ISRAEL VALITTUNI III

E N S I V U O N N A J E R U S A L E M I S S A.

Ha´shana ha´bah be Jerushalaim ( Ensi vuonna Jerusalemissa). Erotessaan juutalaiset käyt-
tivät tätä sanontaa. Samoin kuin shalom (Rauha), jota myös käytetään tervehdittäessä,
se on eräänlainen siunaus. Shalom, rauha, tarkoittaa: olkoon rauha, onni ja terveys sinulla ja sinun kodillasi.
EMANSIPAATION, valistusajan ja 1700-1850 lukujen välillä vallinneen romantiikan aikoina nämä perinteiset toivotukset alkoivat jäädä pois käytöstä, kuten muutkin juutalaisuuteen liittyvät tavat ja tottumukset. Noiden aikojen juutalaiset halusivat kaikessa sulautua siihen yhteiskuntaan, missä he asuivat. Saksan juutalaiset halusivat olla ensi luokan saksalaisia, Ranskan juutalaiset ensi luokan ranskalaisia, Englannin englantilaisia, Italian italialaisia.
USEIMMAT sentään halusivat pitää juutalaiset juurensa, vaikkakin reformoidussa muodossa.
He pyrkivät vaikenemaan juutalaisuudestaan, tai jopa salaamaan sen. Itä Euroopan maissa,
Venäjällä, Puolassa, Ukrainassa, Liettuassa, oli sama tendenssi, mutta siellä heitä ei huo-
littu mukaan yhteiskuntaan. Sekä paikallinen väestö että hallitukset osoittivat mitä räi-
keimmin, etteivät juutalaiset olleet tervetulleita ja hyväksyttyjä heidän yhteyteensä.
Erityisesti länsimaissa juutalaiset osoittivatkin kyvykkyytensä lähes kaikilla aloilla: tieteissä, taiteissa, kulttuurin alalla, taloudessa, politiikassa, diplomatiassa, jopa armeijan piirissä.
SENTÄHDEN yllättäen ja usein raivokkaina puhjenneet vainot ja juutalaisvastaiset mellakat erityisesti Saksassa ja Ranskassa olivat täysin käsittämättömiä; juutalaisen oli vaikea ja lähes mahdoton ymmärtää, miksi häntä ei hyväksytty yhteiskunnan jäseneksi siinä missä muutkin kansalaiset. Tätä samaa kyselivät vielä Hitlerin vainojen alla monet yliopistojen professorit, lääkärit, muusikot, taiteilijat. He olivat juurtuneet siihen yhteiskuntaan, he olivat olleet arvostettuja ja antaneet kaikkensa sen yhteiskunnan kehittämiseen.
ENGLANNISSA juutalaisvastaisuus ei koskaan saanut sellaisia mittasuhteita kuin mannermaalla. Tämä lienee osaltaltaan johtunut siitä, että juutalaisväestö oli siellä aina
varsin vähäinen muuhun väestöön verrattuna. Kun 1900-luvun alussa “Zionin Vanhinten
Protokollat” levisi Englannissa se herätti melkoista rauhattomuutta, erikoisesti lehdistön sille antaman huomion vuoksi. Vuonna 1921 The Timesin julkaisema artikkelisarja, jossa Protokollat osoitettiin väärennökseksi, selvensi ja rauhoitti ilmapiiriä. Samoihin aikoihin ilmestyi lehtiartikkeleita, joissa esitettiin toivomus juutalaisten kansallisen kodin perustamiseksi Palestiinaan (London Globe 1839). Vaikka Englannilla lienee ollut kansallisia intressejä saada ystävällismielinen kansa Lähi-Itään Turkin ja arabimaiden välille, syvälle juurtunut uskonnollinen vakaumus ja näkemys juutalaisen kansalliskodin
perustamisen tarpeellisuudesta ja jopa velvollisuudesta on varmaankin leimannut monen englantilaisen politikon ja johtajan henkilökohtaisia toimia. Täten lienee ymmärrettävissä esim. Damaskon konsulin Henry Churchillin lämmin kannatus ajatukselle.

JOKA TAPAUKSESSA Siionismi ei saanut Länsi Euroopan maissa kovin innostunutta vastaanottoa, juutalaiset olivat kiinnostuneita mutta haluttomia käytännön ratkaisuihin.
Varmaan rabbien varovaisen kielteinen suhtautuminen myös osaltaan vaikutti heidän
päätöksiinsä. Jotkut orthodoksirabbit esittivät paljon pitemmälle meneviä arvioita; joku sanoi Siionismin olevan pahempi kuin valemessias, se oli uusi saatanallinen uskonto. Kun Herzl vieraili Israelissa, paikallinen orthodoksirabbi Jerusalemissa sanoi pahan tulleen maahan Herzlin mukana.
ITÄ EUROOPAN maissa jatkuvat prognomit pakottivat heidät käytännön toimiin. Heidän aloittamaansa toimintaa Siionismissa onkin nimitetty Käytännön Siionismiksi erotukseksi
Herzlin ajan Poliittisesta Siionismista, tai Hengellisestä (Henkisestä) Siionismista, jota edusti kirjailija Ahad Ha´am 1906; neljäntenä muotona erotetaan Synteettinen Siionismi, joka pyrki yhdistämään Käytännöllisen ja Hengellisen Siionismin, myös diasporassa (1906-1914). Mutta mikä oli Siionin, Israelin, Luvatun Maan tilanne?
”Samoin kuin Hän huusi, mutta he eivät kuulleet,
samoin he huutavat, mutta Minä en kuule, sanoo Herra Sebaot.
Ja Minä myrskynä karkoitan heidät kaikkien pakanakansojen sekaan,
joita he eivät tunne, ja maa jää heidän jälkeensä autioksi menijöistä ja
tulijoista. Ihanan maan he tekevät autioksi.”
Sak.7:13-14.
PALESTIINA, tai Israel, kuten juutalaiset maata edelleen kutsuivat, oli ristiretkien sotien ja hävitysten jäljiltä vuosisatojen ajan autio ja asujaton. Muutamat tuhannet asukkaat olivat
keskittyneet harvoihin kaupunkeihin, Safediin, Jerusalemiin, Hebroniin ja Nablusiin.
Lampaitaan ja vuohiaan paimentavia beduiiniheimoja liikkui maaseudulla laitumia etsiskellen. He myöskin hyökkäilivät niiden harvojen maanviljelijöiden kimppuun, jotka uskalsivat yrittää vallata maata viljelyksille. Sen tulivat kokemaan myös ensimmäiset maa-
hanmuuttajat, settlerit, 1800-luvulla.
RISTIRETKIEN jälkeen Palestiina oli edelleen muslimien hallussa.
Heidän käsityksensä juutalaisista on mielenkiintoinen:
Allah kirosi juutalaiset iäksi heidän epäuskonsa tähden, ja siksi, että he tahallisesti ja tietoisesti ovat hyljänneet Koranin viimeisenä ilmoituksena.
He ovat pahantekijöitä, jotka rakastavat tätä maailmaa enemmän kuin pakanat.
He ovat Allahin ja kaikkien Hänen enkeleittensä ja lähettiensä Gabrielin ja Mikaelin vihollisia. He palvovat rabbejaan, jotka hyljeksivät pyhiä kirjoituksia, ovat pahojen henkien
vaikutuksen alaisia ja opettavat seuraajilleen taikuutta ja noituutta. Muhamettilainen ei voi
olla juutalaisten (eikä kristittyjen) ystävä, koska heillä on korruptoiva vaikutus.

MUHAMETTILAISILLA ei ollut yhtenäistä lainsäädäntöä, jolla suhteet vääräuskoisten hallintoon olisi järjestetty, vaan hallitsijat saivat hetkellisten mieltymystensä ja tuntemustensa mukaan määrätä, miten heitä tuli kohdella.
Vääräuskoisen (infidel) kanssa voi tehdä sopimuksen (dhimma), mutta se on täysin yksipuolinen eikä sen sanamuoto sido muslimia. Hän voi rikkoa sen yksipuolisesti. Pales-
tiinalaisjohtaja Jasser Arafat viittasi tähän puhuessaan Etelä Afrikassa sopimuksestaan
Israelin kanssa. Dhimma-sopimus on vain taktinen ase jatkuvassa taistelussa vääräuskoisia
vastaan. Taistelu (jihad, pyhä sota) on jatkuva koko maailman saattamiseksi kuuliaiseksi Allahille ja Koranille. Dhimma sopimus antoi vääräuskoiselle tilapäisen oikeuden elämäänsä ja harjoittaa uskontoaan ja ammattiaan. Islamin valloittamaa maata kutsutaan nimellä dar al-Islam (rauhallinen Islamin maa), valloittamaton maa on dar al-Harb (sodan maa), joka tilapäisesti on vääräuskoisten hallussa.
MUHAMETTILAISILLA oli Palestiinassa maavero (kharaj), sekä tullivero (jizya), joka oli yhdistetty tulli- ja kauppavero.Verot olivat korkeammat ei-muslimeilla, ja niitä voitiin nostaa mielivaltaisesti. Verojen kerääminen annettiin yleensä määräajaksi yksityisille
tarjousten perusteella.
Kaikenlainen poliittinen toiminta oli kielletty ja rikkojia rangaistiin yleensä kuolemalla.
Maata ei saanut myydä ei-muhamettilaisille, ei edes maassa syntyneille.
TURKKILAISET ottomanit valloittivat Palestiinan v. 1516. Koska he olivat muslimeja, hallinto ei paljonkaan muuttunut, paitsi että sen keskus sijaitsi nyt Istanbulissa Damaskon tai Kairon sijaan. Turkin hallitsijana oli silloin Selim I Julma (1512-1520), joka valloitti myös Persian ja Egyptin. Hän omaksui itselleen kalifin arvonimen sulttaanin sijaan. Palestiinassa oli silloin kolmisenkymmentä juutalaista yhteisöä, suurimmat Jerusalemissa ja Safedissa.
Seuraavan hallitsijan Suliman II Suuren (1520-1566) aika oli Turkin kukoistuksen ja suuruuden aikaa. Hän rakennutti itselleen mahtavan laivaston Pohjois Afrikan barbareskien avulla, valtasi Unkarin ja piiritti Wienin kaupunkia v.1529, pystymättä kuitenkaan sitä valtaamaan. Hän rakennutti Jerusalemin Vanhan Kaupungin muureja. Hänen aikanaan rabbi Joseph Nazi sai pystyttää semi-autonomisen alueen Tiberiaaseen ja sitä ympäröiville alueille aina Jerusalemiin ja Safediin asti. Hänellä oli oikeus kerätä veroja ja pitää pientä
hovia hallitsijoiden tapaan. Hän seuraajineen oli Portugalista karkotettuja juutalaisia, ja hän yritti rohkaista muitakin muuttaman maahan. Hän perusti tekstiilitehtaan Tiberiaaseen. Hänen yrityksensä kuivui kuitenkin tyhjiin seuraavien Turkin hallitsijoiden toimesta, jotka
olivat anti-juutalaisia. Selim II Juopon (1566-1574) aikana Turkin mahti alkoi horjua. Espanja voitti Turkin merivoimat Lepanton meritaistelussa v.1571. Murad III (1574-1603)
oli julma juutalaisvihaaja. Seuraava hallitsija Ahmed I (1603-1617) menetti Persian v.1612.
