suusanin linnassa.
(Neh 1:11) Suusan oli muinaisen Eelamin pääkaupunki n. 240 km Persianlahdelta pohjoiseen. Assuria oli hävittänyt sen, mutta Persian kuningas Daarejaves (Darius) rakennutti sen uudelleen.
Siellä oli Persian kuninkaitten talvipalatsi ylellisine setripuupäällysteineen sekä kulta- ja norsunluukoristeineen. Myöhemmin kaupunki rappeutui ja on nykyisin raunioina.

JEREMIA OLI SAANUT Jumalalta Sanan, jonka mukaan Juudan pakkosiirtolaisuus tulisi kestämään seitsemänkymmentä vuotta.
”Sillä näin sanoo Herra: Vasta kun ne seitsemänkymmentä Baabelin vuotta ovat täyttyneet, Minä katson teidän puoleenne ja panen täytäntöön teitä kohtaan hyvän lupaukseni ja palautan teidät tähän paikkaan. Sillä Minä tunnen ajatukseni, jotka Minulla on teitä kohtaan,
sanoo Herra: Rauhan eikä turmion ajatukset; Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”
(Jer. 29:10-11 ; 25:12)
Jeremia profetoi, että vielä Israelin maassa tultaisiin ostamaan ja myymään peltoja. Merkiksi siitä hän itse osti pellon setänsä pojalta Anatotista, Benjaminin maasta, josta hän oli kotoisin. Hän käski sihteeriään Barukia panemaan kauppakirjan saviruukkuun, jotta se säilyisi pitkän aikaa. Ruukku on varmaankin piilotettuna jossain Anatotissa. (Jer.32:7-15)
MYÖS PROFEETTA JESAJA sai samansuuntaisia sanomia koskien Israelin paluuta :
”Lohduttakaa, lohduttakaa Minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne.
Puhukaa suloisesti Jerusalemille ja julistakaa sille,
että sen vaivanaika on päättynyt, että sen velka on sovitettu,
sillä se on saanut kaksinkertaisesti kaikista synneistänsä.” (Jes.40:1-2)
PROFEETTA JESAJA on herättänyt paljon päänvaivaa tutkijoille, ei niinkään sanomansa kuin henkilönsä suhteen. Jesajan kirjan 66 lukua ovat kuin Raamattu pienoiskoossa. Sen ensimmäiset 39 lukua vastaavat Vanhaa Testamenttia, seuraavat 27 lukua vastaavat
Uuden Testamentin kirjoja. Ensimmäinen osa käsittelee Israelia Vanhan Liiton aikana,
seuraava osa muuttuu sävyltään täysin: Se on täynnä ihanaa ylistystä, vapauden sanomaa,
täynnä toivoa ja täyttymystä. Molempien tyyli on kuitenkin sama lentävä, moni-ilmeinen,
runsaasti eri muotoja, termejä ja ilmaisuja käyttävä. Niissä on yli 300 sanaa ja ilmaisumuotoa, jotka ovat tyypillisiä molemmissa osissa, ja joita ei kukaan muu ennen pakkosiirtolaisuutta elänyt profeetta ole käyttänyt. Molempien osien kirjoittajana on ilman poikkeusta, Josefusta myöten, pidetty Jesajaa, aina meidän päiviemme tutkijoihin asti, jotka ovat keksineet jälkimmäisen osan kirjoittajaksi mystisen Deutero-Jesajan, Toisen Jesajan, josta ei tiedetä mitään. Ilmeisesti nykytutkijoita karsastaa tuo Jesajan profetioissaan ilmoittama Persian kuninkaan nimi Koores, joka tulisi vapauttamaan Israelin kansan.
”Mutta palvelijani sanan Minä toteutan ja saatan täyttymään
sanansaattajaini neuvon. Minä olen se, joka sanon Jerusalemille:”Sinussa asuttakoon!” ja Juudan kaupungeille:”Teidät rakennettakoon!” Sen rauniot Minä kohotan. Minä olen se, joka sanon syvyydelle:”Kuivu, Minä kuivutan sinun virtasi!” ja joka sanon Koorekselle:”Minun paimeneni!” Hän täyttää kaiken Minun tahtoni, hän sanoo Jerusalemille:
“Sinut rakennettakoon!” ja Temppelille:”Sinut perustettakoon!”
(Jes.44:26-28 )
”Minä herätin hänet vanhurskaudessa, ja Minä tasoitin kaikki hänen tiensä. Hän rakentaa Minun kaupunkini ja päästää vapaiksi Minun
pakkosiirtolaiseni ilman maksua ja ilman lahjusta, sanoo Herra Sebaot.”
(Jes.45:13 )

I S R A E L P A K K O S I I R T O L A I S U U D E N J Ä L K E E N .

Tapahtumista, jotka jotka johtivat Israelin kansan paluuseen takaisin isiensä maahan ja
Temppelin rakentamiseen, on Raamatussa kaksi kertomusta, pappi Esran ja toinen Nehemian nimellä kulkeva. Alunperin kirjat olivat yksi kokonaisuus, mutta jostain syystä
myöhemmin jaettiin kahdeksi. Nehemian kirja on ilmeisesti osaksi Esran kirjoittama.
Apokryyfikirja nimeltä Esdras käsittelee myös näitä tapahtumia.
PROFEETTA DANIEL, kuninkaallista juutalaista sukua ja korkea kuninkaan virkamies Persian
hovissa, syvästi Israelin Jumalaan uskova, lukiessaan Jeremian kirjaa huomasi, että ne
seitsemänkymmentä vuotta, jotka Jerusalem oli oleva raunioina, alkoivat täyttyä.
Daniel tiesi, että Jumalan suunnitelmien toteutumiseen tarvitaan myös ihmisten avointa ja
antaumuksellista osallisuutta. Daniel paneutui välittömästi rukoustaisteluun Jumalan
edessä, muistuttaen Häntä Hänen lupauksistaan Israelin kansalle, mutta ennenkaikkea tunnustaen omat ja esi-isiensä synnit. Daniel sai vastauksen: ehtoouhrin aikaan enkeli
Gabriel tuli kiireesti kiitäen tuoden Sanan Jumalalta.
”Daniel, nyt minä olen lähtenyt neuvomaan sinua ymmärrykseen.
Kun sinä aloit rukoilla, lähti liikkeelle Sana, ja minä olen tullut sitä ilmoittamaan; sillä sinä olet otollinen. Käsitä siis se Sana ja ymmärrä
näky. Seitsemänkymmentä viikkoa on säädetty sinun kansallesi ja
pyhälle kaupungillesi; silloin luopumus päättyy ja synti sinetillä luki-
taan, ja pahat teot sovitetaan, ja iankaikkinen vanhurskaus tuodaan,
ja näky ja profeetta sinetillä vahvistetaan, ja Kaikkeinpyhin voidellaan.
Tiedä ja käsitä: siitä ajasta, jolloin tuli se Sana, että Jerusalem on jälleen
rakennettava, Voideltuun, Ruhtinaaseen, asti, on kuluva seitsemän vuosiviikkoa, niin se jälleen rakennetaan toreinensa ja vallihautoinensa,
mutta keskellä ahtaita aikoja. Ja kuudenkymmenen kahden vuosiviikon mentyä tuhotaan Voideltu, eikä Häneltä jää ketään ja kaupungin ja
Pyhäkön hävittää hyökkäävän ruhtinaan väki, mutta hän itse saa
loppunsa tulvassa. Ja loppuun asti on oleva sota: hävitys on säädetty.
Ja hän tekee liiton raskaaksi monille (vahvistaa liiton monille) yhden
vuosiviikon ajaksi, ja puoleksi vuosiviikoksi hän lopettaa teurasuhrin ja ruokauhrin; ja hävittäjä tulee kauhistuksen siivillä. Tämä tapahtuu vasta, kun säädetty tuomio vuodatetaan hävittäjän ylitse”. (Dan.9:22-27)
TUTKIJAT ovat kyselleet, miten Esra sai valtuutensa mennä rakentamaan Jerusalemin Temppeliä. Olisikohan Danielilla ollut sormensa pelissä? Hänhän oli tärkeä mies Persiassa.
Josefus kertoo, että Persian kuningas Koores tutki myös profeetta Jesajan kirjaa, joka vaikutti häneen syvästi.
Joka tapauksessa Esra kertoo, että Persian kuningas Koores hallituksensa ensimmäisenä vuonna antoi “Taivaan Jumalalta saamansa käskyn” mukaan määräyksen, jota Meedian ja Persian lakien mukaan ei saanut peruuttaa, että kuka vain olisi tämän Jumalan kansaa, hän menköön Jerusalemiin rakentamaan ”Temppeliä Israelin Jumalalle, joka asuu Jerusalemissa”. Tämä tapahtui v. 538 eKr. Matkan johtajana ja kuninkaan edustajana tuli toimimaan Serubbabel, josta käytettiin myös nimitystä Sesbassar ja Nehemia. Nehemialle annettiin myös kaikki Jerusalemin Temppelistä viedyt pyhät esineet ja astiat.
SEURAAVA MATKA oli Daarejaves I:n aikana (521-486 eKr.), mukana Serubbabel ja Joosua.
Nehemia kertoo omassa kirjassaan, että hän lähti Jerusalemiin kuningas Artahsastan I:n
(Artaxerxes) kahdentenakymmenentenä hallitusvuonna, eli monia vuosia toisen matkan jälkeen, n 445 eKr. Joka tapauksessa Esra kertoo, että n.v 536 eKr Temppelin perustusten rakentaminen alkoi, mutta työ oli keskeytettävä paikallisen asujamiston vastustuksen ja kuninkaalle lähetetyn valituskirjeen takia.Tämän ensimmäisen joukon mukana tuli kaikkiaan 42 360 henkeä, lisäksi 7 337 palvelijaa ja 200 mies- ja naislaulajaa. Kansa asettui asumaan Israelin kaupunkeihin, ilmeisesti kukin perhe siihen, mistä oli lähtenyt. Esran pääasiallisena huolena oli Temppelin rakentaminen, Nehemia oli huolestunut Jerusalemissa asuvan kansan toimeentulosta ja Jerusalemin muurien rakentamisesta. Edellä mainitun
NEHEMIAN MATKAN tarkoituksena Artahsastan I:n 20. hallitusvuonna (465-424 eKr.) oli
Jerusalemin muurien rakentaminen paikallisen väestön uhkan alaisena. Nehemialla oli silloin maaherran valtuudet ja oikeus saada tukea paikalliselta hallinnolta. Nehemia paneutui myös kansan oikeuksien parantamiseen, sillä huonojen satovuosien ja muiden vaikeuksien vuoksi monet olivat pantanneet tilansa ja jopa myyneet lapsiaan orjiksi lainaa vastaan. Taustatukea Esran, Nehemian ja Joosuan ponnistuksille antoivat profeetat Haggai ja Sakaria, jotka rohkaisun lisäksi vakavasti moittivat asukkaita, että heidän vaikeutensa johtuivat siitä, että he rakensivat omia talojaan, mutta Herran Temppeli oli raunioina.
ESRAN JA NEHEMIAN johdolla uusittiin liitto Herran, Israelin Jumalan kanssa. Kansa lupasi
katkaista seka-avioliittonsa, noudattaa sapattia, maksaa temppeliveroa neljännessekelin,
suorittaa ensihedelmät ja kaikessa noudattaa Mooseksen Lakia.
TEMPPELIN RAKENTAMINEN alkoi pari vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen joukko saapui
Persiasta, eli n. 536 eKr. Työ keskeytyi kuningas Kambysen (529-522 eKr.) aikana. Tämä kuningas valloitti Egyptin, mutta sai pian surmansa. Seurasi sekava valtataistelu, jossa joku Smerdis väittäen olevansa Kambysen veli yritti saada kruunun. Hänet surmattiin, ja Daarejaves I sai suurvallan kuninkuuden itselleen. Hän oli taitava organisoija ja valtakuntansa asioiden järjestelijä. Hän antoi luvan jatkaa Temppelin rakentamista.
TEMPPELIN RAKENNUSTYÖT alkoivat uudelleen n. 520 eKr. Rakennustyö kesti
yli neljä vuotta, ja Temppeli vihittiin 516 eKr Daarejaves I:n aikana. Daarejaves I soti kreikkalaisia vastaan ja hävisi Maratonin taistelun v. 490 eKr.
PERSIAN seuraava hallitsija oli Kserkses I (Ahasveros, 486-424 eKr). Hänen aikanaan käytiin kreikkalaisia vastaan useita sotia, ns Persialaissodat. Joidenkin mielestä tämä kuningas oli kuningatar Esterin puoliso.
PERSIASSA oli suhteellisen rauhallista seuraavien hallitsijoiden aikana, jotka olivat (eKr):
Artahsas I (465-424), Daarejaves II (423-404 ), Artahsas II (404-359), Artahsas III (359-338), Arses (338-336), ja Daarejaves III (336-331), jonka aikana Aleksanteri Suuri
( 336-323 eKr) löi Persian sotajoukot ja valloitti koko maan perustaen oman suurvaltansa, joka oli suurempi kuin Persian valtakunta.
Juudeaan palanneiden ja Jerusalemia rakentavien juutalaisten pahimpia vastustajia ja vihollisia olivat hooronilainen Sanballat, arabialainen Gesem ja ammonilainen virkamies Tobia.
TOISELLA JERUSALEMIN matkallaan Nehemia oli Juudeassa kaksitoista vuotta (Neh.13:6) ja meni takaisin Persiaan hoitamaan virkaansa Kuninkaan juomanlaskijana.
MUUTAMAN vuoden jälkeen hän palasi Jerusalemiin. Asioiden tila järkytti Nehemiaa suuresti: Ylipappi Eljasib oli sisustanut huoneen Tobiaalle Temppelin esipihoihin; leeviläiset ja veisaajat eivät olleet saaneet heille kuuluvia osuuksiaan ja olivat joutuneet menemään tiluksilleen; sapattina poljettiin viinikuurnia ja kuljetettiin viiniä ja muita tavaroita kaupunkiin; tyyrolaiset kauppiaat tulivat sapattina tavaroineen kaupunkiin myymään niitä; juutalaiset
olivat avioituneet filistealaisten, ammonilaisten ja mooabilaisten kanssa; ylipappi Eljasibin
poika oli nainut hooronilaisen Sanballatin tyttären. Nehemia paneutui tarmokkaasti korjaamaan sitä, mikä oli korjattavissa, moittien ja käyttäen koviakin otteita. (Neh.13:25)
NEHEMIA KARKOTTI Eljasibin pojan Jerusalemista. Ei ole tiedossa, kuinka kauan Nehemia
oli tällä viimeisellä matkallaan Jerusalemissa. Hänen jälkeensä Juudaan ei ilmeisestikään nimitetty uutta maaherraa, vaan ylipappi hoiti myös hallinnollisia asioita Syyrian käskynhaltijan (kuvernöörin) alaisuudessa. Eljasib kuoli ennen Nehemiaa, ja ylipapiksi tuli hänen poikansa Joiada. Esra ja Nehemia luultavasti vuorottelivat hallinnon hoidossa.
VARMAAN YKSI JA TOINEN on Temppelin hävitystä, rakentamista ja uudelleen vihkimistä seuratessaan ihmetellyt, mitä on tapahtunut Liitonarkille? Sitä ei mainita missään sen jälkeen, kun se vietiin Salomon Temppeliin. Erään tradition mukaan Jeremia olisi piilottanut sen ennen Salomon Temppelin hävitystä. Miten, Jeremiahan oli vankina Jerusalemin piirityksen aikana, ja minne, sitä ei tiedä kukaan. Eräs ryhmä kaivelee tälläkin hetkellä vuoren rinteitä Kuolleenmeren rannalla, koska heidän mukaansa se on siellä jossakin luolassa. Profeetta Jeremia kertoo Jumalan Sanan Liitonarkista:
”Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset, sanoo Herra, sillä Minä olen ottanut teidät omikseni, ja Minä noudan teidät, yhden ainoankin kaupungista ja kaksi sukukunnasta, ja tuon teidät Siioniin.
Ja Minä annan teille paimenet oman sydämeni mukaan,
ja he kaitsevat teitä ymmärryksellä ja taidolla.
Ja kun te lisäännytte ja tulette hedelmällisiksi maassa niinä päivinä,
sanoo Herra, niin ei enää puhuta Herran Liitonarkista,
se ei enää ajatukseen astu, eikä sitä enää muisteta,
eikä sitä enää kaivata, eikä sellaista enää tehdä.
Siihen aikaan sanotaan Jerusalemia Herran valtaistuimeksi, ja kaikki kansat kokoontuvat sinne, Jerusalemiin, Herran Nimen tähden eivätkä enää vaella pahan sydämensä paatumuksessa.” (Jer.3:14-17 )
Ymmärrykseni mukaan tuo aika, josta Jeremia puhuu, tarkoittaa meidän aikaamme.
Mutta Serubbaabelin Temppelissäkään ei ollut Liitonarkkia, sen tilalla Kaikkeinpyhimmässä oli kolmen sormen levyinen kivi.

ISRAELILAISET olivat Mesopotamiassa kohdanneet kokonaan uudenlaisen ympäristön. He olivat vieraita ja muukalaisia maassa, jota he pitivät saastaisena; he olivat myös pyrkineet
eristäytymään maan ihmisistä, tavoista ja menoista ja säilyttämään uskonsa isiensä Jumalaan. Tämä koskee erikoisesti Juudasta muuttaneita, Juudan ja Benjaminin sukua.
Mesopotamian maissa uskonto oli oleellinen osa ihmisten elämää. Se oli täynnä erilaisia
henkiolentoja, erikoisesti demoneita. Niitä nähtiin haudoissa, raunioissa,erämaassa. Heidän
seinämaalauksensa, jumalankuvansa ja korkokuvansa kuvasivat toinen toistaan julmemman
näköisiä henkiolentoja. Taikausko ja ennustaminen olivat oleellinen osa heidän uskontoaan. Juutalaiset näyttävät kestäneen suhteellisen hyvin tuon yhteiskunnan paineet.
JOTKUT TUTKIJAT ovat kuitenkin sitä mieltä, että Mesopotamian uskontojen demoni- ja saatanatietoisuus, erikoisesti Zoroasterin oppien kautta, olisi vaikuttanut juutalaiseen uskontoon. Heprean kielen syrjäytyminen aramean hyväksi aiheutti sen, että Mooseksen Lakia luettaessa se oli selitettävä, koska kansa ei ymmärtänyt hepreaa tarpeeksi. Tämä oli
alkuna synagooga-rakennusten rakentamiselle. Vähitellen niitä tuli olemaan jokaisessa
kaupungissa. Niissä ei uhrattu, vaan opetettiin kansaa ja laulettiin ja ylistettiin Herraa.
JUUTALAINEN KANSA ei enää erottunut Israelina ja Juudeana, vaan yhtenä kansana, josta ensin käytettiin nimitystä Juudea ja myöhemmin Israel. He asuivat suhteellisen kapealla alueella Jerusalemin ympäristössä Jordanista Välimereen. Samarialaiset rajoittuivat heihin pohjoisessa; etelässä Edom (Idumea) oli tunkenut lähelle Jerusalemia aina Hebronin pohjoispuolelle. Filistealaisia asui edelleen rannikolla, samoin foinikialaisia omassa maassaan.
ISRAELIN KANSAN vaiheissa seurasi ajanjakso takaisin muutosta lähtien runsaan sadan vuoden ajan, josta ei ole juuri mitään merkintöjä tai historiatietoja. Myöskin voimakkaitten
profeettahahmojen aika oli ohi.
MALAKIA OLI VIIMEINEN merkittävä profeetta Israelissa.
Malakia (sanansaattajani) toimi pian Haggain ja Sakarian jälkeen tai aikana, paluumuuton jälkeen Temppelin ollessa jo rakennettuna ja käytössä. Hän jyrisi voimakkaasti ulkokultaisuutta vastaan uhrattaessa viallisia eläimiä sekä kymmenyksien ja muiden Lain määräämien maksujen ja suoritusten laiminlyönneistä. Hän moitti pappeja siitä,
että he eivät kunnioittaneet Herraa, olivat puolueellisia ja opettivat vilpillisesti saattaen kansan kompastumaan, he naivat vieraan jumalan tyttäriä ja hylkäsivät nuoruutensa vaimon. Mutta Malakia näki myös tulevaisuuteen, jolloin Herra puuttuu asioihin.
”Katso, Minä lähetän sanansaattajani, ja hän on valmistava tieni Minun eteeni. Ja äkisti on tuleva Temppeliinsä Herra, jota te etsitte,
ja Liiton Enkeli, jota te halajatte.
Katso, Hän tulee, sanoo Herra Sebaot.
Mutta kuka voi kestää Hänen tulemisensa päivän, ja kuka voi pysyä,
kun Hän ilmestyy? Sillä Hän on niinkuin kultasepän tuli ja niinkuin
pesijän saippua. Ja Hän istuu ja sulattaa ja puhdistaa hopean,
Hän puhdistaa Leevin pojat, saa ne puhtaiksi kuin kullan ja hopean.
Ja sitten he tuovat Herralle uhrilahjoja vanhurskaudessa.” (Mal.3:1-3)

JUUDEA JATKOI Nehemian jälkeen Persian valtakunnan maakuntana Syyrian kuvernöörin alaisuudessa. Paikallista hallintoa hoiti ylipappi, apunaan hänellä oli luultavasti vanhempainneuvosto. Mutta ylipapin nimitys- ja erottamisoikeus kuului Syyrian kuvernöörille. Tämä aiheutti jatkuvia ongelmia: suosituimmuus-aseman väärinkäyttöä, lahjontaa, juonittelua,
panettelua. Ylipapin virka tuli osaksi valtataistelua ja oman edun tavoittelua. Tämä käytäntö jatkui myöhemmin Makedonian ja sen perillisten Koile-Syyrian ja Egyptin sekä Rooman vallan aikana.Tämä käytäntö johti myöskin siihen, että ylipapiksi nimitettiin
muitakin, kuin Leevin sukuisia pappeja.
ELJASIBIN JÄLKEEN ylipappeutta hoiti hänen poikansa Joiada 40 vuotta. Hänen poikansa
Jonathan, tai Josefuksen mukaan John, oli seuraava. Syyrian kuvernööriksi nimettiin
Bagoses, joka oli ystävystynyt ylipapin veljen Jeshuan kanssa. Bagoses lupasi ylipappeuden
ystävälleen Jeshuaalle, joka Jerusalemissa esitti asian veljelleen Jonathanille. Veljesten kesken syntyi riita, jonka seurauksena Jonathan tappoi veljensä Temppelissä. Bagoses
tuli paikalle tutkimaan tapausta, ja sen yhteydessä väkisten tunkeutui Temppeliin. Hän
määräsi Juudalle kovan ylimääräisen veron ja erikoisveron jokaisesta Temppelin uhrista.
PERSIAN SEURAAVA hallitsija Ochus poisti veron. Egyptin ja Foinikian kapinoidessa Persian
ylivaltaa vastaan, Juudea tuki niitä. Ochus marssi armeijoineen Foinikiaan hävittäen Siidonin, meni sieltä Jerikoon valloitti sen ja vei asukkaita armeijansa mukana Egyptiin. Osa asukkaista karkotettiin Hyrkaniaan Kaspian meren rannalle. Bagoses myrkytti Ochuksen, tehden Arseksen kuninkaaksi, jonka hän kuitenkin erotti tehden Dariuksen kuninkaaksi Persiaan. Darius puolestaan myrkytti Bagoseksen.
TAPAHTUMIEN PAINOPISTE oli kuitenkin siirtymässä länteen. Makedonian kuningas Philip
oli yhdistänyt kreikkalaiset kaupunkivaltiot yhdeksi valtioksi. Philip murhattiin pian,
ja hänen 20-vuotias poikansa Aleksander peri kuninkuuden.
TÄSTÄ ALKOI HELLENISTINEN KAUSI.
Makedonialaiset olivat täysin hyväksyneet kreikkalaisen sivistyksen ja sen elämäntavan.
Philip oli myös uudistanut armeijansa. Sen taktiikka perustui parannettuun versioon kreikkalaisesta phalangista massiivisine sotilasrivistöineen, jota tukivat voimakkaat
ratsujoukot, joilla tuhottiin vihollisen sivustat. Hänellä oli myös katapultteja, jotka ampuivat raskaita kiviä ja muita ammuksia vihollisen rivistöihin.
ALEKSANDER oli urheilullinen, voimakastahtoinen ja valpas ja hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen Aristoteleen ohjauksessa. Häneltä Aleksander sai kreikkalaisen sivistyksen ihailun, joka leimasi koko hänen elämäänsä. Aristoteles oli aikansa oppinein mies Kreikassa. Aleksander kävi useita sotia persialaisia joukkoja vastaan, kun hän lopulta hyökkäsi Vähään Aasiaan tarkoituksenaan lyödä Persia sen omalla maaperällä.
ENSIMMÄINEN ratkaiseva taistelu käytiin v. 333 eKr. Issuksen tasangolla Syyrian vuorten ja
Välimeren välillä, jossa Dariuksen joukot lyötiin. Sieltä Aleksander suuntasi etelään. Hän
piiritti Tyyron kaupungin, joka oli rakennettu Nebukadnessarin hävityksen jälkeen läheiselle saarelle, ja seitsemän kuukauden piirityksen jälkeen valloitti sen. Aleksander joutui rakentamaan keinotekoisen penkereen maalta saarelle ja lähes 50 metriä korkeita, liikkuvia piiritystorneja. Maavallin rakentamiseen hän käytti mantereellisen Tyyron rauniokiviä. Historioitsijain mukaan hänen tukenaan oli myös Makedonian laivasto.Tyyron asukkaista,
n. 40 000, osa sai surmansa taisteluissa, osa surmattiin, valtaosa, 30 000, myytiin orjiksi.
Tyrosta Aleksander suuntasi Filisteaan, jossa hän kahden kuukauden piirityksen jälkeen valloitti ja hävitti Gasan. Josefus kertoo pienen sivutarinan, jonka mukaan Aleksander pyysi Jerusalemilta ruoka-ym tarpeita joukoilleen Tyron piirityksen aikana. Jerusalem kieltäytyi, koska sillä oli sopimus Persian kanssa.Valloitettuaan Gasan (Gazan)
ALEKSANDER TULI Jerusalemiin pyytämään selitystä. Ylipappi Jaddua pyysi pappejaan ja kaupungin asukkaita pukeutumaan valkoisiin vaatteisiin saamansa ilmestyksen mukaan,
kun he menivät Aleksanderia vastaan kaupungin ulkopuolelle. Kaikkien hämmästykseksi
Aleksander tervehti ylipappia kunnioittavasti ja muutenkin osoitti suurta ystävällisyyttä
Jerusalemin asukkaille, jopa uhrasi Israelin Jumalalle Temppelissä. Hän myös antoi heille
vapautuksen veroista joka seitsemän vuosi, joka oli sapattivuosi jolloin maa lepäsi.
Juuda sai myös elää omien lakiensa ja tapojensa mukaan.
Vastaukseksi kysyjille Aleksander kertoi, että Makedoniassa hänellä oli näky, jossa
valkoisiin pukeutunut olento oli kehoittanut häntä hyökkäämään viivyttelemättä Persiaan,
koska Jumala on päättänyt antaa hänelle Persian herruuden. Hänen näyssä näkemänsä olento muistutti täysin ylipappia. Samarialaiset eivät saaneet samaa oikeutta, koska he eivät olleet juutalaisia.
VUOROSSA OLI Egypti, joka otti hänet vastaan vapauttajana. Tällä matkallaan hän perusti Aleksandrian kaupungin Niilin suistoalueelle. Tämä kaupunki tuli kuuluisaksi kaupan, tieteen ja sivistyksen keskuksena, jossa asui paljon juutalaisia.
TÄÄLTÄ ALEKSANDER suuntasi takaisin pohjoiseen, jossa Darius oli koonnut uudet sotajoukot. Hän ylitti Eufrat ja Tigris joet. Taistelu käytiin Arbelassa, jossa Persia lyötiin lopullisesti, ja Susan, sen hallituskaupunki, joutui Aleksanderin käsiin. Tämä tapahtui v. 331 eKr.
ALEKSANDER JATKOI voitollista sotaretkeään aina Indusjoelle saakka Intiassa, kunnes hänen joukkonsa kieltäytyivät jatkamasta pitemmälle. Aleksander palasi Mesopotamiaan, perustaen kaikkiaan 70 kaupunkia, joihin hän siirsi asukkaita valloittamistaan maista sekä
eläkkeelle siirtyviä sotilaitaan. Näin esim. Samaria sai makedonialaiset asukkaansa. Tätä edelsi Samarian kapinahanke, jossa poltettiin alueen kuvernööri talonsa mukana. Aleksander karkoitti silloin kaupungin asukkaita asettaen makedonilaisia tilalle.
ALEKSANDER PITI hoviaan Baabelissa. Hän suunnitteli sotaretkiä arabeja, Kartagoa ja italialaisia valtioita vastaan, kun hän sairastui ilmeisesti malariaan ja kuoli v. 323 eKr. Hän oli silloin 33-vuotias. Aleksanderilla ei ollut perillistä, eikä jättivaltiolla ollut ohjaavaa kättä hänen kuolemansa jälkeen. Seurauksena oli sekava tilanne, jossa hänen sotapäällikkönsä ja suosikkinsa taistelivat vallasta parinkymmenen vuoden ajan. Kuvaan kuuluivat salamurhat;
mm Aleksanderin äiti Olympia, velipuoli Philip Arrhidacus, vaimo Roxana ja hänelle Aleksanderin kuoleman jälkeen syntynyt poika tapettiin.
LOPULTA RAJALINJAT selkiintyivät, ainakin toistaiseksi:
- Makedonian kuningaskunta, johon kuuluivat Makedonia ja osa Kreikkaa.
- Lysimachuksen kuningaskunta, johon kuuluivat Vähä-Aasia ja Thrace.
- Seleukien kuningaskunta,Koile-Syyria, johon kuuluivat alueet Trakiasta Vähä-Aasian kautta Intiaan, käsittäen myös Syyrian. Pääkaupunki oli Antiokia Orontes joen rannalla.
- Ptolemaian kuningaskunta käsitti lähinnä Egyptin, Juudan, Filistean ja Foinikian. Pääkaupunki oli Aleksandria, joka kukoisti ja peri Tyron aseman kaupallisena keskuksena.
Juudea oli liitettynä tähän valtioon runsaat toistasataa vuotta. Hallitsijoina olivat Ptolemy I, Ptolemy II Philadelfus, sekä kolme muuta Ptolemy-kuningasta. Heidän aikanaan hellenistinen kulttuuri juurtui ja kukoisti Aleksandriassa hallitsijoiden suojeluksessa.
PTOLEMY II PHILADELFUS keräsi valtavaa kirjastoa, ja hän halusi sinne myös heprealaisten
Pyhät Kirjoitukset. Hän kutsutti Aleksandriaan kopiot Mooseksen Laista, käsittäen viisi kirjaa, sekä kääntäjiä hepreasta kreikkaan. Juudean ylipappina oli Eleasar, Oniaan poika.
Jerusalemista lähetettiin 72 etevää oppinutta, jotka suorittivat käännöstyön ilman sanakirjaa. Käännöksiä verrattiin vasta työn valmistuttua, ja huomattiin niiden olevan yhtäpitäviä melkein sanasta sanaan. Tälle käännökselle on annettu nimi Septuaginta, seitsemänkymmentä. Kreikan kieli on täytynyt olla yleinen Juudeassa tähän aikaan. Kreikan yleiskieli oli ns. koine-kreikkaa, jota käytettiin puhekielenä erikoisesti sotamiesten kesken, ja sellaisena se levisi Kreikan ulkopuolelle.
ELEASARIN JÄLKEEN Juudan ylipapiksi tuli Manasse, Jadduan poika. Hän oli nainut horonilaisen Sanballatin tyttären. Manasse joutui eroamaan, jolloin hänen appensa Sanballat rakensi hänelle temppelin Garissimvuorelle. Manassesta tuli näin Samarian ylipappi.
Sanballat oli Persian Samariaan asettama kuvernööri, joka meni Aleksanderin puolelle.
Juudean ylipappeina olivat Manassen jälkeen: Onias II, Simon II, Onias III, Jason (Jeshua),
joka yritti hellenistää Juudean, Menelaus (Onias), Alcimus, Jonatan, Juudaan veli.
Juutalaisten asema oli ilmeisen hyvä Ptolemaiosten aikana, mutta kuitenkin suuri osa kansaa muutti Vähä Aasian kaupunkeihin, joita Seleukis oli perustanut, ja Egyptiin, etenkin Aleksandriaan. Aleksandriaan rakennettiin useita synagoogia.
Eleasarin aikana sai joitenkin lähteiden mukaan alkunsa saddukeusten lahko.Talmudin mukaan perustaja oli Zadok niminen opiskelija, joka vastusti opettajansa Antigonus of Socchon opetuksia. Saddukeukset ja fariseukset taistelivat vallasta, joskus verisestikin.
Antigonus oli juutalaisten Sanhedrinin presidentti.

V. 195 eKR. ANTIOKUS III SUURI hyökkäsi etelään liittäen Juudean alueet valtioonsa Syyriaan.
JUUDEAN historiassa alkoi aika, jolloin hellenistinen kulttuuri ja uskonto rynnistivät täydellä
tehollaan Jaakobin perillisten maahan. Kysymys ei ollut enää rauhallisesta leviämisestä, vaan systemaattisesta ja usein väkivaltaisesta pakottamisesta. Myös juutalainen väestö
jakautui kahtia. Hellenistinen puolue meni innolla mukaan; perinteinen puolue vastusti
uusia aatteita ja tapoja aluksi passiivisesti, mutta vähitellen sekin muuttui väkivaltaiseksi.
HELLENISMI VIEHÄTTI avoimuudellaan ja elämän yksinkertaisuudella. Kreikasta levisivät uudet ideologiat, filosofia, lääketiede, matematiikka, fysiikka, teatteri, rakennustaide koristeellisine pilareineen. Hellenistiset kaupungit olivat väljiä ja avaria leveine katuineen. Kreikkalaiset eivät tunteneet kaariholvien rakentamista, jonka vuoksi heidän
rakennuksensa olivat täynnä pilareita.
Hellenistisiä kaupunkeja rakennettiin Galileaan yli kolmekymmentä.
Kreikkalaiseen elämään kuuluneet ruumiilliset harjoitukset, urheilu, levisivät kaikkialle heidän mukanaan. Urheilu ei kuitenkaan tapahtunut vain urheilun vuoksi, vaan heidän jumaliensa Juppiterin ja Apollon kunniaksi. Osallistuminen oli ostettava määräsummalla, joka oli uhrina jumalille.
JERUSALEMIIN perustettiin urheilulaitos Temppelin viereiseen laaksoon Antiokus Epifaneen ollessa Koile-Syyrian kuninkaana. Ylipappina oli Jason, joka hankki virkansa lahjomalla.
Urheilu tapahtui alastomana, joka juutalaisille toi uuden ongelman: peittääkseen ympäri-
leikkauksensa heidän oli turvauduttava kirurgiseen leikkaukseen. Papit osallistuivat yli-
pappinsa hyväksynnällä kilpailuihin niin innokkaasti, että laiminlöivät papillisia tehtäviään.
Ylipappi lähetti urheilijoitaan joka viides vuosi Tyrossa pidettäviin suuriin kilpailuihin.

ANTIOKUS IV EPIFANES hallitsi n. 175-163 eKr. Koile-Syyriaa ja Juudeaa. Hän syyllistyi hallintonsa aikana useiden pyhäkköjen häpäisemiseen, muidenkin kuin juutalaisten.
Mutta Jerusalemissa hänen toimintansa nousi kuippuunsa. Ei riittänyt, että hän ryösti
Temppelistä kaiken arvokkaan ja häpäisi sen asettamalla epäjumalankuvan alttarille, vaan hän antoi ankaria käskyjä, joiden tarkoituksena oli juutalaisen uskon lopullinen hävittäminen.
Hän kielsi jumalanpalveluksen Temppelissä, joka pyhitettiin Olympian Juppiterille.
Sapatin vietto kiellettiin, samoin ympärileikkaus. Kieltojen rikkojat tapettiin.
Pyhiä kirjoituksia hävitettiin, mistä niitä vain löydettiin.
Kansaa käskettiin uhraamaan Juppiterille alttareilla, joita pystytettiin kaikkialle.
Kansa pakotettiin syömään sianlihaa joka kuukausi kuninkaan syntymäpäivänä.
PAIKALLISEKSI viranomaiseksi määrättiin fryygialainen Philip, joka oli tunnoton barbaari.
Pari vuotta Temppelin häväistyksen ja ryöstön jälkeen, n. v.166, kuningas lähetti vero-
karhujensa pään Apolloniuksen Jerusalemiin, mukanaan 22 000 sotilasta. Tämä urho
asettui miehineen rauhallisesti kaupunkiin, mutta ensimmäisenä sapattina hän antoi
sotilailleen käskyn surmata tapaamansa miehet ja pidättää kaikki naiset ja lapset. Koska
oli sapatti, ei väestö tehnyt vastarintaa. Tätä seurasi yleinen ryöstely ja väkivalta ympäri
kaupunkia. Kaupungin muuria revittiin ja rakennettiin linnake Temppelin sisäänkäynnin
viereen niin, että siitä voitiin täysin kontrolloida kaikkea, mitä Temppelissä tapahtui.
Annettiin myös käsky, ettei kukaan valtakunnassa saanut palvella muuta, kuin kuninkaan
jumalia. Juudaan lähetettiin vanha kreikkalainen mies valvomaan käskyn noudattamista.
TAVATTIIN kaksi naista, jotka itse olivat ympärileikanneet poikansa. Lapset sidottiin heidän kaulaansa ja heitä juoksutettiin pitkin katuja ja lopulta heitettiin muurin korkeimmalta kohdalta alas varmaan kuolemaan. Löydettiin eräästä luolasta tuhat miestä ja naista viet-
tämässä sapattia. Fryygialainen Philip tappoi heidät mitä julmimmalla tavalla.
Kuningas sai kuulla juutalaisen kansan vastuksesta, ja niin hän päätti tulla itse valvomaan
käskyjensä noudattamista. Hän sai tukea samarialaisilta, jotka olivat olivat sallineet oman
temppelinsä pyhittämisen Jupiter Xeniosille, muukalaisten suojelijalle.
Hänen ensimmäinen uhrinsa oli 90-vuotias arvokas oppinut Eleasar, joka ehdottomasti
kieltäytyi syömästä sianlihaa. Hänet surmattiin välittömästi. Eräs vaimo ja hänen seitsemän poikaansa seurasivat esimerkkiä; heidät surmattiin kauheasti kiduttaen.

ANTIOKUS EPIFANEEN epäinhimilliset toimet kuitenkin aktivoivat kansan vastarintaan.
Lopullisen kipinän elävään kapinaan antoi vanha pappi Mattatias. Hän asui pienessä
kaupungissa nimeltä Modiin, kymmenkunta kilometriä Lodista itään. Kuninkaan virka-
miehet tulivat paikalle vaatien kuninkaan käskyn noudattamista. He käskivät Mattatiaan
poikineen tulemaan pystytetyn alttarin ääreen ja kaupungin vanhimpana näyttämään esimerkkiä toisille. Vanhus arvokkaasti kieltäytyi sanoen, että vaikka he olisivat ainoat
koko kaupungissa, he eivät riko Jumalansa Lakia uhraamalla epäjumalille. Samassa eräs
juutalainen mies tuli uhraamaan oma-aloitteisesti alttarille. Vanhuksen kiihko nousi
välittömästi ja hän tappoi uhraajan alttarin päälle Mooseksen käskyn mukaan. Sitten hän
surmasi kuninkaan asiamiehen, särki alttarin ja lähti paikalta kulkien pitkin katuja huutaen:
“Jokainen joka kunnioittaa Lakia ja pitää Liiton seuratkoon minua.”(1 Mak 2:27)
MATTATIAS PAKENI poikineen vuorille ja häneen liittyi pian muita, jotka näkivät avoimen vastarinnan ainoaksi mahdollisuudeksi juutalaisen uskon säilyttämiseksi.
TÄSTÄ ALKOI vastarintaliike, joka kasvoi todelliseksi kapinaksi ja johti aikanaan Juudean itsenäistymiseen. Alkoi Makkabealaisten aika.
ENSIMMÄINEN tärkeä kysymys, joka oli ratkaistava, oli: Saako sapattina taistella. Tutkittuaan asiaa itsekseen ja oppineiden kanssa hän ystävineen päätyi siihen, että itse-
puolustus oli sallittua sapattina. Tämä oli ratkaisevan tärkeä päätös, koska heidän vastustajansa olivat kerran toisensa jälkeen hyökänneet sapattina, eivätkä juutalaiset silloin puolustaneet itseään.
TOINEN tärkeä periaate Mattatiaalla oli se, ettei hän pyrkinyt taisteluun syyrialaisten kanssa, koska hän näki syyn juutalaisten alennustilaan ja ahdinkoon heidän vieraantumisessaan Israelin Jumalasta. Hän kulki joukkoineen pitkin maata, kyliä ja kaupunkeja, särkien epäjumalien alttareita, rangaisten luopioita jopa surmaten heitä, ja rohkaisten ja opastaen ihmisiä palaamaan esi-isiensä Jumalan luo. Monet ympärileikkaamattomat antoivat suorittaa tämän Liiton merkin. Mattatiaan toiminta sai aikaan kansan valtavan moraalin ja itsetunnon kohoamisen. Juutalainen kansa alkoi nähdä itsensä uudelleen Jumalan valittuna kansana, jonka oli erottauduttava muista kansoista.
Tuntiessaan, että oli aika siirtää vastuu nuorille, Mattatias nimitti poikansa Simonin vii-
sautensa vuoksi neuvonantajaksi ja toisen poikansa Juudaan johtajaksi hänen rohkeutensa ja voimakkaan luonteensa vuoksi. Juudas sai kutsumanimen Makkabi, Vasara, ja siitä koko liike sai nimensä. Mattatias kuoli pian tämän jälkeen siunattuaan poikansa.
Juudean itsenäisyystaistelu oli alkanut.
JUUDAS keskittyi nyt todellisiin sotatoimiin valtaamalla syyrialaisten tukikohdat yksi toisensa jälkeen. Antiokus IV oli puolestaan keskittynyt hauskanpitoon ja jatkuviin kutsuihin.
Lopulta hänen kenraalinsa Apollonius päätti tehdä lopun Juudas Makkabin etenemisestä ja kokosi armeijan hyökätäkseen uskaliaan kapinoitsijan kimppuun. Juudas ei kuitenkaan odottanut häntä, vaan teki yllätyshyökkäyksen hajottaen vihollisarmeijan täysin ja surmaten Apolloniuksen. Koile-Syyrian hallitsijat yrittivät useita kertoja murskata tuota kiusallista kapinoitsijaa, mutta yritykset olivat tehottomia. Juudas Makkabin maine sensijaan kasvoi ja häntä pelättiin vihollisleirissä ja kunnioitettiin omissa. Hänen joukkonsa myös kasvoivat hänen maineensa ja voittojensa mukana.
JUUDAS MAKKABI meni kiireittensä ohessa myös Jerusalemiin, jossa hän korjaili särjettyjä
muureja ja ennenkaikkea puhdisti Temppelin ja uudisti Jumalan palveluksen siellä. Syy-
rialaista tukikohtaa Jerusalemissa hän sensijaan ei pystynyt valtaamaan, eikä hänellä ollut
aikaa pitkälliseen piiritykseen. Sensijaan hän teki sotaretkiä ympäröiviin maihin, vallaten
Hebronin Idumeasta, sekä lyöden ammonilaisten joukot Jordanin itäpuolella .
Antiokus IV Epifanes kuoli ollessaan matkalla Persiasta kotiinsa taistelussa partialaisia vastaan saamiinsa vammoihin keväällä 162-163 eKr.
ANTIOKIA oli raskaan valtataistelun kynnyksellä. Antiokus IV:n poika Antiokus Eupator oli
alaikäinen. Epifanes oli kuolinvuoteellaan nimittänyt kenraalinsa Philipin valtakuntansa
valtionhoitajaksi ja poikansa Eupatorin valvojaksi ja suojelijaksi, ohittaen näin Lysiuksen, joka oli hoitanut näitä tehtäviä aiemmin.
JUUDAS sai näin hengäsdystaukoa omaan taisteluunsa. Hän piiritti syyrialaisen linnakkeen
Akran Jerusalemissa. Muutamat hellenistismieliset karkulaiset veivät avunpyynnön Lysiukselle Antiokaan. Koska Philip oli edelleen taisteluissa partialaisia vastaan idässä,
Lysius uskalsi lähteä Juudaan henkilökohtaisesti johtamaan taisteluja Juudasta vastaan.
Ylipappina oli syyrialaisten nimittämä Alkimus, hellenistisen puolueen johtaja. Hän vastusti rajusti Juudasta ja hänen johtamaansa itsenäisyystaistelua.
LYSIUS TULI suuren armeijansa kanssa Idumean (Edomin) kautta. Ensiksi hän mursi Juudan
puolustuksen Bethsuran linnakkeessa ja marssi sitten Jerusalemia kohti. Joukot kohtasivat
toisensa paikassa nimeltä Beth-Zakarias. Lysiuksen joukkoihin kuului taisteluelefantteja,
joista suurimman uskottiin olevan kuninkaan oma. Juudaksen veli Eleasar teki uhkarohkean hyökkäyksen elefantin vatsan alle, viiltäen sen auki, jolloin suuri eläin
kaatui hänen päällensä murskaten hänet. Juudas katsoi vastustajan olevan liian voimakkaan, jolloin hän vetäytyi Jerusalemiin. Lysius oli aloittamassa Jerusalemin piiritystä, kun hän sai hälyttävän tiedon, että Epifaneen serkku Demetrius oli palaamassa Antiokiaan. Demetrius oli ollut Roomassa panttivankina ja päässyt v.162 eKr karkaamaan vangitsijoiltaan. Hänet otettiin innostuneesti vastaan Antiokiassa sekä kansan että armeijan taholta.
ROOMA TULEE esille yhä useammin eri tapahtumien yhteydessä. Rooman legioonat olivat yhdistäneet Italian 275 eKr, hävittäneet Karthagon 201 eKr ja valloittaneet Makedonian
kuningaskunnan 191 eKr. Antiokus Epifanes oli myöskin ollut vankina Roomassa, vuosina 189-175eKr. On luultavaa, että hän sieltä toi näkemyksensä yhdestä jumaluudesta, ja vastenmielisyytensä eristyneitä kulttiuskontoja, erityisesti juutalaisuutta, vastaan.
Demetrius oli saanut kuninkaan kruunun kansan ja armeijan tuella, mutta pian tuli uusi
kruununtavoittelija Rooman tukemien kahden vasallikuninkaan, Kappadokian ja Pergamon, lisäksi: Babylonian ja Meedian satraappi Timarchus halusi kuninkaaksi. Hänellä oli myös Rooman tuki takanaan.
JUUDAS NÄKI tässä tilaisuutensa tulleen: hän lähetti edustajansa Roomaan solmimaan ystävyys- ja avunantosopimuksen Rooman kanssa. Rooman intresseissä oli tukea itsenäisyysliikkeitä, jotka heikensivät sen kilpailijoita. Vaikka tällainen sopimus syntyikin, Rooma ei ollut vielä valmis auttamaan aseellisesti.
JUUDEAN YLIPAPPI Alkimus, jonka lapsikuningas Eupator oli ilmeisesti nimittänyt surmaamansa Menelauksen tilalle, vastusti henkeen ja vereen Juudaksen itsenäisyyspyr-
kimyksiä. Hänellä oli takanaan pietistinen Chassidim-liike (Hassidim). Heille riitti uskonnollinen vapaus. Alkimus valitti Juudaksen toimista Demetriukselle, joka lähetti uskollisen palvelijansa Bacchideen sotajoukon kanssa Jerusalemiin. Alkimus liittyi heihin, ja sotilasosasto otettiin ystävällisesti vastaan Jerusalemissa; olihan Alkimus Aaronin sukuinen pappi. Bacchides meni hoitamaan tehtäviään Jordanjoen toiselle puolella jättäen sotilaitaan Jerusalemiin. Alkimus kuitenkin järjesti massamurhan Chassidimin kannattajille, mikä sai aikaan mielenosoituksia ja levottomuuksia Jerusalemissa, jossa Juudas oli voittamassa kannatusta kansan keskuudessa.
ALKIMUS pyysi taas apua Antiokiasta, josta lähetettiin uusi sotilasosasto Nikanorin johdolla.
Nikanor oli tunnettu juutalaisvihaaja. Syntyneessä taistelussa Juudas voitti ja Nikanor surmattiin. Uusi sotilasjoukko lähti kuukauden kuluttua johtajanaan Bacchides. Tämä joukko oli niin suuri, että Juudaksen joukot alkoivat hajaantua. Vain kahdeksansataa miestä jäi jäljelle. Tällä joukolla Juudas heittäytyi taisteluun ylivoimaista vastustajaansa vastaan.
Taistelu, joka käytiin Elasassa, oli toivoton. Juudas ja hänen sotilasosastonsa surmattiin.