Muhammed IV (1648-1687) valittiin kalifiksi alaikäisenä janitsaarien toimesta, jotka olivat syösseet vallasta Ibrahimin (1640-1648). Muhammedin aikana oli rajuja mellakoita v.1660 Safedissa, jossa murhattiin historian tietojen mukaan 20 000 juutalaista. Vuonna 1775 oli
mellakoita Hebronissa ja Safedissa uudelleen v.1799 Selim III:n (1789-1807) aikana. Selim
kohteli pahoin ranskalaisia Akressa, jonka seurauksena Napoleon piiritti kaupunkia pysty-
mättä kuitenkaan valloittamaan sitä. Selim III sai surmansa janitsaarien kapinassa. NAPOLEON oli luvannut palauttaa Jerusalemin juutalaisten hallintaan. Hän oli valloittanut
Palestiinan rannikkokaupungin Jaffan. Hän joutui vetäytymään sieltä Egyptiin ja takaisin kotimaahansa englantilaisten hävitettyä hänen laivastonsa.
ENGLANTILAISET valloittivat Egyptin v. 1799 asettaen sinne oman myötämielisen hallitsijansa.
Vuonna 1831 Muhammed Ali Egyptin hallitsijana valloitti Palestiinan. Kun Turkki ei suostunut hänen vaatimuksiinsa Syyrian luovuttamiseksi hänelle, hän lähetti poikansa Ibrahimin armeijoineen kohti Istanbulia. Venäläiset kuitenkin pysäyttivät hänet matkalla.
Englantilaisten toimesta Muhammed Ali joutui jättämään Palestiinan v. 1840.
Palestiinassa oli voimakas maanjäristys v. 1837, mikä hävitti Safedia ja Tiberiasta. Puolet Safedin 10 000 juutalaisesta kuoli, Tiberiaassa kolmannes sen 2 500 juutalaisesta asukkaasta.
EGYPTIN lyhyen Palestiinan hallinnon aikana länsimaiset kirkot tulivat maahan, Englannin Kirkko, Kreikkalais Ortodoksinen Kirkko, Kreikkalais-Katolinen Kirkko, Egyptin ja Syyrian Koptit, Armenian Kirkko sekä Rooman Katolinen patriarkaatti v.1847. Kirkot
joutuivat hyväksyttämään toimintansa Turkin viranomaisilla ja heidän vartijansa seurasivat
kirkon johtajia ja työntekijöitä kaikkialle.
LÄNSIVALLAT ja USA avasivat konsulinvirastonsa Jerusalemissa, Englantia edusti vice-konsul W. T. Young vuodesta 1838.
Lähinnä Englannin rohkaisemina juutalaisten väkiluku Jerusalemissa nousi 550:stä
5 500:an vuosien 1827-1839 välisenä aikana.
SIR MOSES MONTEFIORE (1784-1885) irrottautui muista kaikista tehtävistään keskittyäkseen humanitäärisiin toimiinsa vuodesta 1824 lähtien. Hän oli Englannin juutalaisten edustajiston presidentti (Board of Deputies) ja kuningatar Victorian lapsuudenystävä, joka myös aateloi hänet. Hän oli Nathan Rotschildtin lanko naituaan Judith Cohenin.
Montefiore organisoi pääministeri Palmerstonin avustuksella arvovaltaisen juutalaisdelegation, joka elokuussa 1840 tapasi Syyrian hallitsijan Mohammed Alin Aleksandriassa. Tämän tapaamisen ansiosta saatiin Damaskossa vangitut 63 juutalaislasta
vapautetuiksi ja lupaukset siitä, ettei vastaavia rituaalimurha-syytöksiä esitettäisi tulevaisuudessa. Tämä tapaus oli saanut alkunsa kapusiinimunkin ja hänen palvelijansa
murhasta Damaskossa helmikuussa v.1840. Kapusiinit syyttivät murhasta juutalaisia. He saivat turkkilaisen kuvernöörin ja Ranskan konsulin uskomaan rituaalimurha-teoriaan.
JUUTALAISLAPSET oli otettu panttinangeiksi siihen saakka, kunnes vanhemmat tunnustaisivat, minne pääsiäisleipään aiottu veri oli piilotettu. Eläimellisen kidutuksen johdosta kaksi juutalaista kuoli; toisten tunnustaessa olemattomia syyllisiä; yksi kääntyi muslimiksi.
MONTEFIORE oli mukana monissa myöhemmissä juutalaisia kohdanneissa vääryyksissä.
Hänen kustannuksellaan rakennettiin yksi Jerusalemin maastomerkkejä, tuulimylly, jota
käytettiin viljan jauhattamiseen. Hän myöskin rakennutti asuntoja Jerusalemin Vanhan
Kaupungin muurien ulkopuolelle rohkaistakseen liikakansoittunutta kaupunkia levittäytymään ulospäin. Vuoden 1850 tienoilla juutalaiset olivat enemmistönä Jerusalemissa. Montefiore sai myös turkkilaisilta oikeuden ostaa maata Palestiinassa.
VUONNA 1878 ryhmä nuoria juutalaisia Jerusalemista perusti Petah Tikvan settlementin Jaffan pohjoispuolelle. Heidän oli jätettävä yrityksensä kesken malarian ja muiden vaikeuksien vuoksi, mutta he palasivat uusin voimin seuraavana vuonna, tällä kertaa pysyäkseen.
1800-LUVUN loppupuolella on havaittavissa kolme eri suuntausta uskonnollisten juutalaisten parissa. Yksi oli Hasidic-suunta, jonka perustaja oli Ba´al Shem Tov. Toinen oli Musar eli moralismi, joka oli syntynyt Liettuan Orthodoksisten oppineiden (sage) vaikutuksesta. Sitä oli kehitellyt edelleen Israel Salanter (1810-1883) ja sitä opettivat ja levittivät ortodoksiset yeshivoth (opintokeskukset). Kolmas suuntaus oli “Torah ja Sivilisaatio”, jonka perustaja oli Samson Hirsch. Hän opetti, että sekularisointia vastaan on taisteltava sen omin asein, eli hänen omin sanoin :” Aikakausi on nostettava Toran tasolle, eikä Toraa laskettava aikakauden tasolle”. Hänen omat lapsensa ja lapsenlapsensa olivat perustamassa Agudath Israel liikettä. Heidän pyrkimyksensä oli luoda yleinen Torah-organisatio taistelemaan maallistumista vastaan. Heidän suuri huolensa oli se, että Venäjän pogromin uhrien hyväksi kerätyt varat olivat joutuneet maallistuneiden juutalaisten käsiin, jotka hyljeksivät uskonnollisia.
KAIKKI KOLME suuntausta olivat jyrkästi Zionismin vastaisia, jopa siinä määrin, että saget eivät voineet mennä pyhiinvaellusmatkalle Palestiinaan, koska se voitiin ymmärtää Zionismin suosimiseksi. Olihan heidän joukossaan niitäkin, jotka katsoivat kansallisia aatteita voivan hyödyntää Toran opiskelun ja seuraamisen hyväksi. Tällainen oli rabbi Abraham Isaac Kook (1865-1935), joka zionistien tuella valittiin Jerusalemin Päärabbiksi.
Venäjän vuoden 1881 pogromien seurauksena alkoi Itä Euroopan juutalaisten parissa
aktiivinen toiminta Palestiinaan muuttamiseksi. Perustettiin erilaisia yhteisöjä ja ryhmiä
aatetta toteuttamaan.
ERÄS AKTIIVISIMPIA oli Kharkovin yläasteen ja yliopiston opiskelijoiden
muodostama yhteisö Bilu. Nimi perustuu Jesajan kirjan 2:5 sanoihin: “Jaakobin heimo tulkaa, vaeltakaamme Herran valkeudessa”. Kolmensadan jäsenen parista satakunta lähti
Odessaan, heistä neljäkymmentä pääsi Konstantinopoliin pyytämään virallista lupaa “firman” Palestiinaan pääsemiseksi. Lopulta vain kuusitoista tuli perille Palestiinaan.
TÄSTÄ LASKETAAN ensimmäisen aliyan (maahanmuuttoliikkeen) alkaneen. Heidän tarkoituksensa oli perustaa sosialistinen työleiri kibbutzi-liikkeen periaatteille. Heidän
innostuksensa oli moninkertainen heidän taitoihinsa verraten. He eivät tienneet mitään
maanviljelyksestä, eivät kasveista, sopivista kylvö- tai korjuuajoista. Heillä ei ollut tietoa
ilmaston rajuudesta, heillä ei ollut rahaa ostaa maata, jos se oli edes mahdollista, ei työvälineitä eikä siemeniä. Aluksi he menivät työhön Mikve Israelin matalouskoululle.
JERUSALEMIN orthodoksi-juutalaiset olivat kaikkea muuta kuin innostuneita uusien settlerien saapumisesta maahan useastakin syystä: he pitivät Venäjän juutalaisia vaarallisina anarkisteinä; he pelkäsivät heidän vievän ulkomailta tulevia lahjoituksia ja näin pienentävän heidän omaa osuuttaan; lisäksi he katselivat kauhulla heidän vapaata ja rentoa elämäntapaansa, nuoret naiset ja miehet jopa tanssivat yhdessä. Ortodoksit menivät vihassaan niin pitkälle, että he tekivät ilmiantoja heistä Turkin viranomaisille. Viranomaiset asettivat kaikenlaisia rajoituksia uusille muuttajille, ja v.1893 Turkin hallitus kielsi Venäjän juutalaisten maahanmuuton ja maanoston kokonaan. Sitä kuitenkin kierrettiin sopivilla lahjuksilla ja ostamalla maata länsijuutalaisten nimiin, mikä oli rajoitetusti sallittua.
Olosuhteet uusissa maanviljelys-yhteisöissä olivat karut, jopa kauheat. Ostetut maat olivat yleensä joutomaita, soisia ja kivisiä, joita arabit eivät olleet pitäneet sopivina hyödynnettäviksi. Hinnat nousivat kuitenkin koko ajan, jotkut lahjoittajat valittivatkin, että heidän oli peitettävä koko maa kullalla.
UUSIA JUUTALAISIA tuli kuitenkin maahan ja uusia yhteisöjä perustettiin: Zikhron Ya´akov Haifan eteläpuolelle, Rosh Pinna Romanian juutalaisten toimesta, v.1883 Yessod Hama´ala ja v.1884 Mishmar Hayarden, molemmat Galileassa.
Muita asutuksia ennen vuosisadan vaihtumista olivat Rehovot (1890), Moza ja Hadera (1891), Metulla ja Har Tuv (1896).
VENÄJÄLLÄ pyrittiin saamaan yhteinen johto Siionin Rakastajille (Lovers of Zion). Kokous kutsuttiin Kattowiceen, Ylä-Sleesiaan v.1884, jossa perustettiin yhteinen johtoporras, presidentiksi valittiin Pinsker. Alakomiteat perustettiin Warsovaan ja Odessaan, joista jälkimmäinen toimi ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka. Tämä organisatio oli kuitenkin enemmän sympaattinen ja symbolinen, sen keräämät rahavaratkin olivat minimaaliset. Parikymmentätuhatta pakolaista lähti Venäjältä v.1881-1882, mutta vain
muutama sata meni Palestiinaan. Lisäksi sisäiset riidat imivät vähäisiä voimavaroja.
Muutama uusi yhteisö perustettiin: Mutessariflik Jerusalemin liepeillä, sekä Nablusin ja
Acren tienoilla. Ilman juutalaisten filantrooppien, joista merkittävin oli baron Edmond de Rothschild, apua monet juutalaisyhteisöt olisivat menehtyneet. Jotkut maahanmuuttaneet
joutuivatkin lähtemään maasta uuvuttuaan loputtomiin vastuksiin ja sairauksiin. Lisäksi
jotkut joutuivat lähes heitteille Jerusalemin ortdoksien kieltäydyttyä auttamasta heitä.
Kaikkiaan vuosisadan lopulla Palestiinassa oli kaksikymmentäyksi maanviljelys- yhdyskuntaa, joissa oli 4500 asukasta.
ALUKSI yhteisöjen asukkaat valittivat Rothschildin agenttien puuttumista kaikkeen, mutta vähitellen se hyväksyttiin asiaan kuuluvana. Se samalla tappoi kaiken oma-aloitteisuuden, ja kaikki ongelmat välitettiin heti pääkonttoriin Pariisiin. Kolmessa vuosikymmenessä pahimmat ongelmat oli voitettu, ja entisistä työläisistä tuli nyt maapalastensa omistajia.
HE PALKKASIVAT arabeja maatöihin ja heidän lapsensa kävivät koulua Pariisissa. Näihin aikoihin Venäjän 1903-1905 pogromien Palestiinaan ajamien pakolaisten oli vaikea saada työtä, koska juutalais-yhteisöt mieluummin palkkasivat arabi-työvoimaa. Nämä olivat
halvempia ja he tunsivat paikalliset olot ja tavat. Tämä juutalaisten pioneerien työvoima-
politiikka oli kuitenkin luomassa kokonaan uuden ongelman, joka tulisi laukeamaan vasta
tulevaisuudessa: Maahan muutti tuhansittain arabeja, kristittyjä ja muslimeja, ympäröivistä
rabimaista, joissa työttömyys oli jatkuva ongelma.
VENÄJÄN Kishinevissä 6.-8. huhtikuuta 1903 tapahtunut juutalaisiin kohdistunut verilöyly, jossa 50 ihmistä tapettiin, lukemattomia vammautettiin ja naisia raiskattiin, antoi asioille uutta vauhtia. Bialek kirjoitti tapahtumista:”Suuri on suru ja suuri on häpeä, ja kumpi niistä on suurempi, sano sinä oi ihminen. -Makkabealaisten jälkeläiset- he juoksivat kuin hiiret, kätkeytyivät kuin vuodepunkit ja tapettiin kuin koirat missä hyvänsä heidät löydettiin”.
NÄMÄ TAPAHTUMAT synnyttivät juutalaisten itsepuolustusjoukot, ja idea levisi pakolaisten mukana Palestiinaan. Juutalaisilla oli ollut periaatteena olla vastaamatta hallitusten väkivaltaan väkivallalla 1200-luvulta lähtien, ja rabbit olivat tehokkaasti saarnanneet tätä opetusta siitä lähtien. Nyt ensimmäisen kerran juutalainen puolusti itseään ja perhettään.
ZIONIN johtajat yrittivät neuvotella Venäjän johtajien, etenkin sisäministeri Plehven kanssa, mutta ilman tulosta suuren massamuuton aikaansaamiseksi. Plehve totesi: “Jos olisin juutalainen minäkin luultavasti olisin hallituksen vihollinen”. Tätä lausumaa lainasi
eräs aikamme Israelin työväenpuolueen johtava poliitikko (Barak) sanoen:”Jos olisin palestiinalainen ehkä minäkin olisin terroristi”. Lausumaa paheksuttiin laajalti Israelissa.
SIIONISMIN seitsemäs kokous Baslessa v.1905 valitsi David Wolffsohnin (1856-1914) uudeksi presidentiksi; hän hoiti tointa v.1905-1911. Hän yritti neuvotella Turkin viranomaisten kanssa juutalaisten massamuutosta Palestiinaan. Turkki vaati 26 miljoonaa
puntaa lainojensa hoitamiseksi. Wolffsohn tarjosi 2 miljoonaa, yhteisöltä, jonka oma vuosibudjetti oli 4000 puntaa. Neuvottelujen pitkittyessä Nuorturkkilaiset syöksivät sulttaanin vallasta. Jotkut juutalaiset tervehtivät innolla muutoksista Turkissa. He kuvittelivat mahdollisuuksiensa paranevan. Uudet hallitsijat olivat kuitenkin jos mahdollista vielä haluttomampia luopumaan osastakaan Turkin maata. Maaliskuussa 1909 tuli uusi vallankumous. Kesäkuussa 1909 neuvoteltiin uusien hallitsijoiden kanssa, mutta keskustelut suurvisiiri Husain Hilmi Pashan kanssa vain vahvistivat aiempia rajoituksia maahanmuuttoon Palestiinaan. Neuvottelut raukesivat pariksi vuodeksi.
TURKIN JA ITALIAN välinen sota 1911 sai aikaan osittaisen maahanmuuttokiellon purkamisen ja samoin helpotti ulkomaalaisten oikeutta ostaa maata. Turkin juutalaiset olivat pahassa välikädessä; heidän sympatiansa olivat Italian puolella, mutta oli viisaampaa myötäillä Turkin hallitusta. Keskusteltiin jopa juutalaisen sotilasosaston kokoamiseksi taistelemaan italialaisia vastaan. Aie onneksi raukesi, mutta juutalaiset pitivät hyvin matalaa profiilia sodan aikana. Sodan aikana Palestiinan ja Istanbulin yhteydet olivat heikot, mikä antoi paikallisille viranomaisille suuremman toimintavapauden.
SIIONISMI näyttää polkeneen paikallaan, mitään suurempia toimia ei saatu aikaan ennen kymmenettä kokousta, joka oli Baselissa elokuussa v.1911. Tässä kokouksessa valittiin
kaksi saksalaista johtamaan liikettä: Tri Hantke ja Prof. Otto Warburg sekä kolme kokenutta zionistiä Venäjältä: Victor Jakobson, Shmaryahu Levin ja Nahum Sokolov.
Siionismia johdettiin nyt Berliinistä.
BALKANIN SOTA 1912-1913 jakoi kovin mielipiteitä liikkeen johdossa, toisten mielestä
myötäiltiin liikaa Turkkia sodan aikana. Lisäksi uudet siirtolat Palestiinassa kasvavine velkoineen olivat jatkuva kiviriippa liiton taloudelle.
Uutta maata kuitenkin saatiin hankituksi, tulevan yliopiston tarpeisiin ostettiin maa-alue
Mount Scopukselta v.1913.
VUONNA 1914 on kirjattu pari positiivista kehitystä: Juutalaisia oli Palestiinassa suhteellisesti enemmän kuin missään muussa maassa, toiseksi heitä työskenteli tuotanto-
aloilla enemmän kuin missään muualla.
MAAN KEHITTÄMISYHTIÖ perustettiin 1908. Sen tehtävänä oli hankkia maata yhdessä Juutalaisen Kansallisrahaston ja JSA:n kanssa, kouluttaa työntekijöitä sekä ohjata heidän
sijoittumistaan maahan. Uutta maata hankittiin Karmelin vuoren rinteiltä ja Jaffan pohjoispuolelta, johon Tel Aviv rakennettiin. Vuonna 1914 Tel Avivissa oli 1500 asukasta. Israelin kansallislaulu Ha-Tikvah (Toivo) sai muotonsa 1800-luvun lopulla. Sen sanat on kirjoittanut runoilija Naphtali Herz Imberg v.1879 Jassyssa, Romaniassa. Se oli tarkoitettu Petah Tikvan perustamisjuhlaan. Samuel Cohen, joka v.1878 asettui asumaan Palestiinaan Rishon le-Zioniin, sävelsi sille melodian. Se perustuu Smetanan Moldovan tunnelmiin. Siinä on havaittu myös Espanjan juutalaista vaikutusta. Vuoden 1939 Siionisti- kokouksessa se otettiin liiton viralliseksi tunnussävelmäksi. Israelin itsenäistyessä vuonna 1948 se valittiin maan kansallislauluksi. Virallisessa kansallislaulussa on kaksi säkeistöä, alkuperäisessä laulussa niitä oli useita.

ISARELIN MAA, Palestiinaksi nimetty, oli kuitenkin vielä 1850-1900 autio ja tyhjä. Siitä on kuvauksia esim. Mark Twainin matkoilta vuodelta 1867. Hänen mukaansa “Palestiina oli puettu säkkipukuun ja tuhkaan- autio ja ruma- Nasareth oli hylätty- kirottu Jerikko rapautuva raunio- Beetlehem ja Bethany köyhyydessään ja häväistyksessään olivat kadottaneet kaiken mikä muistuttaisi niiden muinoin tuntemasta Vapahtajan läsnäolon ylevästä kunniasta.” Samoin Jisreelin tasanko oli tyhjä pysyvistä asutuksista, vain jokunen beduiiniteltta siellä täällä. Eivät juutalaiset maanpaossaankaan (galut) olleet unohtaneet Israelia. Monet kävivät siellä ja useat halusivat tulla haudatuiksi Pyhään Maahan.
MYÖSKIN KRISTILLISISSÄ piireissä myönnettiin Israelin maan merkitys juutalaisille. Rooman kuningas Viktor Emanuel III, joka oli itse käynyt Palestiinassa, totesi v.1903 Herzlille: “Maahan oli jo suuressa määrin juutalainen”. Herzlin valituksiin maahanmuuton rajoituksista kuningas tokaisi: “mitä tyhjää, lahjuksillahan se hoituu”. Paavi Pius X totesi:
“Me emme voi tukea tätä liikettä. Mutta me emme voi estää juutalaisia muuttamasta
Jerusalemiin, mutta emme myöskään voi koskaan siunata sitä”.