JUUDAKSEN KUOLEMAN ja hänen kannattajiensa Elasan taistelussa kärsimän tappion jälkeen kapinaliike laantui toistaiseksi. Bacchides hallitsi Juudaa yhdessä Alkimuksen ja hellenistisen puolueen kanssa. Mattatiaksen kaksi jäljellä olevista pojista Jonatan ja Simon
jatkoivat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa toimiaan; he kokosivat voimiaan ja keräsivät
joukkoja uusia taisteluja varten. Alkimus kuoli eikä uutta ylipappia nimetty seitsemään vuoteen. Alkimus oli revityttänyt pakanoiden ja pappien pihojen välisen muurin Temppelissä, ja ortodoksijuutalaiset näkivät tässä Jumalan koston: Alkimus pian sen jälkeen halvaantui ja kuoli. Bacchides katsoi myös tilanteen rauhoittuneen siinä määrin, että hän palasi takaisin Antiokiaan. Hän oli kuitenkin jakanut kapinallisen maan piireihin asettaen uskollisia kannattajiaan niiden johtoon, sekä linnoittaen tukikohtiaan, joihin hän jätti sotilaitaan.
HELLENISTISET juutalaiset seurasivat epävarmoina Jonatanin ja Simonin toimia, ja viimein he taas valittivat Antiokiaan. Bacchides pantiin taas asialle, mutta huomatessaan tilanteen
olevan liian vaikean hänen voimilleen, hän teki edullisen sopimuksen Jonatanin kanssa.
Seuraavat viisi vuotta Jonatan sai kansallismielisten kanssa rauhassa hallita maata, jolloin
hellenistinen puolue menetti lähes kaiken valtansa muualla paitsi Jerusalemissa, vaikka se olikin nimellisesti vallassa. Jonatan, hasmonealaisten johtaja, oli nyt Juudan todellinen johtaja. Makkabilaisten esi-isä oli nimeltään Asmonaeus, heprealainen muoto Hashmon, jonka mukaan makkabilaisten hallitsijasukua alettiin nimittää.
TÄSSÄ TILANTEESSA Jonatan menetti vanhimman veljensä nimeltä Johanan, Gaddis. Hän oli johtamassa saattuetta, jossa oli heidän sotilaittensa vaimoja ja lapsia nabatealaisten luo
turvaan, kun Jambrin arabiheimo Medabasta hyökkäsi saattueen kimppuun. Tässä taistelussa Johanan (John) sai surmansa.
TILANNETTA mutkisti kuitenkin uusi vallantavoittelija Syyrian valtaistuimelle: Aleksander Balas. Demetrius Soter oli tehnyt itselleen vihamiehiä Egyptin, Kappadokian ja Pergamonin hallitsijoista. Näillä oli yhteisenä tavoitteena, Rooman suosiollisella tuella, saada Syyrian valtaistuimelle heille myötämielisempi hallitsija. Pergamonin kuningas Attalus II keksikin sopivan ehdokkaan. Smyrnasta löydettiin nuori mies, joka erehdyttävästi muistutti Syyrian aiempaa hallitsijaa Antiokus IV Epifafea. Attalus väitti, että nuorimies oli edesmenneen kuninkaan poika, ja annettuaan hänelle nimen Aleksander lähetti hänet Kilikiaan Syyrian rajalle vuosiksi 158-153 eKr vaatimaan Syyrian kruunua itselleen.
Antiokus Epifaneen maanpakoon Vähä-Aasiaan joutunut entinen talousministeri Herakleides otti Aleksanderin mukaansa Roomaan, jossa hän tärkeiden ihmisten lahjomiseen tottuneena sain piankin Rooman senaatin hyväksymisen Aleksanderin kruunun tavoitteluille. Ennen kesää v. 152 eKr Aleksander Balas matkusti Ptolemaioon Egyptiin, jonka kuningas Ptolemy Philometor antoi hänelle tukensa ja luvan toimia maasta käsin.
DEMETRIUS, nähdessään uuden kilpailijan uhkan, pyrki saavuttamaan juutalaisten suosion.
Jonatan sai luvan koota joukkoja Juudassa Demetriuksen tueksi. Hän käski vapauttaa
Jerusalemin Akran linnakkeessa vangittuina olevat juutalaiset, mutta linnakkeeseen jäi
syyrialaisia joukkoja. Hän kuitenkin veti joukkojaan pois tukikohdista eri puolilla Juudaa,
jotka Jonatan välittömästi miehitti ja linnoitti.
ALEKSANDER TEKI kuitenkin erään tärkeän vedon, jonka Demetrius oli laiminlyönyt: Hän
nimitti Jonatanin ylipapiksi Jerusalemiin ja lähetti hänelle hallitsijalle sopivat purppuraviitan
ja kullalla koristellun kruunun. Ylipapin virka oli ollut auki seitsemän vuotta.
Jonatan hyväksyi nimityksen, vaikka se olikin maallisen vallan toimittama, eikä kansa ollut saanut valita häntä. Niinpä lehtimajanjuhlien aikaan v. 152 eKr. Jonatan pukeutuneena maallisen vallan tunnusmerkkeihin esiintyi kansalle ylipappina. Ehkä hän ylipapin toimissa oli kuitenkin pukeutuneena perinteisiin, Laissa määrättyihin vaatteisiin. Mutta ortodoksinen enemmistö tuskin olisi hyväksynyt ylipapikseen sotilasta, jolla oli verta käsissään, jos heille olisi annettu mahdollisuus vaikuttaa valintaan. Jonatan oli papillista, mutta ei ylipapillista sukua. Raamatunhistorian tutkijoiden mielestä tässä on voinut eräs syy hasmonealaisten ylipappien ja kansan väliseen juopaan, joka jatkui useiden sukupolvien ajan.
DEMETRIUS YRITTI lahjoa Jonatanin tarjoamalla enemmän kuin Aleksander, mutta Jonatan pysyi uskollisena vallantavoittelijalle, joka onnistuikin yrityksissään. Pian kuitenkin
edellisen hallitsijan poika Demetrius Nicator syrjäytti Aleksander Balasin n.v. 145 eKr.
Jonatan yritti uudelleen vallata Akran linnakkeen Jerusalemissa. Sana tästä lähti kiireesti Antiokiaan. Nicator kutsui silloin Jonatanin luokseen Ptolemaihin. Nicator ei vain tullut
vakuuttuneeksi Jonatanin uskollisuudesta, vaan antoi tälle lisäksi alueita Samariasta.
Jonatan pyysi Nicatoria tyhjentämään Akran linnakkeen. Nicator oli vaikeuksissa Antiokiassa, ja hän pyysi Jonatanilta apua, joka lähettikin kolmetuhatta valiomiestä
Nicatorin tueksi. Vaaran mentyä ohi Nicator kuitenkin torjui Jonatanin pyynnön ja lisäksi
peruutti lupaamansa verohelpotuksen. Tämä aiheutti pysyvän välirikon Jonatanin ja
Nicatorin välille.
ALEKSANDER BALASIN aikana valtionhoitajana toiminut Trypho punoi salassa omia juoniaan. Hän oli saanut holhottavakseen Balasin pojan, joka oli ollut arabipäällikön hoidossa.
Hän piankin sai kootuksi itselleen kapina-armeijan, joka voitti Demetrius Nicatorin joukot, joka joutui vetäytymään Seleukiin jatkaen sieltä vastarintaa. Uusi vallantavoittelija kuitenkin kruunattiin Syyrian kuninkaaksi nimellä Antiokus Theos (Jumala). Jonatan tuki
uutta kuningasta edellisen petturuuden takia. Trypho kuitenkin hautoi omia katalia suun-
nitelmiaan. Hän kutsui Jonatanin Ptolemaihin vain tuhannen sotilaan saattamana luvaten
hänelle uusia alueita. Kun Jonatan miehineen tuli kaupungin porttien sisäpuolelle, portit
suljettiin ja Jonatanin pahaa-aavistamattomat miehet tapettiin. Jonatan otettiin vangiksi.
JUUDAKSEN ainoa jäljellä oleva veli Simon otti silloin päällikkyyden, ja kooten välittömästi joukkonsa valmistautui Tryphon hyökkäyksen varalle. Tämä marssikin joukkoineen Juudeaan, mutta todetessaan Simonin joukkojen vahvuuden, hän ei uskaltanut antautua taisteluun, vaan vetäytyi Gileadiin, vieden Jonatanin mukanaan ja surmaten hänet siellä.
Joidenkin lähteiden mukaan runsas lumisade olisi estänyt Tryphon etenemisen Jerusalemiin.
Tryphos oli jopa esittänyt, että hän oli vanginnut Jonatanin sadan talentin verosaatavan
vuoksi, jonka Simon lähettikin hänelle, mutta petollinen Tryphos tappoi kuitenkin vankinsa. Tämä tapahtui paikassa nimeltä Baskama (Baska) n.v. 142 eKr. Tryphos palasi
takaisin Syyriaan.
SIMON TULI näin virallisesti Juudan johtajaksi ja myöskin ylipapiksi. Hän lähetti edustajansa Roomaan, jossa hänen toimensa ja nimityksensä vahvistettiin. Simon pystytti vaikuttavan monumentin veljensä muistoksi perheen hautakammion ylle Modiin.
Simon antoi nyt tukensa Demetrius Nicatorille ja lähetti hänelle lahjana ja tuen osoituksena kultaisen kruunun. Demetrius, joka edelleen soti Syyrian uutta kuningasta vastaan, ilahtui suuresti Simonin tuesta, ja hän myöntyi kaikkiin Simonin pyyntöihin. Hän julkaisi kuninkaallisen tiedotuksen, jossa vahvistettiin Simonin ylipappeus ja peruttiin kaikki Syyrian vaateet Juudan suhteen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Juuda oli nyt itsenäinen valtio. Simon teetetti oman rahan, jossa oli hänen nimensä ja vuosiluku 143 eKr, josta lähtien monet katsoivat Simonin hallinnon alkaneen.
SIMON ALKOI nyt tarmokkaasti vahvistaa linnoitettuja kaupunkejaan. Rajakaupunki Betshura, Joppa ja Gasa (Gaza, Gazara) olivat tukevasti Simonin käsissä ja ne linnoitettiin; samoin Akran linnake Siionin Vuorella, jonka Simon lopultakin sai vallattua ja miehitettyä.
SANHEDRIM ja Juudan kansa katsoivat kuitenkin, että heillä oli laillinen oikeus kuninkaansa
ja ylipappinsa valintaan. Yleinen kansankokous kutsuttiin kokoon. Siellä Makkabean perheen palvelut kansalle huomioitiin ja hyväksyen Simonin toimet hänen johtajuutensa ja ylipappeutensa vahvistettiin. Nämä toimet vahvistettiin Simonille ja hänen suvulleen iäksi, kunnes “nousisi uskottu profeetta” (faithful prophet). Tässä oli selvä viittaus Messiaan odotukseen. Simon oli nyt oikeutettu toimimaan ylipapin ja kuninkaan ominaisuudessa, ja häntä tuli sekä maallisten että uskonnollisten palvelijoiden totella. Hänellä yksin oli oikeus pitää purppuraviittaa ja kultaista kruunua. Kokouksen päätökset kaiverrettiin vaskitauluun, joka kiinnitettiin pystytettyyn monumenttiin Temppeliin, jonne myös kopiot siitä tallennettiin.
SYYRIAN HALLITSIJA Demetrius Nicator, joka oli vahvistanut asemansa hallitsijana, kärsi tappion taistelussa parthialaisia vastaan ja joutui heidän vangikseen. Trypho käytti silloin
tilaisuutta hyväkseen vahvistaen asemiaan kansan ja armeijan parissa. Nicatorin puoliso
Cleopatra alkoi silloin toimia: hän tarjosi kruunua miehensä veljelle Antiochukselle saadakseen tukea taistelussaan Tryphosta vastaan. Tämä hyväksyikin tarjouksen pyytäen
ensi töikseen rahaa ja joukkoja Simonilta. Kuningattaren toimiin vaikutti varmaankin myös se, että hänen puolisonsa Demetrius Nicator oli nainut Parthiassa toisen naisen.
TRYPHO KÄRSI tappion taisteluissa ja hänet surmattiin. Antiokus VII Sideter kuitenkin toimi petollisesti: hän lähetti Simonin avun takaisin ja vaati kaikkia Simonin miehittämiä linnoituksia, myös Jerusalemin Akran linnakkeen, takaisin; tai niiden sijaan viisisataa talenttia sekä lisäksi saman verran Simonin aiheuttamista vahingoista Syyriassa. Simon selitti, että hän oli vain vallannut takaisin perintömaat, jotka heiltä oli väkivalloin riistetty, mutta Joppan ja Gazaran linnoituksista hän oli valmis maksamaan sata talenttia. Antiokus etsi sotaa, eikä voinut hyväksyä Simonin tarjousta. Lisäksi hän katsoi, että Rooman tuki Simonille koski Demetrius Nicatoria eikä näin sitonut häntä. Syyrian armeijaa johti Cendebeus, joka miehitti Cedronin (Jamnia) ja linnoitti sen. Sieltä käsin hän teki hyökkäyksiä Juudan alueelle. Simon oli liian vanha sotatoimiin, joten hän lähetti poikansa John Hyrcanuksen ja Juudaksen Syyrian armeijaa vastaan. Heillä oli kaksikymmentä tuhatta jalkamiestä ja tuhat ratsumiestä. Näillä he voittivat syyrian joukot ja ajoivat heidät pois Juudasta. Koska Tryphon joukot aiheuttivat vielä ongelmia Antoniukselle, Juuda sai hengähdystauon.
SIMON MATKUSTELI ympäri valtakuntaansa tarkastusmatkoilla. Hän meni myös Jerikoon, jonka hallintoa ja paikallista sotajoukkoa johti Simonin vävy Ptolemy, Abuluksen poika papillista sukua. Ptolemy oli ilmeisesti tehnyt salaisen sopimuksen Syyrian ja hellenistisen puolueen kanssa, jonka mukaan hän saisi Juudan kuninkuuden, jos hän surmaisi Simonin. Simonilla oli mukanaan poikansa Mattatias ja Judas. Ptolemy vei heidät pieneen linnakkeeseensa nimeltä Dok, missä hän syötettyään ja juotettuaan vieraitaan surmautti heidät. Hän lähetti myös asiamiehensä surmaamaan kolmas Simonin poika John, joka oli Gazaran linnoituksessa. John sai kuitenkin tiedon tapahtumista ennen Ptolemain lähettämien murhaajien saapumista ja kiirehti Jerusalemiin. Hän ehti vähän ennen Ptolemaita Jerusalemin porteille, jossa hänet hyväksyttiin ja päästettiin sisälle, mutta Ptolemy ajettiin pois. Tämä tapahtui keväällä v. 134 eKr.
John Hyrcanus todettiin näin Juudan hallitsijaksi ja ylipapiksi.

PARTHIAN VALTAKUNTA sijaitsi Kaspian Meren itä- ja kaakkoispuolella ulottuen laajimmillaan Eufratvirrasta Indusjoelle saakka, käsittäen myös nykyisen Iranin alueet. Roomalaiset samaistivat persialaiset ja parthialaiset. Parthia omaksui hellenistisen kulttuurin, joka hallitsi sen tieteitä ja taiteita sekä ideologista ja uskonnollista ajattelua. Sotalaitos heillä oli omintakeinen.

PROFEETTA SAKARIA käsittelee Aleksanteri Suuren valloitusten ja sen jälkeistä aikaa profetioissaan. Hän käyttää Kreikasta nimitystä oinas, joka oli Kreikan symboli ja kuvattu mies sen sinetissä.
Sakarian kirjassa seuraavat kohdat ovat huomionarvoisia: 10:3-12; 11:4-17; 13:7-9.
Jotkut nykyajan raamatun tutkijat ovat todenneet, että Sakarian kirja antaa jopa luotettavamman kuvan tapahtumista kuin Josefus tai Makkabilaiskirjeet. Heidän uskonkäsityksensä ei kuitenkaan voi hyväksyä, että Israelin Jumala olisi voinut antaa näin
yksityiskohtaisia kuvauksia tulevista tapahtumista etukäteen. Niinpä he esittävät, että joku noihin aikoihin tai pian sen jälkeen elänyt olisi kirjoittanut nämä kohdat, muotoillut ne profetian muotoon ja liittänyt ne sitten Sakarian profetiaan kuin osana sitä. Erikoisesti osat Sak.9:9-12 ja 9:13-17 ovat tällaisia. Myös Sakarian kirjan messiaaniset osat nuo nykytutkijat ovat vääntäneet koskemaan tapahtumia makkabealais-aikana.
JONATAN HYRCANUS hallitsi Juudaa kolmekymmentä vuotta. Sen alku oli kuitenkin vaikea. Ptolemy oli saanut Antiokuksen hyökkäämään suuren armeijan kanssa Juudaan. Jonatan vetäytyi Jerusalemin linnoitukseensa, koska hän ei uskonut voivansa voittaa tuota joukkoa. Joko Rooman painostuksesta tai muista syistä johtuen Antiokus kuitenkin suostui rauhaan vaikkakin Juudalle raskain ehdoin. Joppan linnoituksesta tuli maksaa korvauksia, Jerusalemin linnoitukset oli purettava, Akran linnake oli rakennettava uudelleen tai maksettava viisisataa talenttia sen sijaan. Jonatan Hyrcanus suostui näihin ehtoihin. Hän avasi Davidin haudan ja otti sieltä kalleuksia tuhannen talentin arvosta. Näillä hän pystyi suorittamaan vaaditut maksut. Hän jopa lähetti sotajoukon Syyrian armeijan tueksi niiden taistellessa parthialaisia vastaan. Onnekseen juutalaisnen sotilasosasto vetäytyi juuri ennen parthialaisten yllätyshyökkäystä, jossa nämä löivät syyrialaisjoukot ja surmasivat Antiokuksen.
JONATAN HYRCANUS paneutui nyt maansa asioiden hoitoon. Hän valloitti Madeban Samegan syyrialaisilta, alisti samarialaiset ja hävitti heidän temppelinsä Gerisimin vuorella, vaikkakin samarialaiset jatkoivat uhritoimituksiaan vuorella. Hän voitti idumealaiset, joille hän antoi vaihtoehdoiksi joko mennä maanpakoon tai kääntyä juutalaisuuteen ja ympärileikkauttaa itsensä. He hyväksyivät jälkimmäisen vaihtoehdon tullen näin osaksi juutalaista kansaa.
Saatuaan roomalaisten hyväksynnän hän valloitti Samarian, jonne Aleksanteri Suuri oli
sijoittanut kreikkalaisia ja makedonilaisia eläkeläis-sotilaitaan ajaen entiset asukkaat pois
heidän kapinoituaan häntä vastaan. Samaria hävitettiin maan tasalle n.v. 107/108 eKr.
Samarialaiset olivat pyytäneet apua Syyrian uudelta kuninkaalta Antiokus Kyzikenokselta, joka lähettikin sotilaitaan Juudaan, mutta heidät ajettiin pois. Samoin kävi myös egyptiläisille apujoukoille. Samarian piiritys oli kestänut vuoden päivät. Jonatan Hyrcanus liitti Juudan alueisiin myös Skythopoliksen (Gethshan) ja Jisreelin tasangon.

JONATAN HYRCANUS oli nostanut juutalaisen valtion arvonannon ja voiman tasolle, johon se ei koskaan ollut yltänyt pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen.
Jerusalemissa kaksi hallitsevaa uskonnollista puoluetta, saddukeukset ja fariseukset, taistelivat myös hallinnollisesta vallasta. Hyrcanus oli ollut fariseusten kannalla, mutta yhden sen jäsenen solvattua häntä Hyrcanus liittoutui saddukeusten kanssa. Tämä aiheutti hänelle jatkuvia ongelmia vaikutusvaltaisten fariseusten taholta.
Edellisen ylipapin ja kuninkaan Simonin tyhjennettyä syyrialaisen Akran linnakkeen Sionin vuorella, hän oli ympäröinyt Temppelialueen korkeilla muureilla suojaksi mahdollista pakanain hyökkäystä vastaan. Näiden muurien sisään Hyrcanus rakensi itselleen palatsin paikalle, johon hänen isänsä oli rakentanut oman talonsa. Tätä palatsia Herodes Suuren nimellä kulkenut kuningas laajensi ja paranteli, antaen sille nimen Antonian linna, johon Uudessa Testamentissa viitataan nimellä kasarmi (Apt.21:34).

SYYRIAN KUNINKAAT vaihtuivat sellaista vauhtia, että historioitsijoilla näyttää olevan vaikeuksia saada heidät oikeaan järjestykseen. Koska he jatkuvasti puuttuivat Juudean
asioihin, on jonkinlainen luettelo heistä tarpeen asioiden ymmärtämiseksi.
1/. Antiochus VII Sidetes 138-129 eKr, 2/ Demetrius II Nicator 129-126, 3/ Aleksander Zabinas, A.Balaksen poika, 4/ Antiochus VIII Grypos Demetrius II poika 125-96,
5/ Antiochus IX Kyzikenos, edellisen velipuoli, 115-95 eKr, 6/ Seleucus VI Ephiphanes Nicator ,7/ Antiochus X Eusebes Philopator, 8/ Antiochus XI Ephiphanes Philadelphos,
9/ Philip I , 10/ Demetrius III Theos Philopator Soter, (Eukairos), 11/ Antiochus XII
Dionysos Epiphanes Philopator Kallikinos, 12/ Antiochus XIII Asiaticus 73-64 eKr.
V. 64 eKr roomalainen kenraali Pompey lopetti Seleukien hallitseman valtakunnan.
Vuodesta 95 eKr lähtien Syyrian hallitsijat olivat Rooman käskyvallan alla.

JONATAN HYRCANUS KUOLI pian välirikkonsa jälkeen fariseusten kanssa, n.v. 106 eKr.
Hänellä oli neljä tai viisi poikaa, eikä hän ollut määrännyt seuraajaansa. Tämä aiheutti
järkyttävän valtataistelun. Aristobulus vaati itselleen vapautunutta johtajan paikkaa, mutta hänen äitinsä oli eri mieltä. Aristobulus kuitenkin sai tahtonsa läpi, ja vangittuaan äitinsä antoi hänen kuolla nälkään vankilassa. Myös veljensä paitsi Antigonuksen hän pani vankilaan. SYYRIAN painiskellessa omien ongelmiensa parissa Aristobulus saattoi jatkaa isänsä valloituksia. Iturea valloitettiin. Sen asukkaille annettiin samat ehdot kuin Idumean asukkaille: heidän tuli kääntyä juutalaisuuteen. Kuningas Aristobulus sairastui sotaretkellä ja joutui vuoteeseen. Hänen veljensä Antigonus meni Temppeliin juhliakseen lehtimajan juhlaa ja rukoillakseen veljensä paranemista. Aristobulus sai väärän informaation asiasta ja luullen veljensä suunnittelevan salajuonta pyysi tätä tulemaan hänen luoksensa aseettomana. Ilmeisesti kuningattaren käskystä pyyntö muutettiin siten, että häntä pyydettiin tulemaan aseellisena. Kuningas oli antanut käskyn sotilailleen, että jos hänen veljensä tulee aseellisena, hänet on surmattava. Näin Antigonus surmattiin viattomana.
ARISTOBULUS itsekin kuoli pian tämän jälkeen, v. 107 eKr.
Hänen vaimonsa vapautti silloin kuninkaan kolme veljeä vankilasta, joista vanhin, Aleksander Janneus, peri kuninkuuden. Hänet oli koulutettu Galileassa, eikä hänen isänsä
ollut milloinkaan halunnut nähdä häntä. Seuraava veli ikäjärjestyksessä yritti vallankaappausta, mutta epäonnistui ja hänet tapettiin. Nuorin veli Absalom vetäytyi syrjään jättäen nämä vaaralliset vedet. Aleksander Janneus hallitsi vuoteen 77 eKr.

NÄIDEN YLIPAPPIEN ja hallitsijoiden toimia on tuskallista seurata. Poissa ovat profeetat, jotka toivat Israelin Jumalan sanomia hallitsijoille. Ylipapit toimivat kuin mitkä hyvänsä maalliset hallitsijat: heidän elämänsä on täynnä murhia, salajuonia, epärehellisyyttä, barbaarisuutta.
He ovat antautuneet lihallisten nautintojensa valtaan, juopottelu näyttää olleen suosittu
ajanviete. Saamamme kuva on tietenkin värittynyt tapahtumista kertovien ihmisten oman
uskonnäkemyksen mukaan. Ennen paluuta kertojat olivat hengellisiä pappeja tai profeettoja. Makkabilaiskirjeiden kirjoittajista ollaan eri mieltä, mutta Josefus kertoo olevansa papillista, jopa ylipapillista sukua. Hän kuitenkin kertoo maallisista asioista maallisin termein.
Joka tapauksessa itse tapahtumat puhuvat puolestaan, juutalainen toimii siellä juutalaista vastaan, veli veljeään, poika äitiään vastaan. Ilman omantunnon vaivoja käytetään ulkopuolisia, pakanallisia voimia omien halujensa toteuttamiseksi, unohtaen kansallisen
ylpeyden ja erikoisaseman Jumalan suunnitelmissa.

ALEKSANDER JANNAEUKSEN hallinnon alkukausi oli hänelle suosiollinen. Perinteiset viholliset Egypti ja Syyria kamppailivat omien vaikeuksiensa kanssa, ja ennenpitkää Juuda vedettiin mukaan. Egyptin kuningatar Cleopatra ajoi maastaan poikansa Ptolemy Lathyruksen, joka asettui Kyprokselle, mutta ennenpitkää hyökkäsi Juudaan aiheuttaen sille suuria tappioita.
TÄMÄ BARBAARI tappoi naisia ja lapsia, paloitteli heidät ja keitti lihat, ja niin kerrotaan, tarjosi sitä ruuaksi miehilleen. Ilman Cleopatran apua Aleksander olisi kärsinyt perinpohjaisen tappion. Vaaran mentyä ohi hän hyökkäili Syyriaan ja Gazan alueille.
Kohtalaisesti menestyen hän kuitenkin joutui fariseusten hyökkäysten ja vihan kohteeksi
Jerusalemissa. Nämä huusivat hänelle herjauksia ja heittelivät mädillä hedelmillä.
Aleksander oli kuitenkin varautunut tähän ja käski pisidialaisista ja kilikialaisista koottua
voimakasta henkivartiotaan hyökkäämään herjaajien kimppuun. Kuusituhatta ihmistä
menehtyi tässä kahakassa. Fariseusten viha tietenkin moninkertaistui, mutta he odottelivat sopivaa tilaisuutta. Aleksander antautui innolla sotatoimiin: hän alisti Gileadin arabit ja saattoi Moabin veronalaiseksi Juudalle. Hyökätessään arabialaista emiriä Obodasta vastaanhän kärsi musertavan tappion ja hädintuskin itse pelastui hengissä. Palattuaan Jerusalemiin hän kohtasi uudelleen fariseusten tiivistyneen vastarinnan. Aleksander pystyi kokoamaan uuden henkivartiokaartin itselleen, ja sen avulla hän kävi jatkuvaa taistelua kapinoivia kansalaisiaan vastaan. Kuusi vuotta sisällissota jatkui, ja sen aikana tapettiin viisikymmentä tuhatta ihmistä kapinoivasta puolueesta sen lisäksi, mitä Aleksander itse menetti.
JUUDEA OLI voimaton ulkoisia vihollisiaan vastaan sisäisten taistelujensa vuoksi, ja nämä
käyttivät tilaisuutta hyväkseen irtautuakseen Juudan vallasta.
Fariseukset pyysivät apua Syyrian kuninkaalta (Demetrius?), joka tuli suuren armeijan kanssa, neljäkymmentä tuhatta jalkamiestä ja kolmetuhatta ratsumiestä, mukana kapinoivia juutalaisia suurin joukoin. Aleksander lyötiin taas perinpohjin, hän menetti myös henkivartiokaartinsa kahdeksan tuhatta miestä. Aleksander itse pääsi pakoon vuoristoon, mutta juutalaisten pelätessä joutuvansa syyrialaisen hallitsijan alaisiksi heitä pakeni syyrialaisten joukoista kuusi tuhatta miestä liittyen Aleksanderiin. Syyrian hallitsija palasi silloin takaisin Damaskoon, jonne heidän hallintonsa oli siirtynyt.
ALEKSANDER yritti saada sovintoa aikaan fariseusten hallitsevan puolueen kanssa, mutta
heidän vihansa oli ylittämätön. Kuningas keskittyi nyt uudella tarmolla kapinoijien nujertamiseen, ja lopulta viimeiset kapinalliset joukot olivat vetäytyneet Bethomen kaupunkiin. Kaupunki antautui ja kahdeksansataa kapinallista joutui Aleksanderin käsiin.
Hän tuotti nämä Jerusalemiin ja ristiinnaulitutti heidät samana päivänä. Heidän kituessaan ristillä hän surmautti heidän vaimonsa ja lapsensa heidän nähtensä. Kuningas itse oli järjestänyt suuret juhlat ystävilleen ja sivuvaimoilleen tuo barbaarinen näky silmiensä edessä. Kapinaliikkeellä ei tämän jälkeen ollut voimia taistella Aleksanderia vastaan.
Aleksander sai nyt rauhassa keskittyä lihallisten nautintojensa harjoittamiseen, ja sitä hän
myös teki tarmokkaasti, kunnes hänen terveytensä petti.
OLLESSAAN PIIRITTÄMÄSSÄ Rabakaa hän kuoli v. 77 eKr, jättäen vaimolleen Alaksandralle ohjeet keskenjääneiden suunnitelmiensa toteuttamisesta.
Hän neuvoi vaimoaan kuljettamaan hänen ruumiinsa Jerusalemiin Rabakan voiton jälkeen ja vasta siellä ilmoittamaan hänen kuolemastaan. Hänen tuli myös antaa kuninkaan ruumis heille, jotta he voisivat tehdä sille tahtonsa mukaan. Fariseukset ilahtuivat tästä ja Aleksanderille järjestettiin kuninkaalliset hautajaiset. Aleksandra hallitsi nyt maata fariseusten kanssa. Hän nimitti vanhimman poikansa Hyrcanuksen ylipapiksi. Fariseukset täyttivät nyt kaikki tärkeimmät virka- ja luottamustoimet. Kaikki vangitut fariseukset vapautettiin ja ulkomaille karkoitettujen sallittiin palata. Fariseusten hallintovalta oli nyt ehdoton. Fariseukset surmasivat joitakin niistä, jotka olivat osallistuneet kahdeksansadan fariseuesten kannattajien tappamiseen. Aristobulus pyysi silloin äidiltään lupaa johtaa pakolaisryhmää joko maanpakoon tai syrjäiseen tukikohtaan. Hän suostui siihen, että he samalla korjaisivat ja linnoittaisivat joitakin nimeltä mainittuja tukikohtia.
KÄYTTÄEN vanhemman veljensä saamattomuutta ja äitinsä sairautta hyväkseen Aristobulus
kulki kaupungista kaupunkiin hakien tukijoita itselleen. Tämä ei ollutkaan vaikeaa, koska
kaikkia ei miellyttänyt fariseusten hallinto ja kuningashuoneen syrjäytyminen vallasta.
Aleksandran sairastuessa fariseukset yrittivät saada häneltä ohjeita, miten menetellä
Aristobuluksen toiminnan suhteen, mikä ei ollut jäänyt heiltä huomaamatta.
KUNINGATAR kuitenkin vetäytyi vastuusta sairauteensa vedoten. Hän kuoli pian hallittuaan
Juudaa lähes yhdeksän vuotta. Fariseukset nimittivät silloin välittömästi Hyrcanuksen
kuninkaaksi ja panivat Aristobuluksen vaimon ja lapset kotiarestiin Bariksen linnaan.
Aristobulus oli kuitenkin koonnut itselleen armeijan ja nimittänyt itsensä hallitsijaksi.
Fariseukset kokosivat myös sotajoukon, joka kohtasi Aristobuluksen joukot Jerikon lähellä. Aristobuluksen suosio oli kuitenkin niin suuri, että osa hänen vastustajiensa
joukoista liittyi häneen. Hyrcanus vetäytyi silloin Jerusalemiin, jonne myös Aristobulus
saapui joukkoineen. Hyrcanus totesi tilanteensa toivottomuuden ja luovutti asemansa
ylipappina ja kuninkaana nuoremmalle veljelleen, jonka johtajuus nyt myös hyväksyttiin
nimellä Aristobulus II.

TÄSSÄ VAIHEESSA näyttämölle ilmaantui uusi hahmo, jonka toimilla tuli olemaan kauskantoiset vaikutukset juutalaisen kansan historiassa. Mies oli nimeltään Antipater, idumealainen, joka kääntymisen kautta oli liittynyt juutalaiseen uskoon. Hänet oli nimetty
Idumean kuvernööriksi Aleksander Jannaeuksen toimesta ja oli säilyttänyt asemansa myös leskikuningattaren aikana. Hänellä oli suuret suunnitelmat, joita hän alkoi toteuttaa
syrjäytetyn kuninkaan Hyrcanuksen avulla. Varovasti toimien hän aluksi vei Hyrcanuksen
Petraan, jossa hän sai taivuteltua arabikuningas Aretan puolelleen. Aretas marssi joukkoineen Juudaan, ja monet uuden kuninkaan toimiin tyytymättömät liittyivät
kapinallisiin joukkoihin. Aristobuluksen hätäisesti kokoon kyhäämä armeija kärsi täydellisen tappion, ja Aristobulus vetäytyi Jerusalemin muurien suojaan. Hän tiesi, että
Roomalla oli useita kenraaleita Syyriassa Pompeyn Tigraneen voiton jälkeen. Hän lähetti
edustajansa tapaamaan erästä heistä, Scaurusta, luvaten suuren summan rahaa. Antipater
oli ollut samoilla asioilla, mutta kenraali suosi Aristobulusta tässä vaiheessa. Aretas sai
kovan uhkavaatimuksen, joka pakotti hänet vetäytymään Jerusalemista Aristobuluksen
hätistellessä ja lopulta aiheuttaen hänelle suuren tappion taistelussa, jossa Antipaterin veli
sai surmansa Aretaksen joukoissa.
ARISTOBULUS TAJUSI nyt, että hänen kruununsa lepäsi Rooman kenraalin Pompeyn käsissä. Hän lähetti oppineen ja kultivoituneen juutalaisen Nicodemuksen kenraalin puheille viidensadan talentin arvoinen lahja mukanaan. Antipater oli kuitenkin myös esittänyt asiansa hyvin, ja niin kenraali tekemättä päätöstä lupasi miettiä asiaa, ja ehkä pyytää lisäohjeita Roomasta. Seuraavana vuonna Pompey palasi Damaskoon ja kutsui molemmat kilpailijat eteensä esittämään asiansa todistajien tukemina. Hän kuitenkin edelleenkin kieltäytyi tekemästä ratkaisua kummankaan hyväksi, vaan lupasi palata asiaan alistettuaan arabikuningas Aretan. Aristobulus näki tämän omaksi vahingokseen, ja palattuaan Jerusalemiin hän alkoi varustautua sotaan. Pompeyn rankaisuretki Arabiaan ei kestänyt kauan, ja hän sai tietää Aristobuluksen varusteluista. Hän vaati silloin kaikkia varustettuja paikkoja Juudeasta itselleen. Aristobulus suostui tähän ja lisäksi lupasi suuren summan rahaa, jos hän saisi pitää kruununsa. Pompey piti Aristobulusta panttivankinaan lähettäen miehensä noutamaan luvattua rahasummaa. Jerusalemin asukkaat kuitenkin kieltäytyivät ja sulkivat kaupungin portit. Aristobulus vangittiin ja Jerusalemin piiritys aloitettiin välittömästi.
KOSKA JUUTALAISET edelleenkin kieltäytyivät sotimasta sapattina, Pompey teki kaikki
vaarallisimmat valmistelunsa silloin. Jerusalemin piiritys kesti lähes kolme kuukautta.
Kesällä v. 63 eKr kaupunki vallattiin ja Temppelin suojamuuri murrettiin. Kaksitoista
tuhatta miestä kaatui valtauksessa, pappien jatkaessa uhritoimitustaan alttarilla, kunnes
heidät tapettiin heidän verensä sekoittuessa heidän uhriensa vereen. Juuri samana päivänä
Nebukadnessar oli hävittänyt Jerusalemin, jonka muistoa kunnioitettiin paastoten ja valittaen. JUUDEA EI ollut enää itsenäinen ja Rooman liittolainen vaan Rooman imperiumin
provinssi. Pompey nimitti Hyrcanuksen ylipapiksi ja hallitsijaksi tittelillä prinssi. Tämä ei saanut käyttää mitään kuninkaallisia merkkejä; kaikki alkuperäisen Juudan ulkopuoliset alueet liitettiin Syyriaan; Jerusalemin linnoitukset purettiin.
POMPEY kulki läpi kaikki Temppelin tilat, myös Kaikkeinpyhimmän, mutta hän ei koskenut mihinkään, ei edes Temppelin aarteistoon. Tyydytettyään uteliaisuutensa hän käski Temppelipalvelusten jatkua ja määrättyään kenraalinsa Scauruksen Juudan prefektiksi kahden legioonan kanssa hän lähti Jerusalemista Pontuksen kautta Roomaan. Viralta pantu kuningas ja ylipappi Aristobulus perheineen vietiin vangittuna Roomaan, jossa heitä kuljetettiin roomalaisen tavan mukaan voitonparaatissa pitkin kaupungin katuja.
HYRCANUS jätti kaikki hallintoasiat Antipaterin hoidettaviksi, ja tällä riitti voimia ja haluja ja ennenkaikkea viekkautta valtansa pysyttämiseksi ja vakauttamiseksi. Hän pyrki kaikessa osoittautumaan roomalaisten etujen kannattajaksi, muuttaen suuntaa ja mielistellen sitä, joka kulloinkin näytti olevan vahvoilla.
ALEKSANDER, Aristobuluksen vanhin veli, pääsi pakenemaan Roomasta ja tuli Juudaan. Hän kokosi kymmenen tuhatta miestä, joilla hän uhkasi Hyrcanusta. Tämä pyysi lupaa Jerusalemin muurien korjaamiseksi, jotka Pompey oli tuhonnut, mutta siihen ei suostuttu.
Seuraavaksi hän pyysi roomalaisia joukkoja rauhan palauttamiseksi maakuntaan. Tähän
suostuttiin ja Markus Antoniuksen johdolla Aleksanderin joukot pakotettiin peräytymään Aleksandriaan, jossa kapinalliset huomatessaan tilanteensa toivottomuuden pyysivät aselepoa. Aleksander päästettiin menemään ilman tuomiota. Antipater oli viisaasti lähettänyt omia joukkojaan roomalaisten tueksi, mikä merkittiin muistiin.
JUUDEAN MAAT JAETTIIN nyt viiteen alueeseen, jonka kunkin johdossa oli toimeenpaneva komitea. Käytäntö jatkui Julius Caesarin aikaan asti.
Aristobulus oli myös päässyt pakenemaan Rooman arestivankeudesta. Hän puolestaan
kokosi sotajoukon Juudassa, mutta hänet voitettiin nopeasti ja vietiin takaisin Roomaan.
Rooman mahtia Lähi-Idässä edusti nyt kenraali Gabinius edeltäjänsä Pompeyn tilalla, joka oli mennyt Roomaan koettelemaan onneaan suurempien saaliiden toivossa.
GABINIUKSEN viipyessä nujertamassa Egyptin kapinallisia, Aleksander tuli uudestaan Juudaan. Nyt hänellä oli kenttä vapaana, ja hän valloitti melkein koko Juudan, tuhoten
roomalaisten joukkoja missä vain tapasi niitä. Heidän joukkojensa rippeet linnoittautuivat
Garisimin vuorelle, jossa Aleksander piiritti niitä. Gabinius palasi Egyptistä, ja taisteluihin väsyneenä pani Antipaterin asialle pyytämään rauhanneuvotteluja. Tavoilleen uskollisena Antipater turvautui viekkauteensa: hän suostutteli Aleksanderin joukkoja karkaamaan.
Hän onnistuikin; osa Aleksanderin joukoista luopui hänestä, mutta taistelu kuitenkin käytiin Taborin vuorella, jossa Aleksanderin joukot lyötiin ja kymmenen tuhatta miestä
sai surmansa.
VARSINAISET TAISTELUT käytiin kuitenkin Roomassa, jossa Pompey ja Julius Caesar taistelivat verisesti vallasta. Lähi-Itä oli Pompeyn kannattajien hallussa. Saadakseen hajaannusta aikaan Caesar vapautti Aristobuluksen, joka kuitenkin matkalla Juudaan myrkytettiin Pompeyn toimesta. Aristobuluksen poika Aleksander kuitenkin yritti jatkaa isänsä tehtävää, mutta hän joutui Syyriassa toimivan kenraali Scipion vangiksi, joka surmasi hänet. POMPEY KUOLI pian tämän jälkeen, jolloin Julius Caesar oli Rooman yksinvaltias.
Gabinius oli kutsuttu Roomaan vastaamaan toimiensa epäselvyyksistä, ja hänen tilalleen
nimitettiin Grassius, joka uudessa toimessaan ensi töikseen tunkeutui Jerusalemin Temppeliin häväisten sen ja ryöstäen kaikki sen kalleudet.
POMPEYN TAPPIO oli isku Antipaterille ja Hyrcanukselle, jotka olivat panneet tukensa hänen taakseen. Antipater sai kuitenkin tilaisuuden voittaa uuden hallitsijan suosio: Caesar oli vaikeuksissa Egyptissä, ja joutui kiireessä kokoamaan joukkoja Kilikiasta ja Syyriasta.
Antipater lähetti silloin oman kolmen tuhannen miehen osastonsa Rooman joukkojen johtajan kenraali Mithridateen tueksi. Lisäksi hän oli saanut Jerusalemin ylipapilta
suosituskirjeen Egyptissä asuville juutalaisille, jossa heitä kehoitettiin kaikin tavoin
avustamaan Antipaterin ja Rooman joukkoja. Näin tapahtuikin, ja juutalaisten avulla
he pääsivät Heliopolitan Nomosen kautta Memphiin ja pystyivät vapauttamaan Caesarin,
joka joukkoineen oli joutunut vaikeuksiin Niilin Delta-alueella.
JULIUS CAESAR suhtautui hyvin suosiollisesti juutalaisiin, vahvistaen kaikki aiemmat erikoisoikeudet sekä mainitsi heidän arvokkaan tukensa Aleksandriaan pystyttämässään vaskipilarissa. Antipater nimitettiin Juudan procuraattoriksi ja vahvistettiin Hyrcanuksen asema hallitsijana. Jerusalemin Pompeyn hävittämät muurit voitiin rakentaa uudelleen.
Julius Caesar hankki näille toimilleen senaatin hyväksynnän, ja päätös kaiverrettiin kuparilaattoihin, jotka asetettiin temppeleihin Roomassa, Siidonissa, Tyyrossa ja Askelonissa.
ANTIPATER paneutui tarmokkaasti Juudan asioihin. Hän matkusteli pitkin maata, puuttuen
ankarasti voimaa ja taivuttelua käyttäen laittomuuksiin ja epäjärjestykseen, mitä maassa esiintyi. Hän nimitti vanhimman veljensä Phasaelin Jerusalemin kuvernööriksi ja toisen
veljensä Herodeksen kuvernööriksi Galileaan. Herodes osoittautui taitavaksi ja lahjakkaaksi hallintomieheksi. Hänen vaikein tehtävänsä oli Galileaan pesiytyneen rikollisuuden ja rikollisjoukkojen hävittäminen. Armotta hän surmautti kaikki käsiinsä joutuneet rikolliset.
Tämä Antipaterin veli tuli jäämään maailman tietoisuuteen nimellä Herodes Suuri, jonka
aikana Jeesus Nasaretilainen syntyi Betlehemissä.
Antipaterin ja hänen veljiensä hallinto ei kuitenkaan voittanut juutalaisten ja erikoisesti
fariseusten suosiota. Hyrcanus oli nimellinen johtaja, prinssi, mutta Antipater oli hallitsija.
Kansan suosio oli Aristobuluksen takana.
Herodes jopa kutsuttiin Sanhedrimin eteen vastaamaan oikeudestaan käyttää kuoleman
rangaistusta, mutta hän esiintyi siellä niin vakuuttavasti, purppuraviittaan pukeutuneena ja roomalaisella kampauksella varustettuna, että mitään vakavaa syytettä ei saatu esitettyä
hänen tuomitsemisekseen. Siihen varmaan vaikuttivat myös Herodeksen paikalla olevat henkivartijat ja Sanhedrimin presidentin Hyrcanuksen taktikointi suojattinsa hyväksi.

KOLME VUOTTA näiden tapahtumien jälkeen Julius Caesar murhattiin Roomassa, ja imperiumi oli taas kouristusten vallassa.
Antipater lähetti silloin lähettiläitä Roomaan saamaan senaatin tuen ja vahvistuksen erikoisoikeuksille, joka saatiinkin ilman vaikeuksia.
Ajan sekasortoisessa tilanteessa juutalainen kenraali Malichus myrkytti Antipaterin, tullen itse pian tuomituksi ja surmatuksi Cassius Longinuksen toimesta, joka silloin hallitsi Rooman edustajana Vähä-Aasiassa ja Syyriassa. Ilmiantajana toimi Antipaterin veli Herodes. Tämä tietenkin lisäsi hänen epäsuosiotaan juutalaisten kesken, mutta heidän valituksensa Markus Antoniukselle, joka seurasi Longinusta, olivat turhia; Antipater oli voittanut Rooman jakamattoman suosion, joka nyt tuli hänen sukulaistensa tueksi.
ROOMAN SISÄISET vaikeudet saivat Parthian hyökkäämään Syyriaan ja Vähä-Aasiaan valloittaen nämä maat niiden omalla suostumuksella Rooman vallan kukistamiseksi.
PARTHIAN toimesta Aristobuluksen ainoa jäljelle jäänyt poika Antigonus nimitettiin Juudan
kuninkaaksi Parthian suojeluksessa. Hyrcanus ja Phasael vangittiin. Hyrcanuksen korvat leikattiin pois, mikä teki hänet sopimattomaksi Mooseksen Lain mukaan toimimaan
ylipappina. Phasael teki itsemurhan vankilassa. Herodes pääsi pakenemaan Roomaan, saatuaan sitä ennen perheensä ja kalleutensa turvaan Masadan linnoitukseen.
ROOMAA HALLITSIVAT Markus Antonius ja Octavianus, joiden suosiota Herodes pyrki käyttämään hyväkseen. Antoniuksen suosituksesta myös Octavianus mieltyi Herodekseen.
Herodes oli toivonut Hyrcanuksen pojanpojasta Aristobulusta hallitsijaksi Juudaan, ja häntä itseään procuraattoriksi Aristobuluksen alaisuudessa, kuten hänen isänsäkin oli ollut Hyrcanuksen aikana. Aristobuluksen sisar Mariamne oli Herodeksen vaimo.
ANTONIUS halusi uskollisen suojatin Juudan hallitsijaksi, koska sota parthialaisia vastaan oli väistämätön. Lisäksi Herodes lupasi sievoisen lahjuksen Antonialle. Herodeksen esittely senaatissa sai suosiollisen käsittelyn. Herodes nimitettiin Juudan hallitsijaksi ja Antigonus äänestettiin Rooman viholliseksi.
ANTONIUS JA OCTAVIANUS järjestivät välittömästi senaatin päätöksen jälkeen Herodeksen kuninkalliset kruunajaiset, joissa hänet pakanallisten uhrien myötä kruunattiin Juudan kuninkaaksi. Herodes kiirehti nyt takaisin Juudaan, oltuaan Roomassa kolme kuukautta.
Saavuttuaan Juudaan, joka oli vapautettu parthialaisista ja Rooman joukkojen hallitsema,
hänen ensimmäisiä tehtäviään oli oman armeijan kokoaminen. Seuraavaksi hän keskittyi
valtansa ulottamiseksi koko maahan, jota Antigonus edelleen osittain hallitsi. Hän sai myös vapautettua perheensä, jota Antigonus oli pitänyt vangittuna.
VASTA KOLMEN VUODEN kuluttua Herodes sai vallattua Jerusalemin roomalaisten sotilaiden avulla. Nämä panivat massamurhat ja ryöstelyt toimeen kaupungissa vielä vastarinnan lakattuakin.Vain suurella lahjuksella Herodes sai Jerusalemin säästettyä täydelliseltä hävitykseltä. Antigonus vangittiin ja roomalaiset surmasivat hänet.
HERODES ALOITTI nyt uuden kuningassuvun Juudan historiassa. Hän pyrki vakauttamaan
valtansa hävittämällä kaikki edellisen hallitsijasuvun jäsenet ja heidän kannattajansa. Heidän johtajansa tapettiin ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Herodes ryösti kaikkien Jerusalemin varakkaiden kalleudet, paitsi sitä pientä osaa kansasta, jonka hän katsoi olevan valtansa tukena. Hän surmautti myös lähes kaikki Sanhedrinin jäsenet.
BABYLONIASTA hän löysi tuntemattoman papin, joka polveutui muinaisista ylipapeista. Tämän hän nimitti ylipapiksi, vaikka hänen vaimonsa veli oli laillinen ylipappeuden perijä.
Herodeksen läheinen ystävyys Antoniuksen kanssa vei hänen perheensä yhteyteen Egyptin kuningattaren Cleopatran kanssa. Cleopatra sai Herodeksen vaimon Mariamnen tukemana Herodeksen perumaan ylipapiksi nimittämänsä Ananeluksen nimityksen ja nimittämällä ylipapiksi Aristobuluksen. Tämä oli kuitenkin niin suosittu juutalaisten keskellä, että se herätti Herodeksen piilevän kateuden ja epäluulon, ja Herodes antoi käskyn hukuttaa hänet hänen kylpyammeeseensa. Cleopatra raivostui tästä niin, että hän yritti kaikin keinoin saada Herodes surmattua, yrittäen jopa vietellä hänet ilman tulosta. Antoniukselle osoitetut naiselliset vetoomukset Herodeksen kaatamiseksi olivat myös turhia, koska Antonius tarvitsi Herodeksen lahjuksia valtataistelussaan Octavianusta vastaan.
TAISTELU ROOMAN yksinvaltiudesta päättyi lopulta Octavianuksen voittoon, joka otti hallitsijanimen Augustus. Ratkaiseva taistelu käytiin Actiumissa syyskuussa 30 eKr, josta Antonius pakeni Alaksandriaan Cleopatran kanssa. Antonius teki itsemurhan ja Cleopatra
seurasi häntä jonkin ajan kuluttua yritettyään ensin turhaan vietellä Octavianuksen.
HERODEKSEN hallituskausi Juudan kuninkaana oli ulkoisesti onnekas ja kansan hyvinvointi
kasvoi mittasuhteisiin, joissa se ei ollut vuosisatoihin.
Herodeksen yksityiselämä oli kuitenkin toivoton ja onneton. Hänen mustasukkaisuutensa ja kateutensa sai hänet surmauttamaan vaimonsa Mariamnen, josta hän todella välitti.
HERODES RAKENNUTTI teatterin ja amfiteatterin Jerusalemiin. Pakanalliset kilpailut,
musiikki- ja teatteriesitykset, gladiaattoritaistelut ja villien eläinten näytökset hallitsivat Pyhän Kaupungin seuraelämää. Profeetat olivat kuolleet eikä uusia ollut syntynyt. Ei ollut Herran lähettämiä Sanan saattajia, jotka olisivat uskaltaneet nousta Herodeksen valtaa vastaan. MUUTAMAT SENTÄÄN murehtivat pakanallisuuden kasvua. Muutamat vetäytyivät erämaihin, kuten Essealaiset, jossa he katsoivat voivansa toteuttaa Mooseksen Lain määräyksiä.
HERODES RAKENNUTTI monia linnoituksia ja rakennutti uudelleen Samarian, uusi nimi Sebaste.
Hän laajensi ja uudisti Masadan linnoitusta Kuolleen meren länsipuolelle n. 480 m korkealla harjanteella. Jonathan Makkabaeus aloitti sen rakentamisen ja Johanan Hyrcanus laajensi sitä. Tänne Herodes toi turvaan perheensä, kun hän joutui pakenemaan parthialaisten hyökkäystä Juudeaan. Antigonus ei pystynyt valloittamaan sitä.
Hän rakensi ja laajensi Antonian linnoitusta Jerusalemissa.
Hän rakensi Herodion linnoitus-palatsin n. 11 km Beetlehemistä kaakkoon kukkulalle, joka on n. 105 m korkea, pyöreämuotoinen kohoutuma. Palatsi oli pyöreän kaksoismuurin ympäröimä ja ylellisesti viimeistelty ja koristeltu jalokivin, korkokuvin ja maalauksin Pompeijin roomalaiseen tyyliin ja Dianan temppeleineen. Herodes haudattiin sinne.
HÄNEN TÄRKEIN rakennuskohteensa oli kuitenkin Temppelin uudelleen rakentaminen.
Juutalaiset vastustivat Herodeksen Temppelin suunnitelmia, mutta lujuutensa vuoksi, ja
koska hän itseasiassa oli hävittänyt potentiaaliset vastustajansa, ei todellista vastarintaa esiintynyt. Kahden vuoden valmistelun jälkeen rakennustyöt alkoivat. Entisen Temppelin purkaminen tapahtui asteittain uuden tieltä. Kaikkeinpyhimmän rakentaminen kesti kahdensantoista kuukautta, ja koko rakennus valmistui kahdeksassa vuodessa, mutta
rakennuksen viimeistelyä jatkettiin Agrippan aikaan asti. Viimeistelyssä käytettiin kaikkein kalleimpia materiaaleja, kaunista kiillotettua marmoria ja muita saatavilla olevia materiaaleja, ja parasta työväkeä. Temppeliä nimitettiin Herodeksen Temppeliksi.
RAKENNUS JÄLJITTELI kreikkalaista rakennustyyliä ja valmistuttuaan herätti ihastusta ja ylpeyttäkin huolimatta siitä, että Herodesta itseään hyljittiin. Temppelin seinäpintojen kalkkikivet viimeisteltiin monipiikkisillä teräslastoilla, mikä sai valkoisen kalkin esille
kivien pinnoissa. Temppelin sanotaan loistaneen kuin Hermonin vuoren lumihuippu.
HERODEKSEN suorittamat hirmuteot vainosivat häntä hänen lopun elämäänsä. Hänen kateutensa kehittyi vainoharhaksi, niin että hän surmautti Mariamnen hänelle synnyttämät
kaksi poikaa, toisen vain muutamaa päivää ennen kuolemaansa. Hän hankki itselleen kymmenen vaimoa, joista kahdeksan synnytti hänelle lapsia.
Mikään ei kuitenkaan tuonut hänelle lohtua; hän kuoli v. 4 eKr yksinäisenä ja onnettomana.
Hänet haudattiin rakennuttamaansa linnoitus-palatsiin Herodioniin, mutta hänen hautakammiotaan ei ole löydetty.
AJANLASKUMME perustuu Juliaaniseen kalenteriin, joka otettiin käyttöön Julius Caesarin aikana. Keisari Augustus paranteli sitä, mutta v. 533 scyytialainen munkki Dionysus
Exiguus sai tehtäväkseen määritellä uudelleen ajanlaskun lähtökohdan. Hän kuitenkin teki muutamia virheitä: unohti 0-vuoden ja ilmeisesti keisari Augustuksen hallitsemat neljä vuotta Octavianus-nimisenä. Näin Jeesuksen syntymäaika olisi ollut viisi-kuusi vuotta hänen laskelmiaan aiemmin. Herodeksen toimeenpanema Beetlehemin lastenmurha olisi tapahtunut aivan hänen elämänsä loppuaikana, ja hänen puolihulluutensa tietäen sopisi hyvin hänen toimeenpanemakseen. Joittenkin Raamatun kommentoijien mukaan Itämään tietäjät olivat Persiassa tai Babyloniassa asuvia juutalaisia oppineita, jotka siellä olivat perehtyneet itämaiseen tähtien tutkimiseen ja astrologiaan.