1900-luvun alussa Palestiinassa oli puolisen miljoonaa arabia. Vuonna 1914 heitä oli jo
700 000. Juutalaisia on laskettu olleen maassa 1882 n. 23000, vuonna 1914 heitä oli
85 000.
Venäjän 1903-1905 pogromien seurauksena maahan tuli runsaasti pakolaisia, vuoteen
1914 mennessä 100 000, mutta vain puolet heistä jäi loppujen muuttaessa pääasiassa
Yhdysvaltoihin, niiden mukana Imberg, Ha-Tikvan kirjoittaja.
Jaffassa oli 1905 noin 30 000 asukasta, näistä kolmannes juutalaisia. Haifassa ja Acressa oli kummassakin n. 12 000 asukasta. Jerusalemin asukasluku v.1905 oli 60 000, näistä
40 000 juutalaista, loput muslimeja ja kristittyjä.
Maassa pysyvästi asuneiden ohessa uusien juutalaisten siirtolaisten lukumäärä oli n.40 000
vuonna 1914. Näistä vain kolmannes työskenteli maanviljelyksen parissa.
MONET SIIONISTIT esittivät huolensa siitä, että maan arabiväestö lisääntyi samassa suhteessa kuin juutalaisia muutti maahan. Tämä johtui osaltaan heidän suuresta lisääntymisluvustaan, mutta myös siitä, että maahan muutti laillisesti tai laittomasti arabeja ympäröivistä maista.
PALESTIINAN ARABIT olivat kumman hiljaa juutalaisten siirtolaisten määrän lisääntyessä ja maan siirtyessä kasvavassa määrän heidän haltuunsa. Tämä tietenkin johtui pääsiassa siitä, ettei Turkin politiikka sietänyt separatistista politiikkaa. Turkin Nuorturkkilaisten vallan-kaappausten myötä tilanne muuttui nopeasti. Olihan juutalaisia vastaan hyökkäilty vuosien kuluessa, mutta ne olivat pieniä kahakoita. Nyt perustettiin uusia sanomalehtiä ja levitettiin lentolehtisiä, joissa hyökättiin kiivaasti ja avoimesti juutalaista maahanmuuttoa ja maanostoa vastaan. Erikoisesti niissä yritettiin nostaa kristittyjen arabien mielialaa juutalaisia vastaan. Yhä useammat siionistit alkoivat huomata virheensä, etteivät he olleet kiinnittäneet juuri mitään huomiota arabien kansalliseen itsetuntoon. He olivat pitäneet heitä sopivina palvelijoina ja työntekijöinä heidän yrityksissään, mutta ei kansana, jolla oli omia kansallisia tavoitteita.
NYT NÄMÄ uinuneet tavoitteet tulivat esille. Vuonna 1911 perustettiin Al-Fatah, Nuoret Arabit, salainen anti-siionistinen liike. Se toimi ensin Pariisissa Ranskan hallituksen siu-
nauksella, koska se oli myös englantilais-vastainen. Ranskalaisten tuella se myöhemmin
siirtyi Damaskoon.
TOISEN ALYIAN siirtolaiset, nuoret Venäjältä paenneet miehet, perustivat Palestiinaan suojajoukkoja, shomerim, v.1909. Monet heistä olivat olleet mukana suojajoukoissa Venäjällä.
Näistä joukoista Vladimir Jabotinski (1880-1940) muodosti armeijan tapaisia osastoja, joista jotkut taistelivat englantilaisten mukana ensimmäisessä maailmansodassa. Hänellä oli
apunaan Joseph Trumpeldor (1880-1920), joka oli menettänyt toisen kätensä Venäjän ja
Japanin välisessä sodassa.
SIIONISMILIIKKEEN presidentti Wolffsohn lähettämänä Arthur Ruppin (1876-1943) aloitti systemaattisen settlementtityön Israelissa. Hän oli myös Sion liikkeen Palestiinan toimiston johtaja. Pääasiallinen yhteisömuoto oli kibbutzim, kollektiivinen maanviljelysyhteisö, joka perustui vapaaehtoisuuteen. Näitä oli näihin aikoihin yli kaksisataa.Toinen muoto oli moshav ovedim, jossa asukkaat omistivat maapalstansa ja talonsa, mutta yhteisö hoiti markkinoinnin ja muut asiat ulospäin. Kolmas muoto oli moshav shittifi, jossa asukkaat omistivat talonsa, mutta maan omisti yhteisö ja sitä hoidettiin yhteisesti.
HEPREANKIELI oli lähes kuollut jo muinoin pakkosiirtolaisuuden mukana, mikä pakotti juutalaiset opettelemaan isäntämaansa kielen. Persian pakkosiirron jälkeen aramea syrjäytti heprean niin, että pyhiä Kirjoituksia jouduttiin tulkitsemaan kansalle.
ELIEZER BEN-YEHUDA (Perleman; 1858-1922) tunsi elämäntehtäväkseen elvyttää hepreankielen. Hän opiskeli ensin lääketiedettä, mutta tuberkuloosin vuoksi joutui luopumaan siitä antautuen juutalaisuuden palauttamiseen. Hän muutti Israeliin 1881 aloittaen vaimonsa Deborah Jonas kanssa kiireisen työn juutalaisuuden kehittämiseksi, perustaen useita sanomalehtiä ja 1890 Hepreankielen komitean David Yellinin, A. Mazian ja muiden kanssa. Hän puhui vaimonsa kanssa kotona vain hepreaa. Hän taisteli sekä juutalaissiirtolaisia että maan hallintoviranomaisia vastaan vaatiessaan hepreankielen hyväksymistä virallisena kielenä. Hänet ilmiannettiin turkkilaisille, jotka tuomitsivat hänen vankeuteen vuodeksi. Maailmansodan ajan hän oli Yhdysvalloissa, ja palasi Israeliin 1919. Hän keskittyi hepreankielen tutkimiseen ja muodosti tutlkimustensa pohjalta Täydellisen Muinaisen ja Modernin Heprean Sanakirjan. Useiden mielestä hepreankieli uudistui hänen aloitteestaan.

ENSIMMÄISEEN MAAILMANSOTAAN johtaneet laukaukset ammuttiin Sarajevossa, Bosnian pääkaupungissa kesäkuun 28.p:nä 1914. Silloin murhattiin arkkiherttua Francis Ferninand ja hänen vaimonsa. Ferninand oli Itävalta-Unkarin hallitsijan Francis Joseph I:n serkku ja Itävallan kruununperillinen. Jugoslavia ei saanut tilaisuutta täyttää kaikkia Itävallan asettamia ankaria vaatimuksia, vaan Itävalta-Unkari julisti sodan Jugoslavialle.
Heinäkuun 29.p:nä 1914 Itävalta-Unkari pommitti Belgradia, Jugoslavian pääkaupunkia. Ensimmäinen maailmansota oli alkanut.

TURKIN ensimmäiset parlamenttivaalit olivat v.1908. Juutalaiset tutkivat mahdollisuuksia saada oma edustaja parlamenttiin, mutta huomattiin heidän lukunsa olevan liian pieni, ja
Turkin kansalaisuuden ja vaalioikeuden omaavia oli vieläkin vähemmän. Seuraavaksi
tutkittiin mahdollisuutta liittoutua arabien kanssa, mutta tämäkin hanke raukesi. Arabienkin kesken oli myötämielisyyttä, mutta oli myös avointa vastustusta. He lisäksi pelkäsivät
Turkin hallituksen mahdollista paheksumista ja epäluuloa tällaisesta liitosta.
MONET arabikansanedustajat esittivät parlamentissä usein toistuvia syytöksiä juutalaisten
siirtolaisuutta ja maanostoa vastaan. Näiden johdosta viranomaiset lisäsivät rajoituksia.
Seuraavissa vaaleissa juutalaiset harkitsivat vaalien boikotoimista, mutta sen katsottiin
herättävän viranomaisten epäilyjä lojaalisuudesta Turkin hallitusta kohtaan. Yhteistyöstä
arabien kanssa ei lopultakaan saatu mitään konkreettisia tuloksia, ja 1914 alkanut sota
muutti kaiken.
BESSARABIASSA v.1869 syntynyt Hochberg tuli Palestiinaan v.1889. Hän oli yksi Nes Zionan perustajista. Myöhemmin hän muutti Istanbuliin, jossa hän perusti Jeune Turc-nimisen lehden siionistisen liikkeen avustamana. Sen tehtävä oli levittää tietoa Siionismista Istanbulissa. Hochberg havaitsi arabien kesken selvää halukkuutta yhteistyöhön juutalaisten kanssa, ja saman hän huomasi osallistuessaan ensimmäiseen arabikongressiin Pariisissa v.1913. Arabit olivat kuitenkin epäröiviä eivätkä juutalaisetkaan tienneet, mitä heidän tulisi tarjota arabeille, joiden kansallistunto oli heräämässä.
MYÖS TRI RUPPIN painotti yhteistyön merkitystä ja tärkeyttä arabien kanssa väheksymättä kuitenkaan sitä myöskään Turkin hallituksen kanssa. Maanhankinta oli arabien silmissä pahin kompastuskivi yhteistyölle juutalaisten kanssa. Kuitenkin vain vähäinen prosentti maasta hankittiin pienviljelijöiltä. Neljännes maasta hankittiin yhdeltä suuromistajalta (Esdraelon laakso), kristityltä Sursugin arabiperheeltä, joka asui Beirutissa.
ENGLANTILAISET tutkimuskomiteat huomasivat 1920-luvulla, että Palestiinaan oli muodostumassa suuri maattomien luokka, eikä pelkästään juutalaisten toimesta. Sama tendenssi oli havaittavissa muissakin Lähi-Idän maissa, erityisesti Egyptissä.
HARVAT SIIRTOLAISET kuitenkaan haaveilivat itsenäisestä valtiosta, joskaan ei ajatus ollut vieras.Turkkilaiset olivat ehdottoman tarkkoja hallitsemistaan maista. Kaikenlaiset pyrkimykset itsehallintoon tai irtautumiseen emämaasta olivat ehdottomasti tuomittuja ja
viranomaiset puuttuivat kovalla kädellä pienimpäänkin siihen viittaavaan.
RUPPIN oli eräs, joka jaksoi uskoa oman valtion syntyyn. Hänen ajatuksensa oli kaksois-
valtio, mutta vähitellen hän joutui toteamaan, että arabit tarjosivat juutalaisille samaa mitä
heillä oli ollut Itä Euroopassa: asuminen vähemmistönä valtaväestön mielivallan alla.