SADDUKEALAISET, Zedukim, väittivät polveutuvansa kuningas Davidin aikaisesta ylipapista Zadokista. He olivat aristokraattisia, hyvin toimeentulevia ja heillä oli valtaa. He olivat kaikki pappissukua, monet liikemiehiä. He mukautuivat kunkin ajan vaateisiin, he omaksuivat hellenismin, sen kauneuskäsitteet, sen omaaman vallan. He uskoivat kirjoitettuun Sanaan, Tora, mutta vastustivat fariseusten perintötietoa (oral law).
He eivät uskoneet kuolleiden ylösnousemiseen eivätkä enkeleihin. Uhritoimitukset olivat
heidän uskonsa keskeinen tekijä, ei eristäytynyt Toran opiskelu ja rukous.
FARISEUKSET olivat lähtöisin lähempää tavallista kaupunkien ja maaseudun kansaa. Heille oli tärkeää Mooseksen Lain pikkutarkka noudattaminen, jopa siinä määrin, että he keksivät satoja uusia sääntöja, jotka aidan tavoin suojaavat varsinaisten käskyjen ja kieltojen rikkomiselta. He pyrkivät erottautumaan kaikesta, mikä heidän oppiensa mukaan voisi saastuttaa heitä: naista määrättyinä aikoina, ruumista, kuollutta eläintä (matelijaa) tai pitaalista. Heidän uskonsa mukaan Mooses oli antanut kirjoitetun Lain lisäksi suullisen Lain, joka oli siirtynyt sukupolvelta toiselle ja he olivat sen tulkitsijoita.
Heidän mukaansa Laki oli täytettävä viimeistä piirtoa myöten. He uskoivat Jumalan
ihmiselämän ohjaukseen ja kuoleman jälkeiseen tuomioon. He uskoivat ruumiin kuoleman jälkeiseen ylösnousemiseen ja enkeleihin. Fariseukset aloittivat yleisen koululaitoksen.
ESSEALAISET olivat todenneet hellenismin ja hasmonealaisen kuningasvallan valtataistelun ja jumalattomuuden, ja he pyrkivät erottautumaan niiden vaikutusvallasta vetäytymällä
erämaahan, Kuolleen meren rantamille perustamaansa yhteisöön. Siellä he pyrkivät elämään opettajiensa johtamina noudattaen tarkoin Mooseksen Lain määräyksiä puhtaussääntöineen ja päivittäisine kylpyineen. Heidän yhteytensä ulkomaailmaan rajoittui ruuan hankkimiseen Jerikon läheisistä maatiloista, sekä heidän lähettämiensä kiertävien opettajien muodossa. Heidän nimensä alkuperä voi olla aramealainen sana “asa”, parantaa, tai heprealainen sana “hasin”, pyhä.
JUUTALAISET ELIVÄT pakanain keskellä, joilla oli omat pakanalliset tapansa ja jumalansa. Juutalaiset pyrkivät välttämään liiallista kosketusta heidän kanssaan, kuten ruokailemista tai juomista heidän kotonaan, liiketoimia pyhinä päivinä tai aikoina, osallistumista rakennushankkeisiin, joiden tarkoituksena oli epäjumalan palvelemiseen tarkoitetun kulttipyhätön pystyttäminen. Hellenismin vapaamielisyys ja yleinen elämän helpottuminen varallisuuden kasvamisen myötä asettivat kuitenkin monelle ylipääsemättömiä haasteita; monet menivät yleisen mielipiteen mukana, jotkut jopa innolla ajaen hellenistisiä aatteita.
JUUTALAISIA OLI näihin aikoihin viitisen miljoonaa, joista vain yksi miljoona eli Juudassa.
Suurimpia juutalaisasutuksen keskittymiä Juudan ulkopuolella olivat Vähä Aasian lisäksi Aleksandria ja Rooma, jossa heitä oli jopa viisikymmentä tuhatta.
Maailmassa vallitsi Rooman Rauha, Pax Romana, vuodesta 31 eKr vuoteen 180 jKr.
Pienet levottomuudet kaukaisessa Juudeassa tuskin tuntuivat Rooman valtakeskuksissa.

HERODES OLI kuollessaan jättänyt testamentin, jonka mukaan hänen valtakuntansa jaettiin hänen poikiensa kesken. Archelaus tuli perimään hänen kuninkuutensa, Herodes Antipas sai hallittavakseen Galilean ja Peraean (Moab ja Ammon), Philip sai Jordanin takaisten alueiden pohjoisosat. Testamentti tarvitsi kuitenkin keisarin vahvistuksen. Archelaus matkusti sitä varten Roomaan, mutta pian siellä olivat kaikki muutkin osapuolet: Ensin Herodes Antipas vaati kuninkuutta itselleen, sitten tuli Philip, joka tuki Archelausta. Viimeksi tuli juutalaisten lähetys, joka esitti Juudean siirtämistä Rooman suoraan hallintaan, ohittaen Herodeksen suvun vihatun tyrannian. Keisari Augustus katsoi yleisen rauhan kannalta parhaaksi noudattaa juutalaisten pyyntöä: Juudasta tuli Rooman provinssi. Archelauksen lähtöä Roomaan olivat viivyttänyt levottomuudet, joiden taustalla oli kahden fariseusten johtomiehen, Juudaksen ja Matthiaksen teloittaminen Herodeksen toimesta juuri ennen kuolemaansa. Nämä fariseukset olivat poistaneet Temppelin julkisivuun kiinnitetyn Rooman kultaisen kotkan, jonka he katsoivat häpäisevän Temppelin pyhyyden. Herodeksen kolme poikaa saivat kukin hallita alueitaan, mutta heidän nimityksensä oli Tetrarch paitsi Archelaus, jolle annettiin titteli Ethnarch, ja he olivat Syyriaan nimitetyn Procuraattorin alaisia, joka puolestaan oli Legaatin alainen. Arhelauksen hallitsemaa aluetta kutsuttiin Juudaksi, koska juutalaiset olivat siellä enemmistönä. Palestiina nimitys sille annettiin vasta 200-luvulla keisari Hadrianuksen aikana. Procuraattorien hallinto oli Kesareassa, jonne Herodes oli rakennuttanut sataman. Legaatit, jotka olivat konsuleita, hallitsivat Damaskosta käsin. He usein jakoivat aikansa Rooman ja Damaskon kesken.
Procuraattoreilla oli komennossaan palkkasotureista koottu sotilasosasto. Heidän tärkein tehtävänsä Legaatin (Prokonsulin) alaisena oli verotus ja yleisen järjestyksen säilyttäminen.

HERODEKSEN suurimmat ongelmat olivat hänen lähipiirissään: Hänen vaimonsa Mariamne,
tämän äiti Aleksandra ja hänen sisarensa Salome. Nämä naiset käyttivät kaikkia naisellisia keinojaan mustatakseen toisiaan Herodekselle käyttäen hyväkseen suhteitaan Egyptin kuningattareen Cleopatraan ja Octavianuksen puolisoon Juliaan. Mariamne, Aleksandra ja Salomen puoliso surmattiin kukin vuorollaan Herodeksen toimesta, tosin tuomioistuimen kautta. Herodes surmasi setänsä Josephin ja iturealaisen Sohemuksen ilman tutkimusta, koska hän epäili heitä – Salomen myötävaikutuksella- syyllisyydestä aviorikokseen hänen vaimonsa Mariamnen kanssa. Hän valitti poikiensa salahankkeista hänen surmaamisekseen Rooman keisarille asti. Augustus totesikin Herodeksesta: “On turvallisempaa olla Herodeksen sika kuin hänen poikansa.”
FARISEUSTEN JA HERODEKSEN välit olivat katkenneet täysin. He eivät voineet hyväksyä Herodeksen ylipapin nimityksiä, eivätkä verojen maksua ja alistumista ulkopuolisen
hallitsijan, Rooman keisarin vallan alle. He kuitenkin hyväksyivät ne selityksellä, että Jumalan rangaistus kohtasi heitä näiden kautta heidän syntiensä tähden, ja että heidät vapautettaisiin niistä heidän katuessaan syntejään. Lisäksi Herodes oli idumealaisen käännynnäisen poika.

FARISEUSTEN joukosta nousi uusi liike, joka ei alistunut Rooman käskyvaltaan, vaan aloitti aktiivisen vastarinnan. Heitä alettiiin kutsua nimellä Selotit (Zealots, kiivailijat). Heidän johtajinaan mainitaan Theudas ja Judas, Ezekian poika. (Vrt Apt 35:9 )
He katsoivat olevansa Jumalan välikappaleena taistelussa Rooman valtaa vastaan. Näkyvänä toimena heillä oli kieltäytyminen verojen maksusta, jonka kautta kansan enemmistö oli heidän takanaan. He toimivat pääasiassa Galileassa.
Kiivailijoiden piiristä tuli tunnetuksi ryhmä, joka meni toimissaan vieläkin pitemmälle:
Heitä kutsuttiin nimellä Sicarii, latinan “sica” tarkoittaa käyrää tikaria. He salamurhasivat äänettömästi ja tehokkaasti henkilöitä, joiden he katsoivat olevan roomalaisten hännystelijöitä tai jotka olivat muuten joutuneet heidän epäsuosioonsa.
Verotusoikeus annettiin tarjousten perusteella edullisimman tarjouksen tehneelle viideksi
vuodeksi kerrallaan. Tällainen verottaja maksoi Roomalle hänen piiriinsä määrätyn veron, mutta hän sai pitää itsellään sen yli kokoamansa määrän.

AUGUSTUS KUOLI V. 14 jKr. Hänen seuraajansa oli Tiberius, sisäänpäin kääntynyt, passiivinen ja varautunut hallitsija. Häntä seurasi vuodesta 38 lähtien Calicula, jonka toimet herättivät hämmästelyä ja yleistä oudoksuntaa. Hän hallitsi vuoteen 54. Seuraava hallitsija oli Nero vuoteen 69, jolloin Vespasian (Titus Flavius, 69-79), sotapäällikkö, tuli Rooman keisariksi verisen sisällissodan kautta. Hän oli aloittanut sotatoimet Juudassa ja lähetti vanhimman poikansa Tituksen (Rooman keisari 79-81) viimeistelemään hävitystoimet.

JUUDEAN ETHRARCHANA toimiva Archelaus osoittautui isänsä Herodeksen veroiseksi julmuudessaan, mutta häneltä puuttui isänsä taktinen ja laskelmoiva luonne.
Ennen Archelauksen Roomaan lähtöä juutalaislähetystö pyysi häneltä niiden tuomitsemista, jotka olivat surmanneet kaksi Rooman kotkan poistanutta fariseusta, sekä Herodeksen nimittämän ylipapin korvaamista henkilöllä, joka vastaisi Mooseksen Lain vaatimuksia.
Kiireessään Archelaus suostui näihin, mutta kaiken varalta hän tyhmyydessään lähetti
suuren sotilasosaston Jerusalemiin, jonne oli kokoontunut paljon kansaa pääsiäisen viettoon. Mielialat olivat kiihkeät kansan kesken, ja syntyneissä kahakoissa pääosin syyri-
alaisista kootut palkkasotilaat surmasivat kolmetuhatta juutalaista. Tilanne katsottiin niin
vaaralliseksi, että Syyrian Legaatti Varro tuli kiireesti Juudaan kolmen legioonan kanssa.
Hän tuli Jerusalemiin, jossa hän joutui tyynnyttelemään uutta mellakkaa. Hän jätti yhden
legioonansa Jerusalemiin palaten itse Damaskoon.
ARCHELAUS oli jättänyt maansa asiat veljensä Philipin hoitoon Rooman matkansa ajaksi.
Augustuksen lähettämä erikois-Prokuraattori Sabinus, jonka tehtävänä oli varojen kerääminen Roomalle Herodeksen omaisuudesta. Varron varoituksista välittämättä hän meni kuitenkin Jerusalemin kuninkaalliseen palatsiin ja ryösti Temppelin kalleudet. Tämä nostatti uudet levottomuudet ja kiihoitti kansan vihan roomalaisiin ei vain Juudan vaan Jumalan vihollisena.
TAITAMATTOMAT paikallishallitsijat johtivat Rooman hallinnon tielle, jota se oli pyrkinyt välttämään: Puuttumaan valloitettujen kansojen jumalanpalveluksen muotoihin.
Juudean onnettomuudeksi juuri Archelaus osoittautui vähiten kykeneväksi toimimaan
puskurina Rooman ja Juudan välillä, toisin kuin hänen veljensä Herodes Antipas ja Philip.
Archelaus sotki myös peruuttamattomasti välinsä juutalaisen kansan kanssa.
Hän erosi vaimostaan Mariamnesta ja nai veljensä Aleksanderin lesken Glafyran, jolla oli kolme lasta Aleksanderin kanssa.
Kaksi kertaa hän mielivaltaisesti erotti ja nimitti ylipappeja.
Hänen itsevaltainen ja jopa barbaarinen tapansa kohdella alamaisiaan sai kansan lopulta
valittamaan suoraan keisarille, joka erotti hänet ja määräsi hänet Gauliin Pohjois-Italiaan.
Juuda tuli Prokuraattorin suoraan hallintoon v. 6 jKr.
ENSIMMÄINEN Prokuraattori tässä ominaisuudessa oli Coponius vuosina 6-9. Hänellä oli
itsenäistä toimivaltaa ohi Syyrian Legaatin, mutta tärkeät asiat kuitenkin ratkaistiin Damaskossa. Eräs tällainen asia oli verotuksen järjestäminen.
LEGAATTI QUIRINIUS (Kyrenius) toimitti verollepanon Syyrian alueella n.v. 6 jKr. Tämä ei kuitenkaan ollut se verollepano, josta Uusi Testamentti kertoo. (Lk.2:1-2 )
Quirinius oli kuitenkin ollut Juudassa Legaattina aiemminkin, n.v. 4-2 eKr. Toimittiko hän silloin myös verollepanon, on epäselvää, koska siitä ei ole historiatietoja. Roomalainen verotus järjestettiin kuitenkin viiden vuoden välein.
VEROTUKSEN raskaus Rooman imperiumissa alkoi tuntua myös Juudassa, ja se herätti katkeraa vastustusta. Rooman rauha Mare Nostrumilla (Rooman Meri, Välimeri) ja sitä ympäröivissä maissa vaati rahaa: sotalaivat oli rakennettava ja huollettava, sotamiehet vaativat muona-annoksensa ja palkkansa, samoin lukemattomat virkamiehet ja joutilaat ylimykset, imperiumin eri osia yhdistävät päällystetyt tiet oli rakennettava, puhumattakaan lukemattomista hallinto- ja virastorakennuksista, forumeista, teattereista, kylpylöistä, amfiteattereista, uusista kaupungeista vesi- ja viemärilaitteineen, linnoituksista jne.
Roomassa oli kyllä käytössä orjatyövoimaa, joka ei vaatinut palkkaa, mutta heidätkin oli muonitettava ja huollettava. Lisäksi valloitussodat, joista orjia saatiin, olivat vähentyneet.

VEROTUKSEN kiristyminen Juudassa sai aikaan aktiivisen kansanliikkeen, jota johtivat Juudas ja häneen liittynyt fariseus Zadok. He terrosisoivat kansaa maata kiertelevien epämääräisten aseellisten joukkojen kautta. Ylipappina tähän aikaan toiminut Joazar oli
pyrkinyt tyynnyttämään kansan vastarintaa, mutta tuntemattomasta syystä Quirinius erotti hänet verollepanonsa yhteydessä.
PROKURAATTORINA Juudassa toiminut Coponius palasi Roomaan, hänen seuraajansa oli Marcus Ambibulus v. 9-12; seuraava Valerius Gratus v. 15-26; hänen jälkeensä Uudessa
Testamentissa tunnettu Pontius Pilatus v. 26-36. Hänen seuraajansa oli Marcellus vain lyhyen ajan, sillä seuraavana vuonna Caligula nimitti hänen tilalleen Marulluksen.

ARCHELAUKSEN velipuoli Philip hallitsi Tetrarchan ominaisuudessa pohjoisosia Batanaeasta, Trachonitista ja Auranitista. Hänen hallituksensa näyttää olleen rauhallista ja oikeudenmukaista; hän oli aina valmis ratkaisemaan riitakysymyksiä. Hänellä oli vain muutamia läheisiä ystäviä ja hän pysytteli enimmäkseen omassa maassaan kolmekymmentä seitsemän vuotta kestäneen hallintonsa ajan. Hänen hallintokaupunkinsa oli Kesarean Philippi, n. viisikymmentä kilometriä Genessaretin järvestä pohjoiseen.

ARCHELAUKSEN toinen veli Herodes Antipas hallitsi Galileaa. Hän oli ehkä kyvykkäin Herodeksen pojista. Hänellä oli huonot ja epäluuloiset välit Archelauksen kanssa.
Hän rakensi Tiberiaan kaupungin hallintopaikakseen, jolle hän antoi nimen Tiberias keisari Tiberiuksen kunniaksi, johon hänellä oli hyvät välit.
Herodes Antipas kuitenkin herätti pahennusta naimalla Arabian kuninkaan Aretaksen tyttären. Asiaa ei kuitenkaan parantanut se, että hän myöhemmin erosi vaimostaan ja nai veljensä vaimon Herodiaan. (Lk.3:19 )
Hänen ensimmäinen vaimonsa palasi takaisin isänsä kotiin Arabiaan, jonka kuningas Aretas hyökkäsi kostoksi Galileaan, tuhoten Herodes Antipaan joukot täysin. Hänen avunpyyntönsä Roomaan sai Vitelliuksen rankaisuretkelle Arabiaan, mutta hänen ollessaan matkalla tuli tieto keisari Tiberiuksen kuolemasta ja Legaatti Vitellius palasi Damaskoon.
HERODES ANTIPAS pyysi keisari Caligulalta, luultavasti Herodiaan yllyttämänä, että hänelle annettaisiin kuninkaan arvo. Epäluuloinen ja mieleltään sairas Caligula, epäillen alaisensa uskollisuutta, riisti häneltä hänen hallintovaltansa ja määräsi hänet Gauliin Italiaan. Tämä tapahtui Herodes Agrippan saatua kuninkaan arvon Philipin hallitsemille alueille tämän kuoltua. Philipin hallitsijapari Lysanias poistui samalla historian lehdiltä v. 37 .

JUUDEAA HALLITSIVAT Prokuraattorit Archelauksen poistuttua näyttämöltä. Coponiuksen seuraajien Ambibuluksen ja Rufuksen aika (v. 9-15) meni vielä välikohtauksitta, mutta Valerius Gratus (v.15-26) sai juutalaisten vihan pintaan. Hän erotti ja nimitti ylipappeja
oman harkintansa mukaan. Yhdentoista vuoden hallintonsa aikana hän nimitti ainakin viisi ylipappia virkaan, joka Mooseksen Lain mukaan oli elinkautinen. Josefuksen mukaan heidän nimensä olivat: Ananus, Ishmael, Eleasar, Simon, Caiaphas (Kaifas).
VUONNA 26 Pontius Pilatus tuli Juudean prokuraattoriksi. Edelliset prokuraattorit olivat
viisaasti jättäneet sotilasosastojensa viirit ja muut juutalaisia provosoivat merkkinsä
Kesareaan, mutta Pontius Pilatus vaati saada tuoda ne Jerusalemiin. Vaivoin pystyttiin räjähdys välttämään Pilatuksen antaessa periksi. Mutta toinen oli jo tulossa: Pilatus halusi
uusia Jerusalemin vedensaannin, mutta rahoittaakseen hankkeensa hän ryösti Temppelin
avustusrahaston. Kansa kerääntyi välittömästi protestoimaan pyhyyden loukkausta. Tällä kertaa Pilatus oli antanut käskyn sotilailleen siviileiksi pukeutuneina sekoittua kansaan
puukartuilla varustettuina. Pilatuksen käskystä he alkoivat mukiloida ihmisiä, saaden mellakan lopetettua, mutta lisäten kansan vihaa ja vastenmielisyyttä.
SAMAA TAHDIKKUUDEN puutetta hän osoitti samarialaisia vastaan, jotka olivat kerääntyneet Garizimin vuoren juurelle. Joku ilmeisesti messiaana esiintynyt oli väittänyt heille tietävänsä, minne Mooseksen pyhät esineet oli haudattu. Pilatus sai tiedon asiasta, ja hän lähetti paikalle sotilasosastonsa, tappaen ja haavoittaen. Samarialaiset lähettivät lähetystönsä Legaatti Vitelliukselle valittaen, miten heitä oli kohdeltu.
Tämän seurauksena Pilatus vapautettiin tehtävistään ja hänen oli mentävä keisarin eteen Roomaan vastaamaan hänestä tehtyihin valituksiin. Hänen seuraajansa oli Marcellus,
v. 36, mutta seuravana vuonna hänen tilalleen tuli Marullus.

HERODEKSEN POIKA Aristobulus nai Herodeksen sisaren Salomen tyttären Bereniken. Heidän poikansa nimi oli Agrippa, joka nai Kyproksen, Herodeksen veljen Phasaelin pojan Phasaelin ja hänen serkkunsa Salampsion tyttären. Tämä aviopari, Agrippa ja Kypros, oli Herodeksen lapsenlapsia.
Agrippan isoisä Herodes halusi pojalleen parhaan mahdollisen koulutuksen, ja lähetti hänet kuusivuotiaana kouluun Roomaan äitinsä Bereniken hoidossa.
Kyllä poika varmaan oppikin jotain, mutta hänen myöhemmät opiskeluvuotensa kuluivat
ilmeisen vapaamielisten kreikkalaisten prinssien ja muiden korkea-arvoisten henkilöiden
jälkeläisten seurassa. Eräs näistä oli Caligula. Ennenpitkää nuori prinssi huomasi olevansa suurissa veloissa ja velkojiensa ahdistama. Ilman äitinsä hyviä suhteita, joista eräs oli Augustuksen ottopojan Drusuksen leski Antonia, hän tuskin olisi selvinnyt. Eräässä vaiheessa hänen onnensa oli loppua, kun keisari Tiberius panetti hänet vankilaan maksamattomien velkojen vuoksi.
KUUSI KUUKAUTTA hän joutui siellä virumaan, kun Tiberius kuoli, ja hänen opiskelun aikainen seuralaisensa Caligula valittiin keisariksi. Tämä välittömästi vapautti ystävänsä vankilasta. Lisäksi Caligula nimitti hänet kuninkaaksi alueille, joita Philip ja Lysanias olivat hallinneet.
NÄIN HÄNESTÄ tuli kuningas v. 37, suoraan vankilasta myrskyisten opiskeluvuosien jälkeen. Vuoden päivät nuori kuningas paistatteli päivää Roomassa keisarin suosiossa, kun hän lopulta matkusti tarkastamaan kuningaskuntaansa. Hänen sisarensa Herodias, hänen
setänsä Herodes Antipaan vaimo, ei voinut kestää tilannetta, jossa hänen hulttioveljensä
oli nostettu heidän yläpuolelleen. Hän sai miehensä anomaan keisarilta kuninkaan arvoa.
Kun Agrippa sai kuulla asiasta, hän välittömästi lähetti ystävälleen Caligulalle viestin,
jossa hän asetti Herodes Antipaan lojaalisuuden keisaria kohtaan kyseenalaiseksi.
Herodes Antipas vapautettiin virastaan ja hänet lähetettiin maanpakoon Gauliin. Agrippan sisar Herodias sai pitää omaisuutensa, mutta Herodes Antipaan omaisuus meni Agrippalle.
Herodes Antipaan tetrarcha liitettiin Agrippan kuningaskuntaan v. 39.

VUODEN 40 LOPULLA Agrippa oli Roomassa, kun Juudassa kehittyi vaarallinen tilanne.
Caligula piti itseään jumalana ja vaati, että häntä tuli kunnioittaa uhraten hänelle.
Pienessä kylässä nimeltä Jamnia, joka oli pääasiassa juutalaisten asuttama, muutama kilometri Jaffan eteläpuolella, jotkut ei-juutalaiset pystyttivät alttarin uhratakseen keisarille. Juutalaiset raivostuivat heidän oikeuksiensa loukkauksesta ja särkivät alttarin.
Asiasta ilmoitettiin Caligulalle paikallisen prokuraattorin Herennius Capiton toimesta.
Caligula raivostui myös hänen jumalallisuutensa loukkauksesta, ja vastavetona hän käski
pystyttää Jerusalemin Temppeliin kultaisen kuvapatsaan, jolla oli Zeuksen vartalo ja hänen itsensä kasvot. Syyrian legaatti Petronius sai tehtäväkseen hoitaa asia. Hänelle annettiin kaksi legioonaa sotilaita mahdollisen juutalaisten vastuksen vuoksi. Petronius täysin ymmärsi tehtävänsä vaarallisuuden ja mielettömyyden, mutta keisarin käsky velvoitti häntä.
Juutalaiset yrittivät puhua järkeä Petroniukselle, ja lopulta hän suostuikin – oman henkensä kaupalla- puhumaan keisarille. Myös Agrippa suostutteli Caligulaa luopumaan käskystään.
Asia sai kuitenkin yllättävän käänteen. Caligula oli solvannut jotain upseeriaan, jonka seurauksena pretoriakaarti raa´asti murhasi hänet v. 41. Kaartin sotilaat löysivät palatsia
ryöstellessään Caligulan vammaisen sedän Claudiuksen, joka oli suositun mutta
kuolleen Germanicuksen veli. Sotilaat vaativat nyt häntä suostumaan keisariksi. Claudius
epäröi ja viivytteli, mutta Agrippan rohkaisemana, joka oli vielä Roomassa, hän lopulta
suostui. Näin Claudius valittiin Rooman imperiumin keisariksi, ja kiitollisena Agrippan tuesta hän liitti Juudan ja Samarian hänen kuningaskuntaansa v. 41.
NÄIN HERODES AGRIPPA hallitsi aluetta, joka oli yhtä suuri kuin hänen isoisänsä Herodes Suuren hallitsema. Vaikka Agrippa oli saanut koulutuksensa Roomassa ja siellä elänyt
kaikkea muuta kuin juutalaisen Lain mukaan, hän kuninkaana pitäytyi siihen täysin ja
kaikin tavoin pyrki saamaan juutalaisten, erikoisesti fariseusten, hyväksynnän. Hän
uhrasi säännöllisesti Laissa määrätyt uhrit. Ehkä juutalaisia miellyttääkseen hän myös
vainosi kristittyjä, surmauttaen Jaakobin, Sebeteuksen pojan, ja vangituttamalla Pie-
tarin. (Apt 12:1-19) Mutta hänen kuningaskunnassaan oli myös paljon ei-juutalaisia,
joiden tuki oli hänelle tärkeä. Hän rakennutti kauniita rakennuksia, kuten teattereita,
amfiteattereita, kylpylöitä ja pylväskäytäviä roomalaiseen tapaan. Hän järjesti näille
alamaisilleen gladiaattoritaisteluja, näytöksiä ja teatteriesityksiä, ollen jopa itsekin
esiintyjänä. Palatsiinsa hän oli teettänyt kuvapatsaita tyttäristään, joka oli vastoin
juutalaista Lakia.
Herodes Agrippan hallitusaikaa on pidetty juutalaisten kulta-aikana, viimeisenä ennen
lopullisten myrskyjen puhkeamista.
HERODES AGRIPPA KUOLI v. 44, joidenkin lähteiden mukaan roomalaisten myrkyttämänä,
koka he pelkäsivät hänen kansansuosiotaan. Apostolien Teot kertoo asian toisin:
”Niin Herodes määrättynä päivänä
pukeutui kuninkaalliseen pukuun,
istui valtaistuimelleen ja piti heille puheen;
siihen kansa vastasi:”Jumalan ääni, eikä ihmisen.”
Mutta heti löi häntä Herran enkeli,
sentähden, ettei hän antanut kunniaa Jumalalle;
ja madot söivät hänet, ja hän heitti henkensä.”
Apt.12:21-23.
ROOMALAISET SOTILAAT Kesareassa, jossa Agrippa oli pitänyt hoviaan, juhlivat hänen kuolemaansa kiroten hänen muistoaan, jopa hätyytellen hänen tyttäriään.
Juutalaiset surivat häntä vilpittömästi, mutta ei-juutalaiset riemuitsivat.
CLAUDIUS teki Agrippan hallitsemista alueista Rooman provinssin, jonka Prokuraattoriksi hän määräsi Cuspius Faduksen. Hän hallitsi vuosina 44-46, jona aikana levottomuudet
lisääntyivät hellenistisissä kaupungeissa juutalaisten ja muiden välillä.
Seuraava Prokuraattori oli Tiberius Julius Aleksander vuosina 46-48. Hän oli huomattavaa sukua Aleksandriasta, hänen setänsä oli filosofi Philo. Voidakseen edetä urallaan hän oli luopunut juutalaisuudesta, jonka takia juutalaiset hyljeksivät häntä. Mellakoiden hillitsemiseksi hän ristiinnaulitti kaksi huomattavan galilealaisen juutalaisen poikaa.
Ventidius Cumanuksen aikana, joka hallitsi vuosina 48-52, Jerusalemissa juhlien yhteydessä roomalainen sotilas paljasti takapäänsä juhlakansalle. Syntyneessä mellakassa kuoli useita ihmisiä. Kesareassa joku toinen sotilas repi Toorarullan ja heitti palaset tuleen.
KANSAN RAIVO oli sellainen, että Cumanus oli pakotettu teloittamaan tekoon syyllistyneen.
Rooman rauha alkoi repeillä Juudassa. Salamurhat ja ryöstelyt yleistyivät, matkustaminen
oli vaarallista rosvojen takia.Yhä avoimemmin vaadittiin Rooman vallan loppumista.
Kansan johtomiehet vaativat kansaa rauhoittumaan, mutta heitä ei enää kuunneltu.
KANSA ODOTTI messiasta, vapauttajaa, ja useita vääriä ilmaantuikin. Eräs Egyptistä tullut sai kansan kokoontumaan Siionin vuorelle. Hän oli luvannut murtaa Jerusalemin muurit ja hajoittaa roomalaisen varuskunnan. Roomalaisten hyökättyä seurasi massamurha.
Cumanus kutsuttiin Roomaan ja v. 52 hänen tilalleen määrättiin Antonius Felix. Hän oli
kreikkalainen, josta sanottiin, että hänellä oli kuninkaan valta ja orjan mieli.
Keisari Claudius kuoli v. 54 ja valtaistuimelle nousi Nero.
ROOMALAINEN SOTAVÄKI, joka pääasiassa koostui syyrialaisista, puolsi syntyneissä kahakoissa ei-juutalaista väestöä. Myöskin keisarin hovi oli syyrialaisten vaikutusvallan alla.
Jatkuvien levottomuuksien takia keisari Nero otti itse kantaa Juudan tilanteeseen. Hän
luokitteli juutalaiset toisen luokan kansalaisiksi.
ERIKOISESTI sicarii-nimellä kulkevat kiihkoilijat saivat enenevässä määrin kannatusta.
UUSI PROKURAATTORI oli Albinus vuodesta 62 vuoteen 64. Hänen aikanaan ylipappina
toiminut Ishmael toimiessaan Sanhedrinin (Sanhedrim) johtajana mestautti Jeesuksen
veljen Jaakobin, joka oli Jerusalemin kristittyjen johtajia. Fariseukset valittivat Albinukselle tapauksesta vedoten siihen, että ylipappi oli väärinkäyttänyt Sanhedrinin valtaa ja Saddukeusten lakia. Ylipappi poistettiin virastaan. Vuoden 63 aikana nimitettiin kolme ylipappia, Ishmael, Joseph Cabei, Ananus Ananuksen poika; vuonna 64 Jeesus Ananuksen poika, Jeesus Gamalielin poika; vuonna 70 Matthias Theofiluksen poika, Phanas (Phannias) Samuelin poika. Jerusalemin Temppeli hävitettiin vuonna 70.
TÄHÄN AIKAAN yleistyi panttivankien käyttö eräänlaisen kaupankäynnin välineenä.
Erään entisen ylipapin, Ananiaan, poika joutui Sicariin vangiksi. He lupasivat vapauttaa hänet kymmentä vangittua Sicariin jäsentä vastaan. Ylipapilla oli hyvät suhteet sen hetkisen Prokuraattorin kanssa, ja vaihto tapahtui. Tästä tuli yleinen käytäntö; Prokuraattorit keräsivät omaisuuksia vangitsemiensa ihmisten avulla.
JUUDAN VIIMEINEN Prokuraattori oli Gessius Florus, Joonian kreikkalainen. Kaikki hänen edeltäjänsä Agrippaan saakka olivat olleet Italiasta. Hän aloitti kautensa vuonna 64 ja
hallitsi vuoteen 66. Florus oli ehkä kaikkein korruptoiduin kaikista Prokuraattoreista.
Josefus kertoo hänen itse provosoineen mellakoita välttääkseen toimiensa tutkimista.
Hänen tukenaan oli lähinnä syyrialaisista koottu kolmen tuhannen miehen sotajoukko, joille luvattiin Rooman kansalaisuus heidän palvelusaikansa päätyttyä. Syyrian Legaatin,
Prokuraattorin lähimmän esimiehen, käskettävänä oli neljä hyvin koulutettua legioonaa.

JUUDAN TAIVAALLE kerääntyvät tummat pilvet alkoivat olla kaikkien nähtävissä.
Kesareassa joskus vuoden 66 tienoilla eräs mies meni saviastian kanssa kaupungin synagoogan eteen, asetti astiansa ylösalaisin ja uhrasi lintuja, ehkä keisarille, ehkä jollekin kreikkalaiselle jumalalle. Juutalaisen Lain mukaan uhraaminen oli sallittua vain Jerusalemin Temppelissä. Juutalaiset nostivat kovan mellakan heidän pyhättönsä saastutuksesta.
He lähettivät delegaation Floruksen luo, joka oli silloin Sebastessa (entinen Samaria, jonka Herodes Suuri oli ranennuttanut ja nimennyt uudelleen). Florus ei kuitenkaan halunnut edes kuulla heidän valituksiaan. Mellakat levisivät Jerusalemiin, jonne Florus kiirehti sotilasosastoineen. Hänen ensimmäinen huolensa oli kuitenkin Temppelin aarteiston ryöstäminen tekosyyllä, että keisari oli halunnut ne. Kansa pani silloin hatun kiertämään kerätäkseen kolehtia köyhälle Prokuraattorilleen. Florus vaati syyllisiä rangaistaviksi nimensä häpäisemisestä. Kansan johtomiehet yrittivät puhua hänelle järkeä, mutta Florus aivan ilmeisesti haki vain syytä saada päästää raivonsa valloilleen. Sotilaat aloittivat Ylemmästä Kauppapaikasta, joka ryöstettiin ja 3600 asukasta tapettiin.
SOVINTOA YRITETTIIN vielä kansan ja sotilaiden keskeisten tervehdysten muodossa, mutta
syyrialaisten sotilaiden mykkä vihamielisyys sai kansan raivon purkautumaan. Jotkut
huutelivat herjauksia Florukselle. Florus antoi käskyn sotilailleen hyökätä kansan kimppuun, yrittäen päästä Temppeliin. Kansa kuitenkin tukki heidän tiensä ruumiillaan,
aseinaan vain kivet. Florus katsoi parhaaksi palata Kesareaan.
SELOTIT (Zealots, Kiivailijat), tarttuivat nyt aseisiin. He valtasivat Masadan vuorilinnoituksen Kuolleen Meren rannalla, surmaten sitä puolustaneet roomalaiset sotilaat.
Jerusalemissa erään ylipapin poika, joka oli Temppelin hallintojohtaja, vaati pappeja kieltäytymään ottamasta mitään uhria tai lahjaa ulkopuolisilta. Hän myös vaati Temppeli-
uhrin lopettamista keisari Nerolle. Josefuksen mukaan tästä alkoi varsinainen taistelu Rooman valtaa vastaan. Tästä alkoi myöskin taistelu juutalaisten kesken. Ylipapit ja heidän kannattajansa, kansan rikkain ja vaikutusvaltaisin osa, halusivat sovitella roomalaisten kanssa. He asuivat yläkaupungissa, ylempi kahdesta kukkulasta, joille kaupunki oli rakennettu; se sijaitsi Temppelistä länteen. Temppelialue ja toinen kukkula, jossa tavallinen kansa asui, joutui seloottien käsiin. He polttivat ylipapin asunnon ja tilat, joissa pidettiin veroluetteloita. Kaupungin roomalainen varuskunta antautui ja sotilaat surmattiin.
Kaupungin asukkaat alkoivat paeta.
JERUSALEMIN KRISTITTY yhteisö jätti Jerusalemin v.68. He pakenivat Pellaan, joka sijaitsi Jordanista itäpuolella n. 30 km Genessaretin järven eteläpuolella.
MELLAKAT levisivät Kesareaan, jossa juutalaisia surmattiin joukoittain. Taistelut levisivät koko Juudan alueelle, nyt myös juutalaisten ja ei-juutalaisten asukkaiden kesken.
Aleksandriassa juutalaiset valtasivat kokonaisen kaupunginosan. Rooman legioonat
työnsivät heidät verisesti takaisin.
SYKSYLLÄ lehtimajanjuhlan aikaan Jerusalem oli tungokseen asti täynnä ihmisiä. Sen normaali asukasluku oli arvioiden mukaan n.800 000. Syyrian Legaatti Cestius Gallus
marssi Jerusalemiin legioonan kanssa vahvistettuna sotilailla muista osastoista. Hän ei
kohdannut vastarintaa matkallaan. Jerusalemissa kansa kuitenkin tarttui aseisiinsa.
Veristen taistelujen raivotessa Gallus totesi, etteivät hänen joukkonsa riittäneet vastarinnan nujertamiseen. He vetäytyivät rannikkoa kohti, mutta joutuivat väijytykseen Bet-Horonissa Jerusalemin ja Lodin puolivälissä. Tämä legioona oli kuuluisa kahdestoista, nimeltään Fulminata, “Ukkosenjyrinä”. Josefuksen mukaan Gallus menetti siellä yli viisituhatta jalkamiestä ja neljäsataa ratsumiestä.
VOITON SEURAUKSENA juutalaiset tekivät hetkeksi keskinäisen rauhan. Jerusalemiin asetettiin keskushallinto ja maa jaettiin seisemään piiriin; kullakin oma sotilashallintonsa. Galilean komentajaksi tuli Joseph Mattatian poika, papillista sukua mutta ilman mitään sotilaallista koulutusta. Hän antautui myöhemmin roomalaisille, jotka antoivat hänelle nimen Josefus Flavius. Hän kirjoitti juutalaisten historian, mikä Tacituksen historian ohella parhaiten kuvaa aikansa tapahtumia Makkabealaisajoista lähtien.
SEURASI hetkellinen tauko, jonka aikana roomalaiset varustautuivat Juudan offensiivia varten, mutta juutalaiset pääasiassa taistelivat keskenään.
KEISARI NERO lähetti Juudaan parhaan kenraalinsa Flavius Vespasianuksen. Hänellä oli kolme legioonaa käskettävinään. Vuoden 67 lopulla Galilea ja pääosin myös rannikkoalueet olivat roomalaisten hallussa. Vespasius ei kuitenkaan pitänyt kiirettä. Hän suhtautui vakavasti Juudan kapinointiin. Mutta myös Roomassa ja monilla sen alueilla, Espanjassa ja Gaulissa, esiintyi armeijan kapinointia.Vuonna 69 Nero teki itsemurhan häneen kohdistuneitten syytösten vuoksi. Vuoden aikana valittiin ja erotettiin kolme hallitsijaa. Lopulta armeijan yksiköt vaativat Vespasiusta keisariksi. Hänen valintansa vahvistettiin (keisarina 69-79) ja hän jätti Juudan sotatoimet pojalleen Titukselle.
VASTA VUONNA 70 Rooman legioonat leiriytyivät Jerusalemin muurien ulkopuolelle.
Oli alkukevät ennen täyskuuta. Juutalaiset olivat pystyneet sopimaan keskinäiset taistelunsa keskittyäkseen kaupungin puolustukseen. Heillä oli ehkä n. 25 000 miestä
aseissa, mutta roomalaisten joukkoja oli lähes 80 000 miestä. Lisäksi kaupungissa oli
suuri joukko pääsiäisenviettoon tulleita ihmisiä. He kaikki jäivät nyt loukkuun roomalaisten piiritettyä kaupungin. Tituksen antautumispyyntöihin vastattiin ivahuudoin.
HUHTI-TOUKOKUUN vaihteessa ensimmäiset murtumat saatiin kaupungin pohjoismuureihin.
Saatuaan pohjoisen kaupuginosan haltuunsa Roomalaiset järjestivät suuren paraatin,
jonka toivottiin taivauttavan puolustajat antautumaan. Titus lähetti vangitsemansa Galilean sotilasjohtajan Josefuksen taivuttelemaan sitkeitä puolustajia, mutta ilman tulosta.
Yön aikana yritti moni paeta kaupungista. Kiinnisaaneet naulattiin ristille seuraavana päivänä. Yhtenä päivänä heitä virui jopa kahdeksansataa ristillä tuskaansa huutaen.
Vähitellen kaupungin ympärillä olevat metsiköt oli hakattu viimeistä puuta myöten,
joko risteihin tai piiritystorneihin ja leirinuotioihin. Kukoistavat puutarhat ja viinitarhat
hävitettiin armottomien sotilassaappaiden alle.
KAUPUNGISSA KUOLLEET ja haavoittuneet täyttivät kaikki paikat. Kuolleita ei lopulta voitu
enää haudata kaupungissa, vaan heidät heitettiin muurien yli. Kaupungissa alkoi loppua
ruoka, koska Titus oli rakennuttanut korkean tarkasti vartioidun maavallin kaupungin ympärille, estäen kaiken liikenteen kaupungista ulos ja sisään. Ihmiset alkoivat syödä omia lapsiaan. Kun Titus sai tiedon tästä, hän vannoi hajoittavansa kaupungin maan tasalle.
Joku uskalias yritti kuitenkin päästä saartovallin läpi vain joutuakseen sotilaiden pahoin-
pitelemäksi ja tappamaksi, koska levisi huhu, että ihmiset nielivät jalokiviä saadakseen ne saarron läpi. Tuhansittain kuoli tällä tavoin, ensin avoimesti, sitten salaa Tituksen kiellettyä sen. Aseelliset selootit ja muutkin ryöstivät ihmisiltä senkin vähän ruuan, mitä heillä oli jäljellä. Mädäntyvien kuolleiden ja jätteiden lemu täytti kaupungin.
HEINÄKUUN ALUSSA roomalaiset saivat Antonian linnoituksen haltuunsa, suunnitellen Temppelin valtaamista. Titus halusi Josefuksen mukaan säästää Temppelin, mutta antautumispyyntöihin ei suostuttu. Juutalaiset puolustivat pyhättöään raivoisasti. Titus poltatti puiset portit saaden näin sotilaansa esipihalta toiselle.
LOPULTA TAISTELU käytiin sisimmällä esipihalla. Erään kertomuksen mukaan eräs sotilas öisen taistelun aikana heitti soihtunsa eräästä ikkuna-aukosta sisään. Tämä huone oli varasto Kaikkeinpyhimmän vieressä. Sen seinät oli vuorattu puulla, ja siellä säilytettiin lampuissa käytettävää öljyä. Tituksen käskyistä huolimatta Temppeli oli sytytetty tuleen eikä sitä saatu sammumaan. Temppelin puiset katto-ja seinärakenteet (vuoraukset) paloivat.
Osa puolustajista oli päässyt murtautumaan Herodeksen palatsin torneihin ja yläkaupungin länsimuureille.
VASTA SYYSKUUSSA V. 70 kaupungin vastarinta oli lopullisesti murrettu.
Seurasi yleinen ryöstely ja murhaaminen. Tituksen käskystä vain Phasaelin, Hippicuksen ja Mariamnen tornit ja osa länsimuuria säästettiin paikalle jätetyn sotilasosaston majoitustiloiksi; kaikki muu mukaanlukien Temppeli hajoitettiin maan tasalle.
Roomalainen historioitsija Tacitus kertoo kaupungissa olleen 600 000 asukasta piirityksen aikana. Josefuksen mukaan vankeja oli 97 000 ilman ristiinnaulittuja tai salaa surmattuja.
Erään portin kautta juutalaiset poistivat 115 800 ruumista.
SEURAAVANA VUONNA, 71 jKr, Titus piti suuren paraatin Roomassa voittonsa kunniaksi, kuljettaen Rooman katuja pitkin 700 juutalaista vankia, heidän joukossaan puolustajien
johtajat John Gishala ja Simon bar (poika) Giora. Kultainen seitsenhaarainen kynttilänjalka ja näkyleipäpöytä olivat kulkueessa mukana todisteina voitosta. Ne vietiin Rauhan temppeliin Roomaan. Titus pystytti komean kaariportin, jonka korkokuvat esittävät tilanteita sodasta ja juhlakulkueesta Roomassa. Temppelistä ryöstetyt Mooseksen Lakirullan ja Temppelin purppuraiset esiriput Titus vei omaan palatsiinsa Roomaan.

VIIMEINEN juutalaisten tukikohta, Masada Kuolleenmeren länsirannalla, valloitettiin v.73
pitkällisen piirityksen jälkeen. Syyrian Legaatti Lucius Bassus oli valloittanut Herodionin
Betlehemin lähellä, mutta Sicariin puolustaman Masadan valtauksen suoritti Legaatti Flavius Silva. Kun hän lopulta pääsi sisälle tukikohtaan häntä kohtasi järkyttävä näky:
kaikki sen 960 asukasta, miehiä, naisia ja lapsia, olivat kuolleet. He olivat keskinäisen sopimuksen mukaan surmanneet toisensa mieluummin, kuin antautuneet roomalaisille.
Josefuksen mukaan vain kaksi naista viiden lapsensa kanssa olivat säilyneet hengissä
piiloutumalla luolaan toisten tietämättä.

TITUS KULKI Jerusalemin voittonsa jälkeen pitkin Juudaa aina Aleksandriaan asti, tuhoten,
tappaen ja ryöstäen. Hänen mukanaan kulki tuhansittain juutalaisia vankeja, joita hän pani taistelemaan amfiteattereille sotilaittensa ja maassa asuvien pakanoitten huvittamiseksi. Tuhansittain myytiin orjiksi. Roomalaiset olivat alentuneet barbaarien tasolle.
Roomalaisen armeijan aiheuttaman ryskeen, melun ja tuskanhuutoihin sekoittuneiden
komentojen tauottua ja viimeisten pölypilvien laskeuduttua armeijan ja sen vangitsemien
asukkaiden lähtiessä pois kuolemanhiljaisuus laskeutui ryöstetyn ja hävitetyn maan ylle.

PROFEETTA AAMOS valittaa Israelin kohtaloa näin:
”Kuulkaa tämä Herran Sana, itkuvirsi, jonka minä viritän teistä,
te Israelin heimo.
Kaatunut on neitsyt Israel eikä enää nouse;
hän viruu kaadettuna maassansa, eikä ole, kuka hänet nostaisi.
Sillä näin sanoo Herra, Herra:
Kaupunkiin, josta ennen lähti tuhat, jää jäljelle sata;
ja josta lähti sata, siihen jää kymmenen jäljelle, Israelin heimoa.”
(Aam.5:1-3.)

K R I S T I N U S K O N A L K U V A I H E E T .

”Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky,
että kaikki maailma oli verolle pantava.
Tämä verollepano oli ensimmäinen
ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana.
Ja kaikki menivät verolle pantaviksi kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin Joosefkin lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista,
ylös Juudeaan, Davidin kaupunkiin, jonka nimi on Betlehem,
hän kun oli Davidin huonetta ja sukua,
verolle pantavaksi Marian, kihlattunsa, kanssa, joka oli raskaana.
Niin tapahtui heidän siellä ollessaan, että Marian synnyttämisen aika tuli. Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloi hänet
ja pani hänet seimeen, koska heillä ei ollut tilaa majatalossa.”
Lk.2:1-7.
TÄMÄ TAPAHTUI todennäköisesti n.v. 6 ennen ajanlaskumme alkua ajanlaskun lähtökohdan määrittelyssä tehdyn virheen vuoksi.
KYRENIUS oli silloin Syyrian Legaattina, jonka erikoisena tehtävänä oli verojen kerääminen.
Juudean ja Samarian kuninkaana oli silloin Herodes Suuri, idumealainen juutalaiseen
uskoon kääntynyt Eesaun jälkeläinen. Herodeksen lähin esimies oli Kyrenius.
Josefin kotikaupunki oli Nasaret, joka kuului myös Herodeksen kuningaskuntaan.
Koska Josef oli Davidin jälkeläinen ja Juudan sukukuntaa, hänen tuli kirjoittautua
verotusta varten Betlehemissä.
JEESUS NASARETILAINEN, kuten Häntä nimitettiin, syntyi Juudean Betlehemissä.
Josef ja Maria viipyivät Betlehemissä jonkin aikaa, kuinka kauan, ei tiedetä.
Heidän siellä ollessaan tulivat tietäjät itäisiltä mailta osoittamaan kunnioitustaan äsken
syntyneelle juutalaisten Kuninkaalle, koska he olivat nähneet Hänen tähtensä omassa maassaan. Joidenkin arvelujen mukaan he ehkä olivat juutalaisia oppineita, jotka Babyloniassa tai Persiassa olivat perehtyneet tähtien tutkimiseen ja astrologiaan. He olivat kuitenkin ensin menneet Jerusalemiin ja tiedustelleet kuningas Herodekselta, missä se äsken syntynyt juutalaisten Kuningas oli. Hedodes oli pyytänyt heitä ilmoittamaan hänelle,
jos he löytäisivät Hänet, että hänkin voisi osoittaa kunnioitustaan hänelle. Unessa Herralta saamansa ohjeen mukaan he kuitenkin palasivat eri tietä omaan maahansa, kumarrettuaan vastasyntynyttä Lasta ja annettuaan Hänelle runsaita lahjoja.
SAIRAALLOISEN EPÄLUULOINEN kuningas Herodes, saatuaan tietää heidän menneen pois, käski silloin surmata kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat lapset Betlehemissä.
Josef oli kuitenkin paennut Marian ja Lapsensa kanssa Betlehemistä Egyptiin unessa saamansa ohjeen mukaan.
TÄMÄ TAPAHTUI varmaankin Marian puhdistuspäivien, kolmekymmentä kolme päivää
synnytyksen jälkeen. (3.Ms.12:3-8) Tällöin he menivät Temppeliin uhratakseen Mooseksen Lain mukaan parin metsäkyyhkysiä tai kaksi kyyhkysenpoikaa.
Siellä he tapasivat Simeonin ja naisprofeetan Hannan, Fanuelin tyttären, jotka Lapsen nähdessään ylistivät Jumalaa Hänestä ja siunasivat Hänet. (Lk.2:22-38)
KAKSITOISTA VUOTIAANA Jeesus meni vanhempiensa mukana Nasaretista Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Jeesus kävi läpi myös seremonian, jonka jokainen juutalaispoika läpikäy
kolmetoista vuotiaana. Siinä poika todetaan ns. Lain pojaksi, juutalainen Laki velvoittaa häntä.
JEESUS kuitenkin jättäytyi pois paluusaattueesta, koska Hän halusi keskustella opettajien
kanssa. Juhlien jälkeen ensimmäinen pysähdyspaikka oli vain n. 10 km Jerusalemista, että
ne, joilta oli jotain unohtunut, voisivat palata sitä hakemaan. Kolmen päivän kuluttua Hänen vanhempiensa löydettyä Hänet, Jeesuksen sanat olivat merkittävät:
“Mitä te Minua etsitte? Ettekö tienneet, että Minun pitää niissä oleman, mitkä Minun
Isäni ovat.” (Mt.2:41-52)
JEESUKSEN ELÄMÄSTÄ ennen Hänen julkista esiintymistään ei paljon tiedetä. Siitä tosin on
olemassa joitain kirjoituksia, mutta ne ovat selvästi legendaa, eivät vakuuttavia.
JEESUKSEN JULKINEN toiminta alkoi Hänen saatuaan kasteen Johannes Kastajalta Jordanilla ja paastottuaan erämaassa neljäkymmentä päivää , jonka jälkeen Hän joutui perkeleen kiusattavaksi. Hän oli silloin 30-vuotias, jonka ikäisinä papit aloittivat toimintansa. Juuda oli silloin Rooman prokuraattorin Pontius Pilatuksen hallinnassa. Galilean Tetrarkana (neljännysruhtinaana) oli Herodes Antipas, ja hänen veljensä Filippus (Philip) Iturean ja Trakonitiinmaan Tetrarkana. Abilenen tetrarkana oli Lysanias. Tetrarkan arvo oli alempi kuin kuninkaan. Heidän lähin esimiehensä oli Syyrian legaatti. Herodes sai juutalaisten vihan päälleen naimalla veljensä vaimon Herodiaan. Johannes Kastaja tuomitsi myöskin jyrkästi tämän loukkauksen Mooseksen Lakia vastaan. Herodes Antipas ja Filippus olivat Herodes Suuren lapsia. Johannes Kastaja surmattiin Herodes Antipaan käskystä hänen vaimonsa tyttären Salomen toivomuksesta. (Mt 14:1-12)
HELLENISTINEN KULTTUURI oli voimakkaan vyöryn tavoin leimannut kaiken elämän Juudeassa ja erikoisesti Galileassa, jossa oli kreikkalaisten ja makedonialaisten asuttamia kaupunkeja.
KREIKAN KIELI oli yleisesti käytössä, joskin Jeesus opetuslapsineen käytti joko hepreaa tai arameaa. Hellenistisen ja roomalaisen kulttuurin mukana tulivat heille tyypilliset huvittelumuodot: Teatteri, amfiteatteriesitykset, kilpa-ajot, gladiaattoritaistelut, kylpylät ja urheilukilpailut, joissa urheiltiin alastomina. Sen mukana tuli myös epäjumalanpalvonta, jopa muutamat Rooman keisarit julistivat olevansa jumalia ja vaativat uhrattavan heille.
Ylipapin nimitys tapahtui joko kuninkaan tai Prokuraattorin toimesta, ja he käyttivät tätä
oikeuttaan häikäilemättä omien suosikkiensa hyväksi. Mooseksen Lain mukaan ylipapin
nimitys oli elinkautinen. Ylimpänä tuomarina uskonnollisissa kysymyksissä oli Sanhedrin,
jolla oli kaksi johtajaa, presidenttiä, jotka vuorottelivat viranhoidossa. Tämä instanssi puuttui usein myös hallinnollisiin ja oikeudellisiin kysymyksiin, ja sen päätöksiä myös Juudean ulkopuolella asuvat juutalaiset pitivät sitovina. Sanhedrinissa oli seitsemänkymmentä yksi jäsentä, joiden enemmistö oli Saddukealaisia (pappeja).

ROOMAN VEROTUS tuntui yhä raskaammalta Juudan yllä. Heidän hallitsijansa olivat idumealaisia tai Kesareassa toimivia Prokuraattoreita, jotka toimivat Rooman Syyriaan lähettämän Legaatin alaisina.
FARISEALAISET olivat suuri yhtenäinen ryhmittymä, joiden valta perustui heidän valtaansa
ihmisten uskonnollisten tunteiden hallintaan. He katsoivat olevansa ainoita suullisen perintötiedon tuntijoita ja tulkitsijoita, joka usein ohitti Mooseksen Lain tarkoituksen.
Mustasukkaisesti he tarkkailivat hengellisiä ja poliittisia virtauksia maassa. Heidän urkkijoitaan oli kaikkialla ja ilminantajia käytettiin vakoilemaan kaikkea, mitä maassa tapahtui. Ylipapit olivat tavallisesti fariseuksia. Ylipapin valinnan suoritti korkein paikallinen hallitsija, kuningas, Tetrarkka tai Prokuraattori. Joinakin vuosina he erottivat ja nimittivät jopa kolme ylipappia. YLIPAPIT olivat kuitenkin vaikutusvaltaisia vielä virastaan erottuaankin. Jotkut käyttivätkin valtaansa häikäilemättä hyväkseen, jotkut jopa väkivalloin riistivät papeille kuuluvia vilja-annoksia suoraan viljelijöiltä, niin että papit näkivät nälkää.
SADDUKEUKSET olivat kyynisiä, varakkaita ja vaikutusvaltaisia pappissukuun kuuluvia, joko pappeina tai liikemiehinä toimivia. Heidän mukaansa vain tällä elämällä oli merkitystä; he
eivät uskoneet kuoleman jälkeiseen elämään, eivät henkiin eivätkä enkeleihin. He olivat
kuolemanrangaistuksen ja kovien rangaistustuomioiden kannattajia. Heidän valtansa perustui heidän rikkauteensa ja kaikessa he pyrkivät mukautumaan Rooman hallitusvallan
vaatimuksiin. Armotta he poistivat tieltään jokaisen, joka sotki heidän valtakuvioitaan.
Turvattomuus hallitsijoiden mielivaltaisten toimien, kasvavan rikollisuuden ja aseellisten
kapinaliikkeiden vuoksi lisääntyi kansan parissa. Messiaan odotus oli tavallisen kansalaisen
hartaana, jopa kiihkeänä toiveena. Toivottiin pelastajaa, joka nostaisi juutalaisen kansan siitä syvästä kuilusta, johon se oli vajonnut. Monia ehdokkaita esiintyikin saaden paljon kansaa mukaansa, mutta he osoittaituivat vääriksi. Pettymykset lisäsivät kansan epätoivoa.

TÄLLAINEN oli Juudean tilanne, johon Johannes Kastaja tuli tulisine parannussaarnoineen.
Hänellä oli vaatimus esitettävänä jokaiselle: fariseuksille, saddukeuksille, sotilaille, veron-
kerääjille, jopa kuninkaallekin. Hän kastoi Jordanissa ne, jotka ottivat vastaan hänen saar-
nansa tehdä parannus ja luopua syntisestä elämästään. Hän oli edelläkävijä, hänen tehtävänsä oli valmistaa tietä Messiaalle. (Jes.40:3-5)

JEESUKSEN SANOMA oli kokonaan toisenlainen: Jos joku tahtoo, hän tulkoon, hän tehköön. Jeesus ei vaatinut; opetuslapsetkin Hän valitsi vain sanomalla heille: Seuraa Minua.
Vaikka tuomiovalta oli annettu Hänelle, Hän ei käyttänyt sitä: “En Minä teitä tuomitse, se
Sana, jonka Minä olen teille puhunut, on tuomitseva teidät viimeisenä päivänä.”
Tai Hänen Sanansa syntiselle naiselle, joka oli raastettu Jeesuksen eteen:”En Minäkään sinua tuomitse, mene äläkä enää tee syntiä”.
JEESUS KULKI TIETÄNSÄ arvokkaana, arvovaltaisena ja hillittynä. (Jes.42:1-3)
Ihmiset olivat hämmentyneitä Hänen sanomaansa, sillä Hän puhui niinkuin se, jolla on valta, auktoriteetti, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa, jotka saivartelivat sanoista ja
kirjaimista. Jeesus sanoi heille: “Te kyllä siivilöitte hyttysen mutta nielette kamelin.”
Fariseukset vaativat Häneltä merkkiä, sillä he eivät osanneet ratkaista, mikä Jeesus oli.
HERODES ANTIPAS, Galilean Tetrarka, halusi myös nähdä jonkin ihmeen, taikatempun Hänen kauttansa. Myös Saatana, joka kiusasi Jeesusta erämaassa, halusi Jeesuksen tekevän ihmeitä: muuttavan kiviä leiviksi tai hyppäävän alas Temppelin muurilta. Jos Jeesus olisi noudattanut heidän toiveitaan, Hän olisi ollut vain ihmeidentekijä, temppuilija. Jeesus ei
pyytänyt mitään itselleen; vain yksi tapaus on tallennettu: Getsemanen puutarhassa Hän
pyysi Isältä, että Hän ottaisi Häneltä pois tämän maljan, kuitenkin niin, että Hänen tahtonsa tapahtukoon. Vielä ristillä Häntä kiusattiin: Jos olet Jumalan Poika, astu alas ristiltä.
VAIN KOLME tapausta on tallennettu, joissa Jeesus antoi vallan tunteilleen.
Kun Hän neljäntenä päivänä Lasaruksen kuoleman jälkeen tuli Betaniaan Marian ja Martan
luo, jotka olivat erikoisen rakkaita Hänelle, Hän järkyttyi nähdessään heidän tuskansa ja
ehkä myös siksi, etteivät hekään voineet uskoa Jeesuksen valtaan kuolemankin yli.
Opetuslapset ylpeinä näyttivät Jeesukselle Temppelin rakennuksia, sen valtavia, sileiksi
veistettyja kiviä, pronssisia portteja ja kultalevyin päällystettyjä ovia, marmoripylväitä. Silloin Jeesus itki, sitä ja kaupunkia, alkutekstin mukaan suurella äänellä (Mk.13:2):
”Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu. Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun
vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut
ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja he kukistavat sinut maan tasalle
ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä
kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut.”
Lk.19:41-44.
PÄÄSIÄISENÄ Jeesus meni Jerusalemiin, ja nähdessään Temppelissä ne, jotka myivät härkiä ja lampaita ja kyyhkysiä, ja rahanvaihtajat hoitamassa ammattiaan, kiivaus valtasi Hänet. Silloin Jeesus teki nuorasta ruoskan ja ajoi Temppelistä ulos heidät kaikki eläimineen ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja sanoi heille:” Viekää nämä pois täältä. Älkää tehkö Minun
Isäni huonetta markkinahuoneeksi.” (Joh.2:13-17) Tämä tapahtui pakanain esipihalla, jonne johti 5 (Josefuksen mukaan porttia. Tälle pihalle sai kuka tahansa tulla, mutta
Jeesuksen kiivauden nosti se markkinatouhu, mitä siellä tapahtui. Esipiha oli muurein eristetty, ja kaikilla neljällä sivulla sitä ympäröi korinttilaisin pylväin tuetut katokset.
ETELÄSIVULLA oli kuninkaallinen kolmen rivin pylväikkö, itäsivulla Salomonin pylväikkö, jossa Jeesus käyskenteli ja opetti kansaa. (Joh.10:23, Apt 3:11) Pakanoita kiellettiin kuoleman uhalla menemästä tämän pitemmälle. Seuraava taso oli naisten piha, jossa oli gallerioita naisille.Tältä tasolta päästiin puolipyöreän portaikon kautta Temppelin pääsisäänkäynnille, jossa oli pronssinen suuri, ns Nicanorin tai Kaunis, Portti. Nicanor oli rikas Aleksandrian juutalainen, joka lahjoitti portin ja sai näin nimensä historiankirjoihin.
TÄMÄ TASO, Israelin Esipiha, oli juutalaisille miehille tarkoitettu. Sen sisällä oli sisempi esipiha, joka oli pappien ja leeviläisten käytössä, muilta oli pääsy kielletty. Siellä sijaitsivat pappien ja leeviläisten pesualtaat ja muutaman askelman ylempänä polttouhrialttari. Tällä esipihalla oli myös pyhä kallio, jolla perimätiedon mukaan Abraham oli vähällä uhrata Iisakin, ja jolle David rakensi uhrilattarin (2.Ak:3:1). Itse Temppeli oli kaksitoista askelmaa ylempänä.
TEMPPELI oli lähes viisikymmentä metriä korkea. Kaikki Israelin Esipihan ja Temppelin ovet oli päällystetty kultalevyillä, paitsi Nicanorin portti. Josefuksen mukaan Temppeli
näytti lumen peitossa olevalta vuorelta. Temppelin sisällä oli niin paljon kultaa, että perimätietojen mukaan auringonpaisteella silmät häikäistyivät siellä. Antonian linnoitus
sijaitsi Temppelin luoteiskulmalla, sen muurien ulkopuolella, ja sieltä johti portaat pakanain esipihalle. Sinne oli sijoitettu roomalaista sotaväkeä, ja eräässä sen tornissa säilytettiin ylipapin kasukkaa, joka annettiin ylipapin käyttöön vain suurina juhlapyhinä.
Temppelialue oli noin kaksi kertaa suurempi kuin Serubbaabelin Temppelissä.

JEESUS TULI omiensa tykö, mutta he eivät ottaneet Häntä vastaan. (Joh.1:11) On merkillistä, että hänen oma kansansa ei tuntenut Häntä, mutta Hänen vihollisensa tunsivat. Kun Jeesus opetuslapsineen meni Gerasalaisten alueelle vastapäätä Galileaa, häntä vastaan tuli mies, joka haudoissa asuen kulki alastomana ja riivaajien ahdistamana ihmisten kauhuna.
Nähdessään Jeesuksen mies parkaisi kovalla äänellä ja heittäyten Jeesuksen eteen sanoi:
“ Mitä Sinulla on minun kanssani tekemistä, Jeesus, Korkeimman poika? Minä rukoilen Sinua, älä minua vaivaa.” (Lk.8:26-39)
KOLME VUOTTA Jeesus kulki pitkin Juudean ja Samarian alueita, mennen myös Decapolin,
Kesarea Filipin ja Foinikian alueille. Toimintansa loppuaikoina Hän pääasiassa toimi pohjoisessa, koska juutalaiset etsivät häntä surmatakseen Hänet. Tänä aikana Hän valitsi
opetuslapsensa, valiten heistä erikseen kaksitoista lähipiirikseen. Yksi näistä kahdestatoista
oli Juudas Iskariot, ilmeisesti Sicarii-joukkoihin kuulunut kiihkoilija, joka kavalsi Jeesuksen.Voisimme kysyä, miksi Jeesus valitsi hänet, koska Hän tiesi mitä ihmisessä oli.
EHKÄ HÄN halusi antaa Juudakselle saman mahdollisuuden kuin muillekin opetuslapsilleen.
Juudakselle oli lisäksi uskottu yhteinen rahakassa, jota hän käytti omiin menoihinsa.
FARISEUKSET olivat kiinnostuneet Jeesuksesta, koska he ajattelivat voivansa käyttää Häntä
omiin valtapyrkimyksiinsä. He pian totesivat, että Jeesus keskittyi ihmisten hengelliseen hätään; Hänen Sanomansa koski Jumalan Valtakuntaa, joka ei tulisi näkyvällä tavalla. He kuitenkin pelkäsivät Hänen kasvavaa suosiotaan, joka kasvoi erikoisesti Hänen voimatekojensa, parantamis- ja ruokkimisihmeiden ja kuolleista herättämisen kautta.
JUUDAKSEN ohjattua Jeesuksen kiinniottajat puutarhaan, jossa Hän vietti yönsä, Jeesus
vietiin vangittuna ylipappi Kaifaan palatsiin, joka oli muurein suojattu suuri rakennuskompleksi yläkaupungissa. Sieltä johti maapenkere suoraan Temppelialueelle.
SANHEDRININ yöllinen oikeudenkäynti ei ollut laillinen. Sen jäsenistä ilmeisesti suurin paikalla oleva ryhmä oli saddukealaisia. He yrittivät väärien todistajien kautta saada
Jeesus todistettua syylliseksi, mutta turhaan. He olivat yrittäneet monien petollisten
kysymysten kautta saada Jeesus sanomaan jotain, josta Häntä voitaisiin syyttää Pilatuksen
edessä, kuten veronmaksun oikeutuksesta roomalaisille, mutta Jeesuksen ylivoimainen älykkyys oli tehnyt tällaiset yritykset turhiksi.
Sanhedrin jatkoi kokousta aamulla, nyt täysilukuisena.
YLIPAPPI kävi suoraan hyökkäykseen.Ylipappeina olivat silloin Annas, (Ananus) ja
Josephus Caiaphas (Kaifas), joka oli naimisissa Annaksen tyttären kanssa.
Kaifas ihmetteli, ettei Jeesus vastannut mitään Hänen syyttäjiensä syytöksiin.
Hän vannotti nyt Jeesusta vastaamaan totuudenmukaisesti:
”Minä vannotan Sinua elävän Jumalan kautta, oletko Sinä Kristus,
Jumalan Poika.
Jeesus sanoi hänelle: “Sinäpä sen sanoit. Mutta Minä sanon teille:
Tästedes te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä.”
(Mt.26:63-64)
Silloin Kaifas repäisi vaatteensa ja sanoi: “Hän on pilkannut Jumalaa. Mitä me enää todistajia tarvitsemme? Katso, nyt kuulitte Hänen pilkkaamisensa. Miten teistä on ?”
Ylipappi ei saanut repäistä vaatteitaan.
Sanhedrin totesi silloin, että Jeesus oli ansainnut kuoleman. Sanhedrinilla ei kuitenkaan ollut oikeutta tappaa ketään, siihen tarvittiin prokuraattorin, Pilatuksen, suostumus.
LAITTOMASTI Jeesusta pahoinpideltiin Sanhedrinin ja ylipappien silmien edessä.
Fariseukset ja ylipappi pitivät huolen siitä, että Pilatuksen suostumus saatiin, kiihottamalla
kansan ja lopulta jopa uhkailemalla kannella Pilatuksesta keisarille.
Pilatus tiesi hyvin, mistä tässä oli kysymys ja hänen oma vaimonsakin oli varoittanut häntä
kajoamasta Jeesukseen, mutta hän kuitenkin antoi myöten fariseusten vaatimuksiin.
Jeesus naulittiin ristille kahden ryövärin kanssa ja haudattiin saman päivän iltana.
Taas yksi kansan kiihkeästi odottama Messias näytti osoittautuneen vääräksi.
MUUTAMAN VUODEN kuluttua Pilatus oli Roomassa vastaamassa hänestä tehtyihin valituksiin, ja joittenkin lähteitten mukaan hän teki itsemurhan pian sen jälkeen.

MUTTA KOLMEN PÄIVÄN kuluttua pieni opetuslasten joukko alkoi elää ja kuohua: tuli tieto, että Jeesuksen hauta oli tyhjä. Johannes kertoo, miten hän Pietarin kanssa kilpaa juostuaan haudalle näki käärinliinat niinkuin ne oli sidottu ruumiin ympärille, mutta sisällä ei ollut ketään. Pian Pietarikin hitaampana tuli paikalle, ja yhdessä he totesivat: hauta oli tyhjä.
Mutta eivät he vielä ymmärtäneet, että Jeesus oli nouseva kuolleista. (Joh.20:1-9)
Sitten muutamat naiset kertoivat nähneensä Jeesuksen. Ei juutalainen mies noin vain
voi uskoa naisen puheita; akkain höpinöitä kaikki.
MUTTA SAMAN päivän iltana, viikon ensimmäisenä, opetuslasten ollessa koolla lukittujen ovien takana, Jeesus ilmestyi heille. Nyt ei enää ollut tilaa epäilyille: Jeesus oli noussut ylös kuolleista. Kahdeksan päivän perästä myös epäilevä Tuomas, joka ei ollut mukana silloin, kun Jeesus ilmestyi heille ensimmäisen kerran, sai todistuksen: hän sai koskea Jeesuksen haavoihin. Nyt Tuomas uskoi:”Minun Herrani ja minun Jumalani.”
Jotta opetuslapset eivät kuvittelisi Hänen olevan jonkun aaveen, Hän söi palan paistettua kalaa heidän nähtensä. (Lk.24:36-45)
NELJÄNKYMMENEN PÄIVÄN ajan Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen, opettaen heitä. Hän käski heitä sanoen:”Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan odottakaa Isältä sen lupauksen täyttymistä, jonka te olette Minulta kuulleet. Sillä Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä, ei kauan näiden päivien jälkeen.” (Apt 1:4-5)
JEESUS OTETTIIN YLÖS heidän nähtensä, mutta Hän lupasi tulla samalla tavoin takaisin.
Mutta helluntaina pian Jeesuksen Taivaisiin ottamisen jälkeen alkoi tapahtua. Juutalaisen kalenterin mukaan silloin oli Sivan-kuukausi, touko-kesäkuun vaihde, kun vehnää korjataan vuoristossa ja viinirypäleet ovat kypsyneet Jordanin laaksossa.
OPETUSLAPSET olivat kaikki koolla Jerusalemissa, kun äkkiä taivaasta tuli kuin väkevä
tuulenpuuska, joka täytti koko sen talon, missä he istuivat. Kunkin heidän päällensä
laskeutui kuin tulisia kieliä. He täyttyivät Pyhällä Hengellä ja alkoivat puhua uusilla kielillä sen mukaan, kuin Henki antoi heille puhuttavaa.
TUULENPUUSKA on täytynyt olla varsin voimakas ja myös äänekäs, koska se herätti kaikkien ihmisten huomion, niin että paikalle kerääntyi suuri joukko pyhiinvaeltajia, hurskaita
juutalaisia, jotka olivat tulleet eri maista juhlille Jerusalemiin. Hämmästyksekseen he kuu-
livat opetuslasten puhuvan heidän kunkin omaa kieltä Hengen vaikutuksesta. He hämmäs-
telivät vielä enemmän, kun saatiin tietää, että he olivat tavallisia miehiä Galileasta. Jotkut
pilkkasivat todeten: juovuksissa he ovat, vaikkakaan se ei selittänyt heidän kielitaitoaan.
Silloin Pietari astui esiin selittäen, mistä tässä oli kysymys. (Apt.2:1-36)
Hän piti ensimmäisen kristillisen herätyssaarnan, vaikka kristyiksi heitä alettiin kutsua vasta
vuosia myöhemmin Antiokiassa (v. 44). Pakanat antoivat heille tämän nimityksen; aluksi heitä nimiteltiin myös nasaretilaisiksi juutalaisten taholta.
Pietarin voimakkaan saarnan ja Pyhän Hengen vaikutuksesta suuri joukko, noin kolmetuhatta sielua, liittyi opetuslapsiin ja heidät kastettiin.
Kristillisen uskon voittokulku oli alkanut.
MUTTA PIAN ALKOIVAT myös ensimmäiset vastustukset ja vainot.
Opetuslapset puhuivat joka päivä Temppelissä pakanain esipihalla opettaen kansaa ja tehden myös ensimmäiset voimateot Kristuksen nimessä. Nicanorin (Kauniin) portin luona
Pietari paransi rampana syntyneen, yli neljäkymmentä vuotiaan, miehen. (Apt.3:1-11)
Silloin joukko ylipappeja, virassa toimivat ja erotetut, pidettyään heitä vankilassa yli yön, Kaifaan johdolla kuulusteli heitä heidän neuvostonsa edessä, millä vallalla ja kenen nimeen he tekivät ihmeitä. He olivat myös närkästyneet heidän todistaessaan kansalle, että heidän ristiinnaulitsemansa Jeesus oli noussut kuolleista. Kansan reaktion pelosta he eivät kuitenkaan uskaltaneet tehdä heille mitään, paitsi että he kielsivät heitä ankarasti puhumasta Jeesuksen nimeen. Opetuslasten joukko oli jo kasvanut viiteen tuhanteen.
OPETUSLAPSET järjestäytyivät yhteisöksi, joka huolehti jäsenistään. Ihmiset myivät omaisuuttaan ja toivat rahat yhteiseen kassaan.
Apostolit menivät joka päivä Salomonin pylväskäytävään opettaen kansaa. Monia ihmeitä ja tunnustekoja tapahtui heidän kättensä kautta.
LOPULTA YLIPAPIT, samoin ajattelevat fariseukset ja saddukealaiset otattivat heidät kiinni ja heittivät heidät tarkasti vartioituun vankilaan. Yöllä Herran enkeli vapautti heidät kehoittaen heitä jatkamaan opetustastaan. Seuraavana päivänä oli juutalaisten neuvosto sekaisin: vankila oli tarkoin vartioitu, vartijat paikoillaan ja ovet lukittuina, mutta apostolit olivat kadonneet. Silloin joku toi tiedon, että apostolit ovat Temppelissä ja opettavat siellä kansaa kuten aiemminkin. Pyytämällä pyytäen he silloin saivat apostolit tuotua neuvoston
eteen kuulusteltaviksi. Kuultuaan Pietarin puolustuspuheen neuvoston jotkut jäsenet olisivat halunneet tappaa heidät, mutta silloin arvostettu lainopettaja Gamaliel kehoitti neuvostoa varovaisuuteen, ettei heidän vain todettaisi taistelevan itse Jumalaa vastaan. Tämä tyynnytti neuvoston, niin että he pieksättivät heitä ja taas ankarasti kieltäen heitä jatkamasta puhumasta Jeesuksen nimeen päästivät heidät menemään.
MUTTA APOSTOLIT EIVÄT voineet lopettaa todistamistaan ja toimintaansa Jerusalemissa, ja heidän kauttaan myös suuri joukko pappeja tuli uskolle kuuliaisiksi.
Mutta Kristukseen uskovien joukko oli pian saava ensimmäiset marttyyrinsa.
STEFANUS toimi väkevästi puhuen ja tehden suuria ihmetekoja Herran nimessä. Silloin häntä nousi vastustamaan miehiä Juudean ulkopuolisista juutalaisista yhteisöistä, Aleksandriasta, Kyreniasta ( Pohjois Afrikassa), Kilikiasta, Vähä-Aasiasta ja libertiinien joukosta. He eivät kuitenkaan voineet pitää puoliaan Stefanuksen viisaitta ja Henkeä vastaan.
Silloin he hankkivat vääriä todistajia, jotka väittivät Stefanuksen puhuneen Moosesta ja
Jumalaa vastaan. He saivat kansan kiihoitettua ja raastoivat Steafanuksen Neuvoston eteen, jossa he toistivat syytöksensä häntä vastaan. Stefanus, täynnä Pyhää Henkeä, puhui
heille rohkeasti ja pelkäämättä, ja puhuessaan hänen kasvonsa loistivat kuin enkelin kasvot.
Hän lopetti puolustuspuheensa sanoen:
”Te niskurit ja ympärileikkamattomat sydämeltä ja korvilta,
aina te vastuttatte Pyhää Henkeä- niinkuin teidän isänne, niin tekin,
Ketä profeetoista eivät teidän isänne vainonneet?
He tappoivat ne, jotka ennustivat sen Vanhurskaan tulemista,
jonka kavaltajiksi ja murhaajiksi te nyt olette tulleet,
te, jotka enkelien toimen kautta saitte Lain, mutta ette sitä pitäneet.”
Apt.7:51-53.
TÄMÄ VIILSI heidän sydäntään, niin että he kiristelivät hänelle hampaitaan. Stefanus lisäsi :
“ Katso, minä näen Taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikealla
puolella.” Silloin koko neuvosto karkasi hänen päällensä, he raastoivat hänet kaupungin
ulkopuolelle ja kivittivät hänet. Ja todistajat riisuivat vaippansa Saulus nimisen nuorukaisen
jalkojen juureen, nuori farisealainen Gamalielin oppilas, joka hyväksyi kivityksen.
Kristittyjen ensimmäinen marttyyri oli Stefanus, jonka juutalainen tuomioistuin, Sanhedrin,
murhasi ilman tuomiota ja tuomiovaltaa n.v. 33.
SAULUS antautui innolla kristittyjen vainoamiseen, kulkien talosta taloon ja heittäen vankilaan kaikki, jotka tapasi. Seurakunta kuitenkin hajosi ympäri Juudeaa ja Samariaa ja kaukaisempiinkin maihin, julistaen ja todistaen ylösnousseesta Kristuksesta.
SAULUS SAI kohdata Herran henkilökohtaisesti Damaskon tiellä. Hän oli menossa suorittamaan kristittyjen vainoamistöitään sinne mukanaan ylipapin suosituskirjeet Damaskon synagogille. Saul menetti näkönsä kolmeksi päiväksi kirkkaan valoilmiön
seurauksena, kuullen myös äänen, joka ilmoitti mitä hänen tulee nyt tehdä. Kun Saulus oli
päässyt Damaskoon, eräs Jeesuksen opetuslapsi nimeltä Ananias sai näyssä käskyn mennä Sauluksen luo ja panna kätensä hänen päällensä, että hän saisi näkönsä jälleen. Ananias
tietenkin kauhistui, sillä Sauluksen maine oli jo tiedossa Damaskossa, mutta hän kuitenkin teki saamansa käskyn mukaan. Näin alkuseurakunta sai voimakkaimman lähetys-saarnaajansa, joka kolme vuotta tutkittuaan uutta tietä poissa julkisuudesta aloitti toimensa julistajana n.v. 43/44. Paavali (Saulus) uskollisesti meni uudessa paikassa ensin juutalaisten luo, mutta jos he eivät hyväksyneet häntä, hän kääntyi pakanain puoleen.
HERODES AGRIPPA, Herodes Suuren pojanpoika, idumealainen käännynnäinen, joka hallitsi suurta valtakuntaa, yrittäessään saada juutalaisten hyväksynnän, vangitutti ja mestautti Jaakobin, Sebedeuksen pojan. Hän vangitutti ja kidutti muitakin opetuslapsia .
Hän vangitutti myös Pietarin, mutta Herran lähettämä enkeli vapautti seinään kahlitun vangin yöllä tarkoin vartioidusta vankilasta. (Apt.12:1-19)
Tämä tapahtui n.v. 44. Rooman keisarina oli silloin Klaudius. (41-54)
PAAVALI KULKI ympäri silloin tunnettua maailmaa, julistaen oppia, jota hän ensin “epäuskossa”, kuten hän itse sanoi, aiemmin vainosi. Hän joutui menestyksen ohessa kärsimään jatkuvaa vainoa ja ahdistelua, myöhemmin myöskin toisten kristittyjen, “keskuuteemme hiipineiden valheveljien”, taholta. Myös Pietari oli joutunut lähtemään Jerusalemista. Lähetysmatkoillaan hän meni aina Roomaan saakka.
ROOMAN KEISARI Nero (54-68) aloitti kristittyjen vainot heti keisariksi tultuaan.
Hänen aikanaan mestattiin myös Paavali, joittenkin tietojen mukaan leijonien edessä, ja Pietari, joka jonkun lähteen mukaan ristiinnaulittiin pää alaspäin, Roomassa noin v. 67.
Kaikki Jeesuksen apostolit Johannesta lukuunottamatta kärsivät marttyyrikuoleman.
SYYRIAN ja siis myös Juudean Legaattina toimi Antonius Feliks vuosina 52-62, jonka
aikana keisari Neron toimesta juutalaiset alennettiin toisen luokan kansalaisiksi.
SEURAAVA SYYRIAN LEGAATTI oli Albinus v. 62-64. Ennen hänen saapumistaan virka-
paikalleen saddukealainen ylipappi Ananus, Ananuksen poika, vangitutti Jeesuksen veljen
Jaakobin ja saddukealaista lakia noudattaen mestautti hänet vuonna 63. Joittenkin lähteitten mukaan hänet olisi heitetty alas jostakin Temppelin muurilta ja nuijittu kuoliaaksi. Fariseukset valittivat Jaakobin mestauksesta Legaatti Albinukselle, joka erotti ylipappi Ananuksen toimivaltansa ylittäneenä.
SEURAAVAT YLIPAPIT olivat Jeesus, Ananuksen poika, v. 64; Jeesus, Gamalielin poika v. 64; Mathias, Theophiluksen poika vuoteen 70; Phanas (Phannias), Samuelin poika v. 70.
Vuodesta 66 lähtien olot Juudeassa alkoivat todenteolla muuttua sekasortoisiksi. Maa oli
ilmikapinassa Rooman valtaa vastaan.
Jerusalemin kristitty yhteisö muutti v. 68 Pella-nimiseen kaupunkiin Jordanin itäpuolella.

ON MIELENKIINTOISTA lukea, mitä Josefus, entinen fariseus, kirjoittaa Jeesuksesta.
”Näihin aikoihin eli eräs Mies- jos on luvallista kutsua häntä ihmiseksi,
sillä Hän teki ihmeellisiä tekoja,- sellaisten miesten opettaja, jotka
omaksuvat totuuden mielihyvällä. Hän veti puoleensa monia sekä juutalaisista että pakanoista.
Hän oli Kristus, ja kun Pilatus, johtomiestemme esityksestä, oli tuominnut Hänet ristille, ne jotka rakastivat Häntä alusta lähtien, eivät hyljänneet Häntä, sillä Hän ilmestyi heille elävänä kolmantena päivänä,
kuten pyhät profeettamme olivat ennustaneet ja kymmenen tuhatta muuta Häntä koskevaa asiaa; ja kristittyjen lahko (heimo), kuten heitä nimitetään Hänen mukaansa, on olemassa tänä päivänä.”
Antiquities of the Jews, Book.8:3
APOSTOLI JOHANNES kertoo oman Hengen inspiroiman kuvauksensa Hänestä näin:
”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme,
ja me katselimme Hänen kirkkauttaan,
senkaltaista kirkkautta,
kuin ainokaisella Pojalla on Isältä;
ja Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”
Joh.1:14.

J E R U S A L E M I N H Ä V I T Y K S E N J Ä L K E E N .

TITUKSEN vedettyä suurimman osan joukoistaan Juudeasta ja Samariasta, maassa oli suhteellisen rauhallista. Titus oli jättänyt roomalaisia sotilaita Jerusalemiin ja Emmaukseen.
Juudaa hallitsi Rooman senaatin nimittämä Prokuraattori Vettulenus Cerialis ja Lucilius Baccus vuosien 70-73 välillä Kesareasta käsin.
Juutalaisten korkein neuvosto Sanhedrin oli hajonnut, saddukeukset olivat hajaantuneet
toisiin maihin, isänmaalliset selootit ja sicarii-ryhmät joko kuolleet tai paenneet sekaantuen
maasta muuttavien ihmisten joukkoon. Fariseusten vaikutus ja merkitys vahvistui.
Ihmisiä muutti maasta Aleksandriaan, Kyreniaan, Kyprokselle ja Babyloniaan, jossa oli
ennestään voimakas juutalainen asutus.
JUUTALAISIA oppineita muutti Välimeren rannikkotasangolla sijaitsevaan Jabneen (Jamnia).
Vähitellen sinne kehittyi akatemia ja myös uusi Sanhedrin, jota alettiin kunnioittaa myös Juudan ulkopuolella asuvien juutalaisten keskellä. Keskeinen oppinut ja johtaja oli
Johanan Ben Zakkai, jonka vaikutuksesta ja johdossa lainoppineet tapasivat Jabnessa.
Siellä annettiin Raamatun kirjoille niiden lopullinen kanoninen muoto. Siellä myös mää-
riteltiin juutalaisten juhlien tarkat ajat ja tieto niistä lähetettiin kuriirien mukana hajaan-
nuksessa asuville juutalaisille. Merkkitulia ei voitu käyttää, koska samarialaiset olivat
häirinneet niitä sytyttämällä harhauttavia tulia. Pääsiäisenvieton seremonia, seder, muotoiltiin sopimaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Sitä voitiin viettää ilman lammasta, joka oli vastoin Mooseksen Lakia. Pääsiäisillan teksti, Haggadah, muotoutui tähän aikaan.
KRISTINUSKOA pidettiin pakanallisena kulttina, johon ei saanut pitää yhteyttä. Patriarkkana oli Rabban Gamaliel II, joka erotettiinkin toimestaan hänen yksinvaltaisten toimiensa vuoksi, mutta hän osallistui Sanhedrinin istuntoihin ja myöhemmin toimi palautettiin hänelle.
Johanan Ben Zakkai, joka kuoli n 80, siirtyi syrjään ennen kuolemaansa antaen tilaa seu-
raajalleen, joka oli Gamaliel II. Hänen isänsä Simon Ben Gamaliel oli ollut yksi kapinan
johtohenkilöitä ja saanut surmansa Jerusalemin valloituksessa.
Jerusalemin Sanhedrinin johdossa oli ollut kaksi oppinutta, toinen presidentti tai patriarkka, toinen tuomioistuimen johtaja. Hillel oli ollut arvostetuin oppinut ennen
Temppelin hävitystä. Hän oli presidenttinä vuosina 10 eKr- 10 jKr. Hänen jälkeensä
kaksoisjohdosta luovuttiin, ja Hillel suvun jäsenet hallitsivat juutalaisten elämää neljä-
sataa vuotta. Vaikka roomalaiset suhtautuivat suurin varauksin Hillel-sukuiseen
oppineeseen Sanhedrinin johdossa, he eivät kuitenkaan puuttuneet asiaan.

KEISARI VESPASIANUS kuoli v 79 ja hänen poikansa Titus peri imperiumin johdon. Hän
kuitenkin kuoli yllättäen jo v. 81. Tituksen nuorempi veli T. Flavius Domitianus va-
littiin hänen seuraajakseen. Hän oli itsepäinen, itsekäs ja despoottinen hallitsija, jonka
tyrannisoivat otteet tunnettiin pian koko imperiumissa. Hänet murhattiin v. 96, hänen
lukiessaan raporttia salaliitosta häntä vastaan. Murhaaja oli palatsipalvelija, joka luulta-
vasti toimi keisarinnan toimeksiannosta, koska hän pelkäsi oman henkensä puolesta.
Domitianus oli niin vihattu, että senaatin määräyksestä hänen nimensä poistettiin kaikista
virallisista asiakirjoista. Hän aloitti myös kristittyjen vainon.
Seuraava keisari Nerva hallitsi vain kaksi vuotta, v. 96-98.
Trajanus hallitsi Rooman imperiumia vuosina 98-117, häntä seurasi Hadrian v.117-138.
Hadrianin seuraaja oli Antonius Pius, jonka sukunimi tarkoittaa “miellyttävä ihminen”.

RAUHATTOMUUS juutalaisten kesken jatkui Jerusalemin hävityksen jälkeen, mutta nyt pääasiassa Juudean ulkopuolella.
Aleksandriaan paenneet yrittivät saada paikallista juutalaisväestöä liittymään kapinaan
yrittäen surmata heidän johtajiaan. Seurauksena oli paikallisen juutalaisväestön ja pakolais-
ten välinen taistelu, jossa kuusisataa kapinallista vangittiin. Loput pakenivat Thebaan ja muualle Egyptissä, mutta heidän yrityksensä kansannoususta Roomaa vastaan raukesivat.
Keisari Vespasius määräsi kuitenkin varotoimenpiteenä Leontopolisin synagogan suljettavaksi.
VIHAMIELISYYDET juutalaisten ja kreikkalaisten välillä kytivät kuitenkin voimakkaina.
Keisari Trajanuksen ajalta on tallennettu Aleksandrian kreikkalaisten lähetystön v. 110 tekemä valitus juutalaisten toimia vastaan. Lähdetietojen puutteellisuuden takia on epäselvää, mitä valitus koski, mutta viisi vuotta myöhemmin alkaneen kapinayrityksen
valmistelut ovat voineet olla syynä. Keisari Trajanus oli kuitenkin edeltäjänsä Nervan tapaan, kuten ilmenee hänen painattamistaan kolikoista, suosiollinen juutalaisille. Trajanuksen myötämielisyyteen juutalaisia kohtaan on sanottu vaikuttaneen hänen vaimonsa Plotinan voimakas juutalaismyönteisyys.
VUONNA 115 Trajanus joutui johtamaan sotaa parthialaisia vastaan, ja tarvittavan suuren armeijan saadakseen hän haali sotilaita ja kalustoa kaikista valtakuntansa varuskunnista.
Pohjois Afrikan maissa Egyptissä, Libyassa ja Kyrenessä asuvat juutalaiset katsoivat ajan
olevan sopivan nousta Rooman valtaa vastaan, jonka verotus tuntui entistä raskaampana.
He valitsivat itselleen kuninkaan, nimeltä Lykyas. Tarkoituksena oli itsenäisen juutalaisen
valtion perustaminen Afrikkaan. Ensimmäiset yhteenotot käytiin paikallisen väestön kesken. LÄHDETIETOJEN mukaan Kyrenessä juutalaiset surmasivat kaksisataa kaksikymmentä tuhatta kreikkalaista, osan päästessä pakenemaan Aleksandriaan, jossa he kostoksi hyökkäsivät sikäläisen juutalaisväestön kimppuun. Kokonaisia kaupungin osia tuhoutui taisteluissa, joissa juutalaiset ilmeisesti kärsivät niin pahoja menetyksiä, etteivät he enää koskaan saavuttaneet sitä asemaa, mikä heillä oli aiemmin ollut. Muualla Egyptissä kapinalliset kuitenkin menestyivät paremmin, hävittäen, tuhoten ja terrorisoiden asukkaita laajoilla alueilla. Rooman paikalliset varuskunnat olivat voimattomat kapinan kukistamisessa.
Trajanus kokosi silloin suuren armeijan laivaston tukemana, jota johti hänen paras kenraalinsa Quintos Marcus Turbon. Monien taistelujen jälkeen juutalaiset joukot lopulta
tuhottiin, mutta kapina laantui vasta Hadrianin tullessa keisariksi (117-138).

TOINEN kapinayritys oli Kyproksessa, jossa juutalaisten kerrotaan tappaneen kaksisataa
neljäkymmentä tuhatta ei-juutalaista. Luvut lienevät tässä, kuten edellisessä Kyrenian massamurhassakin, liioiteltuja, mutta juutalaisen väestön vastenmielisyys kreikkalaista
kulttuuria kohtaan on ollut todellinen, puhjeten lopulta raivoisaksi vihaksi.
Tämäkin kapina kukistettiin, ja sen seurauksena juutalaiset ajettiin pois saarelta eikä heidän sallittu astua jalallaan sinne edes merihätään joutuneelta laivalta.

MYÖS MESOPOTAMIASSA juutalaiset kapinoivat. Sen kukisti barbaarinen Lusius Quietus, joka palkaksi hänen urotöistään nimitettiin Prokuraattoriksi (Legaatiksi) Juudaan.

JUUDEASSA Jerusalemin hävitys ja roomalaisten ankara valvonta paikallisen, suoraan senaatin alaisena toimivan Legaatin johdossa, oli järkyttänyt ihmiset siinä määrin, ettei mitään sanottavaa levottomuutta ole rekisteröity puoleen vuosisataan.
KEISARI HADRIANUS (Hadrian) sai kuitenkin juutalaiset avoimeen kapinaan, joka Juudassa sai vaaralliset mittasuhteet. Jo Domitianus (81-96) oli kieltänyt kastraation, jota joissakin uskonnoissa harjoitettiin; samoin kastroitiin usein hallitsijoiden miespuoliset palvelijat.
On esitetty teorioita, että jo tässä laissa olisi kielletty ympärileikkaus, mutta lain noudattaminen ja valvonta oli ollut ilmeisen leväperäistä.
Nyt Hadrian uudisti lain, tehden sen rikkomisen kuoleman rangaistuksen alaiseksi.
Erikoisen ankarana v. 131 säädetty laki koski juutalaisiin, koska siinä oli useita heidän keskeisiin Jumalan palvelemiseensa liittyviä kieltoja.
- Ympärileikkaus kiellettiin, koska se loukkasi keisarin sivistynyttä käyttäytymisnormia.
- Juutalaisten pyhin rukous, Shema Israel, kiellettiin, koska hän katsoi sen olevan vala
kuulumisesta johonkin salaiseen veljeskuntaan.
- Toran (Raamatun) lukeminen julkisesti kiellettiin kuoleman uhalla.
- Sapatin ja juhlien vietto kiellettiin.
- Lain opettaminen ja rabbien vihkiminen kiellettiin.
- Hän perusti roomalaisen yhteisön Aelius Adrianus Jerusalemiin.
- Hän pystytti Juppiterin temppelin Jerusalemin Temppelin tasoitetuille raunioille.
On paljon keskusteltu, miksi Hadrianus, jota on pidetty parhaana keisarina sitten Julius Caesarin päivien, sääti tällaisia lakeja, joiden seurauksena satoja tuhansia ihmisiä menehtyi.
HADRIANUS oli tavallaan valistuksen edelläkävijä. Hän oli kiinnostunut kaikesta mystisestä ja itämaisesta viisaudesta, joskin hän pilkkasi niitä. Hänen aikanaan imperiumin itäiset osat
kokivat suuren taloudellisen nousun. Hänen tarkoituksensa oli luoda yksi yhteinen kulttuuri Rooman valtakuntaan, jossa kaikki poikkeavat ja hajoittavat liikkeet ja suuntaukset oli poistettu. Juutalaisuuden hän näki jäänteenä barbaarisesta kulttuurista.
Hadrianuksen pystyttämää pyhättöä Jerusalemiin on selitetty hänen kiinnostuksestaan
arkkitehtuuriin ja halusta siistiä Temppelin tuhoamisen aiheuttamat rumat jäljet.
Juutalaisille hänen säätämänsä lait merkitsivät juutalaisuuden loppua.

JUUTALAISET olivat vielä tähän aikaan enemmistönä Juudassa, vaikkakin suuresti harvenneena.Nyt kuitenkin kansa unohti aiemmat erimielisyytensä ja nousi yhtenäisenä
miehenä vastustamaan rintamahyökkäystä heidän uskoaan vastaan. Sotaväki saatiin koottua helposti, jokainen asepalvelukseen pystyvä katsoi velvollisuutensa vaativan
astua yhteiseen ruotuun. Harjoituksen ja aseiden puutteen korvasi kansallinen ja uskonnollinen kiihko: Juutalaiset taistelivat eloonjäämisestään.
Niitä, jotka eivät halunneet liittyä kapinoiviin kuten kristittyjä, halveksittiin.
MESSIAAN ODOTUS oli tiivistynyt juutalaisten keskellä, ja nyt kapinan johtoon noussutta uutta johtajaa alettiin pitää sellaisena. Hänen nimensä oli Barkoziba. Hän itse oli vakuuttunut
messiaan tehtävästään, ja hän sai tuekseen erään aikansa arvostetuimman lainoppineen
rabbi Akiban. Rabbi Akiba antoi hänelle nimen Bar Kochba, Tähden Poika, joka oli siihen
aikaan yksi Messiaasta käytetyistä nimistä 4. Mooseksen Kirjan mukaan.
“Minä näen Hänet, en kuitenkaan nyt, minä katselen Häntä,
en kuitenkaan läheltä.
Tähti nousee Jaakobista, ja valtikka kohoaa Israelista.
Se ruhjoo Moabilta ohimot, päälaen kaikilta Setin pojilta”.
4.Ms 24:17.
RABBI AKIBA (50-136) oli luku- ja kirjoitustaidoton lammaspaimen, alhaista syntyperää oleva proselyytti, jonka varakas Kalba Savu Jerusalemista palkkasi. Savun tytär Rachel rakastui Akibaan, ja he menivät naimisiin, jonka seurauksena Rachel ajettiin pois kotoaan. Rachelin kannustamana Akiba aloitti neljäkymmentä vuotiaana koulunkäynnin pienten lasten mukana opetellen kirjaimet. Viisitoista vuotta myöhemmin häntä pidettiin aikansa
suurimpana oppineena Juudassa. Akiban kerrotaan naineen Rachelin kuoleman jälkeen
miehestään eronneen ja juutalaisuuteen kääntyneen Juudan roomalaisen komentajan Tinneus Rufuksen puolison. Akiba järjesti Mishnan, suullisen perimätiedon, loogiseen muotoon. Aiemmin sitä oli siirretty oppineelta toiselle erilaisten muistamista helpottavien
apukeinojen kautta. Akiban mukaan Raamatun jokainen Sana ja Kirjain on pyhä ja niillä
on sellaisenaan pyhä merkitys. Rabbi Ishmaelin mukaan, joka usein vastusti kaikkea, mitä Akiba esitti, Raamattu on kirjoitettu tavallisille ihmisille maallisin termein.
Akiba jatkoi opetustaan kapinan kukistuttua välittämättä roomalaisten kiellosta. Lopulta
hänet vangittiin, ja surmattiin kauheasti kiduttaen. Erään tarinan mukaan hänen lihansa
kaavittiin pois teräskammoilla. Pyövelin ihmetellessä Akiban haltioitunutta ilmettä hän lopulta kysyi:
“Oletko sinä noita?” Akiban kerrotaan vastanneen jotenkin:”En minä ole noita, minä vain
malttamattomana odotan näkeväni Jumalani ja saadessani osoittaa rakkauttani Häneen
kuolemassani.” Akiba on yksi juutalaisuuden kymmenestä marttyyrista.
BAR KOCHBA kukisti ensimmäiseksi Jerusalemin roomalaisen varuskunnan. Hän sai haltuunsa Juudan ja osan Galileaa.
Tinnius Rufus, Juudan Prokuraattori (Legaatti), oli avuton kapinallisia vastaan.
Bar Kochba oli niin varma messiaanisesta valtakunnastaan, että hän painatti oman rahan,
joissa oli tekstinä: Simon, Israelin Prinssi; Jerusalemin vapaudelle; Israelin vapaudelle jne.
Roomalaiset lähettivät 22. legioonansa Egyptistä Kesareaan koottujen joukkojen avuksi.
Juutalaiset tuhosivat legioonan Juudan sisämaassa, jossa heillä oli apunaan maaston tuntemus ja muodot.
Monia lainoppineita ja opettajia sai surmansa taisteluissa, moni joutui roomalaisten vangiksi päätyen roomalaisen brutaalisuuden uhriksi: heitä kidutettiin, poltettiin elävänä, keihästettiin ja surmattiin elävinä maalitauluina.
SOTA MUUTTUI miesjahdiksi. Roomalaiset kulkivat yhdestä laaksosta toiseen, luolasta luolaan, kukkulalta kukkulalle etsien juutalaisia sissijoukkoja, jotka yllättäen voivat hyökätä heidän kimppuunsa. Lopulta Hadrianus lähetti armeijansa parhaista kenraaleistaan, Julius Severuksen, johtamaan kapinan kukistamista. Kolme ja puoli vuotta hän tarvitsi, jona aikana Juuda hävitettiin ja raunioitettiin lopullisesti.Viimeisen ratkaisevan taistelun näyttämönä oli Bethar, Jerusalemista kaakkoon, jossa juutalaiset joukot, niiden mukana Bar Kochba, josta häntä vastustaneet juutalaiset käyttivät nimitystä Bar Koziba, Pettäjä, lopullisesti tuhottiin.
JULIUS SEVERUS teki tunnollisesti raportin Roomaan:
Viisikymmentä tukikohtaa oli tuhottu, 985 kylää hävitetty, 580 000 juutalaista oli tapettu,
lisäksi lukematon joukko niitä, jotka kuolivat nälkään, tauteihin, tulipaloissa.
Myös legioonat olivat kärsineet raskaasti: Selostaessaan sodan loppumista senaatille, keisari Hadrianus jätti pois tavallisen tervehdyksen: “Toivon teidän ja lastenne voivan hyvin, minä ja minun armeijani voi hyvin.” Sota päättyi v.135; Hadrianus kuoli v.138.
HADRIANUS saattoi nyt rakentaa Jerusalemiin roomalaisen kaupunkinsa, Aelia Capitolinan.
Sen halki kulki leveä katu roomalaisine pylväikköineen. Juutalaisten Temppelin paikalla
komeili Juppiterin (Zeuksen) temppeli, jossa uhrattiin epäjumalille.
JUUTALAISET, jotka jotenkin olivat säilyneet hengissä sodan kurimuksissa, eivät saaneet
kuoleman uhalla jalallaan astua sen kaduille.
Israelin ja Juudan nimi hävisi ihmisten tietoisuudesta. Maata kutsuttiin nyt nimellä Syyria
Palestiina Välimeren rannikolla asuneiden filistealaisten mukaan.
Juutalaiset eivät enää olleet enemmistönä maassa, mutta heitä kuitenkin jäi sinne.
Osa muutti Babyloniaan, jossa oli voimakas juutalaisasutus, osa muihin maihin.
Juutalaisten pitkä marssi kansojen erämaassa oli alkanut.