Asiaa käsiteltiin Wienin Siionismi-kongressissa v. 1925. Ruppin toi esille tosiasiat, miten
arabiväestö oli hyötynyt juutalaisten maahanmuuton kautta, saanut työtä, oppinut uusia
viljelystapoja ja saanut parempia työvälineitä, heidän lapsensa saivat koulutusta ja koko
väestö parempaa lääkintähoitoa. Ruppin jopa esitti rajoitettua arabiväestön siirtoa pois
juutalaisten hankkimilta mailta, mutta se ei saanut kannatusta. Ben Gurion hylkäsi sen oitis.
Vetoaminen taloudellisiin ja kultturillisiin etuisuuksiin ja saavutuksiin ei kuitenkaan paljon
painanut vaa´assa poliittisten realiteettien rinnalla. Yleinen näkemys juutalaisten kesken oli, että maa oli kyllin laaja molemmille kansoille, arabeille ja juutalaisille. Mikä muoto kansojen yhteiselolla tulisi olemaan, oli tulevaisuuden asia; se ei ollut ajankohtainen.

MAAILMANSODAN syttyminen v. 1914 lopetti kaiken politisoinnin. Nuoret juutalaiset miehet liittyivät Turkin armeijaan. Turkin hallitus karkoitti kaikki vihollismaiden kansalaiset maasta. Sodan alkuvaiheilla muutamia juutalaisyhteisöjä evakuoitiin Turkin armeijan toimesta. Turkkilainen paikalliskomentaja Djemal Pasha olisi halunnut siirtää kaikki Jerusalemin ja Palestiinan eteläosan juutalaiset Jordanin itäpuolelle, mutta Saksan hallitus sai hänet luopumaan aikeestaan. Muutamia arabijohtajia vangittiin ja joitakin teloitettiin hallituksen vastaisista toimista. Osa juutalaisia joutui pakenemaan Egyptiin.
KAIKKI POLIITTINEN toiminta, sekä juutalaisten että arabien, siirtyi nyt Lontooseen.
Siellä oli vireillä hankkeita itsenäisestä arabivaltiosta Syyrian alueille. Koko Lähi-Itä oli kuitenkin vielä ns.ruskeaa aluetta, jonka poliittinen tulevaisuus oli täysin auki. Jakoa suorittivat lähinnä Englanti Ranska ja Venäjä. Ns. Sykes-Picot sopimus ennakoi Englannin ja Ranskan etupiirien jakoa. Sir Henry McMahon, Englannin pääedustaja Egyptissä, välitti
arabeille Englannin hallituksen kirjeen v.1915, jossa lupailtiin itsenäistä arabivaltiota. Se tulisi käsittämään muut Palestiinan alueet, paitsi Damaskosta länteen olevan ranta-alueen, Homsin, Hamman ja Aleppon. Arabit myöhemmin vetosivat tähän kirjeeseen vaatimuksistaan koko Palestiinaan. Englannin hallituksen ja erillisen v.1937 asetetun tutkimuskomitean tulkinnan mukaan lupauksen ehtona oli arabien nousu Turkin hallitusta vastaan ja omaehtoinen alueiden vapauttaminen Turkin vallasta. Tämä ei ollut toteutunut.

BALFOURIN JULISTUS v.1917 herätti kysymyksiä mahdollisen itsenäisen juutalaisvaltion luonteesta. Siionismin johtajat antoivat yksityiskohtaisen muistion v.1916 Palestiinan hallinnon järjestämiseksi. Siinä vaadittiin yhtenäiset oikeudet kaikille kansallisuuksille, itsehallintoa juutalaisasioissa, virallista tunnustusta juutalaisista erillisenä kansallisenä yhteisönä sekä heprean tunnustamista viralliseksi kieleksi arabian rinnalla ja veroisena.
PALESTIINAN juutalaisyhteisöissä oli aluksi käytetty saksan kieltä, myös opetuskielenä.
Juutalaisten huolena oli kuitenkin englannin hallituksen suhtautuminen esitettyihin kohtiin.
Herbert Sidebotham, ei-juutalainen siionisti, kiteytti näkemyksensä v.1917 sanoin: “Sen tulee olla juutalainen valtio, jonka dominoiva luonne tulee olla yhtä lailla juutalainen kuin
Englanti on englantilainen”. Weizmann joutui usein toistamaan tätä lausuntoa, mutta hän
huolellisesti lisäsi siihen: “Juutalaiset eivät voineet mennä maahan kuten “junkers” (preussilainen ylimys); he eivät voineet edes ajatella karkoittavansa muita ihmisiä tieltään”.
BALFOURIN JULISTUS sai yllättävän myönteisen vastaanoton arabipiireissä. Jopa Kairon arabilehdistö totesi, ettei arabeilla ole mitään pelättävää juutalaisvaltiosta; Englannin hallitus oli itseasiassa vain todennut historiallisen tosiasian, jota kukaan ei voinut kieltää juutalaisilta.
SODAN JÄLKEEN ranskalaiset saivat Syyrian ja Libanonin hallinnon, Englanti sai Palestiinan, Transjordanin ja Irakin. Vain Saudi Arabia sai itsenäisyyden. Hashemiittien johtaja Emiiri Feisal, joka oli ollut Englannin liittolainen sodan aikana, sai tyytyä Transjordaniaan.
FEISAL suhtautui hyvin myönteisesti juutalaisten siionistiseen liikkeeseen. Hän näki sen voivan auttaa arabien kaikenpuolisessa kehityksessä. Englantilaiset olivat kuitenkin varuillaan ja heitä olikin varoitettu siitä, että juutalaisvaltion synty Lähi Itään vaarantaa pysyvästi rauhan alueella. Paikallinen englantilaishallinto, Allenby, kenraali Bols ja Sir Ronald Storrs (Jerusalemin kuvernööri), oli tästä hyvin tietoisia ja yrittivät kaikin keinoin
vähätellä ja välttää ajatusta juutalaisesta kansalliskodista. Balfourin julistuksesta annettiin seuraava käsky:”Sitä on pidettävä äärimmäisen luottamuksellisena eikä sitä missään olosuhteissa saa antaa minkäänlaiseen julkisuuteen”. Tämä paikallishallinto jopa esitti
jossain vaiheessa, että Feisal olisi kruunattava Palestiinan kuninkaaksi.
PALESTIINA oli Englannin armeijanyksikön suorassa hallinnassa 1917-1920, siitä käytettiin nimitystä Oeta (Occupied enemy territory administration). Juutalaisia edusti Siionistikomitea, seitsenhenkinen Englannin hallituksen aloitteesta koottu ryhmä, johtajanaan Weizmann. Sen tehtävänä oli tutkia tilannetta ja laatia suunnitelmia. Vaikka sillä oli pääministeri Lloyd Georgen suosituskirje Allenbylle, käytännössä Allenby ei halunnut tietää mitään koko komiteasta, hän jopa yritti estää Weizmannin maahanpääsyn vastoin hallituksen ohjeita. Palestiinan juutalaisten Maakuntakomitealla, joka perustettiin heti englantilaisten tultua maahan, ei ollut juuri mitään auktoriteettia.
PALESTIINAN juutalaisväestö lisääntyi sodan jälkeen nopeasti Egyptiin paenneiden juutalaisten palatessa sekä Ukrainan ja ValkoVenäjän juutalaisten paetessa siellä suoritettuja raakoja pogromeja v.1918-1920. Noissa pogromeissa tapettiin yli 1500 juutalaista, lukemattomia vammautettiin. Juutalaisen väestön lisääntymisen seurauksena alkoivat arabien levottomuudet, ja aseellisia hyökkäyksiä juutalaissiirtoloita vastaan tapahtui usein. Galilean Tel Hai nimisessä pienessä kibbutsissa pieni puolustajien joukko joutui ylivoimaisten arabijoukkojen ruhjomaksi.
TRUMPELDOR oli puolustajien johtajana. Hän haavoittui kuolettavasti ja menehtyi vammoihinsa v.1920.
JOSEPH TRUMPELDOR (1880-1920) oli syntynyt Kaukasian pohjoisosassa. Hänen koulutuksensa Palen settlementissä oli vaillinainen. Hän palveli Venäjän tsaarin armeijassa.
Venäjän-Japanin sodan aikana hän menetti toisen kätensä, mutta urhoollisuutensa vuoksi
hänet ylennettiin upseeriksi, ainoana juutalaisena tsaarin armeijassa.
Vuonna 1912 hän tuli Palestiinaan, palvellen maanviljelystöissä. Yhdessä Jabotinskyn kanssa hän loi juutalaisen “Muulijoukot”, ratsujoukko-osaston. Sodan aikana hänet karkotettiin Egyptiin. Hän oli luomassa kevyitä juutalaisia kiväärikomppanioita, jotka taistelivat englantilaisten rinnalla turkkilaisia vastaan. Gallipolin taistelussa hän oli pataljoonan varakomentaja. Sodan jälkeen englantilaiset hajoittivat nämä juutalaiset joukot. V. 1917 hän meni Venäjälle, jossa hän yritti luoda vahvaa juutalaisjoukkoa. Sen tarkoituksena oli murtautua Palestiinaan. Venäjällä hän perusti Ha Halutz nimisen yhteisön, jonka tarkoituksena oli organisoida ja kouluttaa nuoria juutalaisia Palestiinaan muuttoa varten. Vuonna 1919 hän palasi Palestiinaan, jossa hän organisoi juutalaisten yhteisöjen itsepuolustusjoukkoja, erityisesti Galilean pienissä kibbutseissa.

GALILEAN LEVOTTOMUUDET levisivät myös Jerusalemiin. Jabotinsky lähetti omat puolustusjoukkonsa juutalaisten avuksi, mutta englantilaisjoukot estivät heidän pääsynsä
Vanhaan Kaupunkiin, jossa arabit teurastivat puolustuskyvyttömiä vanhuksia ja lapsia sekä
raiskasivat naisia. Jabotinsky sekä mellakoivia arabeja vangittiin ja tuomittiin pakkotyöhön.
Arabien johtaja Haj Amin al-Husseini pääsi pakenemaan, mutta hänet tuomittiin poissaolevana.
ENGLANNIN pääministeri Lloyd George, jolle juutalaiset valittivat englantilaisten haluttomuutta puolustaa heitä, lähetti juutalaissyntyisen Herbert Samuelin ylikomissaariksi Palestiinaan. Hänen uskottiin pystyvän tasapuolisuuteen juutalaisten ja arabien välissä.
Käytännössä asia oli juuri toisinpäin. Samuelin ensisijaisena pyrkimyksenä oli osoittaa
arabeille, ettei hän juuristaan huolimatta suosinut juutalaisia. Varsin pian huomattiin, että
Samuelilla oli oma ohjelmansa, jota hän pyrki toteuttamaan.