JUUTALAISTEN Sanhedrin ja akatemia muutti Galileaan pieneen kaupunkiin nimeltä Usha,
vain muuttaakseen taas uuteen paikkaan, ehkä roomalaisten pelosta, ehkä vain etsiäkseen
sopivaa paikkaa. Lopulta 200-luvulla päädyttiin Tiberiaaseen Genessaretin järven rannalla.
Useat Sanhedrinin jäsenet olivat kuolleet taisteluissa.
Uutena patriarkkana toimi Simeon Ben Gamaliel. Hän ja hänen veljensä poika olivat ainoat eloonjääneet aiemmasta akatemiasta.
Juutalaiset eivät enää tämän jälkeen olleet uhkana Roomalle Juudassa eikä sen ulkopuolella.

ROOMAN kallitsijat vaihtuivat: Antonius Pius, Marcus Aurelius, seurajanaan Septimus Severus, joka aloitti Severan-dynastian 193-235. Vuosisataa 180-284 nimitetään väkivallan
vuosisadaksi. Septimus Severus oli afrikkalaista syntyperää. Hänen vaimonsa oli syyrialainen, mikä lienee vaikuttanut siihen, että keisari suosi imperiuminsa itäisten osien
kehittämistä. Hänen aikanaan myös Palestiina alkoi hitaan elpymisensä, vaikka monet sen
alueet olivat täysin autioituneet asukkaista. Maastamuuto väheni joksikin ajaksi.
Sanhedrinin uusi patriarkka oli Judah Prinssi, jonka aikana editoitiin laaja suullisen perintö-
tiedon kokoelma, jota kutsutaan nimellä Mishna. Editointi perustui ns. “tannaim” menetelmään, jossa teksti opetettiin usealle erikoisen muistin omaavalle oppilaalle, jotka
istunnoissa kukin vuorollaan esittivät tekstin keskusteltavaksi hyväksyttävään muotoon.
Judah Prinssi kuoli v.217; hänen pojanpoikansa tuli patriarkaksi v.225. Hänen aikanaan
Sanhedrin muutti Tiberiaaseen.
SEVERUS DYNASTIAN viimeinen keisari Aleksander Severus murhattiin saksalaisia vastaan käydyn sodan aikana syntyneessä kapinassa v. 235. Rooma joutui viideksikymmeneksi vuodeksi anarkiaan, joiden aikana legioonat usein toisistaan tietämättä valitsivat ja erottivat- murhasivat- kahdeksantoista hallitsijaa. Vain kolme näistä kuoli luonnollisesti.
Imperiumi oli ahtailla myös ulkoisesti: pohjoisessa teutoniheimot, idässä parthialaiset.
Jatkuvat sodat ja epävarmuus raunioittivat imperiumin talouden; verotus oli sietämätön.
Palestiinassa, kuten Juudaa nyt nimitettiin, oli edelleen oppineita miehiä, kuten Simeon Ben Lakish, Hanina, Yannai jne., mutta luova kehitys oli siirtynyt muualle. Monet muuttivat pois Palestiinasta, useat Babyloniaan, toiset Aleksandriaan, Roomaan, Vähä-Aasiaan. Palestiina koki useita vaikeuksia; kuivuutta, sairauksia, nälänhätää, köyhyyttä.

PERSIASSA uusi dynastia oli vallassa, Sassanidit.He olivat syrjäyttäneet partialaisten aiemman dynastian, Arsacidsit, v. 224. Sassanidit olivat sodassa roomalaisten kanssa vuosikymmeniä kolmannen vuosisadan keskipaikkeilla. Rooman keisari Valerian joutui heidän vangikseen ja kuoli vankeudessa v. 260. Antiokia joutui useiden ryöstöjen kohteeksi, Vähä-Aasiaa hävittivät goottilaiset.
ROOMAN KEISARI Aurelianus (270-275) hävitti Palmyran kaupungin ja valloitti Gallian. Hän yritti saada yhtenäisyyttä imperiumiin julistamalla, että auringon palvonta oli oleva maan
uskonnonharjoituksen muoto, aurinko sen jumala ja muut uskonnot sen erilaisia ilmenemis-
muotoja. Hän ei kuitenkaan itse julistautunut palvottavaksi.
Keisari Tacitus (275-276) voitti goottilaiset Vähä-Aasiassa.
Keisari Probus (276-282) poisti häiriöitä Tonavalla ja Reinin maassa.
Keisareita tuli ja meni: Carus (282-283), Numerianus (283-284).
Diocletianus valittiin keisariksi legioonien toimesta. Hän sai sisällissodat toistaiseksi lopetettua ja jonkinlaisen yhtenäisyyden aikaan. Hän vainosi kristittyjä. Hänen hallituksensa
kesti vuodesta 284 vuoteen 305, jolloin maa joutui uudelleen sekasortoon; maassa oli jopa
kuusi keisaria ja alakeisaria vuosien 305-324 välisenä aikana.
KONSTANTINUS (324-337), josta käytetään nimitystä Suuri, sai lopulta kukistettua kaikki kilpailijansa ja otti imperiumin hallintaansa. Hänen isänsä Konstantine oli ollut yksi noista
sotivista keisareista. Hän oli mielestään saamansa oireellisen merkin ohjaamana julistanut kristinuskon Rooman viralliseksi uskonnoksi v. 313.
Konstantinus Suuri valitsi hallituskaupungikseen Byzantionin paikalle rakentamansa
Konstantinopolin. Hän lopetti uskonnolliset vainot ja tuki kristittyjä. Hänen hallituksensa oli itämaalais-tyyppinen itsevaltius, hän itse esiintyi purppuraviitassa ja diadeemissa.
Konstantinuksen aikana kirkolliskokous antoi julistuksia juutalaisia vastaan.
JUUTALAISET eivät saaneet hankkia proselyyttejä; he eivät saaneet mennä naimisiin kristittyjen kanssa; valtionvirat oli heiltä kielletty; uusia synagoogia ei saanut rakentaa.
Hänen kuoltuaan hänen kolme poikaansa jakoivat imperiumin hallinnon v.337-361.
Seuraava keisari Julianus Apostata (361-363) oli suosiollinen juutalaisille, mutta hän vainosi kristittyjä.
Keisari Jovianus (363-364 oli kristitty.
Keisari Valentianus (364-275) mainitaan tarmokkana hallitsijana. Hänen hallituskumppaninaan itäosassa maata oli hänen veljensä Valens, joka kaatui taistelussa itägootteja vastaan.
Valentianus I:n poika Gratianus otti hallituskumppanikseen espanjalaisen Theodosiuksen,
josta tuli koko Rooman hallitsija v. 392, yhdistäen näin vielä Rooman yhdeksi valtioksi.
Hän vahvisti kristinuskon valtionuskonnoksi kieltämällä kaikki muut uskonnot.
Hänen kuoltuaan v. 395 Rooman valtio jaettiin hänen poikiensa kesken.
Honorus sai läntiset osat ( Italia, Gallia, Britannia, Espanja, Afrikka, Dalmatia,Noricum, Pannonia, Raetia ); Arcadius sai itäiset osat. Rooma oli jakautunut lopullisesti.
Länsi Rooma ei kauan kestänyt yhtenäisenä sisäisten paineittensa keskellä.
Piktit, skotit ja saksit tunkeutuivat Britanniaan, frankit ja burgundit Galliaan, sveebit ja
vandaalit Espanjaan. Goottilaispäällikkö Alarik ryösti Rooman kaupungin v. 410.
Hunnipäällikkö Attilan hyökkäys saatiin torjuttua v. 452, mutta v. 455 vandaalipäällikkö
Geiserik ryösti Rooman kaupungin.
Palkkasoturien germaanipäällikkö Odovakar (Odoacer) kapinoi, surmasi Rooman keisarin
Orestesin ja syöksi vallasta hänen poikansa Romulus Augustuksen v. 476, julistautuen Länsi Rooman ( Italian ) kuninkaaksi.
Länsi Rooman imperiumi oli lakannut olemasta.

BABYLONIAN juutalaisista tiedetään hyvin vähän heidän pakkosiirtolaisuutensa jälkeen vuodesta 538 eKr vuoteen n 140 eKr, jolloin parthialaiset valloittivat maan. He kohtelivat
juutalaisia hyvin; heidän aloitteestaan juutalaisille annettiin rajoitettu itsehallinto oman hallitsijansa Exilarchin alaisena. Exilarch oli vastuullinen maan hallitsijalle. Tämä käytäntö jatkui vielä muhamettilaisten valloitettua maan, jolloin Exilarch toimi kalifin alaisena.
Exilarch oli vuodesta n. 100 jKr juutalaisten poliittisena edustajana hovissa. Juutalaisia on
laskettu olleen Babyloniassa näihin aikoihin noin miljoona.
He toimivat monissa ammateissa, maanviljelijöinä, kauppiaina, sihteereinä, välittäjinä, karjankasvattajina, merimiehinä jne. Ezilarch oli yleensä Davidin sukua.
BABYLONIAN juutalaisten ei tiedetä osallistuneen Juudan ja Rooman välisiin sotiin. Bar Kochban kapinan jälkeen heitä muutti Juudasta Babyloniaan, lähinnä farisealaisista ryhmistä.
Babylonian juutalaiset, jotka olivat onnistuneet säilyttämään rodullisen puhtautensa, ottivat
uudet siirtolaiset ystävällisesti vastaan. Maahanmuuttajat toivat terveellisen tuulahduksen
osaksi maallistuneen sekä traditioiltaan ja opetukseltaan repsahtaneen juutalaisväestön keskeen. Yhteys Palestiinan ja Babylonian juutalaisten kesken oli tiivis. Oppineita vaihtui
maitten kesken. Eräs tällaisista oppinaista oli nimeltään Abba, joka tuli Palestiinasta v.219.
Hän oli opiskellut Judah Prinssin akatemiassa ja oli oppineena harvinainen lahjakkuus.
Exilarch nimitti hänet markkinoiden tarkastajaksi Babyloniassa. Hänen työhönsä kuului
matkustelu ympäri maata, ja hän piankin huomasi korkeamman opinahjojen puutteen.
Hän perusti akatemian (korkeakoulun) vajaan viisikymmentä kilometriä Urin kaupungista
pohjoiseen kaupunkiin nimeltä Susa. Siellä koulutettiin tuhansia juutalaisia oppineita. Hänen toimestaan avattin myös tuomioistuin, jonka ratkaisut tulivat koskettamaan satojen
Babylonian juutalaisten elämää. Siellä opetettiin Lakia, pidettiin saarnoja, opetettiin kansaa. Mishna oli keskeisellä tilalla keskusteluissa ja opiskelussa.
TÄNÄ AIKANA luotiin perustus tulevien sukupolvien kehitykselle, joka aikanaan tulisi tuotta-
maan Babylonian Talmudin. Rabbi Abba,”Rav”, kuoli v.247.
Toinen oppinut mies, astronomi, kansanparantaja ja Lain opettaja, perusti korkeakoulun
kotikaupunkiinsa Nehardeaan, jossa myös Exilarch piti hoviaan. Kaupunki oli lähes puhtaasti juutalaisten asuttama. Heidän käsityksensä mukaan Jumalan Kirkkaus oli siirtynyt heidän rakentamaansa synagoogaan, koska sen rakentamiseen oli käytetty Jerusalemin Temppelin rainioista otettuja kiviä ja soraa. Nehardea tuli Abban kuoleman jälkeen Babylonian arvostetuimmaksi korkeamman opiskelun keskukseksi sen hävitykseen
v. 259 saakka. Jotkut akatemiat toimivat vuoteen 1040 saakka Gaon johdolla.
EUFRATEEN VARRELLE kohosi kolmas korkean opiskelun keskus, nimeltään Pumbedita. Siellä toimi kaksi oppinutta vastanapaa Hillelin ja Shammain tapaan, ollen kaikessa eri mieltä.
He olivat nimeltään Abbaye ja Rava. Jälkimmäinen perusti oman opinahjonsa Mahoza nimiseen paikkaan. Muitakin kouluja perustettiin, mutta nämä olivat kuuluisammat.

PARTHIAN hallitseva luokka, Arsacid, syöstiin vallasta v. 224 toisen persialaisen suvun Sassanidien toimesta. Tämä suku oli pappissuku, edustaen vanhaa persialaista uskontoa.
Zoroastrianismi, tulta palvova vanha uskontomuoto, tuli viralliseksi valtionuskonnoksi .
Juutalaisten vuosisatoja nauttima rauha ja turvallisuus tulisi pahoin järkkymään. Uudet
hallitsijat antoivat usein vastakkaisiakin määräyksiä juutalaisten itsehallinnosta heidän uskontoaan ja siviiliasioitaan koskevissa kysymyksissä. Juutalaiset oppineet ja hallitusmiehet farisealaisen opin mukaan suosittelivat mukautumista hallituksen määräyksiin.
SITTEN KATASTROFI iski juutalaiseen yhteisöön. Istafan nimisessä kaupungissa, Teheranista Persian lahdelle menevän tien varrella, murhattiin kaksi valtauskonnon, Magian, pappia. Tämä tapahtui viidennen vuosisadan loppupuoliskolla. Istafan juutalainen yhteisö todettiin syylliseksi murhaan, ja kostoksi suuri osa juutalaista väestöä surmattiin.
Myös Exilarch surmattiin kuninkaan käskystä.
VUONNA 468 useita synagoogia maassa hävitettiin, Toran opiskelu kiellettiin ja juutalaisten
lapsia otettiin vanhemmiltaan ja heidät pakotettiin opiskelemaan valtion virallisen uskonnon papeiksi. Uskonnolliset vainot, jotka koskivat erikoisen raskaina kristittyjä, jatkuivat seuraavalle vuosisadalle. Pieni hengähdystauko on kirjattu Noshirwan nimisen hallitsijan aikana v. 531-579.
PERSIA KÄVI raskaita hävityssotia Bysantin, Itä Rooman, valtakunnan kanssa. Persia valloitti
Jerusalemin v. 624 paikallisten juutalaisten tervehtiessä heitä vapauttajina Bysantin vainojen vuoksi. Persia valloitti Egyptin. Juutalaisia taisteli persialaisten riveissä.
Persialaiset Sassanidit kärsivät tappion v. 628; Jerusalem oli taas Bysantin hallussa.
Nämä kaikki olivat kuitenkin vain lopun alkua; Islamin uskonkiihkoinen valta oli aloittanut
maailman valloituksensa.
MUHAMETTILAISET arabit valloittivat Palestiinan v. 634, Syyria kaatui v. 636, v. 637 he syöksivät Assanidit Persian vallasta, v. 638 he valloittivat Jerusalemin.
Egypti oli vuorossa v. 641, Aleksandria v. 647, jossa he polttivat kaupungin korvaamattoman arvokkaat kirjastot. Mikään ei näyttänyt voivan pysäyttää uuden uskonnonkiihkeitä valloittajia. He rynnistivät Pohjois Afrikan halki kolkutellen Euroopan portteja idästä ja lännestä.

MOHAMMED syntyi Kurais (Quraysh) heimoon Mekkassa noin vuonna 571. Häntä kutsuttiin nimellä “uskova”; nimi Mohammed tarkoittaa korkeasti kunnioitettu.
Hän menetti isänsä ennen syntymäänsä ja äitinsä kuusivuotiaana. Hän kasvoi lähinnä isoisänsä ja setänsä hoidossa. Hänen lapsuudestaan ja varhaisaikuudestaan ei paljon tiedetä. Hän meni naimisiin ollessaan kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen varakkaan
lesken kanssa, joka oli viisitoista vuotta häntä vanhempi. Vaimonsa kautta hän pääsi mukaan liike-elämään ja tutustui kristinuskoon vaimonsa kristityn serkun kautta.
Mekkassa asui juutalaisia, joiden kautta hän tutustui heidän uskontoonsa.
Mohammed meditoi, usein hän vetäytyi yksinäisyyteen, erämaahan tai luolaan.
Ollessaan lähes neljänkymmenen ikäinen hän sai kutsunsa profeetan tehtävään.
Sanansaattajana oli enkeli Gabriel, kuten hän itse kertoi.
MOHAMMED saarnasi saamansa tehtävän mukaisesti jumalasta, joka on yksi, kaikkivaltias
maailmankaikkeuden luoja. Ne, jotka noudattavat jumalan käskyjä, pääsevät paratiisiin,
kieltäytyjät joutuvat helvettiin kuritettaviksi.
Mohammedille naurettiin, häntä pidettiin pilkkanaan. Hänen vaimonsa ja sukulaisensa olivat epätietoisia. Sitten hän alkoi saarnata epäjumalia vastaan. Hänen Umayad sukunsa oli Quraysh heimon ylimystöä, jonka pyhä tehtävä oli huoltaa ja valvoa al-Kabah pyhättöä.
Al-Kabah, Kaaban kivi, on luultavasti musta meteoriitti. Sen luo virtasi pyhiinvaeltajia kaikkialta Arabiasta. Mohammedin saarnat eivät enää olleet naurettavia, ne olivat pyhäin häväistystä. Vastustus muuttui väkivaltaiseksi. Hän kuitenkin jatkoi saarnatointaan ja sai
edelleen ilmestyksiä. Erään tarinan mukaan hän näihin aikoihin teki erikoislaatuisen matkan
Kaaban kiveltä Jerusalemiin ennen tempaustaan seitsemänteen taivaaseen. Muslimit kertovat sen tapahtuneen ratsun selässä. Tämä matka nosti tuon bysanttilaisen kaupungin
Islamin kolmanneksi pyhimmäksi kaupungiksi Mekkan ja Medinan jälkeen.
YLI KYMMENEN VUOTTA hänen ensimmäisen ilmestyksensä jälkeen hän sai muutamia Yathrib heimon jäseniä vakuuttumaan viestistään. Nämä kutsuivat hänet luokseen Yathribiin luvaten suojella häntä ja hänen seuraajiaan, joita nyt oli kuutisenkymmentä perhettä. Hän suostui ja vähitellen, perhe perheeltä, Mohammedin seuraajat muuttivat Yathribiin, välttäen
massamuuttoa vastustajiensa pelossa. Mohammed itse muutti sinne 24 päivä syyskuuta v. 622, josta muhamettilaisten kalenteri alkaa, se on vuosi yksi. Kaupunki tunnetaan paremmin nimellä Medina. Mohammed nimitti uutta uskonnollista liikettään nimellä
Islam, joka muistuttaa arabilaista sanaa “aslama”, jolla koraanissa kuvataan Abrahamin
poikansa Isakin, muhamettilaisten kertoman mukaan Ishmaelin, aiottua uhrausta.
Mohammedin kannattajat liittoutuivat Medinassa kahdeksan suvun kanssa, joista yksi oli
juutalainen.
ISLAMIN ENSIMMÄINEN aseellinen voitto tapahtui vuonna 624, jolloin kolmesataa Mohammedin kannattajaa profeettansa johdolla hyökkäsi kesäkaravaanin kimppuun, joka oli matkalla Syyriasta Mekkaan. Karavaanin suojana oli yli tuhat soturia Mekkasta, mutta
Mohammed kannattajineen voitti taistelun, jota pidettiin ihmeenä ja Allahin todistuksena
Mohammedin saaman tehtävän oikeutuksesta.
MOHAMMED YRITTI taivutella Medinan juutalaisia liittymään häneen, mutta he kieltäytyivät.
Hän käski seuraajiaan rukoilemaan kääntyneinä Jerusalemiin päin ja määräsi perjantai-illan
rukoushetkeksi, mutta juutalaiset edelleenkin kieltäytyivät. Rukousasento muutettiin Mekkaan päin, ja Islamin ja juutalaisten yhteys katkesi lopullisesti.
JUUTALAISET karkotettiin vähitellen Arabien alueilta. Joillakin paikkakunnilla, joissa heidän sallittiin asua, he joutuivat maksamaan veroa puolet ansioistaan. Vuoden 630 paikkeilla Mohammed sopi riitansa oman Quraysh heimonsa kanssa v.628. Jotkut juutalaisyhteisöt olivat liittyneet Mohammedin vastustajiin; heidät ajettiin maanpakoon. Tammikuussa 630 hän johti kymmenen tuhannen miehen armeijansa Mekkaan. Pieniä kahakoita lukuunottamatta se oli voittokulkua kaupunkiin, jossa hänelle oli naurettu. Hän murskasi epäjumalankuvat, joita kerrotaan olleen yli kolme ja puolisataa. Al-Kabah kivi puhdistettiin ja julistettiin pyhäksi, haram; yksikään ei-muslimi ei saa lähestyä mustaa kiveä.
KAABAN KIVI on nykyisin suojattu nelikulmaisella rakenteella, jota tuhannet pyhiinvaeltajat
valtavan pyörteen tavoin kiertävät vastapäivään, heitellen pieniä kiviä rakennettua pylvästä kohti pelotellen pois demonihenkiä, joita heidän uskomuksensa mukaan liittyy kiveen.
Vuoden 630 paikkeilla Mohammedin kerrotaan taistelleen voitokkaasti voimakasta beduiiniarmeijaa vastaan Mekkan lähellä.
SAMOIHIN AIKOIHIN hän teki liittosopimuksia kristittyjen ja juutalaisten kanssa Arabian
niemimaan eteläosissa. Sopimuksen mukaan nämä monoteistiset uskonnot tulivat Islamin
suojelukseen maksua vastaan. Muitten uskontojen kannattajien vaihtoehtoina olivat kään-
tyminen Islamiin tai kuolema.
VUODEN 632 maaliskuussa Mohammed johti pyhiinvaeltaja ryhmää Mekkaan, kun hän tuli sairaaksi. Hän kuoli saman vuoden kesäkuussa.
Mohammed nimitti seuraajakseen sukulaisensa kalifi Abu Bakrin. Hänellä itsellään ei ollut
jälkeläisiä, jotka olisivat voineet ottaa Islamin johdon. Abu Bakr oli johtaja, mutta Mohammed oli viimeinen ja ainoa Allahin profeetta.
ABU BAKR jatkoi valloitusta Arabian niemimaalla ja sieltä pohjoiseen ja länteen kohti hedel-
mällistä puolikuuta vuoden 633 vaiheilla.
Abu Bakr kuoli v.634 ja hänen seuraajansa kalifi Omar jatkoi valloituksia. Hän voitti Bysantin miesluvultaan ylivoimaisen armeijan Yarmuk joella Jordanin itäpuolella.
Jerusalem antautui v.638. Rooman keisari Hadrianus oli rakentanut Jerusalemin uudelleen antaen sille nimen Aelia Capitolia, pystyttäen pakanatemppelin Temppelivuorelle.
Keisari Konstantinen äiti Helena oli käynyt Jerusalemissa v. 326. Hänen toimestaan Temppelivuoren Jupiterin pakanatemppeli hävitettiin ja kaupunki muutettiin kristityksi kaupungiksi, johon juutalaiset saivat tulla vain kerran vuodessa, yhdeksäs Av-kuuta.
Kalifi Omar antoi luvan seitsemälle kymmenelle juutalaisperheelle asettua
asumaan Jerusalemiin, vastoin bysanttilaisen patriarkin toiveita. Juutalaiset olivat jälleen saaneet jalkansa Jerusalemin, Davidin kaupungin, kaduille.

ISLAMIN USKOISET valloittajat eivät tuoneet korkeampaa sivistystä tai edistystä uskontonsa ja kielensä lisäksi valloittamiinsa maihin, mutta heidän hallintonsa vaikutti virkistävästi monien maiden henkiseen ilmapiiriin. Heidän aikanaan käännettiin länsimaista kirjallisuutta arabiaksi, ja heidän omia tuotteitaan käännettiin kreikaksi ja muihin kieliin. Tieteissä ja taiteissa tuntui itämainen vaikutus, erikoisesti rakennustaiteessa koristeellisine muotoineen.
Islam suhtautui yleensä suvaitsevasti muihin uskontoihin, kristinuskoon ja juutalaisuuteen, mikäli ne puolestaan tunnustivat islamin hallitsevan aseman. Poikkeamiset tästä kaavasta saivat helposti aikaan raivokkaita mellakoita, jotka päättyivät verisesti.
MUHAMETTILAISTEN valloittamat alueet eivät muodostaneet yhtenäistä imperiumia. Yhteys eri osien välillä oli löyhä ja useat kaukaiset maat, kuten Espanja, olivat itsenäisiä kalifikuntia omine hallitsijoineen. Yhdistävä tekijä oli islamin uskonto, joka on erottamaton osa muhamettilaisen ihmisen elämää. Tämä kehitys oli voimakkainta 900-luvulta alkaen.
VUONNA 711 ensimmäinen muslimiarmeija tunkeutui kristilliseen Espanjaan. Ensimmäinen hyökkäys v.710 oli eräänlainen kokeilu ja ryöstöretki. Muhamettilaiset kutsuivat Espanjaa Andalusiaksi, luultavasti muistumana vandaaleista, jotka olivat valloittaneet Espanjan ennen länsi-goottien (visigoottien) tuloa maahan. Ei tarkkaan tiedetä, milloin juutalaiset olivat tulleet maahan, mutta heitä oli siellä kolmannella vuosisadalla hoitaen viinitarhojaan ja toimien liikealalla. Kristinuskon tultua maahan juutalaisia ei mitenkään eroteltu muista asukkaista. ELVIRAN kirkolliskokous v. 305 muutti koko idyllisen kuvan. Kokouksen varsinainen tarkoitus oli palauttaa papiston kurinalaisuus, mutta suhde juutalaisiin nousi pian esityslistalle. Juutalaiset vedettiin ryhmänä esille erotuksena muista asukkaista.
Papiston selibaatti oli jo päätetty, mutta nyt puututtiin juutalaisten naimapuuhiin:
Juutalaiset eivät saaneet naida kristittyjä naisia, jos eivät ensin kääntyneet kristinuskoon. He eivät myöskään saaneet pitää kristittyjä sivuvaimoja. He eivät saaneet aterioida kristittyjen kanssa eikä siunata heidän peltojaan.
VANDAALIEN valloitusten jälkeen Espanja joutui länsi-goottien valtaan, joka toi Rooman lait maahan. Vuonna 587 länsi-goottilainen kuningas Recarred kääntyi katoliseen uskoon, jolloin Espanjasta tuli katolinen maa.
TOLEDON kirkolliskokous v. 589 määräsi, että juutalais-kristittyjen parien lapset oli kastettava kristinuskoon. Määräys sovellettiin pian kaikkia juutalaisia koskevaksi: heidät oli kastettava pakolla. Monet pakenivat maasta, toiset antoivat kastaa itsensä muodollisesti, mutta salassa harjoittivat juutalaisia tapoja odottaen vapaampia oloja.
VUONNA 680 kuningas Erwig määräsi, että kaikkien juutalaisten oli hyväksyttävä kristillinen kaste vuoden sisällä maasta karkoittamisen uhalla. Viranomaiset olivat haluttomia lain
toimeenpanoon, joutuen näin itse kovien sakkojen uhkan alle. Lakia jouduttiinkin muuttamaan siten, että kaste oli vapaaehtoinen ehdolla, että juutalaiset myivät viinitarhansa
talonsa ja omaisuutensa kuninkaan määräämällä hinnalla.
MUHAMETTILAISET valloittajat olivat jo näihin aikoihin ehtineet Pohjois-Afrikkaan.
Valtakunnassa alkoi liikkua huhuja salaisesta liitosta juutalaisten ja muhamettilaisten kanssa. Huhut tulivat myös hallitsijoiden korviin.
Kuningas Egica syytti juutalaisia valtiopetoksesta ja v.694 antoi kovia tuomioita:
- Juutalaisten omaisuus takavarikoitiin
- juutalaiset julistettiin paikallisten kristittyjen orjiksi
- juutalaisia kiellettiin harjoittamasta uskontoaan
- juutalaisten lapset otettiin vanhemmiltaan seitsemän vuoden ikäisinä ja heidät
kasvatettiin kristityiksi siihen erikoistuneiden opettajien ohjauksessa.
MUHAMETTILAISTEN armeija hyökkäsi Espanjaan v. 711. Heidän armeijansa koostui pääasiassa Pohjois-Afrikan berbereistä johtajanaan kenraali Tarik Ibn Ziad, jonka
muhamettilaiset olivat palkanneet johtamaan sotaa. Ratkaisevassa taistelussa länsi-
goottien armeija tuhottiin ja kuningas Roderick surmattiin. Parissa kuukaudessa puolet Espanjaa oli muhamettilaisten hallinnassa. Juutalaiset, jotka oli alistettu orjiksi edellisten
hallitsijoiden toimesta, saivat nyt muhamettilaisten valloittajien liittolaisina hallita ja vartioida monia espanjalaisia kaupunkeja. Länsi-goottilainen hallitseva luokka pakeni maasta jättäen tiluksensa ja kartanonsa, jotka joutuivat useimmiten juutalaisten omistukseen.
MUHAMETTILAISET tunkivat armeijoineen kauemmas Eurooppaan, kunnes heidän armeijansa kärsi musertavan tappion Ranskan maaperällä v.732 Toursin taistelussa frankkilaista armeijaa vastaan, jota johti Kaarle Martel. Muhamettilaiset katsoivat saaneensa tarpeekseen ja häipyivät yön pimeydessä taistelutantereelta. Martel oli frankkien kuninkaan
Kaarle Suuren (Charlemange, vv. 771-814) isoisä .
MUHAMETTILAISTEN imperiumia hallitsi Umayyad suku vuodesta 661 vuoteen 750 Damaskosta käsin.Veristen valtataistelujen kautta uusi hallitsijasuku nousi valtaan: Abbasidit, joka perusti pääkaupungikseen Baghdadin v.762, josta kehittyi rikkain ja komein muhamettilaisista hallituskaupungeista ennen Kairoa Egyptissä ja Cordobaa Espanjassa. Baghdadin kalifeista kuuluisin oli Harun-al-Rashid, jonka hovin loistoa on kuvattu Tuhannen ja yhden yön (Arabian yöt) tarinoissa. Hän hallitsi samoihin aikoihin kuin Kaarle Suuri Euroopassa. Rikas muhamettilainen kulttuuri koki pahan takaiskun, kun turkkilainen Seljuk heimo Keski-Aasiasta vyöryi yhdennellätoista vuosisadalla yli Lähi-Idän Islamin hallitsemien alueiden.
Seljukit olivat barbaareita eivätkä osanneet arvostaa arabikulttuurin säilyttämistä.
He kuitenkin omaksuivat Islamin uskonnon aloittaen uuden valloitusten ajanjakson.
Seljukien valloitukset olivat kiihokkeena ristiretkien aloittamiseksi Euroopasta.

ISLAMIN IMPERIUMI jakaantui pienempiin kalifikuntiin. Kairossa hallitsi Fatimid-suku
vuosina 909-1171.
Andalusiassa, kuten muhamettilaiset kutsuivat valloittamaansa osaa Espanjasta, nousi valtaan Umayyad-sukuinen kalifi. Hänen sukunsa hallitsi maata vv.929-1027.
DYNASTIAN perustaja oli nuori prinssi Abd ar-Rahman, joka oli päässyt pakoon Abbasid-
suvun teloittajia. Hän hallitsi Andalusiaa vuodesta 756 vuoteen 788. Hän ja hänen seuraajansa murskasivat kovalla kädellä kapinayritykset. Monet levottomuuksia ja kapinaa muhamettilaista hallintoa vastaan yrittäneet kristityt saivat kokea Islamin suvaitsemattomuuden: Mohammedin julkinen häpäiseminen tiesi kuolemaa.
JUUTALAISET mukautuivat Islamin ylivaltaan; he saivat toimia ammateissaan, viljellen maata ja viinitarhoja, kauppiaina, ammattimiehinä, työläisinä. He opettelivat puhumaan arabiaa, omaksuivat arabialaisia nimiä, kirjoittivat arabiaksi, jopa liturgioissakin käytettiin arabiaa. Heidän uskonnollinen auktoriteettinsa oli Babyloniassa. Kysymykset lähetettiin kuriirien mukana ja vastaukset tulivat aikanaan, usein kuukausien kuluttua.Vastaukset tutkittiin huolellisesti, ne oli kirjoitettu Babylonian arameaksi.
TUTKIJAT ovat arvioineet, että Andalusian juutalaisia oli näihin aikoihin kolmisensataa tuhatta. Jotkut kaupungit olivat lähes täysin juutalaisia.
Kalifi Abd ar-Rahman III:n aikana juutalainen lääkärin koulutuksen saanut Hisdai ibn Shaprut nousi korkeaan asemaan kalifin hovissa. Hän osasi puhua hepreaa, latinaa, arabiaa ja romaniaa, josta oli kehittyvä Espanjan nykyinen kieli. Kalifi nimitti hänet hovilääkärikseen, ja ennen pitkää, kuten heillä oli tapana, antoi hänelle hallinnollisia tehtäviä. Kalifi käytti häntä myös diplomaattisiin tehtäviin, erikoisesti suhteissa kristittyihin naapurivaltoihin, hänen erinomaisen joustavuutensa ja ihmistuntemuksensa vuoksi.
JUUTALAISEN lääkäri-diplomaattin taitoja tarvittiin myös hänen oman kansansa lohduttamiseen, joka kaipasi ja ikävöi omaa maataan ajan turvallisista oloista huolimatta.
Hänen ajaltaan on säilynyt kirjeenvaihto hänen ja Etelä Venäjällä sijainneen Khazar-nimisen kuningaskunnan hallitsijan Josephin välillä. Khazarin kansa oli joutunut vaikean ratkaisun eteen: He olivat kyllästyneet omiin kuolleisiin jumaliinsa ja etsivät uutta ratkaisua. He pyysivät kolmen heitä kiinnostavan uskonnon, juutalaisen, muhamettilaisen ja kristinuskon, edustajia kertomaan omista uskonnoistaan. Kun he saivat kuulla, että sekä kristinusko että muhamettilaisuus oli kehittynyt juutalaisuudesta, he päättivät valita alkuperäisen. Näin
Khazar-kansasta tuli juutalainen. Khazarit joutuivat Cumaani-kansan hävittämiksi ennen
vuosituhannen vaihtumista. Cumaanit olivat turkinsukuinen paimentolaiskansa Venäjän itäosasta, Aasian puolelta.
ANDALUSIAN kalifit pitivät hoviaan Cordobassa, joka kehittyi yhdeksi kolmesta tärkeästä kaupungista silloisessa maailmassa Baghdadin ja Konstantinopolin ohella.
Cordoban asukasluvun arvioidaan olleen puolisen miljoonaa. Kalifin henkivartiosto oli
neljätuhatta ammattisotilasta; hänen pysyvän armeijansa miesvahvuus oli satatuhatta.
ARABIT KEHITTIVÄT korkean kulttuurin monella alalla. He omaksuivat vuoroviljelyn ja
lannoitteiden käytön, kehittivät uusia kasveja, he olivat taitavia kutojia, osasivat teräksen
karkaisun, kristallien ja lasilevyjen valmistuksen, heidän silkki- ja nahkatyönsä olivat
kuuluja, samoin savenvalanta. He kehittivät navigointilaitteen ennen sextanttia, kehittivät tietosanakirjoja, laskivat maapallon koon, kehittivät algebraa ja geometriaa, välittivät
intialaista alkuperää olevat ns. arabialaiset numerot Eurooppaan. He olivat eteviä lääkkeiden käytössä ja suorittivat vaikeita kirurgisia leikkauksia puudutusta käyttäen.
He perustivat ja tukivat monia korkeakouluja maassaan.
Cordoban juutalainen korkeakoulu tuli kuuluisaksi. Sen etevin opettaja oli Moses ben Hanoch, jonka juutalaisen Lain tuntemus tunnustettiin niin korkealle, että katsottiin
tarpeettomaksi pyytää Babylonian gaonien ( gaon= nero, tunnustettu oppinut) neuvoja.
CORDOBAN KALIFIEN valta päättyi 1027, jolloin pääkaupungin asukkaat tyytymättöminä
sekasortoisiin oloihin sulkivat kalifin vankilaan. Maasta tuli tasavalta. Kuohunta maassa ei kuitenkaan lakannut, ja monet juutalaiset oppineet ja kirjailijat siirtyivät muihin maihin.
Eräs tällainen pakolainen oli Samuel ha-Nagid, joka kohosi Granadan visiiriksi ja sen armeijan komentajaksi. Hänen poikansa Jehoseph suunnitteli ja rakensi Alhambran.
Hänet murhattiin.
VUONNA 1066 Samuel Ha-Nagidin poika murhattiin kateellisten muhamettilaisten toimesta.
Tämä sai aikaan juutalaisten massamurhan Granadassa, ensimmäisen muhamettilaisten
hallitsemassa Espanjassa.
POHJOIS AFRIKASTA tunkeutui Espanjaan fanaattinen muslimilahko nimeltä almoraviidit.
He yrittivät taivuttaa Lucenan juutalaiset pakolla islamilaisuuteen. Suurella lahjuksella
heidät saatiin luopumaan aikeestaan. Ennenpitkää heillä oli juutalainen lääkäri palveluksessaan, jopa diplomaattitehtävissä. Juutalaiset lääkärit olivat suosittuja.
JOTKUT JUUTALAISET oppineet ja kirjailijat muuttivat Aleksandriaan, kuten Judah Halevi,
toiset menivät Roomaan, Englantiin, Palestiinaan. He muuttivat sinne, missä he kokivat voivansa työskennellä ilman sortoa. Lääkärin ammatti näyttää olleen avaimena monen
juutalaisen oppineen pääsyyn turvalliseen ammattiin, kuten Maimonides (Moses ben Maimon), joka asettui asumaan Fostatiin, Kairon esikaupunkiin.
MUHAMETTILAISTEN valta Espanjassa mureni päätyen lopulta täydelliseen tappioon voittoisille kristittyjen armeijoille. Viimeinen Islamin tukikohta Granada antautui piirityksen jälkeen vuonna 1492. Muhamettilainen kuunsirppi muutettiin kristittyjen ristiin.
Muhamettilaisia pakotettiin kääntymään kristinuskoon vastoin antautumisen ehtoja.
Vähän yli sadan vuoden kuluttua lähes puoli miljoonaa muslimia karkotettiin maasta.
Granadan ja Espanjan juutalainen väestö karkotettiin maasta muutamassa vuodessa.

VALLOITUSTENSA jälkeen muslimit suhtautuivat yleensä suvaitsevasti juutalaisiin ja kristittyihin. Heidän sallittiin pitää synagoogansa ja kirkkonsa. Uusien rakentaminen oli vaikeampaa, ja heidän rakennuksensa eivät saaneet miltään osin nousta moskeijaa ylemmäksi. He saivat pitää uskonnollisia menojansa pidättyvyyttä ja hillintää noudattaen. Julkisia kokouksia ei sallittu, käännyttäminen oli ehdottomasti kielletty. He saivat hoitaa omat asiansa, jopa rikoksia koskevat, jos muslimi ei ollut osallisena niihin. Muslimioikeuden päätöksistä voi valittaa kalifille, jonka päätös oli lopullinen.
He eivät saaneet ratsastaa hevosella. Poikkeuksen tekivät vain kalifin palveluksessa olevat, kuten esim. Maimonides Kairossa. Hän oli kalifin henkilääkäri ja sai kuukausipalkkaa kalifilta. Hänen päiväohjelmansa oli rankka: joka aamu hän kävi ensin kalifin palatsissa hoitamassa kalifin, hänen perheensä tai palvelijoittensa sairaudet. Joskus puolen päivän jälkeen hän tuli kotiinsa, söi ja otti vastaan omat potilaansa, jotka odottivat häntä pihalla.
Senjälkeen hän paneutui kirjallisiin ja tieteellisiin tehtäviinsä, nukkuen vain pari tuntia yössä. Maimonideen perheen varsinainen toimeentulo oli liiketoiminta. Hänen veljensä David kävi kauppamatkoilla Kiinassa, Intiassa ja Intian saaristossa asti.
Juutalaisten ja kristittyjen tuli pitää erikoisia vaatteita tai keltaista kangaspalaa vaatteissaan. Juutalaisilla tuli olla keltainen, joskus punainen, hattu ja erikoinen vyö.
Heidän elämänsä oli erikoisen rajoitettua Baghdadissa, jossa kalifi piti hoviaan.

J U U T A L A I S E T K R I S T I T Y I S S Ä M A I S S A .

”Ja niin kuin Herra ennen iloitsi teistä, siitä, että teki teille hyvää ja antoi teidän lisääntyä, niin Herra silloin iloitsee teistä, siitä, että hävittää ja
tuhoaa teidät. Ja teidät temmatan irti siitä maasta, jota sinä menet
ottamaan omaksesi.
Ja Herra hajoittaa sinut kaikkien kansojen sekaan maan äärestä toiseen,
ja sinä palvelet siellä muita jumalia, joita sinä et tunne, ja joita sinun isäsi eivät tunteneet, puuta ja kiveä.
Ja niiden kansojen seassa sinä et saa rauhaa, eikä jalkasi löydä lepopaikkaa. Herra antaa sinulle siellä vapisevan sydämen, rauenneet
silmät ja nääntyvän sielun.
Ja sinun elämäsi näyttää sinusta olevan hiuskarvan varassa, yöt ja päivät
sinä olet pelon vallassa etkä ole varma hengestäsi.
Aamulla sinä sanot:”Jospa olisi ilta”, ja illalla sanot:”Jospa olisi aamu”,
-sellaista pelkoa sinä tunnet sydämessäsi, ja sellaisia näkyjä sinä näet
silmissäsi.
Ja Herra vie sinut laivoilla takaisin Egyptiin samaa tietä, josta Minä sanoin sinulle:”Et ole sitä enää näkevä”.
Ja siellä teitä kaupitaan vihollisillenne orjiksi ja orjattariksi, mutta ostajaa ei ole.”
(5.Ms.28:63-68.)

JUUTALAISET saivat elää suhteellisen vapaina muhamettilaisissa maissa, eikä heitä yritetty hävittää systemaattisesti. He olivat hyviä veronmaksajia; heidän veronsa olivat suuremmat kuin muslimien ja täysin hallitsijoiden määrättävissä. Juutalaiset palvelivat monissa hallintoviroissa uskollisesti. Tosin heidän oikeutensa olivat myös täysin hallitsijan määrättävissä ja voitiin peruuttaa ilman valitusmahdollisuutta.
Mutta miten oli laita niiden, jotka asuivat ns. kristityissä maissa, joissa valtaosa juutalaisia on asunut?
ALUSSA JUUTALAISET vainosivat Jeesukseen uskovia, joita myöhemmin Antiokiassa alettiin kutsua kristityiksi.
Sitten Herodes Antipas ja Juudean viranomaiset vainosivat kristittyjä juutalaisten siunauksella.
Mutta kristinusko levisi nopeasti yli koko Rooman imperiumin. Silloin Rooman keisarit
aloittivat kristittyjen vainon.
ROOMAN KEISARI Konstantinus tunnustautui kristityksi vuonna 312, ja kristinuskosta tuli
Rooman valtionuskonto.Vuonna 323 muut uskonnot kiellettiin.
Nyt Rooman imperiumissa aloitettiin juutalaisten vaino kristillisen kirkon siunauksella.
Jo vuonna 306 kirkon johtajat tapasivat Elvirassa, Espanjassa. Tässä kokouksessa pää-
tettiin myös suhtautumisesta juutalaisiin. Kaikenlainen läheinen yhteys juutalaisiin kiellettiin. Mutta erikoisesti kiellettiin avioliitto juutalaisten kanssa.
NICEAN kirkolliskokouksessa v. 325 annettiin uusia juutalaisia koskevia määräyksiä, jotka nyt saivat keisarin siunauksen. Niiden mukaan kristittyjen tulisi välttää kaikkea yhteyttä noiden “halveksittavien ihmisten” kanssa. Pääsiäisen aika tuli siirtää siten, ettei se sattuisi yhteen
juutalaisen pääsiäisen kanssa. Käännyttäminen oli kiellettyä, uusia synagoogia ei saanut
rakentaa. Avioliitto juutalaisten kanssa oli kielletty. Heitä ei päästetty valtion virkoihin.
Keisari Konstantinus karkoitti juutalaiset Roomasta vuonna 325.
JUUTALAISTEN vainoaminen oli virallistettu Rooman imperiumissa, vaikka keisarit ja kirkon
johtajat yleensä pyrkivät hillitsemään synagoogien polttamista ja muita laittomuuksia.
Antiokian kirkolliskokous vuonna 341 täydensi vielä kieltoaan viettää pääsiäistä
yhdessä juutalaisten kanssa.
LAODIKEAN kirkolliskokous vv. 434-481 kielsi kristittyjä viettämästä juutalaista sapattia;
he eivät myöskään saaneet ottaa vastaan lahjoja tai happamatonta leipää niiltä, jotka
viettivät juutalaista pääsiäistä.
NELJÄNNEN vuosisadan lopulla ja viidennellä vuosisadalla kristillisissä maissa asuvat juutalaiset menettivät lähes kaikki yhteiskunnalliset oikeutensa ja heille myönnetyt etuoikeudet. Kuitenkaan vastuuntuntoisten kirkon johtajien tarkoituksena ei liene ollut
pakottaa juutalaisia kääntymään kristinuskoon; päinvastoin esim. St. Augustinus (354-430)
todisteli, että juutalaiset olivat osa Jumalan suunnitelmaa ja elävänä todisteena kristinuskon
paremmuudesta ja voitosta, sekä juutalaisuuden epäonnistumisesta ja synagoogan häviöstä
kirkolle. Kirkon tuli sallia pienten voimattomien juutalais-seurakuntien toiminta.
Byzantin kreikkalais-ortodoksinen kirkko peri kuitenkin pakanallisen hellenismin elävän juutalaisvastaisuuden.
VIIDENNEN sataluvun alkupuolella toiminut idän kirkon johtava teologi Johannes Chrysostomus (354-407) piti Antiokiassa kahdeksan saarnaa juutalaisia vastaan. Hänen erikoinen syytöksensä oli se, että juutalaiset olivat surmanneet Kristuksen. Hänen saarnansa nostattivat raivokkaita toimia juutalaisia vastaan kansan keskuudessa. Synagoogia poltettiin ja juutalaisia häväistiin ja pahoinpideltiin kristillisissä kaupungeissa.
PAHIN heitä kohdannut onnettomuus sattui Aleksandriassa, missä piispa Kyrillos karkoitti
satatuhatta juutalaista (v. 415). Länsi Goottien kuningas pakkokastatti saman määrän
kaksisataa vuotta myöhemmin.
NELJÄNNEN vuosisadan alusta lähtien Jerusalem ja muita Palestiinan kaupunkeja muuttui kristillisiksi. Rakennettiin kirkkoja ja perustettiin luostareita. Pieniä juutalais-seurakuntia
oli säilynyt, erikoisesti Galileassa, jossa viimeisteltiin Jerusalemin Talmud. Samoihin aikoihin St. Jerome (342-420) perusti oman munkkiyhteisönsä Jerusalemiin.
Pian St. Jeromen kuoleman jälkeen joukko fanaattisia Syyrian munkkeja johtajansa Barsauman ohjauksessa poltti synagoogia ja kokonaisia juutalaiskyliä Palestiinassa.
SAMARIALAISET nauttivat vapaimmista oloista, he rakensivat useita synagoogia neljännellä vuosisadalla. Byzantin hallitsijat eivät kuitenkaan hyväksyneet heidän toimiaan, ja erikoisesti keisari Theodosiuksen aikana (v.438) heihin sovellettiin juutalaisia koskevat rajoitukset. Samarialaiset kapinoivat muutaman vuosikymmenen kuluttua, massamurhasivat kristittyjä yhteisöjä ja polttivat kirkkoja. Imperiumin armeija kukisti kapinan ja muutti heidän pyhättönsä Mt.Garizim vuorella kristilliseksi kirkoksi nimeltään Siunatun Neitsyen basilika. Keisari Justinian (527-565) kielsi kansalaisoikeudet kaikilta, joita ei oltu kastettu, jopa kristityiltä, jos he eivät alistuneet Chalcedonin kokouksen päätöksiin. Samarialaiset nousivat uudelleen kapinaan, jonka seurauksena heidät hävitettiin lähes sukupuuttoon sekä kansana että uskontokuntana. Palestiina autioitui lähes kokonaan.
JUUTALAISET pysyttelivät sivussa samarialaisten kapinoidessa, mutta keisarien Phocasin ja Heracliuksen aikana seitsemännen vuosisadan alussa yritettiin juutalaisten pakkokäännyttämistä muutamien munkkien varoitettua, että ympärileikatut tulisivat hävittämään imperiumin. Byzantin sisäiset heikkoudet houkuttelivat ulkopuolisia valtioita
hyökkäykseen imperiumin alueelle. Persia tunkeutui Palestiinaan v. 611 ja valloitti Jerusalemin v. 614 kahdenkymmenen päivän piirityksen jälkeen. Huhujen mukaan juutalaiset olivat avustaneet persialaisia ja antautumissopimuksen mukaan kaupunki olisi
pitänyt luovuttaa juutalaisille. Tätä sopimusta persialaiset eivät pitäneet. Keisari Heracleios
valtasi kaupungin uudelleen v. 629 ja juutalaisia surmattiin massoittain.
VALTAUS JÄI kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä Arabian hiekka-aavikoiden villit muslimit uuden uskontonsa innoittamina hyökkäsivät Palestiinaan. Ratkaiseva taistelu käytiin Yarmuk joella v. 636. Byzantin armeija lyötiin perinpohjin ja neljän vuoden kuluttua muslimit olivat valloittaneet sekä Palestiinan että Syyrian. Juutalaiset rabbit olivat Bar Kochban kapinan jälkeen omaksuneet periaatteen, ettei hallitusta vastusteta väkivalloin. Nyt he joutuivat Islamin väkivaltaisen uskonnon levittämisen kautta islamilaisen maailmanvallan alaisuuteen.
JUUTALAISUUDEN oli nyt taisteltava olemassaolostaan sekä kristillisen että muhamettilaisen
uskonnon puristuksessa, jotka olivat agressiivisia, dominoivia ja suvaitsemattomia.
Muslimit valloittivat Byzantin imperiumin kaikki eteläiset ja itäiset osat. He piirittivät myös
Konstantinopolia, mutta joutuivat luopumaan siitä ja pääosasta Turkin aluetta Taurus vuorille saakka. Byzanti (Bysantti) säilyi hengissä typistyneenä vuoteen 1453, jolloin turkkilaiset joukot valtasivat Konstantinopolin.
KONSTANTINOPOLI oli aikanaan Euroopan suurin kaupunki päällystettyine ja valaistuine katuineen. Se oli kaupan, tieteiden ja opillisen sivistyksen keskus. Normannit kutsuivat sitä
Suureksi kaupungiksi, venäläiset Keisarien kaupungiksi, kaupunkilaiset itse Jumalan suojelemaksi
kaupungiksi. Juutalaisia oli 1100-luvulla noin 2500, joista 500 oli karaitteja, jotka väittivät
polveutuvansa Ezran aikaisista papeista, ja jotka hylkäsivät rabbiinisen perintötiedon. (Oral Law)
Juutalaisia oli liikemiehinä, silkkituotteiden välittäjinä ja jotkut olivat rikkaita. He eivät saaneet ratsastaa hevosella, paitsi rabbi Salomon, kuninkaan henkilääkäri. Juutalaiset olivat
monin tavoin ahdistettuja, mutta enemmän käytännön elämän kuin systemaattisen vainon kautta. Synagoogat olivat teoriassa valtion suojeluksessa ja juutalaisvastaiset toimet oli kielletty. Pyhiä tekstejä ei saanut lukea hepreaksi edes omissa tiloissa. Juutalaisten käännyttäminen oli tehty mahdollisimman helpoksi ja houkuttelevaksi, ja kääntyneen solvaamisesta seurasi polttaminen elävänä. Juutalaisilta oli käännyttäminen kielletty, samoin uusien synagoogien rakentaminen.
Keisari Justinianus I (527-565), joka yritti palauttaa Rooman yhtenäisyyden valloittamalla
Pohjois Afrikan, osia Espanjasta ja Italiasta, rakennutti vv.532-537 Hagia Sofian kirkon Konstantinopoliin (nykyisin Istanbul). Kirkkoa pidettiin yhtenä maailman kauneimmista
rakennuksista. Muslimien valloitettua kaupungin kirkko muutettiin moskeijaksi.

VÄLIMEREN kristillisissä maissa juutalaiset, missä he usein olivat käsityöläisiä, katsottiin
kansalaisina eriuskoisiksi, mutta esim. Saksassa, missä he olivat pääasiassa liikemiehiä,
rahanlainaajia ja pankkiireja, heidät luettiin muukalaisiksi. Asumisoikeuden saaneihin
sovellettiin erikoislakeja. Lateraanisynodi määräsi v. 1215, että heidän tuli pukeutua
erikoismalliseen takkiin, johon oli kiinnitetty keltainen pyöreä kangastilkku, ja suippolakkiin, jonka väri vaihteli keltaisesta punaiseen.
JUUTALAISTEN tuli asua omissa kaupunginosissaan, joka käytäntö oli jo muhamettilaisissa
maissa. Vähitellen heidän alueensa vaadittiin erotettaviksi muureilla. Venetsiassa v. 1515
juutalaiset siirrettiin entisen tykkitehtaan alueelle, jonka nimi oli Ghetto Nuovo. Alue oli ympäröity muurein, joiden ikkuna-aukot oli muurattu umpeen, sekä kaksi porttia, joita
vartioi neljä kristittyä vahtia. Lisäksi vahteihin kuului kuusi veneillä liikkuvaa vartijaa.
Juutalaisten tuli maksaa vartijoittensa palkat. Tästä juutalaisten asuma-alue sai nimensä (getto).
YHDEKSÄNNEN vuosisadan loppupuolelta katsotaan keskiajan alkaneen; ensimmäinen puolisko kesti n. 1100-luvulle. Sitä kutsutaan myös pimeäksi ajaksi, koska useat barbaari-
heimot tunkeutuivat silloin Eurooppaan. Juutalaisille se oli pilkkopimeää aikaa, sillä heitä
ajettiin valtiosta toiseen. Heihin sovellettiin milloin minkinlaisia uusia määräyksiä. Kuitenkin
juutalaiset edustivat useimmiten sivistyneisyydeltään huomattavasti korkeampaa tasoa kuin ne kansat, joihin heidät karkotettiin. Juutalaisten muutto uusille alueille merkitsi myös asuinalueen nopeaa kehitystä. Paikallisen hallituksen ja ylimystön suhtautuminen oli jakautunut; virallisesti he usein esiintyivät juutalaisten vastustajina, mutta toisaalta he käytännössä piankin huomasivat heidän käyttökelpoisuutensa. Juutalaiset osasivat rahan käytön, he saivat liiketoimensa menestymään, ja heitä oli helppo verottaa. Monet hallitsevaan luokkaan kuuluvat käyttivätkin häikäilemättä heitä hyväkseen, jopa kajoten heidän yksityisiin varoihinsa.

USEIN juutalaisvastaiset mellakat puhkesivat pelkän huhun perusteella, koska juutalaisten
tavat olivat poikkeavat. Esimerkiksi väitettiin, että juutalaiset tappoivat ei-juutalaisten lapsia, koska he leipovat pääsiäisen happamattoman leipänsä veren kanssa. Väite on sinänsä aivan mahdoton, koska Mooseksen Lain mukaan veren syönti on kielletty, mutta asiaa tuntemattomalle kansalle huhu meni täydestä. Moni juutalainen poltettiin elävältä pelkän huhun perusteella, sen lisäksi, mitä tapettiin verisissä mellakoissa.
TOINEN juutalaisvastaisten mielialojen nostattaja oli heidän rahanlainauksensa. Alunperin
rahankäsittely ja -lainaus annettiin heille siksi, että rahan käsittely ja varsinkin koron vaatiminen katsottiin epäkristilliseksi. Juutalaisilta oli myös kielletty koron vaatiminen
lainoilleen, mutta rabbien selitysten mukaan se koski lainaamista toiselle juutalaiselle.
Juutalaisilla oli lainattavana käteistä rahaa, jota varsinkin aateliset ja ylimystö käyttivät
hetkellisiin maksuvaikeuksiinsa. Korko oli esim. Italiassa 15-20 %. Myös hallitsijat käyttivät juutalaista rahaa sotiensa rahoittamiseen, mutta usein kieltäytyivät maksamasta
lainojaan aiheuttaen näin pahoja kriisejä rahamarkkinoilla. 1200-luvulla kristilliset liike-
miehet olivat myöskin oppineet rahan käsittelyn ja lainaamisen salaisuudet.
Juutalaisten rahanlainaaminen oli kuitenkin usein virikkeenä verisille mellakoille, joissa
juutalaista omaisuutta tuhottiin ja ihmisiä tapettiin.
ENSIMMÄISEN RISTIRETKEN valmistelujen myötä jo pitkään kyteneet juutalaisvastaiset mielialat leimahtivat ilmiliekkiin. Clermont-Ferrand v. 1095 oli se paikka, jossa ensimmäisiä saarnoja pidettiin Pyhän Maan vapauttamiseksi epäuskoisilta. Muslimit olivat varsinaiset
syylliset, mutta juutalaiset vedettiin mukaan osasyyllisinä kristittyjen vainoamiseen.
KRISTILLINEN fundamentalismi nousi tänä aikana, jonka seurauksena paavius uudistui ja syntyi uusia jyrkkiä hengellisiä liikkeitä kuten Cistersiinit. Usein näihin tuntoihin liittyi voimakas lopun ajan odotus; ihmiset halusivat valmistautua katumalla syntejään ja
hakemalla sovitusta. He myivät omaisuuttaan tai lainasivat rahaa omaisuuttaan vastaan
valmistelukustannuksiin. Useat kuvittelivat saavansa lainat anteeksi. Juutalaiset olivat
tietenkin etupäässä lainaajina, koska heillä oli käteistä rahaa.
RISTIRETKELÄISET eivät yleensä häirinneet kotiseutujensa juutalaisia, mutta matkalla heihin
tarttui voimakas halu hyökätä tapaamiensa juutalaisasutusten kimppuun. Paikalliset asukkaat tempautuivat mukaan. Paikalliset viranomaiset olivat voimattomia estämään
arvaamatta tulleita hyökkäyksiä. Tällaisia massamurhia on rekisteröity ainakin Rouenissa
Ranskassa ja Reininmaan kaupungeissa v. 1096. Jotkut piispat saivat massamurhat estetyiksi, mutta esim. Mainzin arkkipiispa joutui pakenemaan. Mainzin Juutalaisten vastarinta oli toivoton. Kaikki miespuoliset juutalaiset pakkokastettiin, kieltäytyjät tapettiin. Juutalaisnaiset hakivat suojaa arkkipiispan palatsista, mutta huomatessaan tilanteen toivottomuuden surmasivat lapsensa ja sitten itsensä. Yli tuhat ihmistä kuoli
tässä verilöylyssä. Reininmaan vanha juutalaisasutus kärsi pahan takaiskun. Useimmat
heistä joko tapettiin, osa pääsi pakenemaan.
ENGLANNISSA oli näihin aikoihin korkeintaan 5000 juutalaista. Siellä kehittyi uudenlainen
juutaisten vastainen syytös. Vuonna 1144 juuri ennen pääsiäistä katosi paikallisen maanviljelijän poika William. Hänen nähtiin ennen katoamistaan menevän erään juutalaisen
kotiin. Hänen ruumiinsa löydettiin parin päivän kuluttua metsästä, pää ajeltuna ja useita
puukonhaavoja ruumiissaan. Pojan äiti ja paikallinen pappi syyttivät juutalaisia murhasta.
Myöhemmin juutalaisen perheen kristityt palvelijat väittivät nähneensä, miten poika oli
surmattu ristiin nauliten, hänen päänsä puhkottu orjantappuroilla ja kuumaa vettä heitetty hänen päällensä. Juutalaisia syytettiin paikallisessa kirkon kokouksessa pyhäin häväistyksestä. Paikallinen poliisipäällikkö kuitenkin esti heitä joutumasta oikeuteen.
PIAN ALKOI tapahtui ihmeitä pojan ruumiiseen liittyen. Kirkko suhtautui aluksi vieroksuen
näihin huhuihin, mutta pari vuotta myöhemmin niille myönteinen munkki valittiin Norwichin piispaksi. Nyt juttu alkoi kehittyä edelleen. Väitettiin, että murha oli tapahtunut pian juutalaisen pääsiäisen jälkeen, ja vedettiin esiin vanha väite juutalaisten tavasta leipoa
pääsiäisleipänsä sekoittaen siihen surmaamansa kristityn verta. Keksittiin, että paikka, jossa
rituaalimurhan tuli kunakin vuonna tapahtua, valittiin arvalla. Norwich oli vuorossa v.1144.
Pojan ihmeitätekevä ruumis kanonisoitiin paikallisesti, ja paikkakunnalle alkoi virrata
pyhiinvaeltajia. Kirkko oli saanut hyvän tulolähteen, ja tämän jälkeen aina vastaavanlaisten katoamisten yhteydessä syytettiin juutalaisia rituaalimurhasta ja henkirikoksista.
KOLMANNEN RISTRETKEN valmistelut vv.1189-1190 olivat Englannin juutalaisille erikoisen kohtalokkaita, sillä sen johtajana oli Richard Leijonamieli. Hänen kruunajaisensa v. 1189 muuttuivat hyökkäykseksi kruunajaisiin saapuneiden rikkaiden juutalaisten ja senjälkeen
Lontoon juutalaisalueiden kimppuun. Seuraavana vuonna hyökkäykset jatkuivat massamurhina useilla paikkakunnilla Englannissa.
1200-luvulla nousseet organisoidut harhaopit saivat Rooman paavit, joiden valta oli
suuresti lisääntynyt, suhtautumaan epäluuloisesti kaikkiin poikkeaviin ilmiöihin.
KESKI AJAN suurimman paavinvallan keskittäjä paavi Innocent III (1198-1216) hyväksytti
useita juutalaisvastaisia määräyksiä neljännessä Lateraanikokouksessa v.1216. Hän antoi siunauksensa kahden uuden pappisluokan, Dominikaanien ja Fransiskaanien, muodostamisesta. Näiden erikoinen tehtävä oli valvoa ortodoksisen uskon puhtautta kaupungeissa. Dominikaanit saivat lisäksi valtuudet taistella harhaoppeja vastaan, kuulustellen ja tuomiten epäiltyjä sekä antaen syyllisiksi todetut maallisen vallan tuomittaviksi.
PIISPA INNOCENT kehitti uuden ehtoolliskultin, jonka mukaan ehtoollisleipä siunattuna muuttui Kristuksen ruumiiksi. Tästä muodostui myös uusi aihe juutalaisten syyttämiseksi.
Berliinissä v. 1243 väitettiin juutalaisten varastaneen siunattuja ehtoollisleipiä ja käyttäneen
niitä omiin ilkeisiin menoihinsa. Vallitsevan ajatussuunnan mukaan juutalaisten väitettiin
tietävän, että Kristus oli heidän Messiaansa, mutta kieltäytyvän tunnustamasta sitä. Nyt
heidän väitettiin kiduttavan varastamiaan ehtoollisleipiä, koska he tiesivät niiden olevan
Kristuksen ruumiita. Näin heidän väitettiin uudistavan Kristuksen kärsimykset. Väitteiden
tueksi tulivat pian huhut, joiden mukaan kidutettuihin ehtoollisleipiin liittyi ihmeitä: ne nousivat ilmaan, muuttuivat perhosiksi tai kyyhkysiksi, jopa enkeleiksi, tai huusivat ja itkivät tuskasta.Vuoden 1243 jälkeen ehtoollisleipien varastamistapauksia raportoitiin kaikkialla latinalaisessa maailmassa.
KRISTILLINEN MAAILMA näyttää suorastaan kilpailleen siitä, kuka keksii omituisimmat aiheet juutalaisten syyttämiseksi.
KESKI AJAN toisella puoliskolla 1100-luvun jälkeen kirkko kehitteli uusia työkaluja “juutalaisten myyräntyön” estämiseksi, kuten he asian ilmaisivat.
Dominikaanit ja Fransiskaanit hallitsivat kaikkia yliopistoja 1300-luvulla, samoin he olivat
saaneet kaikki tärkeimmät piispanvirat. He hallitsivat myöskin juutalaisten elämää.
ALUKSI heillä oli Augustinuksen suvaitseva asenne, mutta vuonna 1236 paavi Gregory IX
tuomitsi Talmudin vaaralliseksi ja harhaoppiseksi. Tämä sai aikaan selvän muutoksen ai-
kaisemmasta suvaitsevasta asenteesta. Nyt tuli tuo uusi työkalu käyttöön: Friers (Veljet,
ehkä parempi nimitys olisi kuitenkin Hiillostajat). Aluksi he tietojen mukaan keskittyivät
teologisiin kysymyksiin, jopa pyrkivät hillitsemään pahimpia henkirikossyytöksiä.
PIAN HEIDÄN asenteensa kuitenkin muuttui: he olivat hyökkääviä käännyttäjiä, erikoisesti
vieraantuneille kristityille, harhaoppisille eikä vähiten juutalaisille. Usein he avasivat toimi-
pisteensä juutalaisasutusten läheisyyteen voidakseen paremmin tarkkailla heidän toimiaan.
Juutalaiset pelkäsivät heitä enemmän kuin mitään muuta kristittyä ryhmää. He olivat 1400-luvun espanjalaisen inkvisition edelläkävijöitä. Heidän tarkoituksensa oli juutalaisten
käännyttäminen tai karkoittaminen.
FRANSISKAANIT keskittyivät pankkitoimintaan, jossa he kilpailivat juutalaisten kanssa. He tarkkailivat heidän toimiaan, ja seuraukset pienimmästäkin rikkeestä olivat ankarat. Fransiskaanien mottona oli rakkaus, mutta heidän teologiansa mukaan se ei koskenut juutalaisia. Eräs heidän antisemiittinen agitaattorinsa syytti Trentissä v.1475 juutalaisia kaksivuotiaan pojan murhasta. Seurauksena oli raivokas mellakka, kaikki seudun juutalaiset vangittiin, monia kidutettiin, monet surmattiin, loput karkotettiin.
PAHIMPIA JUUTALAISIA koetellut syytösryöppy tuli Mustan Surman seurauksena.
Tämä kulkutauti kulkeutui Aasiasta Euroopan kaupunkeihin ja kyliin, joissa viemäröinti oli
puutteellinen: Ateenaan, Sisiliaan, Italiaan, Espanjan, Ranskaan, Saksaan, Englantiin.
Tauti surmasi joissakin maissa lähes puolet asukkaista. Koska taudin alkusyytä ei tunnettu,
yleinen mielipide haki syyllistä, ja sellaiseksi havaittiin juutalaiset, joita syytettiin kaivojen
myrkyttämisestä. Juutalaisia vangittiin monissa maissa ja kidutettaessa monet tunnustivat syytökset oikeiksi. Monet hallitsijat ja paavit yrittivät hillitä yleistä mellakointia
ja juutalaisten syyttämistä, mutta tuhansia juutalaisia tapettiin erikoisesti Saksassa, Itävallassa, Ranskassa ja Espanjassa. Kuningas Kaarle IV katsoi asiakseen v.1350 antaa yleisen armahduksen niille kansalaisilleen, jotka olivat syystä tai toisesta syyllistyneet juutalaisten tappamiseen tai tuhoamiseen. Julistukseen ei kuitenkaan sisältynyt mitään anteeksipyyntöä vainon kohteeksi joutuneille tai lupausta kompensaatioista heille.
Näihin aikoihin tiedettiin jo yleisesti, etteivät juutalaiset millään tavoin olleet syypäitä Mustaan Surmaan.
MUSTA SURMA (paise- tai keuhkorutto) tuli Krimiltä v. 1348 Genovaan ja Venetsiaan, seuraavan vuoden kesällä se levisi ympäri Euroopan. Skandinaviaan se tuli v. 1349-1351,
jossa se tappoi kolmanneksen väestöstä.Venäjällä se oli pahimmillaan v. 1352-1353.
Taudin lasketaan surmanneen Euroopassa kaikkiaan 25 miljoonaa ihmistä.

ENSIMMÄISEN RISTIRETKEN aiheena olivat turkkilaisten Seljukkien (Seldzuk) hyökkäykset Lähi-Idässä. Vuonna 1078 he olivat valloittaneet Palestiinan ja Jerusalemin häiriten Pyhän Maan pyhiinvaeltajia. He uhkasivat myöskin Konstantinopolia, josta tuli kiireinen avunpyyntö Rooman paaville Urbanus II:lle. Ensimmäinen aalto oli huonosti suunniteltu ja sen pääosan muodostivat työttömät ja varattomat, sotaan harjaantumattomat miehet Ranskasta ja muualta, usein nälänhädän ajamina. Toisen aallon johtajina toimivat paavin Legaatti sekä ranskalaiset ja italialaiset normannisukuiset ylimykset ja ritarit. Eri tahoilta tulleiden ristiretkeläisten kokoontumispaikka oli Konstantinopolissa. Sieltä joukot hyökkäsivät itään valloittaen Odessan ja Antiokian sekä Jerusalemin v. 1099. Palestiinan rannikkokaupungit saatiin valloitettua taisteluitta. Jerusalemin valloitusta seurasi ankara muhamettilaisten ja juutalaisten murhaaminen, jonka seurauksena verivirrat virtasivat kaupungin kapeilla kaduilla ja hautaamattomien ruumiiden löyhkä täytti ilman. Ihmisiä poltettiin heidän synagoogiinsa.
RISTIRETKELÄISET perustivat useita pienvaltioita valloittamilleen alueille eurooppalaisen feodaalijärjestelmän mukaan. Jerusalemin kuningas oli tärkein Pyhän Haudan suojelijana.
MUSLIMIEN PAINOSTUS ja Odessan menetys sai aikaan toisen ristiretken v. 1147-1149. Sen johtajina toimivat Bernhard Clairvayxlainen sekä Ranskan kuningas ja Saksan keisari.
Tämä ristiretki epäonnistui täysin. Käytyään toiviomatkalla Jerusalemissa he palasivat kotiin saamatta mitään muutosta tilanteeseen. He olivat kuitenkin hävittäneet kukoistavia
juutalais-yhdyskuntia ja opetuksen keskuksia Speyerissa, Kölnissä ja Prahassa. Juutalainen kirjailija ja oppinut Abraham ben Ezra joutui pakenemaan monien muiden tavoin paikasta toiseen: 1140 Espanjasta Roomaan, sitten Luccaan, Mantuaan, Veronaan, sieltä Ranskaan ja Lontooseen, ja takaisin Narbonneen. Hän kuoli v. 1164 Israelissa.
MUSLIMIEN KURDIKENRAALI Saladin oli valloittanut Jerusalemin v. 1187.Tämä sai aikaan kolmannen ristiretken v. 1189-1192. Sen johtajina olivat Saksan keisari Fredrik I Barbarossa, joka hukkui Salef-virtaan, Ranskan Filip II sekä Englannin kuningas Richard Leijonamieli. Ristiretkeläiset pääsivät Akkon kaupunkiin ja linnoitukseen saakka, mutta
Jerusalem jäi muslimien haltuun. He valloittivat Kyproksen Byzantilta.
NELJÄS RISTIRETKI oli paavi Innocentius III:n innoittama ja suunnittelema, mutta juonittelujen seurauksena hyökkäys suunnattiin Konstantinopoliin, joka valloitettiin ja ryöstettiin. Erikoisen raakana ristiretkeläisten toiminta kohdistui kaupungin juutalaisiin. Ristiretkeläiset perustivat Konstantinopoliin Latinalaisen kuningaskunnan.
SEURAAVAT RISTIRETKET, Lasten retki v.1212, Syyrian retki v. 1217-1218 ja Egyptin retki v.1218-1222, olivat tuloksettomia. Lasten ristiretken osanottajista tuhannet kuolivat
matkan rasituksiin tai joutuivat muslimien orjiksi.
VIIDES RISTIRETKI v. 1228-1229, jonka johtajana keisari Fredrik II onnistui neuvottelutaitonsa ansiosta saamaan välirauhan Egyptin sulttaanin kanssa, joka luovutti hänelle Jerusalemin, Nasaretin ja Betlehemin kymmeneksi vuodeksi. Fredrik II huudatti itsensä Jerusalemin kuninkaaksi. V. 1244 egyptiläiset valloittivat Jesusalemin lopullisesti.
Kuudennen ristiretken, v.1248-1254, johtajana oli Ranskan kuningas Ludvig Pyhä. Hän joutui muslimien vangiksi ja retki kuivui kasaan.
SEITSEMÄS RISTIRETKI v.1270 suuntautui Ludvig Pyhän johdolla Tunisiaan, mutta sekin epäonnistui täysin kuninkaan ja suuren osan hänen armeijaansa kuollessa ruttoon.
Muslimit valloittivat ristiretkeläisten viimeisen tukikohdan Akkon v. 1291.
RISTIRETKIEN MERKITYS on nähty lähinnä taloudellisena ja kulttuurisellisena edistyksenä.
Ne monin tavoin avasivat eurooppalaisten silmät näkemään oman takapajuisuutensa verrattuina Idän saavutuksiin. Sekä Euroopan että Lähi-Idän juutalaisille ristiretket toivat
sensijaan loputtomiin kärsimyksiä, tuhoa ja kuolemaa ns. kristityn maailman taholta.
Rooman ja Itä-Rooman (Byzantin) kirkot olivat eronneet v. 1054 Rooman paavin itsevaltaisten pyrkimysten vuoksi.
TURKKILAISET OTTOMANIT valtasivat Konstantinopolin v. 1453.
Timurin mongolit hyökkäilivät Palestiinaan 1200-luvulla. He tunkeutuivat Jerusalemiin v. 1244 ja 1260. Täysimittaisen hyökkäyksen he aloittivat vuonna 1299, mutta muslimit löivät ja pysäyttivät heidät lopullisesti
v. 1303. Palestiinaa hallittiin Kairon sulttaanien
(mamlukkien) toimesta. Useimmat heistä olivat turkkilaisten tai circassilaisten orjien
jälkeläisiä. Joidenkin hallintokaupunkina oli Damasko. Mongolit olivat hävittäneet myös
Mesopotamian, tuhoten samalla kukoistavan juutalaisasutuksen siellä.
TURKIN MUHAMETTILAISET Ottomanit valloittivat Palestiinan v. 1516. Heidän pääkaupunkinsa oli Konstantinopoli, jolle he antoivat uuden nimen Istanbul. Palestiinassa oli silloin kolmisenkymmentä juutalaista asutusta, lähinnä Safedin ja Tiberiaan alueilla.

INKVISITIOLAITOS on pirullisimpia keksintöjä, mitä Rooman katolinen kirkko sai kehiteltyä.
Alussa kirkko ei käyttänyt pakkokeinoja vääräuskoisia, kerettiläisiä, vastaan, vaan käytettiin kirkosta erottamista ja myöhemmin Augustinuksen suosituksesta sakkoja tai maastakarkottamisia. Vasta 900-luvun lopulla kirkon asenne jyrkkeni. Inkvisitio sai alkunsa roomalaisen oikeuden vaikutuksesta taistelussa paavinvallan ja kirkolle vaarallisten vastustusliikkeiden kukistamiseksi. Ensimmäinen kerettiläisen polttotuomio tiedetään
tapahtuneen Orleanssissa v. 1017. Kolmannessa lateraanikokouksessa v. 1179 hyväksyttiin
maallinen rangaistus, ei kuitenkaan kuolemanrangaistusta. Paavi Lucius III perusti piispojen alaisia inkvisitio-tuomioistuimia. (Lat. inquisitio, tutkiminen) Niiden tehtävänä oli etsiä ja tuomita harhaoppisia. Tuomion täytäntöönpano jätettiin maallisille tuomioistuimille. Paavi Gregorius IX perusti v. 1230 paavillisen inkvisition, jonka hoito uskottiin dominikaaneille. Nyt hyväksyttiin myös polttaminen roviolla rangaistusmuotona.
INKVISITIO-TUOMIOISTUINTEN istunnot olivat salaisia, samoin ilmiantajien nimet pidettiin
salaisina. Dominikaaneilla oli nimettömiä urkkijoita kaikkialla, ja kuka tahansa voi vihjaista
heille epäilyksensä tai syytöksensä, usein vain kostaakseen tai poistaakseen kiusallisen kilpailijan tai lähimmäisen. Heillä oli valta pidättää epäillyt ja pitää heitä vankeudessa viikkoja, kuukausia, jopa vuosia. Paavi Innocentius IV hyväksyi kidutuksen v. 1252, joka
toi loputtomat kärsimykset tuhansille ihmisille, joita kidutettiin systemaattisesti tunnustuksen tai katumuksen saamiseksi. Katumattomat lopulta poltettiin, heidän omaisuutensa takavarikoitiin, aluksi kirkolle, sitten dominikaaneille, tai kansallisissa
inkvisitiolaitoksissa valtiolle. Myös katuvien tuomiot olivat kovia: heidän tuli maksaa sakkoa, jos oli siihen varaa, pitää karkeaa pukua määräajan, joskus koko elämän ajan,
heidän tuli ilmoittautua inkvisitiolle säännöllisesti. Näiden laiminlyöminen katsottiin kapinaksi kirkkoa vastaan, joka automaattisesti tarkoitti polttotuomiota. Katumuksen tehneet eivät saaneet harjoittaa ammattiaan, ei lääkärinä, lakimiehenä, ei kantaa aseita, ei vastaanottaa rahaa tai tavaroita, ei toimia kiven tai metallin kaivertajina, ei pitää koruja tai kasvattaa partaa. He eivät saaneet ratsastaa hevosella tai ajaa rattailla eikä pitää kievaria.
Tuomiot periytyivät naisilla seuraavalle sukupolvelle, miehillä kahdelle seuraavalle.
INKVISITIOLAITOKSET olivat ankarimmat aluksi Italiassa ja Etelä Ranskassa, Saksassa erikoisesti Konrad von Marburgin aikana, mutta lievenivät hänen murhansa jälkeen v. 1233.
Inkvisiittorit toimivat tehokkaasti myös Böömissä, Alankomaissa ja Englannissa Wycliffin kannattajia vastaan, erikoisesti Maria Verisen aikana.
ESPANJA SAI KOKEA vainojen kasvavan katolisen kirkon vallan kasvamisen myötä. Vainot kohdistuivat vääräoppisiin, juutalaisiin ja kristinuskoon kääntyneisiin, erikoisesti juutalaisiin käännynnäisiin (conversos, marraani), koska heidän kääntymyksensä vilpittömyyttä epäiltiin. Useat varmaan salassa vaistomaisesti noudattivatkin sukupolvien aikaisia tapoja, mutta usein riitti epäilysten heräämiseksi esim. kynttilän sytyttäminen tai paastoaminen määrättynä aikana, savua ei noussut savupiipusta juutalaisten sapattina (Juutalainen ei saa sytyttää tulta sapattina), tai joku muu aivan mitätön opittu tapa.
ESPANJAN JUUTALAISTEN asema vaarantui moninkertaisesti Espanjan yhdentyessä v. 1479 Aragonin kuninkaan Ferdinantin ja Kastilian kuningattaren Isabellan avioliiton kautta, sekä Granadan jouduttua Espanjalle v. 1492.
Espanjan juutalaisia kutsutaan nimellä Sefardi, jonka alkuperä on heprean sana Sfarad, Espanja. ITÄ-EUROOPAN juutalaisia kutsutaan nimellä Ashkenazi.
ESPANJAN JUUTALAISET olivat oppineita, opillisesti valveutuneita, rikkaita, ylpeitä sukupuustaan, mutta myöskin maallistuneita ja huvituksia rakastavia. Heidän asenteensa oli liberaali ja hyväksyvä, he olivat välittäjinä arabikulttuurin ja Euroopan välillä. He olivat taitavia ammattilaisia jalometallien ja -kivien käsittelyssä, matemaatikkoja, he keksivät tarkkoja instrumentteja ja laitteita, kuten navigaatiotaulukoita ja -instrumentteja, karttoja jne. He pitivät yhteyksiä Babylonian ja Egyptin juutalaisiin korkeakouluihin. He edustivat sitä kansanosaa, jota jokainen valtio tarvitsee kehittyäkseen.
NYT KATOLINEN INKVISITIO iski juuri tähän kansaan. Inkvisitiolaitos tarvitsi kuitenkin jonkinlaisen säädyllisen ja moraalisen leiman toimilleen. Järjestettiin jopa näytösoikeudenkäyntejä Talmudia ja juutalaista uskontoa vastaan. Talmud-istunto oli Aragonin kuninkaan James I:n toimeenpanema ja juutalaisuudesta kääntyneen Pablo Christianin herättämä. Juutalaista Talmudia puolusti juutalainen Rabbi Nahmanides, etevä, sujuvakielinen ja itsevarma, korkeaa syntyperää oleva tunnustettu oppinut. (Rabbi ben Nahman, Ramban) Istunto tapahtui Barcelonassa v. 1263. Nahmanides suostui osallistumaan siihen, koska hän tunsi kuningas Jaakon (James), jolla oli aviottomia lapsia ja juutalaisia palkkalaisia vastoin kirkon vastalauseita. Istunto lopetettiin, koska se meni huonosti kirkon taholta. Nahmanides sai palkkionsa kuninkaalta lähtiessään kotiinsa, mutta jonkin ajan kuluttua hänet vaadittiin oikeuteen kirkon häpäisemisestä. Hän sai lievän tuomion, mutta katsoi parhaaksi muuttaa pois maasta. Hän meni Israeliin.
TOINEN OIKEUDENKÄYNTI tapahtui Tortosassa v. 1413-1414. Sen alkuunpanijana oli Vicente Ferrer, kiihkeä dominikaanipappi. Nyt käytiin oikeutta juutalaista uskontoa vastaan. Kirkkoa edusti juutalaisuudesta kääntynyt Joshua Lorki, uudelleen nimetty Geronimo de Sante Fe, seitsemänkymmenen kardinaalin, piispan ja ylimyksen kanssa, antipiispa Benedictin johtaessa puhetta. Juutalaisia rabbeja oli käsketty paikalle parikymmentä, mukana filosofi ja sovittelevaa suuntaa edustava Joseph Albo. Tämän istunnon tarkoituksena oli kyseenalaistaa juutalaisen uskon oikeutus, saada heidät syyllisiksi harhaopista omaan uskontoonsa nähden kieltäessään Jeesuksen Messiaaksi vastoin parempaa tietoaan, ja saada alistuneet juutalaiset inkvisition kynsiin tai – myönnettyään virheensä – massakääntymykseen.Tämä istunto kääntyi juutalaisia vastaan, ja vaikka kaikki ymmärsivät väitteiden ja loppulausuntojen pinnallisuuden, niitä kuitenkin käytettiin
juutalaisia vastaan järjestetyissä vainoissa ja oikeudenkäynneissä.
ESPANJAN JUUTALAISILLE 1400-luku osoittautui kohtalokkaaksi. He asuivat omilla asuinalueillaan ja heillä oli selvästi tunnistettavat pukineet. Kirkon aktiivisten, heidän
elämäänsä rajoittavien, toimien vuoksi suuri osa heistä kääntyi katoliseen uskoon. Nyt he
saivat asua missä halusivat eikä pukeutumispakko koskenut heitä. Näitä kääntyneitä,
marraaneja (espanjalainen sikaa muistuttava sana), alettiin epäillä kerettiläisyydestä, sen lisäksi, että heidän anonyymeinä katsottiin edustavan taloudellista uhkaa muulle väestölle. Rabbit yrittivät varoitella pakolla käännytettyjä: “osa teistä joutuu poltettaviksi, osa joutuu pakenemaan henkensä edestä, osa elää jatkuvassa pelossa”.
KIRKON ANTISEMITISTIT kehittelivät uusia keinoja salaisten kerettiläisten paljastamiseksi.
Kehitettiin erottaminen, juutalaiset ghetot. Ne aloitettiin Toledossa v. 1480. Samoihin aikoihin kehitettiin Espanjaa varten erikoinen inkvisitiolaitos, jonka johdossa olivat dominikaanit ja sen pääpaikkana oli Seville. Se aloitti toimintansa tammikuussa 1481.
VUONNA 1483 se syrjäytti paavillisen inkvisition Espanjassa, ja se tuli yksin toimimaan koko maassa keskusjohdon alaisuudessa. Sen “etevin” johtaja oli dominikaani priori Tomas de Torquemada. Tämä laitos todella osoitti tehokkuutensa.
Kahdentoista ensimmäisen vuoden aikana tuomittiin 13 000 kääntynyttä, sekä miehiä että naisia. Inkvisitio tuomitsi kaikenlaisia kerettiläisiä, mm. noitia ja alkemisteja, mutta suurin
osa heistä oli juutalaisia. Vaikka tuomiot tapahtuivat uskonnon verhon suojassa, ne olivat
kuitenkin selvästi rotuun kohdistuvia vainoja. Saksan natsit käyttivät samoja menetelmiä
omissa juutalaisiin kohdistuvissa vainoissaan, kuitenkin sillä erotuksella, että he eivät tarvinneet mitään moraalista selkärankaa kansanmurhalleen.
KAIKKIAAN Espanjan inkvisition lasketaan tuominneen 341 000 syytettyä. Näistä 32 000 poltettiin, 17 659 poltettiin vertauskuvallisesti uhria esittävän nuken muodossa (in effigy),
291 000 sai lievempiä tuomioita. Espanjan inkvisition toiminta jatkui raakana vuoteen 1790 saakka, erikoisesti uskonpuhdistuksen aikoihin.
Priori Torquemada toimi samoihin aikoihin kuin kuningaspari Ferdinand ja Isabella. He olivat innokkaita inkvisition kannattajia, ja heitä syytettiinkin siitä, että heidän kiivailunsa uskon puhtaudesta oli vain suojaverho puhtaalle himolle uhrien omaisuuteen. He tietenkin kiivaasti kielsivät tämän, mutta sekä heidän aikansa että myöhemmät historioitsijat vahvistavat epäilysten oikeutuksen. Myös Rooman paavit lähettivät useita kirjeitä ja varoituksia saadakseen pahimmat väärinkäytökset lopetetuiksi, mutta he olivat voimattomia, koska Espanjan inkvisitio toimi heistä riippumatta.
MUUALLA EUROOPASSA pahin inkvisition toiminta laantui, mutta uskonpuhdistus sai sen uudelleen viriämään erikoisesti Italiassa ja Alankomaissa. Valistuksen aika 1700-luvulla
sai inkvisition lakkaamaan useissa maissa, Espanjassa kuitenkin vasta 1834.
Pohjoismaissa inkvisitiolaitos ei toiminut lainkaan.
ROOMAN katolisen kirkon yhteydessä toimii edelleen inkvisitio-kongregaatio, “Sanctun Officium”, pyhä virasto, joka uudistettiin v. 1908. Sen tehtävänä on valvoa opin puhtautta ja vastustaa harhaoppisten suuntausten leviämistä.
JUUTALAISTEN KARKOTTAMINEN Espanjasta toteutettiin 1492, alkaen maaliskuussa ja vuoden lopussa käytännössä kaikki 200 000 juutalaista oli karkotettu maasta. Heistä 100 000 meni Portugaliin, josta heidät karkoitettiin v. 1497, 50 000 Pohjois Afrikkaan ja Turkkiin, loput hajaantuneina ympäri maailman. Turkin Salonikissa on laskettu v. 1553
olleen n. 20 000 juutalaista. Turkissa v. 1554 Italian juutalaisen Salomon ibn Vergan jul-
kaisemassa kirjassa sanotaan, että juutalaisiin oli kohdistettu 64 erilaista vainoa.
CHRISTOPHER COLUMBUS, joka v. 1492 löysi Amerikan, oli juutalaisuudesta kääntynyt. Hänen sukujuurensa olivat Italiassa, myöhemmin Espanjassa. Hän itse kehui olevansa kuningas Davidin sukua, ja hänen tukijansa Aragonin hovissa olivat marraaneja. Hänen käyttämänsä kartat ja navigointi-instrumentit olivat Espanjan juutalaisten kehittämiä.
Juutalaisia siirtyi myös Amerikan mantereelle, Brasilian ensimmäinen kuvernööri Thomas de Souza oli juutalainen. Heidät ajettiin maasta, jossa monet heistä oli sokeriplantaasien omistajia, vuonna 1654. Heitä siirtyi Barbadossaan ja Jamaicalle, joiden kehittämiseen he suuresti vaikuttivat.
ITALIAN JUUTALAISET karkotettiin maasta 1400-luvun kuluessa, alkaen Venetsiasta ja päättyen Navarroon v. 1499.
PUOLA OLI 1500-luvulla Euroopan turvallisin maa juutalaisille. Heitä olikin siellä joittenkin laskelmien mukaan jopa enemmistö joillakin paikkakunnilla.
SAKSALAISET kehittelivät juutalaisvastaisuuttaan; he viljelivät puhtaaksi espanjalaisen sika-
kultin; he nimittivät juutalaisia nimellä “judensau”, emäsika.
UKRAINASSA oli juutalaisia, ja maan hajautuessa osan joutuessa Venäjään, sen osan
juutalaiset joutuivat muuttamaan pois. Venäjän keisari Iivana IV Julma (1530-1584) antoi
määräyksen, että juutalaiset oli hukutettava. Virallisesti siellä ei voinut olla eikä ollut juutalaisia ennen Puolan jakoa 1800-luvulla.
JUUTALAISET tervehtivät ilolla uskonpuhdistuksen alkamista 1500-luvulla, koska se levitti hajaannusta heidän pahimman vainoojansa katolisen kirkon parissa.

MARTTI LUTHER (1483-1546) aloitti reformin Saksassa naulaamalla 95 latinankielistä teesiä Wittembergin kirkon oveen v. 1517. Niissä hän kielsi kirkon anekaupan, joka oli meneillään kaupungissa dominikaani-friarin Tetzelin toimesta Rooman Pietarin Kirkon rakennustöiden rahoittamiseksi. Ane (indulgens) oli kirkon myöntämä anteeksianto synneistä määrättyä rahasummaa vastaan. Lutherin argumentti oli, ettei kansa ymmärtänyt latinaksi kirjoitettuja armahduskirjeitä vaan kuvitteli synninpäästön koskevan kaikkia syntejä ilman katumusta.
Luther oli köyhän kaivostyöläisen poika, joka kuitenkin sai opiskella, ensiksi lakia, mutta
kiinnostuttuaan uskonnosta meni luostariin. Käytyään muutaman vuoden kuluttua Roomassa hän kauhistui sen maailmallisuutta. Hän palasi Saksaan, sai teologian tohtorin arvon ja valittiin Wittenbergin yliopiston teologian professoriksi. Hänen luentonsa olivat niin suosittuja, että opiskelijat tungeksivat kuulemaan niitä.
LUTHERIN TARKOITUKSENA ei ollut hyökätä katolista kirkkoa vastaan teeseillään, mutta ne herättivät sellaista mielenkiintoa, että ne käännettiin Saksan kielelle ja levitettiin ympäri maan. Kolmisen vuotta hän tutki ja kirjoitteli ja antoi luentoja, jotka ennenpitkää käsittelivät myös joitakin kirkon keskeisiä opinkappaleita. Teesien vaikutuksesta ane-kauppa melkein tyrehtyi Saksassa, ja Lutherin oppia käsittelevät kirjoitukset ja luennot
eivät enää olleet jonkun mitättömän munkin mielipiteitä; niitä alettiin pitää vaarallisina
ja harhaoppisina. Paavi julkaisi bullan v. 1520, jossa hän vaati Luhteria katumaan tai
hänet erotettaisiin kirkosta. Luhter poltti paavin bullan Wittenbergin torilla koko kansan silmien edessä. Hän oli nyt heittänyt avoimen taisteluhaasteen mahtavalle Rooman kirkolle ja myöskin Pyhälle Rooman Imperiumille ja sen keisarille Kaarle V:lle.
PAAVI JULISTI Lutherin kirkosta erotetuksi v. 1521 ja kehoitti keisaria kieltämään Lutherilta
imperiumin lakien turvan. Keisari kuitenkin Saksan prinssien painostuksesta halusi antaa
Lutherille mahdollisuuden puolustautua oikeudessa. Suuri kokous, “diet”, pidettiin Wormsissa, jossa Luther kieltäytyi perumasta mitään, jollei sitä pystytty osoittamaan
vääräksi Raamatun valossa.” Ei ole oikein eikä turvallista toimia omaatuntoaan vastaan”,
oli Lutherin ohjeena. Hänet tuomittiin harhaoppiseksi ja henkipatoksi. Hän pelastui kuolemalta Saxonin hallitsijan suojeluksessa. Kaarle V oli silloin sotarintamalla Ranskaa
vastaan eikä voinut aktiivisesti puuttua asioihin; hän palasi Saksaan vasta v.1530.
LUTERILAISUUS, kuten sitä alettiin nimittää, oli jo silloin levinnyt laajalle Saksassa. Monet
Saksan ruhtinaat ja pikkuvaltioiden, joita oli yli 300, hallitsijat halusivat erota Rooman imperiumista ja toisaalta halusivat omakseen kirkon hallitsemia maaomaisuuksia.
Välttääkseen sisällissotaa Kaarle V suostui rauhaan v. 1555, joka tunnetaan Augsburgin Rauhan nimellä. Sen mukaan kukin valtio seurasi hallitsijansa uskontoa. Vaikka tämä ei vielä tuonutkaan uskonnonvapautta, se oli yksi askel siihen suuntaan. Paitsi että se antoi
reformoiduille uskonnoille vapauden toimia Saksassa, se helpotti myös juutalaisten asemaa. Luterilaisuus levisi myös Skandinaviaan ja Baltian maihin.
SVEITSISSÄ toimi samoihin aikoihin kaksikin reformoijaa.
HULDREICH ZWINGLI aloitti uskonpuhdistuksensa kotikaupunkinsa katedraalista, jossa hän
oli pappina. Hän hylkäsi useimmat katolisen kirkon opinkappaleet ja lopulta irrottautui
kirkosta perustaen oman uskonsuuntansa.
JOHANNES CALVIN (1509-1564) eli Ranskassa, jossa hän aloitti pappiskoulutuksensa mutta siirtyi sitten lukemaan lakia. Hän omaksui protestantismin ja joutui pakenemaan vainoa Sveitsiin. Pari vuotta kirjoiteltuaan ja matkusteltuaan Sveitsissä hänet nimitettiin papiksi Geneven katedraaliin. Hän kirjoitti selkeitä ja yksityiskohtaisia ohjeita ja periaatteita protestanttien uskosta ja jumalanpalvelustoimista. Kalvinismi levisi Ranskaan, jossa Hugenootit hyväksyivät kalvinismin opetukset. Siellä katolisen ja hugenottien uskon väliset ristiriidat johtivat pitkällisiin sotiin, jotka loppuivat v. 1598 Nantesin Edictiin. Sen mukaan hugenotit saivat vapauden harjoittaa uskoaan Ranskan kaupungeissa sekä useissa kylissä.
Kalvinismi levisi Alankomaihin ja Skotlantiin. Myös Englannissa tuntui sen vaikutus.
Puritaanit veivät sen Uuteen Englantiin, jossa se oli suurin kirkkokunta.
ENGLANNISSA HALLITSI 1500-luvulla Henrik VIII (1509-1547). Hän halusi myöskin irroittautua Rooman vallasta ja sopivan kimmokkeen hän sai siihen avioliitostaan. Hän oli nainut veljensä lesken Catcherinen Aragonista, joka oli Kaarle V:n sukulainen. Henry halusi erota vaimostaan ja pyysi siihen lupaa Rooman paavilta vedoten kirkon oppiin, että hänen avioliittonsa oli sen mukaan laiton. Paavi vitkasteli peläten Kaarle V:n reaktiota. Henrik pyysi paikallista oikeutta mitätöimään hänen avioliittonsa sekä sai parlamentin säätämään lain, jonka mukaan kuninkas oli Englannin kirkon pää. Englannin kirkko sanoutui irti joistain Rooman kirkon opeista, joita se oli noudattanut vuodesta 597, jolloin Pyhä Augustine tuli Roomasta Kentiin. Jumalanpalvelus toimitettiin nyt englanniksi.
EPISKOPAL-KIRKKO Amerikassa noudattaa Englannin kirkon oppeja.
ROOMAN KIRKKO kehitteli oman vasta-uskonpuhdistuksensa. Sen alkuunpanija oli paavi Paavali III, joka tuli paaviksi 1534. Tärkeimpiä organisaatioon liittyviä uudistuksia oli uuden
jörjestön perustaminen, nimeltään Jeesuksen Yhteisö (Society oj Jesus), jota alettiin kutsua
jesuiitta-järjestöksi. Sen perustajana pidetään espanjalaista sotilasta ja ylimystä Ignatius
Loyolaa (1491-1556). Jesuiitat olivat hengellisiä sotilaita, joiden tuli olla ehdottoman kuuliaisia johtajalleen. Heidän tehtävänsä oli taistella kirkon puolesta kaikkia harhaoppeja
vastaan ja toimia pappeina, opettajina ja lähetyssaarnaajina ympäri maailman. Heidän ansiostaan sadat tuhannet saatiin kirkon helmaan Amerikassa, Intiassa, Kiinassa, Filippiineillä, Itä-Intian saaristossa, sen lisäksi, mitä he saivat aikaan toimillaan Euroopan maissa.
TOINEN ELEMENTTI uudistusohjelmassa oli suuri kirkon kokous, jonka paavi Paavali III kutsui kokoon Trentiin Saksan ja Italian rajalla. Sen toiminta jatkui lähes kaksikymmentä vuotta, vv. 1545-1563. Se ei tehnyt suuria muutoksia kirkon oppiin, mutta tähdensi muutamia:
Paavi tuli olemaan kirkon yksinvaltainen johtaja. Vulgata käännös (Latin Bible) oli kirkon
virallinen Raamattu ja kirkko sen tulkitsija. Kirkon virkoja ei saanut myydä. Piispojen ja prelaattien velvollisuutta hoitaa tehtäviään tunnollisesti tähdennettiin. Paavin tuli tehdä lista
kirjoista, joita kirkon jäsenten ei tule lukea. Sitä uusitaan vuosittain.
Inkvisition toimintaa tehostettiin, ja sen ansiosta Italia ja Espanja ja sen alusmaat säilyivät katolisena. Sensijaan esim. Hollannissa sen toiminnan tehostuminen sai aikaan vastareaktion ja osaltaan kiirehti Hollannin irrottautumista Espanjasta.

USKONPUHDISTAJIEN suhtautuminen juutaisten asiaan vaihteli vuosien aikana.
Martti Luther oli hyvin suosiollinen alkuvuosina. Hän esitti kirjoituksissaan, että juutalaisten tuli nyt -kirkon pahimpien juutalaisia loukkaavien oppien poistuttua- joukoittain kääntyä kristinuskoon. Hänellä oli sama näkemys, mikä oli hallinnut katolista kirkkoa vuosisadat: juutalaiset tiesivät Jeesuksen olevan heidän Messiaansa, mutta itsepäisesti kielsivät sen. Juutalaisten rabbien vastaus Lutherille oli: Talmud esittää asian selvemmin kuin Lutherin selitykset. Lutherin asenne muuttui vuosien kuluessa radikaalisesti. Hän tuomitsi juutalaiset kirjoituksissaan v. 1526 ja uudelleen 1543. Jälkimmäinen kirjoitus, nimeltään”Juden und ihren lugen”, on ensimmäinen moderni anti-semitistinen julkaisu ja vaikutti vahvasti natsien juutalaisvainoihin ja suurkatastrofin syntyyn toisen maailmansodan aikana. Tärkeimpiä kohtia olivat: Synagoogat oli poltettava ja kaikki jäljetkin niistä haudattava maan sisään.
Juutalaisten rukouskirjat oli hävitettävä. Rabbien ei tule sallia saarnata. Juutalaisten talot oli
tuhottava ja asukkaat koottava saman katon alle mustalaisten tapaan, jotta he oppisivat kuka maassa on herra. Heiltä oli kiellettävä pääsy teille ja toreille ja heidän omaisuutensa oli
takavarikoitava. Heidät oli pantava kovaan pakkotyöhön ansaitakseen leipänsä “nenänsä
hiellä”. Lopulta heidät on potkaistava pois maasta. Heidän rahanlainauksensa korko ei ole
heidän omaansa, jonka takia kaikki rahanlainaajat on paljastettava, tapettava ja lyötävä pää poikki. Lutherin ryöpytys juutalaisia vastaan ei päättynyt vain kirjoituksiin, vaan hän yritti
saada heidät poistetuksi Saksasta. Hänen vaikutuksestaan juutalaiset karkotettiin Saxonista v. 1537, Saksan kaupungeista v. 1540. Hänen seuraajansa hävittivät Berliinin synagoogan v. 1572, jonka seurauksena annettiin juutalaisten karkotusmääräys maasta samana vuonna.
CALVIN PUOLUSTI juutalaisten rahanlainausta korkoa vastaan; häntä jopa syytettiin juutalaistamisesta. Kuitenkin heidänkin kaupungeistaan juutalaiset karkotettiin.
Juutalaiset ajettiin näin Kaarle V:n syliin. Espanjassa he joutuivat inkvisition kynsiin.
Marraanot (juutalaiset käännynnäiset) karkotettiin Lisbonista v. 1550, Napolista v. 1541.
Saksan juutalaiset sensijaan olivat Kaarle V:n hyödyllisiä liittolaisia protestantteja vastaan,
minkä huomasivat myös monet pikkuvaltioiden hallitsijat, joskaan ei julkisesti. Augsburgin
Rauha toi helpotusta juutalaisille, joita ei oltu ehditty karkottaa. He saivat jäädä maahan.