ENGLANNIN JOUKOT kenraali Allenbyn johdolla tulivat Jerusalemiin Hanukka-juhlan päivänä v.1917. Juutalaiset tervehtivät hänen tuloaan kuin Messiasta ikään. Varsin pian kuitenkin ilmeni, että heidän ilonsa oli ennenaikainen. Pohjoisosa Palestiinaa jäi edelleen Turkin joukkojen hallintaan lähes sodan loppuun saakka.
PALESTIINAN juutalaisväestö oli sodan pyörteissä harventunut, 1914 se oli 85 000, nyt se oli 56 000, kovasti nälkiintynyt ja köyhtynyt. Heitä oli n.8 % kokonaisväestöstä. He olivat enemmistönä vain Jerusalemissa ja Tiberiaassa. Tel Avivin asukasluku oli 6 000, Haifan
2 500. Uudet siirtolaiset asettuivat pääasiassa rannikolle.
Vuonna 1920 juutalaisten lukumäärä oli 64 000, ja vasta 1922 se oli n. 85 000. Vuonna
1918 saapui 4 500 vapaaehtoista patrioottia Amerikasta ja Englannista. Heistä vain 260 jäi maahan pysyvästi. Vuoden 1918 jälkeen alkanut siirtolaisten tulva toi uutta toivoa maahan.
JUUTALAISET halusivat oman puolustusarmeijan, mutta Oeta ei sitä sallinut, mikä herätti paljon pahennusta juutalaisten kesken, koska englantilaiset eivät puolustaneet heitä. Oli lisäksi jatkuvia tilanteita, joissa englantilaiset ottivat arabeja suosivan asenteen. Muutenkin englannin armeijan korkein johto osoitti hämmästyttävää puolueellisuutta ja jopa selviä
loukkauksia juutalaisia kohtaan. He pysyivät istuillaan Hatikvaa soitettaessa konsertin aikana; hepreaa ei hyväksytty arabin ja englannin kielen rinnalle virallisissa dokumenteissa;
Punainen Risti sai etuisuuksia, jotka kiellettiin Hadassan sairaalalta; rekisteritoimisto pysyi
suljettuna; eikä maata voinut ostaa, ei edes yksityisesti. Nämä kaikki myrkyttivät ilmapiiriä.
Vielä sodan riehuessa Euroopassa, Weizmann, joka oli Palestiinassa viisi kuukautta, laski Scopus Vuoren Heprealaisen Yliopiston kulmakiven heinäkuussa 1918.

TAMMIKUUSSA 1919 pidettiin Pariisin rauhankokous. Tammikuun 18.p:nä 1919 perustettiin Kansainliitto, jonka alaisena uudet mandaatit tulisivat toimimaan. Kulissien takana käytiin kovia neuvotteluja alueiden jakamisesta. Niitä käytiin lähinnä Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain kesken. Englanti halusi Palestiinan, Irakin sekä hyvän yhteyden niiden välille.
RANSKA HALUSI Syyrian ja Libanonin. Englanti olisi halunnut Emiiri Faisalin Syyrian kuninkaaksi, mutta luopui sitten vaateestaan; Faisal sai Transjordanian nimellisen kuninkuuden.
ENGLANTI sisällytti Balfourin julistuksen San Remon konferenssissa v.1920 Turkin kanssa tekemäänsä rauhansopimukseen. Virallisesti Lausannen sopimus tuli voimaan vasta v.1924 elokuussa, joka virallistutti Palestiinan Kansainliiton mandaatiksi. Käytännössä Englanti oli jo toiminut sopimuksen mukaan lähettämällä Samuelin pääkomissaariksi Palestiinaan 1920.
PALESTIINAN paikallishallinto sai tehtäväkseen laatia mandaatin peruskirjan. Monien tarkistusten jälkeen hyväksyttiin versio, missä mainitaan juutalaisten kansalliskoti, mutta ei sanota minkälainen, eikä myöskään juutalaista yhteisöä yksilöidä tarkemmin. Sensijaan se
tähdentää muiden kansallisuuksien oikeuksia, mainitsematta arabeja nimeltä.
SIIRTOMAASIHTEERI Winston Churchill vieraili Palestiinassa 1922, ja hänen toimestaan julkaistiin Valkoinen Paperi, jossa puututtiin avoimiin yksityiskohtiin. Siinä mainitaan juutalainen keskus Palestiinassa, joka on edullinen sekä juutalaisille että arabeille. Tarkoitus ei ollut tehdä Palestiinasta juutalaista kuten Englanti on englantilaisille, eikä juutalaisella edustajalla ollut mitään osallisuutta maan hallintoon. Siirtolaisuus maahan oli sallittava
maan kantokyvyn mukaan. Tarkoitus oli alueen itsehallinto, mutta se oli kaukainen
tavoite. Lakiasäätävä neuvosto oli valittava välittömästi enemmistövaaleilla. Kuin jälkilausuntona oli lisäys, jossa Transjordan erotettiin puoli-itsenäiseksi maaksi, hallitsijanaan Emiiri Abdullah.
SIIONISTIT, niiden mukana Jabotinski, hyväksyivät Valkoisen Paperin suurin varauksin, mutta olivat kuitenkin halukkaita yhteistyöhön paikallishallinnon kanssa, josta arabit sanoutuivat irti. Juutalaisten kritiikki Samuelia kohtaan lisääntyi, kun hän arabimellakoiden seurauksena toukokuussa 1921 lakkautti siirtolaisuuden maahan kokonaan, ja pian senjälkeen vapautti vangitut mellakkaa johtaneet arabit. Silloin oli vangittu myös juutalaisia itsepuolustajia, niiden mukana Jabotinsky, joka sai vankilatuomion, mutta vapautettin samalla arabien ja toisten kanssa. Tämän jälkeen seurasikin suhteellisen rauhallinen aika Samuelin kauden loppuun asti v.1925.
ODOTETTIIN satojen tuhansien siirtolaisten tulvaa, mutta heitä tuli vain jokunen tuhat.
Herbert Samuelin aikana näyteltiin Jerusalemissa poliittinen näytelmä, jolla tuli oleman
pitkälliset seuraukset juutalaisten ja arabien tuleviin suhteisiin. Englantilaiset olivat huomanneet vaikeaksi neuvotella arabien kanssa, koska heiltä puuttui johtaja.
JERUSALEMIN SUURMUFTI, muslimien hengellinen johtaja, kuoli maaliskuussa 1921.
Arabeja pyydettiin asettamaan kolme ehdokasta ja valitsemaan vaaleilla näistä yhden, jonka
paikallishallinto vahvistaisi. Yksi ehdokkaista oli Haj Amin al-Husaini, joka johdettuaan
Jerusalemin mellakoita oli tuomittu poissaolevana ja Samuelin toimesta armahdettu. Haj Amin oli raivokkaasti anti-brittiläinen ja anti-juutalainen. Hän tuli vaaleissa viimeiseksi,
voittaja oli Sheikh Hisam al-Din, sovitteleva ja oppinut mies. Samuel mielellään vahvisti vaalin. Haj Aminin kannattajat aloittivat alhaisen häväistyskampanjan Sheikhiä vastaan,
syytellen häntä juutalaisten suosijaksi ja petturiksi. Samuelin henkilökuntaan kuului eräs
Ernest T. Richmond, hänen neuvonantajansa muslimiasioissa. Richmond oli vannoutunut
anti-siionisti ja Englannin hallituksen Palestiinan politiikan vastustaja. Richmond antautui
ajamaan Haj Aminin asiaa. Hän sai Sheikhin vakuuttuneeksi siitä, että sekä juutalaisille että
ennenkaikkea arabeille on parempi, että hän luopuu virastaan. Hän sai myöskin pehmeän
Samuelin suostumaan siihen, että Haj Amin nimitetään Jerusalemin Suurmuftin virkaan.
SAMUEL TAPASI Haj Aminin 11.4.1921. Han Amin lupasi yhteistyötä ja sovittelua.
Kolmen viikon kuluttua oli mellakoita Jaffassa ja muilla paikkakunnilla. Niissä 43 juutalaista murhattiin. Samuel yritti tasoittaa erehdystään, minkä hän ilmeisesti itsekin huomasi, perustamalla uuden instanssin nimeltä Ylin Muslimineuvosto.
MUFTI kuitenkin välittömästi teki siitä politiikkansa käsikassaran, jonka avulla hän pystyi terrorisoimaan toisinajattelevia arabeja, uhkailemalla ja murhaamalla heitä. Lisäksi hän otti yhteyksiä naapurimaiden arabeihin, yrittäen saada aikaan pan-arabilaisen liikkeen tuen ja kannatuksen omille aatteilleen. Hänestä kehittyi pahin englantilaisten vastustaja Palestiinassa, ja ennenpitkää hän liittoutui Saksan nousevan natsipuolueen kanssa. Vielä v.1920 San Remon konferensissa juutalais- ja arabiedustajat yhdessä juhlivat Versaillesin sopimusta istuen saman pöydän ympärillä Royal Hotellissa. Vuonna 1939 Lontoon kolmen osapuolen yhteisneuvotteluissa arabit kieltäytyivät istumasta samassa huoneessa juutalaisten kanssa.
YHTEISTYÖ arabien kanssa oli ollut vaikeaa ennen Haj Aminin aikaa, mutta nyt se oli lähes mahdotonta.
JABOTINSKY kyllästyi englantilaisten tapaan hoitaa siirtolaispolitiikkaa. Hän erosi Siionismin edustajanpaikastaan 1923 ja perusti oman revisionistisen (uudistus) liikkeen, joka otettiin innokkaasti vastaan Itä Euroopassa, erikoisesti Puolassa. Liikkeen nimi oli Siionin Uudistajien Liitto (Union of Zionist-Revisionists). Sen nuorisohaara, Betar, jonka organisoija oli Menahem Begin, toimi armeijan yksikön tapaan, sen jäsenillä oli asepuvut ja he harjoittelivat aseen käyttöä. Liiton tarkoituksena oli saada mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman paljon juutalaisia siitolaisia Palestiinaan. Tähtäimenä oli oman juutalaisvaltion perustaminen. Käytännössä ohjelma ei toteutunut kuvitellulla tavalla.
Juutalaisten määrä kuitenkin nousi 1920-luvulla, se oli nyt 160 000, siirtolaisten määrä oli n.100 000, joista 25 % jäi maahan. Vuotuinen netto oli siis n. 8 000 siirtolaista.

VUODEN 1921 mellakoiden seurauksena Samuel keskeytti juutalaisten siirtolaisuuden Palestiinaan kokonaan joksikin ajaksi, mikä aiheutti paljon katkeruutta siionisteissa.