ROOMAN KATOLINEN kirkko oli hallinnut koko Eurooppaa Venäjää ja Balkania lukuunottamatta 1500-luvulla; 1600-luvulla melkein puolet sen jäsenmaista, suurin osa Saksaa, Hollanti, Englanti, Wales ja Scotlanti, Sveitsi, Tanska, Norja ja Ruotsi, oli sanoutunut irti aiemmasta riippuvuudestaan. Koko keskiajan jatkunut lännen kristinuskon yhtenäisyys mureni. Reformoidut liikkeet pirstoutuivat lisäksi moniin pieniin yhteisöihin.
Uskonpuhdistuksen seurauksena Eurooppaa runtelivat monet sodat: Ranskassa hugenotit
ja katoliset, Hollanti taisteli irrottautuakseen Espanjasta, Saksan sisäiset taistelut, jotka
päättyivät Augsburgin Rauhaan 1555. Tuhoisin sota käytiin 1600-luvulla, 30-vuotinen sota Saksassa v. 1618-1648, joka alkoi sisäisenä uskonsotana mutta laajeni pian kansainväliseksi. Siihen ottivat osaa Saksan ohella Tanska, Pyhä Rooman Imperiumi, Ruotsi, Ranska ja lukuisia Saksan pienvaltioita. Sodan seurauksena Saksa menetti lähes puolet asukkaistaan. Westfalenin rauha v.1648 vahvisti Sveitsin ja Hollannin itsenäisyyden,
Ranska sai Alsacen, Pyhän Rooman Imperiumin valta Saksassa supistui ja Saksan pienvaltiot saivat itse määrätä uskontonsa, Katolisuuden, Calvinismin tai Luterilaisuuden.
Turkkilaiset julistivat sodan Pyhälle Rooman Imperiumille v. 1663. Parin kymmenen vuoden
kuluessa he olivat tunkeutuneet pitkälle Eurooppaan, v. 1683 he piirittivät Wienin kaupunkia. Sodat jatkuivat siirtomaasotien ohella Euroopassa koko seuraavan vuosisadan.

TURKKILAISET OTTOMANIT olivat valloittaneet alueita Balkanilta, jonka seurauksena Turkin muslimihallituksen alaisuuteen tuli Kreikkalais-Ortodoksisia kristittyjä, kreikkalaisia, serbejä, romanialaisia, bulgarialaisia ja albaaneja sekä juutalaisia. Valtion johdossa oli
sulttaani, joka piti ylellistä hoviaan Konstantinopolissa. Sulttaanit olivat yleensä velttoja ja mukavuutta rakastavia, ja he jättivät hallinnon hoidon suurvisiirille ja konsuleille.
Turkin hallinto oli despoottinen; kaikki julkiset mielenilmaukset murskattiin armotta.
Kristittyjä ja juutalaisia verotettiin kovemmin kuin muslimeja, ja verotus annettiin yksityis-
henkilöille, jotka maksoivat määräsumman valtiolle ja pitivät itse sen, mitä saivat kerätyksi
yli valtiolle maksamansa. Lahjonta oli yleistä, myös vakituisen armeijan (Janissar) parissa.
Sulttaani kiihotti sekä kristittyjen kansallisuuksien keskinäisiä että heidän ja juutalaisten välisiä riitaisuuksia. Hän myös otatti pakolla heidän nuoria poikiaan kasvatettaviksi muslimeiksi valtion virkoihin ja armeijan tarpeisiin. Armeija degeneroitui vähitellen kurittomiksi ryösteleviksi joukkioiksi. Venäjän tsaari Nikolai I kutsui Turkkia nimellä “Euroopan sairas mies”. Vasta 1800-luvulla Turkki joutui myöntämään itsenäisyyden
alaisilleen Balkanin kansoille itsenäisyystaisteluissa, jotka usein johtivat julmiin massamurhiin molemmin puolin.
JUUTALAISET joutuivat kristittyjen ja turkkilaisten muslimien välisissä taisteluissa usein
taistelevien osapuolten väliin. Juutalaiset toimivat kauppiaina ja välittäjinä Euroopan ja Lähi-Idän sekä Itä-Euroopan välillä. Heidän asiamiehiään matkusti laivoissa Välimerellä,
joita sekä espanjalaiset sotalaivat että merirosvot ja Maltalla toimiva Pyhän johanneksen
Ritarikunta ryöstivät. Paitsi että he ryöstivät laivojen tavarat, he vangitsivat matkustajia,
joita sitten myytiin orjiksi. Ritarikunnalla oli Maltalla vankila, jonne vangitut koottiin. Juutalaiset olivat erikoisen haluttuja, koska useat heistä olivat rikkaita, ja koska juutalaiset pyrkivät lunastamaan vangitut veriveljensä. Juutalaiset vangit merkittiin keltaisella kangastilkulla, josta satamassa tarkkailevat agentit tunnistivat heidät. Vielä 1700-luvun loppupuolella on kirjattu Lontoon juutalaisten rahalähetys Maltalle juutalaisten lunastamiseksi. Orjat myytiin yleensä Turkkiin, arabeille ja tataareille. Vasta Napoleon Bonaparte sai Maltan orjakaupan lopetetuksi sen toimittua kolmesataa vuotta.
JOTKUT JUUTALAISET menestyivät erikoisen hyvin, jopa niin, että monet sodat 1600-luvulta lähtien käytiin juutalaisen rahan voimalla. Kolmikymmen vuotisen sodan saksalainen
sotapäällikkö Wallenstein soti juutalaisen liikemiehen Bassevin rahoittamana.
Basseville kävi, kuten useille muillekin juutalaisille. Wallnesteinin kuoleman jälkeen hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänen etuoikeutensa peruttiin. Saman kohtalon sai
osakseen Oppenheimerin suku, joista Samuel Oppenheimer (1630-1703) rahoitti Hagsburgien sotia Turkkia sekä Ludvig XIV:n laajentumispyrkimyksiä vastaan.
Juutalaisten joutuessa karkoitetuiksi monista Euroopan maista he pyrkivät muuttamaan
sinne, missä he saivat asettua asumaan ja harjoittaa ammattiaan.
PUOLA oli 1500-1600 luvuilla avoin. Sinne tulvi juutalaisia suurin määrin. He jopa perustivat uusia kaupunkeja, joissa he asettuivat asumaan keskustaan. Puolalaisten asuttivat laitaosat. He olivat enemmistönä useilla paikkakunnilla. Puolan ja Ukrainan maat olivat suuressa määrin rikkaiden puolalaisten tai venäläisten ylimysten omistuksessa. He olivat vuokranneet maat maanviljelijöille. He itse asuivat muualla tai ulkomailla. Koska maavuokrien kerääminen oli vaivalloista, he antoivat tehtävän jollekin välittäjälle, joka usein oli juutalainen. He taas puolestaan jakoivat keräämisen köyhemmille sukulaisilleen. Tässä piili vaara, josta
rabbit olivat varoitelleet. Juutalaiset sekä myös puolalaiset maanomistajat olivat selvillä
uhkaavasta tilanteesta ja pyrkivät varautumaan siihen linnoittautumalla ja keräämällä aseita. Purkaus tuli kuitenkin niin yllättäen ja rajusti, että varotoimet olivat täysin alimitoitettuja. Ukrainan maanviljelijät olivat saaneet puolelleen Dnieprin kasakat, vahvistettuina Krimin tataareilla. Heidän johtajanaan oli aatelismies Bogdan Chmielnicki, joka oli menettänyt omaisuutensa puolalaiselle ylimykselle.
HEIDÄN KANSANNOUSUNSA syyt olivat moninaiset, se oli suunnattu puolalaista hallintoa ja roomalaiskatolista kirkkoa vastaa. Ukrainalaiset kuuluivat Idän Orthodoksiseen kirkkoon.
Mutta talonpoikien varsinainen kohde oli juutalainen vuokrien kerääjä. Kasakka-armeija
kulki pitkin Puolan maaseutua ryöstäen ja hävittäen. He tappoivat sekä puolalaisia että
juutalaisia raakalaismaisesti. Juutalaiset, jotka olivat hakeneet suojaa linnoitetuista kaupungeista, luovutettiin puolalaisten toimesta hyökkääjille oman hengen säästämiseksi.
Juutalaisten tietojen mukaan 100 000 juutalaista tapettiin ja 300 yhteisöä hävitettiin tämän
kansannousun yhteydessä. On laskettu, että ennen vuoden 1648 verilöylyä Puolassa ja Liettuassa, joka oli käytännössä osa Puolaa, oli yli 300 000 juutalaista. Joittenkin arvioiden mukaan osa maahan muuttaneista juutalaisista olisi ollut khazareja, Etelä Venäjällä juutalaisuuteen kääntyneitä.

JUUTALAISIA kaikkialla kohdanneet onnettomuudet saivat heidät tutkimaan itseään ja uskoaan. Maimonideen ja muiden rabbien rationaalinen optimismi, joka oli hallinnut ajattelua pari sataa vuotta heidän jälkeensä, ei enää tyydyttänyt.Varsinkin ylempien luokkien keskuudessa kabbalismi alkoi viehättää ihmisiä. Se oli versonut heidän keskuudessaan vain suullisina versioina, salaisina havaintoina. Nyt se kirjapainon myötä ja juutalaisen lehdistön yleistyessä levisi tavallisen kansan keskuuteen Italiassa, Turkissa, Saksassa ja Puolassa. Euroopasta karkoitettujen kabbalistien mukana se levisi myös Israeliin, jossa Safed tuli kabbalismin tutkimisen keskuspaikaksi. Kabbalismi liittyi omalta osaltaan ajalle yleiseen Messiaan odotukseen. He olivat laskeneet, että Messiaan piti tulla v. 1648, vuonna, jona Puolan juutalaisia kohtasi tuhoisa katastrofi. Safedin kabbala- tutkijoista ehkä tunnetuin on ISAAC BEN SALOMON LURIA, ha-Ari (leijona; 1534-1572), joka lapsesta lähtien oli tutustunut kabbalaan. Juutalaisten tutkijoiden ja oppineiden tapaan hänelläkin oli leipäpuu toisaalla; hän oli liikemies ja verojen kerääjän poika Egyptistä.
Hän itse ei juuri jättänyt kirjoituksia, mutta hänen oppilaansa Safedissa kirjoittivat muistiin
hänen opetuksiaan. Hänen sanottiin jopa puhuneen lintujen kanssa, kuten Hillelkin. Lurian
tunnetuin oppilas oli Hayyim Vital (1542-1620), joka vietti mystistä erakkoelämää. Hänen
kerrotaan sanoneen, että Luria olisi voinut olla Messias, ja ehkä hänet itsensäkin voitaisiin
kutsua. Safedista kabbalan tutkimukset ja opetukset levisivät laajalle, erikoisesti Puolaan, jossa niitä tutkittiin. Ne tulivat osaksi juutalaista uskoa siellä 1600-luvun lopulla.
Myöhemmin, 1700-luvulla, ne tulivat pääasialliseksi uskoksi Puolassa, Liettuassa ja Ukrainassa. Tiivis juutalainen ghettoympäristö ja yleinen turvattomuuden tunne saivat aikaan kaikenlaisten yliluonnollisten uskomusten, henkien ja enkeleiden, yleistymisen.
Ihmiset halukkaasti tarttuivat mihin tahansa, mikä lupasi vapautusta ja toivoa.
Messias-ehdokkaita ilmaantui useitakin.
ERÄS SELLAINEN oli Shabbetai (Sabbatai) Zevi (1626-1676). Hän oli syntynyt Smyrnassa Vähä-Aasiassa joskus heinä-elokuussa. Jo nuorukaisena hänet vihittiin Sefardi rabbiksi,
hänen isänsä ja veljensä olivat liikemiehiä. Nuoren rabbin kerrotaan olleen kovin kiintynyt
äitiinsä, jolla ehkä oli jotain merkitystä hänen elämänsä kulkuun. Hän alkoi saada ilmestyksiä, jotka tekivät hänet levottomaksi. Hän kertoi niistä, mm. Messiasta koskevista, rabbille Jerusalemissa. Tämä kehoitti häntä hylkäämään ne. Hän haki apua ongelmaansa jopa lääkäreiltä, mutta ilman tulosta. Jerusalemissa hän oli jo tavannut nuoren lahjakkaan oppineen, mutta ei kiinnittänyt häneen suurempaa huomiota. Tämä nuori mies, nimeltä Abraham Nathan ben Elisha Hayyim Ashkenazi, lyhyesti Nathan (1643-1680), oli syntynyt Jerusalemissa arvostetun rabbin, tutkijan ja kabbalistin poikana. Hän oli täysin omaksunut Lurian keskittymis- ja ekstaasitaipumusten tekniikan sekä kehitellyt niitä omiin tarpeisiinsa sopiviksi. Vuonna 1665 hänen kerrottiin saaneen pitkähköjä näkyjä. Hänen kerrottiin myös voivan hoitaa henkisiä ongelmia potevia sekä demonisia näkyjä saavia ihmisiä. Shabbetai Zevi päätti matkustaa Gazaan, jonne Nathan oli muuttanut mentyään naimisiin rikkaan gasalaisen kauppiaan tyttären kanssa. Nathan huomasi heti Zevin kanssa
keskusteltuaan, että tässä oli juuri hänen suunnitelmiinsa sopiva mies. Nathan oli ilmeisestikin älyllisesti, opillisesti ja oivalluskyvyiltään täysin toista luokkaa kuin Zevi, mutta tämän itsekeskeinen mystiikka sopi Nathanin rakentamaan Messiaan olemukseen.
ZEVI OLI NYT naimisissa kolmatta kertaa, tämä tyttö oli nimeltään Sarah, joka oli päässyt pakenemaan massamurhaa, mutta jonka maine oli arveluttava Kairossa. Oli Zevi tehnyt monia muitakin tekoja, jotka olivat kiellettyjä Laissa, mutta “olihan Hooseakin nainut huoran”. Nyt Nathan käytti kaiken tietonsa Kirjoituksista ja Lurian opetuksista sekä taivuttelutekniikkansa osoittaakseen Zeville, että hänen näkynsä olivat aitoja; että hän oli Messias. Zevi ilmoittikin pian julkisesti, että hän oli Israelin luvattu Messias. Ja Nathan oli
hänen profeettansa, Elias, jonka piti ensin ilmaantua. Nyt hänet hyväksyttiin. Hän ratsasteli
hevosen selässä pitkin Gasan katuja kuninkaallisessa asussa, ja lähetti ilmoituksia itsestään kaikkialle juutalaisiin yhteisöihin. Rabbit joko hyväksyivät hänet sellaisenaan tai olivat vaiti odottaen, miten tilanne kehittyisi. Jotkut kyselivät, eikö Messiaan pitänyt tehdä ihmeitä? Nathan pystyi selittämään tämänkin vetoamalla Maimoniden opetuksiin, etteivät ne olleet tarpeellisia, ja Lurian opetukseen, että puhdas usko oli riittävä näyte ihmeestä. Ennenpitkää ihmeistäkin alettiin kertoa, mutta ne tapahtuivat aina jossakin muualla kuin siellä, missä niistä kerrottiin. Zevi ilmoitti nyt, että hänen seuraava kohteensa oli oleva KONSTANTINOPOL, jossa Turkin sulttaanin on luovutettava kruununsa hänelle. Hän aloitti matkansa Gasasta Aleppoon, sieltä Smyrnaan, joka oli kerran karkoittanut hänet, ja sieltä Konstantinopoliin. Hän söi rasvaa vastoin Lakia ja teki muita vastaavia tekoja kehoittaen muita seuraamaan. Rabbien kiellot hukkuivat Zeviä seuraavan kansan massaan, tai Zevi erotti heidät synagooga-yhteydestä siinä paikassa. Zevin Messias-liike alkoi saada massahysterian muotoja. Hän vapautti myös naiset Eevan saamasta rangaistuksesta.
HÄN LÄHETTI lähettiläänsä Konstantinopoliin valmistelemaan hänen tuloaan. Hän astui Konstantinopoliin menevään laivaan 30. 12.1665.
Koko Euroopan juutaisyhteisöt olivat Messias-kuumeen vallassa. Zevin messiasviestit olivat levinneet massapainoksina Frankfurtissa, Prahassa, Mantuassa, Konstantinopolissa,
Amsterdamissa. Talvi 1665-1666 olivat kiihkeää aikaa, ihmiset katuivat syntejään, pitivät kaikenlaisia katumusharjoituksia, rukoilivat ja paastosivat. Monet myivät omaisuutensa ja
monet lähtivät matkalle Israeliin, joko pysyvästi siellä asuakseen tai pyhiinvaellusmatkalle.
Juutalaisten hysteriaan toi oman värinsä kristittyjen usko, että vuoteen 1666 liittyi jotain
erikoista. Muslimit suhtautuivat tähän kaikkeen kahdenlaisesti, toiset hyväksyivät, toiset
vastustivat. Konstantinopolin viranomaiset saivat myös kuulla asiasta ja tulivat levottomiksi. He varautuivat juutalaisen Messiaan ilmestymiseen aluevesilleen. Tämä tapahtui helmikuussa 1666. Shabbetai Zevi vangittiin ja vietiin kahlittuna maihin.
Häntä pidettiin vangittuna Gallipolin vankilassa, mutta hän sai ottaa vastaan vieraita, joita
tulikin eri maista tiedustelemaan ja tutkimaan asiaa. Yksi tuli Venetsiasta, toinen Puolasta.
Puolalaiseksi kabbalistiksi ilmoittanut Nehemiah ha-Cohen suoritti Zeville ristikuulustelun,
jonka tuloksena hän ilmoitti Turkin viranomaisille, että Zevi oli väärä Messias.
SYYSKUUN 15.1666 Zevi tuotiin neuvoston eteen Konstantinopoliin. Sulttaani, joka oudosti oli kiintynyt Zeviin, kuunteli säleikön takaa keskustelua. Zevi kielsi väittäneensä, että hän oli Messias. Hänelle annettiin kaksi mahdollisuutta: joko kääntyä välittömästi muhamettilaisuuteen tai hänet teloitetaan. Zevi valitsi elämän sulttaanin juutalaisen henkilääkärin kehoituksesta. Hänelle annettiin uusi nimi: Aziz Mehmed Effendi, hänen virkanimityksensä oli palatsin porttien vartija. Hänelle myönnettiin runsas eläke.
Nathan sai tietää tapahtumasta. Se järkytti häntä, mutta liukkaasti hän keksi selitykset tällekin, joka sopi Zevin Lain kumoamiseen ja hänen hillittömän epäsovinnaiseen hetero- ja homoseksuaaliseen käyttäytymiseensä. Zevi kuoli Albaniaan karkotettuna v.1676. Nathan kuoli neljä vuotta myöhemmin. Zevin messias-liike jatkui hänen kannattajiensa parissa vielä satakunta vuotta. On laskettu, että jopa miljoonat juutalaiset olivat hyväksyneet Zevin
aidoksi Messiaaksi ja lukemattomat olivat valmistautuneet muuttamaan Israeliin. Hänen
petturuutensa järkytti syvästi juutalaista yhteisöä kaikkialla maailmassa. Virallisesti hänestä
vaiettiin ja häntä koskeva tiedosto pyrittiin hävittämään.
MUTTA MESSIAS-KANDIDAATTEJA tuli lisää ja oli ollut aiemminkin.
Jo v. 1500-1502 Pohjois-Italiassa rabbi Asher Lemlein oli ilmoittanut Messiaan pikaisesta
saapumisesta; hänen vaikuttimenaan oli Espanjan juutalaisten karkotus v.1492.
Hänen ilmoitukseensa perustuen -tai ilman sitä- Ethiopian falasha-juutalainen David Ruuben väitti polveutuvansa kuningas Davidista. Isäkseen hän ilmoitti Salomon, hänen veljensä oli Josephin, Ruubenin, Gadin ja Manassen heimojen kuningas. Hän päätyi espanjalaiseen vankilaan. Toinen, Salomon Molcho, ilmoitti Roomassa v.1530 olevansa Messias. Hänet poltettiin parin vuoden päästä hyvän katolisen kirkon tavan mukaan.
ZEVIN VAIKUTUKSESTA, liikettä kusutaan myös Shabbatealaiseksi, ilmaantui 1700-luvulla mies, joka ilmoitti olevansa uudelleensyntynyt Zevi ja Messias. Hänen nimensä oli Jacob Frank (1726-1791). Hänen oikea nimensä oli Jacob ben Judah Leib. Hänen isänsä oli
kauppias ja osa-aikainen rabbi pienessä Etelä-Puolan kaupungissa. Jacob Frank oli oppimaton, ruumiinvoimiltaan ja itseluottamukseltaan vahva. Hänellä oli kyltymättömän vallan- ja sukupuolihimo. Hänen kerrotaan harjoittaneen kangaskauppaa.
Matkoillaan Balkanilla ja Turkin alueilla hän tutustui ja osallistui innolla Shabbatealiikkeen salaisiin menoihin, sen äärimmäisessä muodossaan. Hän muuttui maanalaisen liikkeen salaiseksi agentiksi. Puolaan palattuaan hän väitti olevansa orthodoksi Sefardi juutalainen, josta hän sai nimensä Frank, Sefardin yiddishin kielinen nimi.
Hän johti maanalaisen shabbatealiikkeensä salaisia kokouksia, joiden kerrotaan usein
muuttuneen seksuaalisiksi orgioiksi. He hylkäsivät virallisen Tora-halakhan. He väittivät seuraavansa korkeampaa, hengellistä Tora-muotoa. Juutalaiset rabbit erottivat heidät
yhteisöstään, jolloin Frank pakeni Turkkiin ja kääntyi islamilaisuuteen. Juutalaiset vetosivat Katoliseen kirkkoon taistelussaan frankkilaisia vastaan, mutta he tekivät samoin. Katolinen kirkko järjesti julkisen väittelytilaisuuden v.1757, jossa frankkilaiset voittivat. Puhetta johtanut piispa Dembowski tuomitsi Talmudin poltettavaksi. Piispa kuitenkin kuoli kesken kaiken, mikä innoitti juutalaiset uuteen hyökkäykseen frankkilaisia vastaan. Vastavetona Frank seuraajineen liittyi katoliseen kirkkoon. Hän kuitenkin jatkoi epäsovinnaista elämäänsä. Hän valitsi 12 naista, joita hän kutsui siskoiksi, jalkavaimoikseen, mikä ilmeisesti oli syynä siihen, että hän lopulta päätyi vankilaan. Tämä taas johti hänen liittymiseensä Venäjän orthodoksiseen kirkkoon.
SEURAAVA Messias-ehdokas oli Samuel Jacob Hayyim Falk (1710-1782). Hänkin oli kabbalisti, joskin hienostuneempi ja oppineempi kuin aikalaisensa Frank. Hän oli kuitenkin
seikkailija, joka joutui siirtymään paikasta toiseen välttyäkseen joutumasta katolisen kirkon tuomitsemaksi. Kölnin arkkipiispan karkotettua hänet alueiltaan hän muutti
Englantiin v.1742, jossa hän jatkoi kabbalistisia toimiaan perustaen yksityissynagoogan ja
harrastaen alkemiaa omassa laboratoriossaan Lontoossa.

JUUTALAISTEN ASEMA Euroopassa alkoi hiljalleen parantua 1600-luvulla. Englanti oli tässä suhteessa edelläkävijä. Kuningas Edward I oli v. 1290 karkottanut juutalaiset maasta.
Määräysten uskottiin olevan voimassa siitä lähtien koskien kaikkia muita paitsi lääkäreitä, joita oli ollut useilla monarkeilla. Mutta Manasseh ben Israelin (1604-1657) alullepanema
oikeusprosessi osoitti, ettei mitään rajoituksia juutalaisten muuttamiseksi maahan ollut.
Muutamia rajoituksia tosin oli heidän oikeuksilleen maassa, kuten monet virat oli heiltä
kielletty, samoin oikeus tulla valituksi parlamenttiin, mutta he saivat harjoittaa ammattiaan ja uskontoaan. Tämä oli erittäin merkittävä huomio, koska se koski myös Englannin alusmaita. Täten esim. Englannin Pohjois-Amerikan juutalaisväestö nautti samoja vapauksia.
Kun Uusi Amsterdam siirtyi Englannille v. 1644, sen juutalainen väestö sai Englannin
kansalaisuuden ja sai nauttia siirtomaissa vallinneista uskonnonvapauksista. Tästä kaupungista kehittyi myöhemmin New York, jonka rakentamisessa ja rahamaailman
kehittämisessä juutalaisilla oli huomattava osa. Tämä kehityskulku jatkui muissa Amerikan Englannin alaisissa kaupungeissa ja maaseudulla.
JUUTALAISTEN VAINOT ja karkotukset Euroopassa herättivät myös pessimistisiä ja uskonnon vastaisia virtauksia juutalaisten keskuudessa. Syntyi vapaa-ajattelijoita ja filosofeja, jotka kyseenalaistivat Toran arvovallan ja ilmoitusluonteen. Maimonides oli jo omalla tavallaan edustanut tätä ajattelusuuntaa ja ehkä myös Abraham ben Ezra (1089-1164).
BARUCH DE SPINOZA (1632-1677) oli aikansa ensimmäinen ja tunnetuin vapaa-ajattelija.
Hän oli Amsterdamiin muuttaneen Sefardi-juutalaisen kauppiaan poika. Hän opiskeli ja hioi linsseja ihmisten silmälaseihin. Hänen elämäntyylinsä oli askeettinen, hän eli ja asui vaatimattomasti ja eristäytyneenä. Hän piti yhteyttä Amsterdamin vapaa-ajattelijoihin, joita tuli sinne. He edustivat monia uskonsuuntia. Spinoza ei koskaan mennyt naimisiin.
Spinozan mielestä Raamattu, Tora, on kuten mikä hyvänsä kirjallinen teos, jota on voitava
tutkia ja kritisoida eri lähtökohdista, historiallisesta, kielitieteellisestä, uskontohistoriallisesta jne. Spinozan herättämät ajatukset ja epäilyt ovat lähtökohtana aikamme filosofian kehitykselle. Mutta sen vaikutukset on koettu tuhoisina sekä juutalaisten että myös kristittyjen teologien parissa. Nykyaikainen Raamatun kritiikki on saanut sytykkeensä suurelta oain hänen aloittamistaan epäilyistä.
Juutalaiset rabbit tuomitsivat Spinozan teoriat ja hänelle annettiin tilaisuus perua väitteensä ja katua kerettiläisyyttään. Spinoza kieltäytyi, jolloin hänet erotettiin juutalaisesta seurakunnasta ja kirottiin hänet ja hänen teoksensa. Hänen teoksiaan poltettiin ja julistettiin
kielletyiksi kirjoiksi, mutta niistä otettiin jatkuvasti uusia painoksia.
Spinoza, kuten juutalaiset vapaa-ajattelijat yleensäkään, ei ehkä sittenkään ollut Jumalan
kieltäjä, jona häntä on pidetty. Hän kapinoi Jumalaa vastaan, jonka hän tiesi olevan.

KAHDEKSASTOISTA VUOSISATA toi omat haasteensa paitsi kristilliseen myös juutalaiseen maailmaan. Oppineisto ja ylimystön omaksui innolla valistusajan uudet ajatussuunnat rationaalisine selityksineen, mutta vieraantui ja loitontui tavallisesta kansasta entistä enemmän.Tämä tapahtui myös juutalaisissa yhteisöissä. Juutalaiset rabbit ja varakkaat lainoppineet muodostivat suljetun oligarkian, johtajaluokan, jotka avioliittojen kautta lankoutuivat keskenään ja johon tavallisilla ihmisillä ei ollut pääsyä, paitsi ehkä epätavallisen lahjakkuuden omaavat opiskelun kautta. Kansa alkoi tuntea myös synagooga jumalanpalvelukset riittämättömiksi, se myös halusi osallistua. Tätä tyhjiötä nousivat täyttämään monet maallikot, jotka hengelliseen syvällisyyteensä usein yhdistivät parantamisen yrttien tai eläinten elinten avulla sekä henkisten ongelmien selvittelyn. Eräät keskittyivät myös pahojen henkien (dybbuks) ulosajamiseen. He käyttivät erikoisia rukouksia ja amuletteja.
ERÄS TÄLLAINEN maallikkoparantaja -saarnaaja oli Israel ben Eliezer, tunnettu nimellä Baal Shem Tov (Jumalallisen Nimen Herra) eli lyhyesti Besht. (1700-1760) Hän oli syntynyt Okopissa, syrjäisessä Podoliassa. Hän oli orpo, oppimaton ja työskenteli erlaisissa ammateissa. Hän oli kansanmies, hän tuskin osasi kirjoittaa edes oman nimensä. Hänellä oli kyky nähdä ihmisten asioita etukäteen. Hän paransi sairauksia ja ajoi ulos riivaajia. Hän matkusteli ympäri maata ja hänen maineensa levisi. Hänen luoksensa tultiin kaukaakin, ja ihmiset
kokivat hänen pelkän läsnäolonsa rauhoittavana ja tuntemuksena, että he pystyivät hänen vaikutuksestaan puhtaampaan ja pyhempään elämään. Hän toi mystiikan tavallisen ihmisen elämään, jota virallinen rabbinismi ei pystynyt antamaan. Hän perusti itselleen vastaanoton rabbien tapaan.
Besht varoi ottamasta itselleen Messiaan kaapua, mutta hän sanoi olevansa jotain Messiaan ja ihmisen välillä, tsaddik. Hän opetti ihmiset rukoilemaan uudella tavalla. Hän opetti, että ihmisen tulee sisäisesti tyhjentää itsensä, ja siihen tyhjiöön Jumala lähettää Henkensä rukouksen. Keskittymällä, ei lukien, rukouskirjan tai Toran kirjaimiin ihminen alkaa hengessä nähdä niihin kätketyn jumalallisen muodon. Hän kutsui sitä pääsyksi “rukouksen kirjaimiin”. Kun ihminen kokee tämän ihmeen, hän tuntee olevansa hyväksytty.
HÄNEN SEURAAJANSA Dov Baer, Hasidismin tuleva johtaja, opetti, että hänen hengellisen voimansa salaisuus oli siinä, että Jumala ja Tora ovat yhtä, ja että Jumalan voima on kätkettynä Toran kirjaimiin. Keskittynyt rukous vapautti tämän voiman.
He kokoontuivat omissa tiloissaan, he lauloivat ja tanssivat, he polttivat tupakkaa ja
jotkut käyttivät alkoholia. He rukoilivat usein suureen ääneen, he huojuivat ja taputtivat käsiään. Heidän rukouskielensä oli sekoitus Puolan Ashkenazia ja Lurian Sefardia. Heidän
vaatteensa olivat karkeita työläisten vaatteita, heidän hattunsa leveä karvareunainen lakki.
Liike levisi nopeasti kaikkialle Puolaan, Liettuaan ja Ukrainaan. Alettiin äänekkäästi vaatia toimenpiteitä heidän pysäyttämisekseen.
AIKANSA huomatuimpia rabbeja oli Elijah ben Solomon Zalman (1720-1797), tunnettu nimellä Vilnan Gaon. Jo lapsena hän herätti huomiota epätavallisen lahjakkaana ja poikkeavana ihmisenä. Mentyään naimisiin kahdeksantoista vuotiaana varakkaan naisen kanssa hän pystyi ostamaan oman talon kaupungin ulkopuolelta ja keskittymään kokonaan opiskeluun. Hänen kykynsä omaksua lukemaansa tekstiä oli vertaansa vailla. Hän nukkui pari tuntia vuorokaudessa, senkin osissa. Hän koki useitten juutalaisten oppineitten tavoin fyysisen rajoittuneisuutensa häiritsevänä; joskus hänen kerrotaan voidakseen paremmin keskittyä pitäneen jalkojaan kylmässä vedessä. Hän opiskeli ja tutki pimeässä, vain kynttilänvalo työpöydällään. Hän sai tiedon Hasidim-liikkeestä jo aikaisin. Hän tunsi suoranaista raivoa sitä kohtaan, koska se hänen mielestään oli suunnattu rabbinismia vastaan. Hänen mielestään tsaddikille osoitettu huomio oli epäjumalan palvontaa. Hän ei sinänsä vastustanut kabbalismia, joka oli Hasidim-liikkeessä havaittavissa, mutta sen tuli olla alistettuna halakhaan.Rukous ei saanut olla etusijalla eikä estää Toran ja Talmudin opiskelua. Lisäksi Hasidim-liikkeessä käytettiin erikoisesti teroitettua veistä rituaaliseen teurastukseen, eikä ortodoksista, kuten halakhah vaati. Heidät erotettiin synagoogasta v.1772 ja heidän kirjojaan poltettiin. Seuraava erottaminen tuli 1781, jossa kiellettiin antamasta heille yösijaa, heidän rituaalinen teurastuksensa kiellettiin, heidän kuolleitaan ei saanut haudata eikä heidän lapsiaan naida. Myös kaupankäynti heidän kanssaan oli kielletty. Vilnan gaon käski kaikin tavoin vainota heitä ja ajaa heidät pois seurakunnasta vaimoineen ja lapsineen, koska “heillä on syntiä sydämellään ja he ovat haava Israelin ruumiissa”. Rabbi Elijah kuoli v. 1797, mutta Hasidim-liike ei kuollut, se levisi edelleen, ja sitä auttoi Puolan jakaminen v.1795 Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken. Puola itsenäistyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Puolan juutalaisia oli näihin aikoihin lähes 800 000, noin kymmenen prosenttia Puolan väestöstä.
YKSI HASIDIM-LIIKKEEN muoto kehittyi Venäjällä. Sitä kutsutaan nimellä Lubavitcher. Se
painotti enemmän intellektualista käyttäytymistä ja yritti hillitä ekstaasin esiintymistä.
Sen johtajan, tsaddikin, arvovalta oli ehdoton myös tässä liikkeessä kuten kaikkialla. He olivat näin osaltaan onnistuneet murtamaan rabbien nauttimaa arvovaltaa.
Hasidim-liike ei hylännyt Messiaan odotusta, mutta he näkivät Messiaan tulevan Jumalan aikataulun mukaan eikä ihmisten toimien kautta. Tässä he yhtyivät ortodoksiseen juutalaiseen näkemykseen Messiaasta.
Monet Hasidim-liikkeen jäsenet olivat muuttaneet Israeliin. Heidän motiivinaan oli ollut tulla haudatuksi esi-isiensä maahan, ei niinkään aktiivinen Messias-odotus.
Hasidim-liike on varmaan tuonut lohtua ja mielekkyyttä monen tavallisen, raskasta työtä tekevän ihmisen elämään. Samoin se on auttanut ihmisiä kestämään vainojen pogromien
keskellä. Joillekin todellisuuden ja voimakkasti tunteisiin vaikuttavien näkyjen yhdistäminen lienee ollut vaikeaa.
Hasidim-liike perusti omia korkeakoulujaan, mutta sen yhteiskuntaa mullistava voima väheni. Se lähentyi ortodoksista liikettä ja kolmen sukupolven jälkeen hyväksyttiin osaksi
juutalaista yhteisöä -vaikkakin pitkin hampain.
Napoleon Bonaparte pyrki hajoittamaan ghetot valtaamissaan maissa. Hasidimin parissa tätä katsottiin epäluuloisesti. Joitakin sen jäseniä syytettiin vakoilemisesta venäläisten puolesta Napoleonin Venäjän sodan aikana.

JUUTALAISET OPPINEET ja intellektuellit heittäytyivät innolla alkaneeseen valistusinnostukseen.
He halusivat olla kuten kaikki muutkin ihmiset, pukeutua heidän laillaan, asua siellä missä
muutkin, poissa ghetoista, he halusivat osallistua heidän seurapiireihensä, he halusivat olla mukana luomassa uutta maailmaa, joka olisi vapaa ja suvaitsevainen. Emansipaatio oli ohjeena, johon tuli pyrkiä. Juutalaiset kuitenkin halusivat tulla mukaan juutalaisina ilman
assimilaatiota, sulautumista. He halusivat olla mukana kehittämässä sitä yhteiskuntaa, jossa
he elivät. Jotkut heistä kuitenkin halusivat enemmän; he halusivat määrätä tahdin, jonka mukaan kehitys tapahtuisi. Tässä piili vaara, jota monikaan ei pystynyt näkemään.
JUUTALAINEN älyllinen tutkimus oli lähinnä keskittynyt Toran ja Talmudin tutkimiseen. Nyt
he kokivat voivansa antautua uusille aloille: tieteisiin, taiteisiin, politiikkaan, jopa armeijaan.Valistusaika toi entistä selvemmin esille Sefardi- ja Askenazi-juutalaisen eron:
Sefardit olivat aristokraattisia, ylpeitä ja itsetietoisia. He pitivät luonnollisena, että heidän
paikkansa oli yhteiskunnan ylimmillä askelmilla, ei vain tasavertaisina vaan ensimmäisinä.
Askenazit puolestaan näkivät, että heitä kohdanneet vainot olivat seurausta heidän lankeemuksistaan ja siten oikeutettuja, Jumalan heille määräämiä rangaistuksia.
Valistusajan suuret filosofit ja kehittäjät, Voltaire, Hume, Rousseau ja Kant perustivat ajattelunsa antiikin Kreikan ja Rooman stooalaisiin ja epikuurolaisiin lähteisiin, jotka olivat
sekä kirkkoa että juutalaisuutta vastaan. Heidän ajatteluaan säestivät muutkin, kuten Jean Baptiste Mirabaud, joka kokosi antiikin Kreikan ja Rooman juutalaisvastaisuudet, ja Paul Thiry d´Holbach, jonka mielestä taikausko, jota juutalaisuus ja kristinusko edustivat, oli jätettävä aasialaisille.
JUUTALAISTA VAPAA-AJATTELUA olivat edustaneet Uriel da Costa ja Baruch Spinoza.
Juutalaista valistusta kutsuttiin nimellä Haskalah, valistuneita juutalaisia nimellä maskilim.
Juutalaiset valistuneet olivat saksankielen esitaistelijoita. Tähän saakka kirjalliset teokset
olivat joko ranskan tai latinan kielisiä.
Moses Mendelssohn (1729-1786) julkaisi Pentateukin (Mooseksen viisi kirjaa), käännöksen ja selitykset saksan kielellä. Myös filosofiset teoksensa hän kirjoitti saksaksi.
Heinrich Heine (1797-1856), Saksan suurimpia alallaan, kirjoitti myös runonsa ja laulunsa saksaksi. Hän oli saanut koulutuksensa katolisessa koulussa ja kääntyi lutherilaisuuteen v. 1825. Hänellä oli kuitenkin jatkuvia epäilyksiä ja itseinhon tunteita kääntymyksestään.
Saksan natsien oli vaikea sulattaa sitä, että Heine, yksi Saksan suosituimpia trubaduureja, oli
juutalainen. He hävittivät hänen hautansa ja hänen teoksiaan julkaistiin ilman tekijän nimeä.
Juutalaiset perustivat moniin kaupunkeihin uusia kouluja, joissa opetettiin valistusta. Heidän etevä pioneerinsa koulualalla oli Naphtali Herz Wessely. Ensimmäinen koulu perustettiin Berliiniin v.1778, ja se oli suuri menestys alusta lähtien.
Myös rabbiininen seminaari sai alkunsa v. 1829 Paduassa Italiassa. Siellä opetettiin Talmudia ja haskalaa. Juutalainen valistus, haskalah, levisi Saksaan, Itävaltaan ja Venäjälle.
Juutalaiset naiset, jotka puhuivat ranskaa, osallistuivat myös innolla seurapiireihin levittäen
osaltaan uutta ajattelutapaa.
JUUTALAINEN KAIPUU emansipaatioon toi kuitenkin kokonaan uusia ongelmia. Vaatimus tulla samaistetuksi vaati myös sulautumista, assimilaatiota, jota vastaan juutalaisuus on saanut taistella koko olemassaolonsa ajan. Monet sen tekivätkin, laskelmien mukaan 10 % Saksanjuutalaisista. Mutta kuten 1900-luvun natsilaisuus osoitti, se ei aina suinkaan pelastanut juutalaista vainoilta. Juutalaisvastaisia mielenosoituksia puhkesi erikoisesti 1800-luvun Saksassa. Monet intellektuellit juutalaiset joutuivatkin pakenemaan Ranskaan. Siellä toimivat Heine, Karl Marx ja Moses Hess.
INKVISITIO oli tiukimmin pureutunut Portugaliin. Vielä 1700-luvun ensimmäisen puoliskon
aikana siellä poltettiin yli 240 ihmistä, enimmäkseen naisia, muutamia poissaolevina, sekä
tuhansia tuomittiin erilaisiin rangaistuksiin. Ranskalainen filosofi Montesquieu lähetti kirjeen inkvisitiolle kysellen onko inkvisitio mitenkään varautunut historian tuomioon
näiden barbaaristen rangaistustoimien takia. Inkvisition vastausta ei tiedetä.
Myös Saksan synagoogissa käytettiin saksan kieltä, rabbit saarnasivat saksaksi.
Siellä rabbi Abraham Geiger opetti juutalaisen uskon radikaalia reformia.
Rabbi Samson Rafael Hirsch opetti uutta metodia ortodoksian selittämiseen.
Rabbi Zechariah Frankel opetti keskitietä uudistusten keskellä. Saksasta heidän aatteensa levisivät Amerikkaan, jossa syntyivät reformi-, ortodoksi- ja korservatiivisuunnat juutalaisuuteen.
SAKSAN tämän ajan ehkä arvostetuin juutalainen oppinut Leopold Zunz (1794-1886) keskittyi esittämään juutalaisuutta tieteellisessä hengessä. Hänen teoksensa Juutalaisuuden
Tiede esittelee hänen ja hänen ystäviensä näkemykset valistusajan ihmisille.
Napoleonin häviö Waterloon taistelussa 1815 toi Saksalle lopullisen itsenäisyyden Ranskasta. Se toi myöskin raivokkaat juutalaisvastaiset mellakat Saksaan.Vuonna 1848
marssittiin vapauden puolesta. Monet juutalaiset opiskelijat yllättyivät Saksan ylioppilaitten juutalaisvastaisista mielipiteistä.”Hep, Hep” (Jerusalem on kukistunut) huudot kaikuivat.
VUONNA 1869 Bruno Brauer julkaisi teoksensa Juutalaiset ulkomailla. Se sisälsi kaiken sen
vihan ja juutalaisvastaisuuden, joka leimasi Hitlerin ajattelua.
Karl Marx (1818-1883) julkaisi Kölnissä radikaalia sanomalehteään, ja joutui hänkin
muuttamaan Pariisiin mielipiteittensä takia. Pariisissa hän oli läheinen ystävä Heinen kanssa. Henkisesti he olivat kuitenkin aivan eri tasoilla. Marx sai luultavasti Heinelta häneen liitetyn sanonnan “Uskonto on oopiumia kansalle”, vaikka Heine itse ei ollut sosialisti.
Moses Hess (1812-1875) oli saanut herätteitä Hegeliltä mutta siirtyi myöhemmin sosialismiin. Hän teoksensa Rooma ja Jerusalem määritteli juutalaisen itsenäisen valtion.
Kun Theodor Herzl (1860-1904) sai käsiinsä Hessin teoksen, hän totesi sen jo sisältäneen
kaiken, mitä hän itse oli halunnut sanoa juutalaisesta kansallisvaltiosta.
JUUTALAISTEN LISÄÄNTYMISESTÄ on mielenkiintoisia havaintoja.
Vuonna 1800 heitä oli n. 2,25 mijoonaa, heistä Euroopassa 2 miljoonaa.
Vuonna 1880 luku oli Euroopassa 7 miljoonaa, muualla puoli miljoonaa.
Vuonna 1914 luku oli noussut 13 miljoonaan; ennen toista maailmansotaa 15 miljoonaan.
Vauvakuolleisuus oli Euroopassa ei-juutalaisilla 4 lasta kymmenestä.
Juutalaisilla se oli 2-3 lasta kymmenestä.
Juutalaisten keski-ikä oli 48 vuotta 9 kuukautta, muilla 36 vuotta 11 kuukautta.
Venäjällä kuolleisuus oli juutalaisilla 14.2 %, ortodokseilla 31.8 %.
Vuosina 1880-1914 juutalaiset lisääntyivät n. 2% vuodessa.
Aasian ja Afrikan Välimereen rajoittuvissa maissa hygienisyys oli heikko ja sen vaikutus
näkyy tilastoissa. Algeriassa juutalaisten väkiluku 1600-luvulla 5000, nousten vuosisadassa
10 000:en, pudoten takaisin 5000:en 1800-luvun alkuun mennessä.
Juutalaisten emanssipaatio toteutui seuraavasti:
Belgia, Ranska ja Hollanti v.1831; Tanska v.1849; Itävalta ja Unkari v.1867, Italia v.1870; Saksa ja Englanti v.1871; Sveitsi v.1874. Islamilaisissa maissa se ei ole toteutunut.
Vielä niin myöhään kuin v.1817 Italian Ferrarassa katolinen kirkko väkisten otti lapsen juutalaisilta vanhemmiltaan sillä perusteella, että perheen katolinen apulainen oli salaa
kastanut lapsen tämän sairastuttua.

PUOLAN kolmessa jaossa vuosina 1772, 1793 ja 1795 Venäjä sai miljoonan verran juutalaisia, joita se ei ollut ensinkään halunnut. Heidät asutettiin alueelle Mustan Meren ja
Baltian maiden välillä. Siitä käytettiin nimitystä Palen setlementti.
Juutalaiset saivat luvan avata omia koulujaan, mutta opetuskieli oli venäjä, ranska tai puola. Heillä ei ollut lupaa asua suurkaupungeissa, poikkeuksen tekivät erilaiset ammattimiehet, pankkiirit ja rautatietyöläiset.Vuodesta 1804 oli kuitenkin voimassa periaatteellinen päätös juutalaisten assimilaatiosta tai karkotuksesta.
NAPOLEONIN tunkeutuessa Venäjälle n.1812 viidensadan tuhannen miehen armeijallaan monet juutalaiset tervehtivät häntä Messiaana. He avustivat hänen armeijaansa ruokatarpeilla ja ripustivat hänen kuviaan seinille.Venäläiset polttivat viljapeltonsa Napoleonin armeijan
edeltä ja polttivat myös Moskovan, joka paloi lähes viikon vieden Napoleonin talvisuojan.
Napoleonin peräydyttyä Venäjältä armeijansa viidenneksen kanssa venäläiset aloittivat uudelleen juutalaisten karkoitusohjelmansa Palen kylistä v.1822.
TSAARI NIKOLAI I (1825-1855) antoi määräyksen juutalaisten lasten pakollisesta ottamisesta armeijaan. Heitä vietiin 12 ja 25 ikäluokkien väliltä ja palvelusaika oli 25 vuotta.Useimmat perheet eivät nähneet koskaan lapsiaan sen jälkeen, kun heidät oli viety armeijaan. Upseereiksi heillä ei ollut mahdollisuuksia Venäjän tsaarin armeijassa. Alle 18 vuotiaat voitiin viedä sotilaskouluihin Liettuassa ja Ukrainassa. Kullekin kylälle määrättiin, kuinka monta lasta oli annettava armeijalle. Useat perheet yrittivät piilotella lapsiaan, muutellen syntymätodistuksia tai jopa pahoinpidellen heitä armeijaan kelpaamattomiksi. Järjestelmä ruokki Venäjällä yleistä korruptiota ja aseistettujen joukkioiden palkkaamista, jotka ryöstelivät lapsia vanhemmiltaan.
Venäläiset säätivät juutalaisille veron rituaalisesta teurastuksesta ja sellaisen kummajaisen
kuin kynttiläveron, jota he tosin olivat joutuneet maksamaan Puolassa 1700-luvulla.
Tsaari Aleksanteri II peruutti pitkän armeijassa palveluajan ja antoi muitakin helpotuksia, kuten antaen luvan lääkäreille, farmaseuteille, tärkeille kauppiaille, älymystölle ja ammattimiehille harjoittaa ammattiaan missä vain valtion alueella. V.1861 juutalaiset maanvuokraajat saivat maansa omikseen. Läntiset emansipaation ajatussuunnat olivat leviämässä Venäjälle. Mutta myös perinteisiä arvoja hajoittavat ideologiat levisivät maahan. NUORTEN keskuudessa saivat otollisen maaperän ateismin ja sosialismin aatteet. Perustettiin vallankumouksellisia ryhmiä, joita hallitus yritti tukahduttaa vangiten ja mestauttaen.
Musiikki oli yksi pakotie juutalaiselle Venäjällä. Lahjakkaat muusikot saivat muuttaa
perheineen suurkaupunkeihin. Viulu oli ehkä suosituin instrumentti.
Odessan kaupunki Mustan Meren rannalla tuli juutalaisen haskalan keskuspaikaksi.
Vuoden 1870 nälänhätä ajoi juutalaisia muuttamaan maasta; heitä muutti erikoisesti Amerikkaan. Mutta lupaavasti alkanut emansipaatio sai äkkilopun.
Vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II:n murha sai aikaan hallituksen aloittamat vainot,
pogromit, juutalaisia vastaan, koska heitä syytettiin osallisuudesta tsaarin murhaan.
Vuoden 1882 maaliskuun lakien mukaan juutalaisten saavuttamia oikeuksia rajoitettiin
rajusti: juutalaisten asuminen rajoitettiin vain pienkaupunkeihin, juutalaisten nuorten
päästä ylempiin oppilaitoksiin rajoitettiin määrätyllä kiintiöllä.
Venäjän Ortodoksikirkon patriarkka Konstantin Pobedonostsev esitti oman toivelistansa:
jospa yksi kolmannes juutalaisista kääntyisi, toinen kolmannes kuolisi ja kolmas kolmannes
muuttaisi pois maasta. Viimeinen toive alkoikin toteutua, heitä virtasi maasta pois suurin joukoin. Aleksanteri II:n murhan jälkeen Venäjällä sekä myös Saksassa alkoi viritä uusi
ajattelutapa: juutalaiset eivät koskaan saisi täysiä oikeuksia Euroopassa ja Venäjällä.
JUUTALAISTEN tulisi nyt hankkia maata esi-isiensä maasta, Israelista, ja perustaa sinne pieniä maanviljelys-yhdyskuntia. Paroni Edmond de Rothshild rahoitti ensimmäisiä yrityksiä, jotka eivät suinkaan olleet taloudellisesti menestyksellisiä. Sitä paitsi Turkin Ottoman hallitus asetti kaikenlaisia rajoituksia korruptoituneiden virkamiestensä lisäksi. Aikaisemmat ideat muuttamisesta Israeliin olivat olleet uskonnollisia, nyt ne lähtivät käytännön sosialismin parista, joka usein oli uskontoa vieroksuva tai ainakin välinpitämätön sille, kuten Moses Hess. Nyt ajatukset saivat lisäksi kansainvälistä väriä: Englannin pääministerinä oli juutalaisuudesta kääntynyt Benjamin Disraeli, joka oli hiljaa omassa mielessään kypsymässä ajatukselle. Jotkut kehittelivät jopa ajatuksia Israelista Englannin siirtomaana.
ERÄS TÄLLAINEN oli englantilainen arkeologi Sir Charles Warren, joka ensimmäisenä kaivoi esiin Temppelin muurin Jerusalemissa. Hän ehdotti, että Israelin maa annettaisiin Turkin lainoja vastaan perustettavalle yhtiölle, jonka kautta juutalaiset siirtolaiset vähitellen
voisivat saada maan omistukseensa ja hallita maata.
VUODEN 1840 tienoilla Israelissa oli 10 000 juutalaista. Hänen laskelmiensa mukaan maan väkiluku voisi nousta viiteentoista miljoonaan. Vuosiluku, jolloin Warren esitti teemansa, oli 1875. Samoihin aikoihin englantilainen kirjailija George Eliot julkaisi kirjansa Daniel Deronda, joka sai valtavan innostuksen Euroopan ja USA:n juutalaisten, eikä vähiten assimiloituneiden, parissa, mutta myös kristillisissä piireissä. Politikot olivat erikoisen kiinnostuneita kirjasta, heidän joukossaan Arthur Balfour, joka tapasi kirjailijan v. 1877. Palaset loksahtelivat paikoilleen.
ELIOT KIRJOITTI: “Maailma voittaa Israelin voittaessa. Sillä Idän vaunuissa tulee olemaan yhteisö, joka omaa kaikkien suurten kansojen kulttuurin ja myötätunnon; siellä on oleva
maa ilman vihanpitoa, puolueeton maaperä Idässä kuten Belgia Lännessä”. Kirjan sankari,
Messiaan esikuva, Daniel Deronda valmistautuu kirjan lopussa lähtemään Itään “palauttaakseni poliittisen aseman kansalleni, muodostaakseni heidät jälleen kansaksi,
antaakseni heille kansallisen keskuksen englantilaisten tapaan, vaikka hekin ovat hajaantuneet kaikkialle maapallolla”.

KAPTEENI Alfred Dreyfus seisoi kenraali Darrasin edessä, joka edusti Ranskan armeijaa.
Darras riisti häneltä arvomerkit ja kunnian julkisesti sotilasosaston edessä. Tuomioistuin oli todennut Dreyfusin syylliseksi vakoilusta saksalaisten hyväksi. Dreyfus tuomittiin kärsimään rangaistuksensa pelätyllä Pirun Saarella. Oli jäätävän kylmä tammikuun viides päivä vuonna 1895. Muutaman paikalle sallitun lehtimiehen joukossa oli Theodor Herzl (1860- 1904), joka oli Vienna Freie Presse liberaalin päivälehden Pariisin kirjeenvaihtaja.
Ulkopuolelle kerääntynyt väkijoukko kuuli Dreyfusin huudot syyttömyydestään ja aloitti
vihellys- ja huutomyrskyn. Huudettiin kuolemaa Dreyfusille ja juutalaisille. Ranskan vuoden 1870 häviön seurauksena se menetti Alcase-Lorrainen alueen Saksalle. Alueen juutalaiset olivat ranskanmielisiä ja monet heistä muuttivat Ranskaan, heidän mukanaan Dreyfusin perhe. Ranskan juutalaiset nauttivat huomattavasta vapaudesta ja turvallisuuden tunteesta Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen seurauksena. J.-H Dreyfus valittiin Pariisin Suur-Rabbiksi v. 1891, Alfred Dreyfus oli aina haaveillut sotilasurasta Ranskan armeijassa.
Ranskan juutalaisia oli näihin aikoihin 86 000 henkeä. Juutalaiset pitivät Ranskaa aikansa
valistuneimpana kansana, jonka tuli olla esikuvana muillekin kansoille. He imitoivat kirkon
palvelusmenoja, jopa pukeutumista ja seremonioita myöten. Juutalaisvastaisuutta pidettiin Ranskassa vieraana ja saksalaisena aatteena, joka ei koskaan enää saisi jalansijaa Ranskassa, näin kuviteltiin, olihan juutalaisilla mahdollisuus päästä samoihin asemiin kuin ranskalaisillakin.
MUTTA KANSAN tietämättä ranskalaisen älymystön piirissä muhivat kokonaan toisenlaiset
aatteet. Valetieteellisyys (pseudo-science) oli 1800-luvulla suosittu Euroopan tutkijoiden parissa ja Ranska oli tässä innolla mukana. Tutkittiin kielitieteitä ja esitettiin rotuarvioita.
Saksalaisten tutkijoitten keksiminä ja ranskalaisten edelleen propagoimina tuotiin esille
Indoeurooppalaisten ja Arjalaisten kielien juuret sanskritin kielessä erotuksena heprean-
peräisille kielille. Tästä kuitenkiin vedettiin johtopäätökset myös rodullisille eroavuuksille.
Heprealaista kieltä ja rotua pidettiin alempiarvoisena indoeurooppalaiseen verrattuna.
Mutta miksi sitten juutalaiset kuitenkin menestyivät monella alalla, eikä vähiten taloudellisella? Tehtiin johtopäätös: He pettävät ja juonittelevat. Dreyfusin asia oli yksi tällainen, samoin monet vararikot liikemaailmassa ja pankkialalla, joissa juutalaiset olivat usein osallisina, järkeiltiin.
KATOLINEN KIRKKO oli käymistilassa vallankumouksen aatteiden vyöryessä maassa. Kirkon johdolla oli jatkuvia kahnauksia papistonsa sekä maallisen valtiovallan kanssa. Rooman paavit tukivat monia veljeskuntia maassa, eikä paikallisella kirkon johdolla ollut mitään mahdollisuuksia valvoa niitä. Eräs kiihkeimpiä näistä oli Ylösnousemus-liike (Assumption) vuodesta 1847, jonka tarkoituksena oli uudelleen aktivoida Ranskan kristityt. Se järjesti suuria puhiinvaellusmatkoja Roomaan, pystytti ihme-keskuksia kuten Lourdes, järjesti
suuria joukkokokouksia tilaten erikoisjunia kuljetuksiin, sekä perusti oman painatus-
keskuksensa, joka oli suuri taloudellinen menestys. Mutta sillä tuli olla myös käytännöllinen ohjelma ja toimintasuunnitelma. Dominikaanien frierien tapaan se tarvitsi vastustajan, jota vastaan taistella. Näitä löydettiin kolmekin: Protestantit, vapaamuurarit ja juutalaiset.
Protestantit ja juutalaiset olivat luonnollinen valinta, olihan Katolinen Kirkko aina
taistellut näitä vastaan. Mutta entä vapaamuurarit? Todettiin, että vapaamuurareilla
oli yhteyksiä juutalaisten kabbalaan. Edelleen todettiin, että monet protestantit ja marraanit
olivat salaisesti juutalaisia. Tästä vedettiin johtopäätös salaliitto-teorioille, joita vahvistivat
katolisen pankkiorganisaation Union Generalen vararikko v.1882.
Nämä kolme pyrkivät samaan päämäärään: Hävittää katolinen kirkko, ryöstää Ranskan
kansallinen omaisuus, sekä hävittää Ranskan sekä ruumis että sielu. Taistelu näitä vastaan oli Ylösnousemus-liikkeen moraalinen selkäranka.
TÄMÄ OLI TILANNE Ranskassa vuoden 1881 pogromien Venäjällä ajaessa juutalaisia sadoin tuhansin länteen. Heitä tulvi myös Ranskaan, n.120 000, enimmäkseen köyhiä, vainojen ahdistamia Ashkenazi-juutalaisia. He joutuivat kuitenkin outoon tilanteeseen: Ranskassa oli neuroottinen häpeän ja itseinhon tunne vuoden 1870 häviöstä Saksalle. Se solmi salaisen sotilaallisen sopimuksen Venäjän kanssa v.1894 Saksaa vastaan. Ranskan synagogissa rukoiltiin Venäjän tsaarin puolesta hänen syntymäpäivänään. Tsaarit puolestaan, joista pahin anti-semitisti oli Aleksanteri III, kaikin tavoin ahdistivat juutalaisia.

VENÄJÄN ENSIMMÄINEN pogrom on kirjattu v. 1871 Odessassa. Sen aiheuttajina olivat kaupungin kreikkalaiset kauppiaat. Venäjän hallituksen toimeenpanema ensimmäinen pogrom oli sisäministeri Ignatievin toimeenpanema v.1881 Aleksanteri II:n murhan jälkeen. Se kesti lähes vuoden ja levisi yli sataan juutalaisalueen keskukseen. Suuret kansanjoukot ottivat osaa mellakointiin, johon äärivasemmisto yhtyi. Venäjän suuret kirjailijat Tolstoi, Turgenev ja muut olivat oudon hiljaa. Suurimmat juutalaisten maastamuutto aallot olivat v.1881-1882.V. 1882 tulivat toukokuun lait. V.1886-89 säädettiin rajoituksia juutalaisten pääsyä määrättyihin ammatteihin, sekä Palen alueen supistuksia. V.1891 yli 10 000 juutalaista karkoitettiin Moskovasta, jonka seurauksena 110 000 muutti samana vuonna ulkomaille, ja 137 000 seuraavana vuonna.V.1893-95 karkotettiin juutalaisia Palen ulkopuolelta. Vuodesta 1903 lähtien pogromit raaistuivat, nyt ihmisiä tapettiin joukoittain.
Kishinevin alueella tapettiin v.1905 viisikymmentä ihmistä, 500 vammautettiin. Odessassa
v.1905 tapettiin neljän päivän aikana 400 juutalaista, Bialystokissa poliisi ja armeija liittyivät pogromeihin v.1906. Laajamittaiset karkotukset jatkuivat
vuosina 1908-1911. Niiden aikana yli 200 000 juutalaista muutti pois maasta.
Satoja tuhansia juutalaisia muutti ulkomaille vuosien 1881-1914 välisenä aikana Itävallan Galitsiasta ja Romaniasta. Karkotuksista huolimatta v.1914 Venäjällä oli 5.5 miljoonaa juutalaista sekä 2.5 miljoonaa Itävallassa.
Valtaosa n. 2.5 miljoonasta pakolaisesta, n. 2 miljoonaa, muutti Yhdysvaltoihin, muuttaen sen kaupunkien väestörakennetta radikaalisesti.
VUONNA 1882 ilmestyi Saksassa tohtori Leon Pinskerin kirja nimellä Auto-Emansipation ilman tekijän nimeä. Euroopan ja Venäjän vainot ja pogromit olivat saaneet hänet vakuuttuneeksi siitä, etteivät assimilaatio, sulautuminen, tai emansipaatio, vapautustoimet,
tuoneet ratkaisua “juutalaiskysymykseen”. Juutalaisuus on erillinen etninen kokonaisuus, jota ei voida sulauttaa muihin kansoihin. Tämä erilaisuus saa ihmiset oudoksumaan ja jopa
pelkäämään heitä. Jossakin on kansan sietokyvyn raja, jonka jälkeen ihmiset alkavat hyljeksiä juutalaista keskuudessan. Ainoa ratkaisu on oma maa, joka voisi olla missä
tahansa. Saksassa hänen kirjaansa vieroksuttiin, mutta Venäjän juutalaiset omaksuivat sen
ajatukset innolla. Perustettiin Hibbat Zion (Rakkaus Siioniin), johon liittyi Pinskerin ohella
Venäjän juutalaisten älymystöä ja yliopistojen oppilaita. Pieniä ryhmiä muutti Israeliin. He hankkivat sieltä useimmiten soisia, malarian saastuttamia maita ryhtyen raivaamaan ja viljelemään niitä. Näin sai alkunsa esim. Petah Tikva, Toivon portti, jonka rahoituksessa avusti paroni Edmond de Rothschild.
OLI SELVÄ ERO Venäjän ja Euroopan juutalaisten suhtautumisessa Israeliin.
Euroopassa kysymys oli puhtaasti uskonnollinen; rabbit opettivat, että oli odotettava Jumalan aikaa ja Messiaan tuloa. Venäjän juutalaisille kysymys oli käytännöllinen; heidän
lähtökohtansa oli sekulaari, jopa uskontoa vieroksuva. Ehkä tässä oli havaittavissa myös
Sefardi- ja Ashkenazi-juutalaisen välinen ero, Venäjän juutalaiset olivat valtaosin Ashkenazi- juutalaisia.
VENÄJÄN HALLITUSTEN virallisena politiikkana oli puhdistaa maa kaikista vieraista aineksista, joista juutalaiset muodostivat selkeimmän ja suurimman väestönosan. Länsimaissa vainot olivat rajuja, mutta ne olivat sittenkin hetkellisiä, Venäjällä ne olivat jatkuvia ja muuttuivat luonteeltaan julmemmiksi. Kääntyminen Venäjän Ortodoksiseen kirkkoon toi välittömän vapautumisen pogromeista, mutta jos he menestyivät, kuten usein tekivät, he joutuivat venäläisen väestön kateuden uhreiksi; kääntymättömiä taas halveksittiin sivistymättöminä ja epäluotettavina. Hallituksen politiikka herätti ja ruokki kasvavaa korruptiota, johon valtion viranomaiset syyllistyivät ilman poikkeusta; kaikki oli ostettavissa. Hallitus myös herätti eri kansanosien vihaa toisiaan vastaan, esim. Ukrainan kasakoita kiihotettiin hyökkäilemään juutalaisten asuinalueille, samoin ylioppilaita ja armeijan sotilaita. KRISTINUSKOON kääntyneitä juutalaisia asetettiin juutalaisten koulujen ja seminaarien johtoon aiheuttaen näin hajaannusta juutalaisten ortodoksien elämässä. Juutalaisia kiellettiin käyttämästä kipaa, kalottia, erotellen näin hyödylliset eli kipaa käyttämättömät, ja hyödyttömät eli kipaa käyttävät, joille määrättiin kolminkertaiset kiintiöt työsuorituksissa.
Tsaarin hallitusten mieletön ja korruptoitunut politiikka ei ratkaissut maan juutalaiskysymystä, mutta se ratkaisi oman kohtalonsa. Juutalaisväestö, erikoisesti nuoriso, radikalisoitui ja omaksui maahan tulvivia äärivasemmistolaisia, kommunistisia, jopa anarkistisia, hallituksen vastaisia aatteita. Juutalaiset auttoivat Venäjän tsaarin hallitusta kaivamaan omaa hautaansa. Ensimmäinen maailmansota (1914-1917) siirsi hautajaisia myöhemmäksi, mutta 12.3.1917 alkanut vallankumous pakotti Nikolai II:n luopumaan
vallasta, ja 7.11.1917 Leninin bolsevikit ottivat maan rautaiseen otteeseensa. Venäjä sulkeutui vuosikymmeniksi muulta maailmalta ja sen juutalaiset muiden mukana. He asuivat nyt ghetossa, joka oli Venäjän, myöhemmin Neuvostoliiton, kokoinen, ympäröitynä rautaesiripulla.

DREYFUS perhe oli mukautunut siihen, että tapaus kapteeni Alfred Dreyfus oli loppuun käsitelty. Mutta oli ihmisiä, Herzlin lisäksi, jotka olivat toista mieltä.
Eräs heistä oli Bernard Lazare (1865-1903), oikealta nimeltään Baruch Hagani, symbolistinen kirjailija Nimestä. Hän uskoi assimilaatioon, sulautumiseen, mutta hänen lähtökohtansa oli anarkistinen. Hän halusi tutkia Dreyfus-asiakirjoja, mutta Dreyfus perhe kieltäytyi yhteistoiminnasta. He pelkäsivät asian penkomisen vain huonontavan juutalaisten ja Ranskan hallituksen välisiä suhteita. Niinpä hän toimi ilman heidän apuaan.
Hän julkaisi lentolehtisiä, joissa hän selvitti, että Dreyfus vangittiin, tuomittiin ja vietiin Pirun Saarelle, koska hän oli juutalainen, johon ei tarvitse soveltaa oikeutta ja totuutta.
Hän sai heräteltyä paitsi juutalaisia myös ei-juutalaisia, joista tärkein oli Emil Zola, aikansa
suosituin kirjailija. Hän tutki asiaa ja kirjoitti hyökkäävän artikkelin Dreyfusin puolustukseksi. Hän antoi artikkelinsa liberaalipolitikolle Georges Clemenceaulle, jonka
esityksestä artikkeli julkaistiin hänen lehtensä L´Aurore etusivulla otsikolla `J´Accuse
(minä syytän) tammikuun 3.p:nä 1898. Artikkeli herätti muutaman päivän kuluttua anti-semiittisiä mielenosoituksia monissa Ranskan kaupungeissa, joissa murskattiin ikkunoita ja tuhottiin juutalaisten myymälöitä. Pohjois Afrikassa mielenosoitukset olivat
väkivaltaisia; niissä tuhottiin kokonaisia juutalaisten kaupunginosia. Syyllisiä ei löydetty.
Tämä oli juuri sitä, mitä juutalainen yhteisö oli pelännyt. Mutta asiaa ei voitu enää haudata.
Asiaa pengottiin nyt monissa sanomalehdissä, kahviloissa, salongeissa. Muotoutui rintamalinjoja puolesta ja vastaan. Myös politikkojen kesken Dreyfusin tuomio koettiin kasvavassa määrin laittomaksi. Lopullinen voitto Dreyfusin puolesta saatiin, kun Ranskan presidentti Felix Faure, raivokas anti-Dreyfus, kuoli aivoverenvuotoon jopa ranskalaisia kulmakarvoja kohottavassa tilanteessa syleillessään alastonta jalkavaimoaan v. 1899.
Dreyfus tuotiin vankilasta, oikeusistunto uusittiin, hänet tuomittiin uudelleen mutta nyt
hänelle tarjottiin armahdusta, jonka hän hyväksyi. Dreyfusin elämä ja ura oli kuitenkin mennyt, hän oli sairas ja henkisesti murskattu. Lehdistön ja äärivasemmiston yhtynein voimin Dreyfus lopulta sai hyvityksen; hänet ylennettiin kenraaliksi vasemmiston voitettua vaalit v. 1906. Emil Zola oli myös saanut syytteen ja tuomittu; hän muutti pois maasta.
Asian myöhempi kehitys toi kuitenkin yllättäviä seuraamuksia. Charles Maurrasin League,
voimakkaasti fasismille myönteinen ja voimakkaasti anti-semitistinen puolue, joka sai alkunsa ensimmäisen mailmansodan jälkeen, oli Vichyn hallituksen kaikkein ilkein osakas v. 1941-1944. Tämä hallitus auttoi satojen tuhansien Ranskan juutalaisten lähettämisessä varmaan kuolemaan Saksan natsien murhakoneistossa.
THEODOR HERZL syntyi Budapestissa 1860. Hänen isänsä oli pankkiiri, jonka yritys
murskautui vuoden 1873 romahduksessa. Hän väitti olevansa Sefardi, koska Ashkenazit,
joka hän kuitenkin oli, olivat halveksittuja “Idän-juutalaisia”. Kuvissa hänet tunnetaan
mustasta kokoparrastaan, mustasta tukastaan ja tummista silmistään. Hänen juutalaisen
kasvatuksensa sanotaan olleen puutteellista eikä hän osannut juutalaisten kieliä, hepraa tai
yiddishiä. Hän nai rikkaan öljymiljonäärin tyttären Julie Naschauerin, joka toi hänelle
taloudellisesti huolettoman elämän. Hän oli aina huolellisesti pukeutunut. Hänen ystävänsä
vertasivat häntä Moosekseen, tai henkilöön, johon Messias on vilkaissut, joku vertasi häntä
arabisheikkiin. Hän itse laski leikkiä juutalaisuudestaan.
SAKSASSA ja Itävallassa oli Napoleonin ajoista lähtien kasvanut voimakas kansallinen tunto, joka vieroksui kaikkia vieraita ja irrallisia aineksia, jotka “turmelivat puhtaan kansallisen
kulttuurin”. Juutalaiset olivat juuri näitä irrallisia, juurettomia, jotka kuitenkin pyrkivät valtaamaan taiteita, tieteitä ja taloutta. Juutalaisista käytetty nimitys “judensau”, juutalais-
emakko, oli edelleen suosittu kansan kielessä. Berliini ja Wien olivat juutalaisten luomia
suurkaupunkeja, joita vieroksuttiin. Tieteellisesti yritettiin selittää, että Darwinin opit
luonnollisesta valinnasta toimivat rodullisesti. Jotkut rodut oli tuomittu häviämään. Juu-
talaiset olivat tällainen taantuva rotu, joka kelpasi vain tykin ruuaksi. Alfred Kruppin
toimesta yritettiin tätä sosiaalista Darwinismia jopa osaksi valtion politiikkaa.
SAKSAN musiikkimaailmaa hallinnut Richard Wagner toimi erittäin aktiivisesti erikoisesti
keski-ja yläluokan parissa vaatien Saksan taidemaailmaa vapautettavaksi juutalaisesta
ylivallasta. Hän vähätteli Meyerbeerin, Mendelssonin ja Heinen todellista lahjakkuutta.
Myös kristinuskoa hyljeksittiin, koska se oli kehittynyt juutalaisuudesta ja levinnyt
juutalaisten kautta. Saksaan oltiin luomassa uutta uskontoa, uuspakanuutta, joka perustuisi
kansalliselle pohjalle. Se tulisi puhdistamaan pyhän Saksan maaperän ja murskaamaan juutalaisten taloudellisen salaliiton. Se oli luomassa perustaa Saksan kansallissosialismin nousulle ja osoittamassa tietä juutalaisten holocaustiin Hitlerin pyövelien käsissä hävityn maailmansodan neuroottisissa alemmuuden tunnelmissa vuoden 1918 jälkeen.
Anti-semitismi oli pureutumassa hälyttävässä määrin Saksan poliittisiin puolueisiin. Se tuli osaksi puolueohjelmia monissa paitsi vasemmistolaisissa myös kristillisissä puolueissa
1880-1890-luvuilla. Juutalaisia pahoinpideltiin kaupunkien kaduilla; ylioppilaat mellakoivat
juutalaisia opettajiaan vastaan.
LEHTIMIEHENÄ Herzl oli hyvin tietoinen näistä tapahtumista. Hän alkoi käsittää, kuten moni oli ymmärtänyt ennen häntä, etteivät emansipaatio tai assimilaatio olleet ratkaisu juutalaisten ongelmaan. Hän oli kehitellyt ajatusta juutalaisten sosiaalisesta uudelleen-kouluttamista, jopa anti-semitismin tukahduttamisesta juutalaisten kunniallisella massakääntymisellä kristinuskoon yhteistyössä paavin kanssa.
Herzl oli aloittanut kirjoittaa näytelmää nimeltä “Uusi Ghetto”, jonka muurit muodostuivat
ennakkoluuloista. Ihanteittensa ja kuvitelmiensa romahdettua Ranskasta juutalaisten toivemaana sekä kasvavien juutalais-vastaisten aatteiden ja toimien yleistyessä Euroopassa hän lopulta tuli yhteen ratkaisuun: juutalaisilla tulee olla oma kotimaa.
Hän alkoi kirjoittaa kirjaa nimeltä Juutalaisvaltio. Hän hahmotteli sitä vuosina 1895-1896.
Hän aloitti sen kirjoittamisen romaanina, mutta siitä tuli käytännöllinen ohjelma valtion
muodostamiseksi. Ensimmäisiä osia siitä julkaistiin Lontoon Jewish Chronicle-lehdessä
tammikuun 17. 1896. Herzl ei välittänyt siitä, missä tuo juutalaisvaltio olisi. Paroni Maurice
de Hirsch (1831-1896) oli asettanut 6000 juutalaista Argentiinaan maanviljelys yhdyskuntiin. Miksei sinne? Toinen vaihtoehto oli tietenkin Israel, tai Palestiina kuten sitä
roomalaisten antamalla pilkkanimellä kutsuttiin, jonne Rotschildin avustamana oli muodostettu samantapaisia yhteisöjä. Englantilaiset tarjosivat Ugandaa Keski Afrikassa.
TURKIN SULTTAANI tarjosi Mesopotamiaa lainojensa maksua vastaan. Israelin maasta hän ei halunnut luopua.
Tai ehkä se oli El-Arish Siinailla, kuten jotkut esittivät.
Väsymättä Herzl kulki maasta maahan, ovelta ovelle puhuen vakuuttavasti aatteestaan.
Useimmiten häntä sentään kuunneltiin, hän oli itsevarma ja esiintymistaitoinen. Hänen oma
lehtensä Viinissä suhtautui häneen jopa vihamielisesti.
Sefardi juutalainen älymystö ja Rabbit sekä upporikkaat juutalaiset pakkiirit ja liikemiehet
pitivät häntä haihattelijana.
Olihan hänellä sentään puoltajiakin. Eräs heistä oli Englannin Imperiumin Päärabbi
Hermann Adler, toinen Wienin Päärabbi Moritz Gudemann, joka tunnusti, että ehkäpä Jumala oli kutsunut hänet. Tärkein oli filosofi Max Nordau (1849-1923), joka vakuutti
hänelle, että “jos sinä olet mielenvikainen, ollaan sitä yhdessä, luota minuun.” Hän antoi
vihjeen käyttää juutalaisvaltion sijasta nimeä kansallinen koti, jolle olisi helpompi saada
hyväksyntä turkkilaisilta, jos kotimaa olisi Israelissa.
PARHAITEN hänen ajatuksensa otettiin vastaan Venäjän, Puolan ja Ukrainan, noiden halveksittujen Idän Ashkenazi-juutalaisten, taholta. Jotkut pitivät häntä Messiaana.
David ben Gurion (1886-1973), Puolan Venäjän juutalainen, kymmenvuotiaana poikasena kuuli huhun, että Messias oli tullut, kookas, komea, oppinut mies Viinistä.
Chaim Weizmann (1874-1952), silloin toisen vuoden ylioppilas Berliinissä, sai kuulla Herzlin aatteista ensi kerran. Sofian Päärabbi julisti hänet Messiaaksi.
TÄMÄ OLI sitä joukkoa, joka kokoontui ensimmäiseen siionismi-kokoukseen Baselin kunnan kasinossa 29.8.1897. Osanottajia oli kuudestatoista maasta, enimmäkseen tavallisia, köyhiä ihmisiä. Herzl kuitenkin vaati, että avajaisseremoniaan oli pukeuduttava muodolliseen mustaan pukuun ja valkoiseen solmioon. Monet vaikutusvaltaiset juutalaiset yrittivät vähätellä kokousta, mutta monet sanomalehdet olivat lähettäneet edustajansa paikalle. Puukauppias Daniel Wolffsohn Kölnistä oli myös paikalla; hänestä oli tuleva organisaation seuraava johtaja. Seuraavan vuoden kokouksessa oli läsnä myös Weizmann.
Jotkut juutalaiset valittivat, ettei Herzl tuntenut juutalaisia ollenkaan, hän ei tiennyt mitään heidän sisäisistä taisteluistaan. Toisaalta, he sanoivat, parempi näin, ettei hänen uskonsa horjuisi.
BASELIN KOKOUS perusti Maailman Siionismijärjestön, sen Siionismiliikkeen (Siion, hebreaksi Zion, merkki, arvoaste) ohjelmana oli Herzlin ja Nordaun laatima ohjelma, sen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Herzl.
HERZL ENNUSTI, että viidenkymmenen vuoden kuluessa juutalainen valtio tulisi toteutumaan.
Herzl yritti saada poliittista tunnustusta juutalaisten kotimaa-ajatukselle. Saksan keisari oli
periaatteessa myötämielinen juutalaisten muuttamisesta Lähi-Itään, mutta Saksalla oli
liittosopimus Turkin kanssa, eikä hän halunnut painostaa liittolaistaan. Venäjän ilkeän vihamielinen sisäministeri, joka oli vastuussa pogromien laatimisesta, Wenzel von Plehve
sanoi mielellään luopuvansa kaikista heikoista ja köyhistä juutalaisistaan, mutta pitävänsä
maassa älykkäät ja rikkaat. Näillä ehdoilla hän oli juutalaisvaltion kannalla.
Englanti oli näin Herzlin viimeinen toivo. Siellä asiasta keskulteltiin hallitustasolla ja lopulta Ugandaa esitettiin virallisesti Englannin Hallituksen tarjouksena. Herzl vei esityksen Kuudenteen Siionismikokoukseen, mutta venäläiset edustajat pitivät sitä siionismin ajatuksen pettämisenä ja marssivat ulos. Seuraavassa, seitsemännessä, Siionismikokouksessa v.1905 Uganda hylättiin virallisesti. Israel oli ainoa vaihtoehto.
HERZL ITSE EI ollut näkemässä sitä, hän kuoli v.1904. Hänen oma elämänsä oli kärsinyt näistä kiireisistä vuosista työssä Siionismin hyväksi. Hänen vaimonsa kuoli 1907. Hänen tyttärensä Pauline kuoli heroiinin liika-annostukseen v.1930. Hänen poikansa Hans kärsi mielenterveysongelmista. Hän oli Freudin hoidossa tehdessään itsemurhan vähän sisarensa kuoleman jälkeen. Hänen toinen tyttärensä Trude kuoli nälkään natsien kuolemanleirillä. Herzlin toinen poika Stephan teki itsemurhan v.1946.

VALLANKUMOUKSELLISET aatteet levisivät 1900-luvun alkupuolella vastustamattomalla voimalla kaikkiin Euroopan maihin, ja juutalaiset olivat kaikissa maissa aktiivisesti mukana. Näyttää kuin juutalaiset yhteiskunnan hyljeksiminä olisivat kääntäneet kaiken luovuutensa ja taitonsa yhteiskunnan rakenteiden murskaamiseen ja muovaamiseen uudelleen. Nämä juutalaiset, joista jotkut käyttävät nimeä ei-juutalainen juutalainen, olivat menettäneet uskonsa juutalaiseen uskoon, jotkut kääntyivät, jotkut vain pyrkivät irtautumaan perinteistään. Heitä olivat valistuneet juutalaiset, maskilim.
TÄLLAISET illusionsa kadottaneet juutalaiset olivat useimpien vallankumouksellisten puolueiden johtavia ideologeja. He vastustivat myös kaikkea juutalaisen kulttuurin pohjalta
nousevia liikkeitä, kuten Bund, Yleinen Juutalaistyöläisten Liitto Liettuassa, Puolassa ja Venäjällä, koska niiden katsottiin perustavan vanhoille, hyljättäville yhteiskunnan perustuksille. Nämä juutalaiset vallankumoukselliset eivät hyväksyneet juutalaiskysymyksen olemassaoloa. Näitä oli Rosa Luxemburg (1871-1919), joka kävi koulunsa Saksassa. Hän oli rabbiperheestä, jonka rabbiperinteet ulottuivat 12.vuosisadalle. Hänen elämäänsä on verrattu Marxiin, molemmat olivat kirjallisia, varakkaita eivätkä tunteneet juutalaista köyhälistöä, proletaaria, ollenkaan, josta he argumentoivat. Rosa oli täysin irtautunut juutalaisuudestaan, häntä kutsutaankin ultra-maskiliksi. Toinen juutalainen sosialisti oli Eduard Bernstein (1850-1932), joka ei nähnyt Marxismin voivan ratkaista kaikkia ongelmia. Saksan häviön jälkeen v.1919 monet heistä olivat johtavassa asemassa.
Bela Kun (1886-1939) oli Unkarin kommunistihallituksen pää v.1919. Kurt Eisner (1867-
1919) johti vallankumousta Bavariassa marraskuussa 1918 ja oli maan johdossa murhaansa
saakka neljä kuukautta myöhemmin. Rosa Luxemburg johti Spartacist- nimistä vallankumousryhmää Berliinissä salamurhaansa saakka.
VENÄJÄN VALLANKUMOUS on totuttu yhdistämään Leninin nimiin, mutta historian tosiasiain mukaan sen varsinainen organisaattori ja toteuttaja oli Leon Trotsky (1879-1940), oikealta nimeltään Lev Davidovich Bronstein. Hänen isänsä oli Ukrainan maanviljelijöitä, hän itse kävi luterilaisen koulunsa Odessassa. Hän väittää olleensa neutraali juutalaisuuteensa, mutta hänen aktiivinen toimintansa esim. juutalaisen työväenjärjestön Bundin hävittämiseksi kertovat aivan muuta; hän oli antijuutalainen ja antisemitisti. Hän kielsi tunteensa juutalaisten ja jopa oman isänsä kärsimyksille, joka menetti omaisuutensa vallankumouksen myötä. Siionismia hän vastusti ja Herzliä hän piti häpeämättömänä ja vastenmielisenä seikkailijana. Hän opetti Leninille työväenliittojen merkityksen, ja miten niitä tuli käyttää. Trotsky henkilökohtaisesti organisoi ja johti aseellisen kapinan, joka murskasi vähitellen hallituksen joukot bolsevikkien voittoon. Hän johti puna-armeijaa koko vaarallisen sisällissodan ajan vuoteen 1925. Hän oli brutaalin, jopa demonisen, bolsevistisen hallinnon ruumiillistuma. Hän luonnosteli vallankumouksen liekkien levittämisen ympäri maailman.
ODESSAN kaupunki Mustan Meren rannalla oli tuottanut monia juutalaisia merkkihenkilöitä.
VUODEN 1900 tienoilla siellä asui 170 000 juutalaista, kolmannes kaupungin asukkaista.
Se oli kosmopoliittinen, sekulaari, liike-elämän ja kaupan keskus. Rabbit varoittelivat edes
lähestymästä sitä, se oli heille kuten Sodoma. Siellä oli ensimmäinen valistunut, maskil,
juutalaisyhteisön johdossa. Sieltä lähtivät Jabotinski, Leon Pinsker, Siionistiliikkeen filosofi
Ahad Ha´Am ja monet muut. Siellä toimi siionistinen sanomalehti. Siellä toimi juutalaisten itsepuolustusjoukko, joita pian perustettiin eri puolelle Venäjää. Siellä toimeenpantiin ensimmäiset ja myöhemmin kaikkein raaimmat pogromit.
ON KUIN kohtalon ivaa, että järjestelmät, joita juutalaiset ovat olleet luomassa, ovat lopulta
nousseet heitä itseään vastaan, ja että kaikkein innokkaimpia juutalaisten, heidän uskontonsa ja kulttuurinsa, tuhoajia ovat olleet juutalaisuudesta kääntyneitä tai juutalaisuutensa kieltäneitä. Heitä oli inkvisiittoreina, jesuiittoina, frieoreina, kommunistisissa liikkeissä, pogromeissa, venäjän vallankumouksen johdossa. Juutalaiselle juutalaisuudestaan luopuminen näyttä olevan riipaisevan syvä, vahvasti tunnepitoinen, tapahtuma, jonka seurauksena he joko kokevat jatkuvaa syyllisyyttä ja masennusta tai muuntuvat raivokkaan hyökkääviksi entistä hengellistä kotiaan vastaan.
VENÄJÄN VALLANKUMOUKSEN seuraukset juutalaisille olivat kaikin tavoin mitattuina hirvittävät. He olivat uskoneet muutoksen tuomaan hyväksymiseen venäläiseen yhteiskuntaan. Venäjän valkoisten armeijat samaistivat juutalaiset bolsevikkeihin ja teurastivat heitä kaikkialla. Satoja juutalaisia yhteisöjä tuhottiin Ukrainassa ja Venäjällä, juutalaisia tapettiin arvioiden mukaan 70 000, sama toistui muissa Itä Euroopan maissa, joihin vallankumous levisi. Erikoisen verisinä niitä esiintyi Puolassa ja Unkarissa Bela Kunin hallituksen kaaduttua, samoin Romaniassa. Kaikissa näissä maissa oli juutalaisuudestaan luopuneet juutalaiset olleet luomassa kommunistisia puolueita, ja usein myös johtivat niitä. Nyt heidän omat veriveljensä, viattomat työläiset ja maanviljelijät joutuivat heidän vuokseen alttiiksi tuhoisille massamurhille.
Venäjällä Kerenskin hallituksen aikana ja muissakin Itä Euroopan maissa juutalaiset saivat
hetkeksi etuisuuksia, jotka nostivat toivoa paremmista ajoista. Leninin innoittamana Kansan komissaarien komitea oli antanut asetuksen anti-semitismin hävittämiseksi v.1918,
mutta Leninin “putsch” muutti kaiken. Siinä hän hyökkäsi rajusti kaikkia “kansan ja vallankumouksen vihollisia” vastaan. Juutalaiset kauppiaat olivat yksi tällainen ryhmä.
Juutalaisia ei-juutalaisia oli kaikkialla: bolsevistipuolueessa, salaisessa poliisissa, ryhmissä, jotka riistivät väkisten ruokatarpeita manviljelijöiltä. Venäläiset varoittelivat, että jos
nämä ryhmät tunkeutuvat kirkkoihin, he tappavat kaikki juutalaiset. Heitä vastaan hyökkäiltiin joka tapauksessa kaduilla. Ovet olivat sulkeutumassa myös maasta pakenevilta. Eniten juutalaiset kuitenkin pelkäsivät hallituksen tulevia toimia, eikä syyttä.
ELOKUUSSA 1919 kaikki juutalaiset yhteisöt mitätöitiin, niiden omaisuus takavarikoitiin ja valtaosa synagoogista suljettiin. Heprean opiskelu kiellettiin, hepreankieliset painotuotteet kiellettiin. Yiddishin kielinen kulttuuri ja painatus sallittiin tarkan valvonnan alaisena. Tätä valvomaan kehiteltiin erikoiset yksiköt, joita johtivat juutalaisuudesta kääntyneet. Juutalaisten sosiaalinen yhteisö Bund hajoitettiin.
Venäjän siionistinen liike oli seuraava kohde. Sillä oli 300 000 jäsentä ja 1200 haaraosastoa. Niiden toimistot suljettiin, omaisuus takavarikoitiin ja henkilöstö vangittiin.
HUHTIKUUSSA 1920 Venäjän Siionistinen kongressi hajoitettiin Chekan, salaisen poliisin, toimesta. Ratsiaa johti juutalainen nainen. Osa osanottajista vangittiin. Liikkeen aktiivijäseniä ja kannattajia vietiin keskitysleireille tuhansittain.
ESIMERKKI juutalaisista, jotka halusivat kieltää juutalaisuutensa, on kirjailija Isaac Babel
(1894-1940). Hänkin oli syntyisin Odessasta, jossa hänen isällään oli kauppa. Häntä lienee
kannustanut toisenlaiseen elämään hänen yhdeksänvuotiaana näkemänsä tapaus, jossa hänen isänsä rukoili polvillaan kasakkaupseerin edessä. Nuori Isaac halusi olla voimakas, omata ja käyttää valtaa, myös väkivaltaa, kuten Trotsky. Hän taisteli tsaarin armeijassa, liittyi Chekaan, salaiseen poliisiin, osallistuen ryöstelypartioihin, hän taisteli kenraali Budennun kasakoiden joukoissa. Hänen teoksensa “Punainen ratsuväki” vuodelta 1926 kuvaa näitä aikoja. Hän kuitenkin sai taistella katkerimmat taistelunsa omantuntonsa kanssa; hän sanoikin:”olen mies silmälasit nenällä ja syksy sydämessä”. Hän joutui epäsuosioon, koska hänellä oli vääränlaisia tuttavia: epäsuosioon joutuneen NKDV-päällikön Nicholai Yezhovin vaimo. Hänet luultavasti ammuttiin v.1940.
JUUTALAISIA on kautta maailman sivun syytetty kansainvälisestä salaliitosta. Väitettiin, että vaikka he virallisesti luopuisivat uskostaankin, he kuitenkin pitävät yhteyttä keskenään.
Marx oli kirjoitelmissaan perustanut teorioitaan näille väitteille, ja oli tietenkin aivan
luonnollista, että niitä edelleen eläteltiin ja suosittiin myös Venäjän kommunistisessa
puolueessa. Tämä teki kaikki juutalaissyntyiset puolueen jäsenet epäilyttäviksi.
Tsaarin salainen poliisi Okhrana oli jo ominut ne ja epäilyksiä lujitti edelleen Napoleon I:n
kutsu juutalaisen Sanhedrinin kokoontumiseksi Pariisiin.
VUODEN 1890 tienoilla eräs Okhranan Pariisin agenteista sai tehtäväkseen hankkia dokumentti, jota voitaisiin käyttää todisteena tsaari Nicholai II:lle juutalaisten kansainvälisestä uhkasta imperiumille. Agentti väärensi Maurice Jolyn laatimaa lentolehtistä vuodelta 1864, jossa tämä toi esille keisari Napoleon III:n pyrkimyksiä maailmanvaltaan. Alkuperäisessä lentolehtisessä ei ollut ollenkaan mainintaa juutalaisista, mutta agentti muutti tekstiä siten, että siinä keisarin sijaan kerrottiin juutalaisten Vanhinten salaisesta kokouksesta, jossa nämä totesivat olevansa lähellä tavoitettaan. Näin sai alkunsa Siionin Vanhinten Protokollat (Protocols of the Elders of Zion). Väärennystä yritettiin levittää jo tsaari Nicholai II:n aikana, mutta huonolla menestyksellä. Vasta Bolsevikkien voiton myötä Venäjällä v.1917 se levisi
maailman tietoisuuteen. Sitä tutkittiin ja käytettiin Englannin poliittisissa piireissä, samoin
Ranskassa jo esim. Dreyfus-oikeudenkäynnin aikoihin. Sitä käytetään tänä päivänä Israelille vihamielisissä maissa yhtenä todisteena juutalaisten väitetyistä salaliittoaikeista.
Englannissa mielipiteet Protokollan aitoudesta heittivät laidasta laitaan, siellä todettiin, että jopa 95 % ajan bolsevikkihallituksista oli juutalaisia. Heitettiin retorinen kysymys: olemmeko tulleet aikaan “Pax Judaica”. Ranskassa mielipiteet olivat sen aitouden kannalla.
Yhdysvalloissa se sai aikaan bolsevikki-hysterian leviämisen, joka puolestaan aiheutti rajoituksia maahan muuttajien lukumäärään, säädettiin Quota Act vuonna 1921. Se lopetti juutalaisten massamuuton maahan. Vuosien 1933-1941 välisenä aikana juutalaiset onnistuivat kuitenkin saamaan 157 000 Saksan juutalaista Yhdysvaltoihin, joka oli sama määrä kuin yhtenä vuonna 1906. Myös ääriliike Ku-Klux Klan eli uutta kukoistuskauttaan, se katsoi tehtäväkseen kontrolloida vähemmistöjä Yhdysvalloissa, myös juutalaisia.
VENÄJÄLLÄ juutalaisia oli ollut kaikkien elinten johtoportaissa; nyt puolueen periaatteena oli eliminoida heidät kaikista tärkeistä paikoista ja viroista, ja tämä suuntaus voimistui Stalinin tultua valtaan vuoden 1920 jälkeen. Juutalaisten valvonta kuului nyt salaiselle poliisille.
Venäjän kommunistisen hallituksen politiikkana oli taistella kaikkia uskontoja vastaan.
Kirkkoja ja luostareita ryöstettiin ja pappeja ja munkkeja vangittiin. Tyhjilleen jääneet
rakennukset joko otettiin armeijan tai muun hallituksen laitoksen käyttöön, tai ne jätettiin autioiksi rappeutumaan, jolloin paikalliset asukkaat ryöstelivät niistä rakennustarvikkeita omaan käyttöönsä.
Venäjällä yleistyi salainen urkkimisjärjestelmä, jokainen vakoili toistaan, jopa pienten koululasten kertomuksia kotikeskusteluista käytettiin syytöksissä puolueen ja kansan viholllisuudesta. Koputukset aamuyöstä kahden ja viiden välillä, jolloin ihmisen valppaus on heikoin, olivat jokaisen pelkona. Määrätyistä asioista oli parempi olla puhumatta. Kirjailija Isaac Babel esittikin asian näin: “Kunnioitan lukijoitani niin paljon, että olen mieluummin hiljaa”.
Sodan aikana 1914-1917 juutalaiset tervehtivät ilolla saksalaisten sotilaiden tuloa.
Mutta Venäjän armeija piiritti juutalaisten asuma-alueita ja hääti asukkaat Siperiaan.

ENGLANNISSA käytiin kokonaan toisenlainen taistelu. Chaim Weizmann (1874-1952) oli syntyisin Puolasta, jossa hänen isänsä oli pikkukaupungin puukauppias ja välittäjä.
Hän aloitti koulunkäyntinsä Puolassa. Hän taisteli muiden juutalaislasten tavoin oppilaspaikasta, joita oli vähän. Hän pääsi Berlinin Potytechnik-korkeakouluun, aineenaan kemia. Hän sai kemian tohtorinarvon Freiburgin yliopistossa Sveitsissä v.1899. Hän muutti Englantiin, jossa hän sai kansalaisoikeudet v.1910. Siellä hän tutustui C.P. Scottiin, joka oli
Manchester Guardian-lehden toimittaja. Hänen kauttaan hän pääsi tutustumaan egnlantilaisiin poliitikoihin, joilla tuli olemaan ratkaisevan tärkeä vaikutus hänen myöhempään toimintaansa. Heitä olivat Arthur Balfour, Winston Churchill ja Herbert Samuel, jotka osoittautuivat yllättävän myönteisiksi Siionismin asialle. He olivat Englannin parlamentin jäseniä ja olivat keskeisiä henkilöitä Weizmannin oman uran kannalta, koska he puolestaan tunsivat Englannin korkeinta johtoa.
SODAN AIKANA Weizmann oli Englannin Sota Toimiston (War Office) palveluksessa. Hän työskenteli siellä kehitellen asetonia, jota käytetään savuttoman ruudin valmistuksessa. Asetonin keksimisellä oli suuri merkitys Englannin aseteollisuudelle sodan aikana. Samuelin ensimmäinen serkku Edwin Montagu oli pahin anti-Sionisti. Hän oli Englannin Intian asiain sihteeri; ja juutalaista sukua.
Lordi Walter Rothschild, joka oli Englannin juutalaisyhteisön johtaja, laati yhdessä Englannin ulkoministeriön kanssa sekä Weizmannin ja muiden avustamina kirjelmän, jonka Balfourin tuli esittää hallituksen vahvistettavaksi. Sen mukaan Palestiinan maasta kokonaisuudessaan tuli muodostaa juutalaisten kansallinen koti; se salli juutalaisten rajoittamattoman maahanmuuton; sen mukaan juutalaisilla oli sisäinen itsehallinto.
KIRJELMÄ esitettiin Balfourille heinäkuun 18. pnä 1917. Juutalaisten anti-Sionistien – Weizmann uskoi, että Montagu oli heistä eniten vastaan – vastustuksen takia se käsiteltiin ja hyväksyttiin hallituksessa vasta 31. lokakuuta 1917- täysin vesitetyssä muodossa.
Hyväksytyn julistuksen mukaan siinä ei esitetty Palestiinaa juutalaisten kansallisena kotina;
se ei esittänyt rajoittamatonta maahanmuuttoa Palestiinaan; se tähdensi maassa asuvien ei-
juutalaisten yhteisöjen-ennenkaikkea arabien- oikeuksia. Balfourin julistuksen tarkoituksellisen epätäsmällinen sanamuoto antoi Englannin hallitusten ja virkamiesten myöhemmille toimille sopivan verukkeen tulkita sitä omien usein raivokkaan anti-semitisten tavoitteittensa mukaan. Aluksi sen julkistaminen kiellettiin Palestiinassa Kairon englantilaisen pääkomissaarin toimesta.
Sen ansiosta, juutalaisten jarrutuksen vuoksi, sadattuhannet juutalaiset nääntyivät natsien kuolemanleireillä.
LONTOOSSA JAETTIIN Palestiinaa, vaikka se oli edelleen Turkin hallinnassa. Turkissa oli tapahtunut Nuorten Turkkilaisten tekemä veretön vallankumous v.1908, jossa sulttaani Abdul Hamid II joutui palauttamaan Turkin v.1876 hyväksytyn mutta toteutumattoman valtiosäännön. Sen mukaan maahan tuli valittu parlamentti, hallitus ja vapaa lehdistö.
Turkki oli kuitenkin heikko, jota monet siihen kuuluneet maat käyttivät hyväkseen irrottautuen sen vallasta. Ensimmäisessä maailmansodassa Turkki liittoutui Saksan kanssa.
Vuosi 1917 oli monin tavoin merkittävä, silloin oli Venäjän vallankumous, Balfour julistus
julkaistiin marraskuun 2. p:nä, ja joulukuussa (toisen lähteen mukaan lokakuussa) sinä vuonna kenraali Edmund Allenby valloitti Jerusalemin. Englantilaiset olivat valloittaneet Egyptin, turvaten näin Suezin kanavan liikenteen (ensimmäinen laiva kulki Suezilla 1869), sekä Mesopotamian. Samaan aikaan englantilainen eversti T. E. Lawrence innoitti arabit kapinoimaan Turkin valtaa vastaan, vapauttaen Mekan ja Medinan sekä perustaen kuningaskunnan nimeltä Hejaz Punaisen Meren itärannoille.
JUUTALAISET nousivat monella alalla huipulle, kun he joutuivat kääntymään ulospäin omasta juutalaisuudestaan, joko pakkokääntymysten, rauhallisen assimilaation tai emansipaation kautta. He olivat erikoisen menestyviä politiikan ja diplomatian alalla. Maailmankansalaisina he edustivat monien kansojen kulttuuriperintöä ja hallitsivat useita kieliä. Englannin kuuluisimpia pääministereitä on Benjamin Disraeli (1804-1881), joka hoiti virkaa kahdesti. Hänen isänsä oli katolisuuteen kääntynyt juutalainen. Hän kirjoitti romaanit Coninsby (1840)ja Tancred (1850), joka kertoo herttuan pojasta, joka menee Palestiinaan tutkimaan aasialaista ongelmaa, teema, jota Disraeli myöhemminkin kehitteli. Hänen näkemyksensä juutalaisista ylivertaisena rotuna oikean johdon alaisena edusti ja ehkä edustaa vieläkin monen juutalaisen näkemystä.
OLISI VARMAAN SYYTÄ palauttaa mieleen se, miten Israelin Jumala jo erämaavaelluksen aikana varoitti kansaansa:

”Älä ajattele sydämessäsi:
Oma voimani ja oikean käteni väkevyys on hankkinut minulle
tämän rikkauden, vaan muista,
että Herra, sinun Jumalasi, antaa sinulle voiman hankkia rikkautta
pitääkseen liittonsa, jonka Hän valalla vannoen
teki sinun isiesi kanssa,
niinkuin tähän päivään saakka on tapahtunut.”
(5 Ms 8:17-18.)

POHJOISMAISSA juutalaisten oikeudet etenivät seuravasti:
Kansalaisoikeudet myönnettiin maassa asuville juutalaisille Tanskassa v. 1849, Norjassa v. 1851, Ruotsissa v. 1870. Vuonna 1860 Ruotsissa säädettiin laki, joka salli juutalaisten asettua mihin tahansa maassa. Kirkolliset virat ja valtioneuvoston jäsenyys oli heiltä kielletty.
Kun Suomi liitettiin Venäjään v. 1809, Ruotsin lait jäivät Suomessa voimaan.
Suomessa kumottiin juutalaisten maahanasettumiskielto v. 1862, uusittuna v. 1888.
Vuoden 1858 jälkeen muutti maahan juutalaisia, joilla oli Venäjän kansalaisuus. Heitä
muutti silloin Viipuriin, Helsinkiin ja Turkuun. Vuonna 1917 tuli Venäjällä voimaan
oikeudellinen yhdenvertaisuus kansalaisten kesken. Vuoden 1918 maahanmuuttolaki
koski myös juutalaisia.
Vuosina 1892-1900 toimi Helsingissä juutalainen koulu. Vuonna 1918 aloitti toimintansa
Helsingin juutalainen yhteiskoulu; vuodesta 1941 lähtien suomenkielisenä.
Helsinkiin rakennettiin synagooga v. 1906, Turkuun v. 1912.