Lisäksi Samuel käännytti kolme siirtolaisten laivaa takaisin Istanbuliin. Olosuhteiden rauhoituttua siirtolaisuus elpyi, ja Samuelin loppukausi oli juutalaisillekin mieleen.
SAMUELIN JÄLKEEN pääkomissaariksi nimitettiin marsalkka, Lord Plumer (1925-1928). Hänen aikanaan järjestyi palautui maahan, palvelut paranivat ja hyvinvointi kasvoi maassa.
Siionistit eivät kuitenkaan osanneet käyttää hyväkseen tätä edullista aikaa. Eräänä syynä
tähän oli johtajien keskinäiset erimielisyydet. Amerikan juutalaiset vaativat, että kerätyt
varat tuli käyttää pelkästään palestiinalaisiin kohteisiin. Heitä syytettiin Siionismin hengen
kadottamisesta ja ymmärtämättömyydestä. Kiistelyä aiheutti myös uuden rahaston, Keren
Hayesod (Foundation Fund), käyttöoikeus. Lisäksi uusi siionistiryhmä, lähinnä Puolan juutalaisten muodostama Mizrahi (uskonnollinen) Puolue, sekoitti päätöksentekoa.

NÄIHIN aikoihin uusi voimahahmo alkoi vaikuttaa Palestiinassa, David Ben Gurion (1886-
1973). Hän oli syntyisin puolalainen, hänen isänsä oli Avigdor Gruen (Vihreä) Plonskissa. Hänen isänsä oli innokas siionisti ja pani poikansa moderniin heprealaiskouluun, mutta palkkasi yksityisopettajia opettamaan hänelle maallisia aineita. Ben Gurion tuli Palestiinaan toisen Alyan mukana 1906, työskennellen aluksi tavallisena työntekijänä. Hän kirjoitti artikkeleita Jerusalemissa erääseen sanomalehteen käyttäen nimeä Ben Gurion, josta tuli hänen nimensä Israelissa.Vuosina 1912-1914 hän opiskeli lakia Istanbulin yliopistossa. SODAN syttyessä hänet karkotettiin Egyptiin v.1915. Sieltä hän meni Yhdysvaltoihin, naiden siellä Paula Munweisin. Siellä hän perusti Halutz-liikkeen sekä Jewish Legionin, aseellisen joukko-osaston. Palestiinaan hän palasi v1917 jälkeen. Useat ottivat heprealaisen nimen.
PALESTIINASSA hän perusti Ahdud ha-Avodah liikkeen ja oli perustamassa Mapai-puoluetta (työväenpuolue). Hän toimi erilaisissa Siionismin luottamustehtävissä sekä Histadrutin (Työväenyleisliitto) pääsihteerinä vuodesta 1921. Jewish Agencin puhemiehenä hän oli vuoteen 1848, taistellen agressiivisesti vuoden 1929 Valkoista Paperia (White Paper) vastaan, joka pienensi tuntuvasti maahan sallittujen siirtolaisten määrää.
VUONNA 1948 toukokuun 14.p:nä hän julisti Israelin itsenäiseksi valtioksi. Hän toimi sen ensimmäisenä pääministerinä vuoteen 1963, paitsi lyhyttä kautta 1953-1955. Presidentiksi
nimitettiin Chaim Weizmann. Hän hoiti virkaa kuolemaansa saakka v.1952.
BEN GURION oli yhteyksissä marxsilaisten kanssa (Nachman Syrkin), ja jotkut syyttivätkin häntä kommunistiksi, mutta sitä hän ei ollut, sosialisti kylläkin. Hän oli ainainen Raamatun opiskelija, hänen kodissaan kokoontui eräänlainen raamattupiiri.
Hän oli johtava henkilö ryhmässä, joka laati Biltmore Ohjelman, tarkoituksena juutalaisen
yhteisön muodostaminen Palestiinan Mandaatin alueelle. Hän oli perustamassa Israelin
puolustusjoukkoja Haganah, josta kehittyi maan armeija ( IDF, Israelin Puolustusvoimat).
Haganah´n oheisjoukkoja olivat Irgun ja Lehi, maanalainen joukko-osasto. Vuonna 1970
Ben Gurion vetäytyi julkisesta elämästä. Hän asui Sneh Bokerin kibbutzissa Negevissä.
Ben Gurionin ja Jabotinskin kesken oli jatkuvaa kiistaa asioiden tärkeysjärjestyksestä.
Ben Gurion halusi rakentaa maan infrastruktuuria; Jabotinskin suurimpana tavoitteena oli
saada maahan mahdollisimman paljon ja pian asukkaita. Ben Gurion lisäksi, Weizmannin
tukemana, olisi halunnut “oikeanlaisia” siirtolaisia, ihmisiä, jotka olivat valmiit ruumiilliseen työhön. Hän halusi korvata arabityöntekijät juutalaisilla. Hän katseli paheksuvasti Mizrahin, uskonnollisen puolueen, tapaa tuoda ghettojen asukkaita, jotka mieluummin asettuivat kaupunkeihin ja olivat valmiit kaikenlaiseen keinotteluun. Lisäksi Mizrahi rakensi omaa sosiaalista verkostoaan, lastentarhoja, kouluja ja muita laitoksia. Sillä oli lisäksi omat kampanjansa siirtolaisten, erikoisesti puolalaisten, hankkimiseksi maahan. Churchill, joka oli myötämielinen juutalaisille, lievensi siirtolaisrajoituksia.
POLIITTINEN TILANNE huononi Euroopassa nopeasti v.1929, jota seurasi taloudellinen taantuma. Edullinen rauhan tila oli jätetty käyttämättä.
VUONNA 1929 oli uusia arabimellakoita Palestiinassa. Näissä menehtyi yli 133 juutalaista.
HEBRONISSA uskonkiihkoiset muslimit murhasivat 49 orthodoksijuutalaista, mukana useita naisia ja lapsia.Useita heistä oli kidutettu ja ja hakattu pois ruumiinjäseniä. Tämä orthodoksiyhteisö oli asunut Hebronissa vuosisatoja rauhassa arabiväestön kanssa. Mellakat saivat alkunsa Jerusalemin päämuftin Haj Aminin kiihotuksesta.
MELLAKAT johtivat automaattisesti siirtolaisten määrän rajoittamiseen englantilaisten toimesta. Lord Passfield, joka oli Englannin siirtomaasihteeri, julkaisi oman Valkoisen Paperinsa v.1930, jota on pidetty Englannin ensimmäisenä suorana anti-siionistisena asiakirjana.
SE PERUSTUI ns. Shaw:n komissionin suosituksiin maaliskuulta 1930. Se yksiselitteisesti ilmaisi arabien huolen toimeentulonsa vaarantumisesta juutalaisten maanhankinnan ja maahanmuuttajien kasvun myötä. Sen mukaan mellakoiden taustana oli se, että maan kantokyky oli ohitettu, virhe, jota ei tulisi jatkaa.
PASSFIELDIN Valkoinen Paperi julkaistiin Lontoossa 20.lokakuussa 1930. Sen mukaisesti juutalaisten kansallisen kodin rakentaminen Palestiinaan oli loppuunsuoritettu, ainakin siltä osin, mikä koski Englantia. Tämä asiakirja pyrki tekemään tyhjäksi kaiken sen työn, mitä Siionismi oli olemassaolonsa aikana tehnyt ja saanut aikaan. Asiakirja herätti ankaran keskustelun ja arvostelun Englannin parlamentissa, mutta sitä ei voitu kokonaan hylätäkään. ENGLANNIN pääministeri Ramsay MacDonald lähetti kirjeen Weizmannille, jossa
hän vakuutti Englannin edelleen pitävän kiinni mandaattilupauksistaan ja aikaisemmista
Valkoisista Papereista kansallisen kodin luomisesta Palestiinaan. MacDonaldin kirje antoi
tervetulleen hengähdystauon, jonka ansiosta sadat tuhannet juutalaiset pääsivät pakoon
tulevaa katastrofia Euroopassa. Se oli kuitenkin ennakkovaroituksena juutalaisille, mitä oli
odotettavissa, ja samalla arabeille osoituksena siitä, että Englannin päätöksiin voitiin vaikuttaa heille myötämielisten englantilaisten kautta.
PASSFIELDIN Valkoisen Paperin jälkiseurauksia puitiin Siionismin 17:ssa kokouksessa Baselissa 30.kesäkuuta v.1931. Siellä monien rintamalinjojen luomisten jälkeen äänestettiin Weizmann pois Presidentin paikalta, johon hän palasi neljän vuoden jälkeen. Uusi johtaja oli Nahum Goldmann.
PÄÄKOMISSAARINA oli kenraali Sir Arthur Wauchope, jonka suhtautuminen Siionismiin oli korrekti, mutta joka katsoi ainoan mahdollisuuden tilanteen rauhoittamiseksi olevan vähittäisen siirtymisen parlamenttaariseen järjestelmään. Arabit vastustivat esitystä ja samoin myös juutalaiset vaikkakin juuri vastakkaisesta syystä kuin arabit, koska siirtolaisuus ja maanhankinta olisi tullut täysin riippuvaiseksi arabien suostumuksesta.
SAKSASSA HITLER otti vallankahvan v. 1933 tammikuun 30.p:nä, jolloin hänet valittiin kansleriksi. Lähtölaskenta Euroopan juutalaisten taistelusta elämästä ja kuolemasta oli alkanut, vaikka monet, aivan liian monet eivät osanneet lukea aikain merkkejä oikein.
HUHTIKUUSSA 1933 pystytettiin ensimmäiset keskitysleirit. Siionismin 18. edustajakokouksessa Prahassa elo-syyskuussa 1933 Sokolov kiteytti juutalaisten sen hetken tuntemukset seuraavasti:”on vaarallista puhua ja vielä vaarallisempaa vaieta”.
Monet sentään tajusivat jotain todella ilkeää olevan tulossa ja lähtivät etsimään elintilaa itselleen. Palestiinaan tuli tulvimalla pelokkaita pakolaisia. Jabotinski oli esittänyt 30 000
siirtolaista vuodessa olevan mahdollista. V.1934 heitä tuli 40 000, seuraavana vuonna
62 000.
VUONNA 1936 huhtikuussa oli suuri arabimellakka useilla paikkakunnilla, mikä
todella pelästytti myös englantilaiset. Lord Peel lähetettiin tutkimaan tilannetta komissionsa kanssa, joka antoi raporttinsa 7. heinäkuuta 1937. Se suositteli siirtolaisuuden
rajoittamista 12 000 vuodessa ja rajoituksia maanhankintaan. Se esitti myös maan jakamista kolmeen osaan: rannikkoalue, Jisreelin laakso ja Galilea muodostaisivat juutalaisvaltion; Juudean vuoret, Negev ja Ephraim kuuluisivat arabivaltioon; englantilaiset
pitäisivät itsellään mandaatioikeuden perusteella Jerusalemin, josta olisi käytävä Lyddan ja Ramlen kautta Jaffan satamaan. Arabit vastasivat suunnitelmaan aloittamalla uudet mellakat. Samaan aikaan arabit haalivat yleisarabilaista yhteistoimintaa juutalaisten siirto-
laisuuden pysäyttämiseksi Palestiinaan.
HAJ AMIN al-Hussein, Jerusalemin suurmufti, oli avoimesti saksalaisten natsien liittolainen. Hän piti palopuheita moskeijassa kiihottaen kansaa liittymään sotaan englantilaisia vastaan. Englantilaiset yrittivät vangita hänet, mutta hän pääsi pakenemaan Libanoniin v.1937 ja sieltä Berliiniin, jossa hän oli sodan ajan.
ENGLANTILAISET luopuivat ajatuksestaan maan jakamisesta ja luopuivat myös Balfourin julistuksesta Lontoon yhteisneuvottelujen juutalaisten ja arabien kanssa epäonnistuttua v.1939. He julkaisivat uuden Valkoisen Paperin toukokuussa 1939, mikä rajoitti juutalaisten siirtolaisten määrän 75 000 viiden vuoden aikana, eli 15 000 vuodessa. TÄMÄN jälkeen siirtolaisuus olisi täysin arabien hyvän tahdon varassa, koska tähtäimenä oli maan itsenäistyminen arabien ehdoilla kymmenen vuoden kuluessa. Juutalaisia oli tähän aikaan puolisen miljoonaa, selvä vähemmistö koko asukasmäärästä. Arabit saisivat myös määritellä, saisivatko juutalaiset jäädä maahan vai karkoitettaisiinko heidät pois. Chamberlainin hallituksen Valkoinen Paperi herätti suurta katkeruutta siionistien parissa sekä terävää arvostelua Englannin parlamentissa. Siellä sanottiin aivan suoraan, että hallituksen tarkoituksena oli uhrata juutalaiset arabien alttarille.
ENGLANNIN Valkoista Paperia käsiteltiin Kansainliiton pysyvässä Mandaattikomiteassa, mutta sitä vastaan esitetyn arvostelun vuoksi sitä ei ratifioitu eikä se näinollen virallisesti
tullut hyväksyttyä. Mutta sota alkoi tammikuun 1.p:nä 1939, eikä kukaan enää välittänyt
tällaisista pienistä epämukavuuksista.

SANANVAIHTO vasemmiston (Mapain) ja oikeistolaisten (Reavisionistit ja Mizrahi) kesken kiihtyi ja johti myös veritekoihin: keäkuun 16.1933 Chaim Arlosoff, Mapai-zionisti ja Juutalaistoimiston poliittisen osaston johtaja, ammuttiin Tel Avivin rannalla. Revisionisteja syytettiin ja pari epäiltyä vangittiin, mutta todistajien puutteessa jouduttiin vapauttamaan. MURHA jäi lopullisesti selvittämättä, mutta se aiheutti katkeraa syyttelyä molemmin puolin.
MONET kansainvälisesti tunnetut juutalaiset, kuten Albert Einstein, esittivät syvän huolestuneisuutensa mielipiteiden kärjistymisestä sekä juutalaisten kesken että juutalaisten ja arabien kesken. Jabotinski edusti kovaa linjaa: Vain teräsmuuri, juutalaiset aseet, saisivat
arabit lopulta hyväksymään sen, mikä oli peruuttamatonta.
AMERIKASSA juutalaiset osallistuivat innolla uuden maailman luomiseen. Heitä oli kaikilla aloilla, uusina kehittyvinä aloina radio ja tv sekä filmiteollisuus. Juutalaiset omistivat (tai osakkaina perustamassa) useita elokuvayhtiöitä, kuten Universal, Twentieth-Century-Fox, Paramount, Warner Brothers, Metro-Goldwyn-Mayer sekä Columbia. Myös United Artists ja Radio Pictures olivat vahvasti juutalaisen vaikutuksen voimasta syntyneet.
Mutta siellä syntyi myös juutalainen järjestäytynyt rikollisuus, mafia.
AMERIKASSA anti-semitismi nousi yllättävästi 1930-luvulla, jopa 70-80 % vastusti maahanmuutto rajoitusten poistamista Yhdysvalloissa. Kansainvälisesti tunnettu kolumnisti ja reportteri Walter Lippmann (1889-1974) oli oudosti Hitlerin puolustaja, hän piti tätä ja natseja vain isänmaan ystävinä siinä missä muitakin oman maansa hyväksi toimivia. Lippmann oli kuitenkin viisaasti hiljaa omista mielipiteistään sodan edistyessä ja natsien toimien tullessa päivänvaloon.
SAKSAN natsipuolueen ohjelmassa vuodelta 1920 oli Saksan kansalaisoikeuden riistäminen juutalaisilta, poistaa oikeus toimistoon ja äänestämiseen, sekä maininta juutalaisen omaisuuden pakko-otosta. Nyt natsien tultua valtaan he aloittivat ohjelmansa toteuttamisen välittömästi. Vuoden 1936 Berliinin olympialaiset saivat kuitenkin aikaan hetkellisen tauon. Natsihallitus teki kaikkensa antaakseen mahdollimman hyvän kuvan
maasta ja sen politiikasta ulkolaisille vieraille. Ne olivatkin sille suuri poliittinen propagandavoitto, yleensä kisoja pidettiin erittäin onnistuneina.
HISTORIOITSIJAT ovat yrittäneet selvitellä, mihin natsien alussa saavuttama menestys ja kansansuosio perustui, ja jopa luokitella kansoja tehokkaisiin ja vähemmän tehokkaisiin natsien aatteiden toteuttamisessa omassa maassaan. Itävalta näyttää olleen pahin, jopa pahempi kuin Saksa. Olihan Hitler kotoisin sieltä, samoin Adolf Eichmann ja Ernst Kaltenbrunner, Gestapon johtaja. Romania mainitaan myös kärkitiloilla.
VARSINAINEN PAHA kehittyi kuitenkin Hitlerin pimeissä aivolohkoissa; hän määritteli jo hyvissä ajoin ennen valtaan tuloaan ohjelmansa kirjassaan Mein Kampf. Yksityisissä
keskusteluissaan majuri Josef Hell´in kanssa v.1922 hän esittää varsinaiseksi tehtäväkseen juutalaisten hävittämisen. Hän esitti näkemyksen, että juutalaisten vastarinta olisi olematon taistelun alettua heitä vastaan ja ennenpitkää se loppuisi kokonaan. Kukaan ei tulisi heidän tuekseen, ja toisaalta juutalaisten hävittäminen olisi kansalle mieleen. Jokainen kansannousu tarvitsee vihansa kohteen, ja juutalaiset olivat natseille oivallinen kohde tähän. Jo ennen kansleriksi tuloaan hän oli perustanut puolueelleen omat katujoukot, Ruskeatakit, jotka kulkivat pitkin katuja poliisijoukkojen tapaan piesten juutalaisia ja muitakin heille epämieluisia ihmisiä. Vuoden 1932 lopulla heitä oli jo yli puoli miljoonaa.
TOINEN JOUKKIO oli valio-SS, erikoistehtävänään toimia puolueen ja myöhemmin natsihallituksen erikoisohjeiden mukaan. Juutalaisohjelman toteuttaminen oli heidän toimintansa päätehtävä, toimia poliisina, järjestää keskitysleirejä sekä johtaa
valtiovallan harjoittamaa väkivaltaa juutalaisia ja muita vähemmistöjä vastaan.
HITLERILLÄ oli kiire saada maan talous kuntoon lamavuosien jälkeen. Toinen tavoite oli armeijan rakentaminen. Näiden molempien onnistunut toteutuminen nostaisi myös kansan itsetunnon siitä alemmuudentunteesta, mihin Saksan kansa oli vaipunut hävityn sodan jälkeen. Hitlerin itsevarma ja määrätietoinen esiintyminen sai kansanjoukot uskomaan hänen johtajankykyihinsä. Mutta kiireellisten kansallisten tavoittensa ohessa hän toteutti omaa henkilökohtaista ohjelmaansa, jolla myös oli kiire: juutalaisten hävittäminen maasta.
HÄN KÄYTTI hyvää jo espanjalaisten käyttämää taktiikkaa: yksittäiset väkivallanteot antoivat riittävän tekosyyn suuremmalle operaatiolle. Apureikseen hän sai eteviä miehiä:
propagandapäällikkö Josef Göbbels taitava mellakannostattaja; Heinrich Himmler, SS:n johtaja, kyyninen teoreetikko ja aivokeskus. Vuoden 1935 tammikuun 15.p:n Nurnbergin asetukset riistivät juutalaisilta heidän useimmat perusoikeutensa sekä tähtäsivät heidän erottamisekseen muusta yhteiskunnasta. Useimmat juutalaiset ja ulkopuoliset tarkkailijat luulivat näiden takaavan juutalaisille turvatun -joskin rajoitetun – oikeuden. Heiltä jäi kuitenkin lukematta “pienellä kirjoitettu lisäys”, jonka Hitler esitti puheessaan, että jos nämä maalliset erikoistoimet epäonnistuvat, tehtävä annetaan Kansallis-Sosialistiselle Puolueelle lopullista ratkaisua varten. Dachaun keskitysleiri oli silloin jo pystytetty.
VUODEN 1936 olympialaisten jälkeen Hitler alkoi virittää uudelleen juutalaisohjelmansa toteuttamista. Sopiva kiihoke saatiin, kun 9. marraskuuta 1938 juutalainen Herschel Grynszpan murhasi natsidiplomaatin Pariisissa. Hitlerin antamien suullisten ohjeiden mukaan Göbbels lähetti ruskeapaidat (SA) mellakoimaan kaduille, särkemään juutalaisten kauppojen ja liikkeiden ikkunoita, ryöstelemään ja pahoinpitelemään. Toiset joukkiot polttivat synagogia. Tätä kutsutaan nimellä Kristallnacht, Kristalliyö. Himmler sai tiedon tapahtumista vasta vähän ennen puoltayötä, ja ymmärsi heti Göbbelsin aiheuttaneen ne.
HIMMLER lähetti omat SS-joukkonsa kaduille estämään ryöstelyä ja samalla vangitutti
20 000 juutalaista, jotka häädettiin keskitysleireille. Tapahtuman jälkiseuraukset olivat
kauaskantoiset. Juutalaiset havaittiin mellakoiden aiheuttajiksi, ja heille määrättiin 400 miljoonan dollarin sakko, josta vakuutusyhtiöt joutuivat maksamaan osan korvauksina särjetystä ja hävitetystä omaisuudesta. Lisäksi oli oikeudenkäyntejä, joissa puolueen jäseniä
syytettiin murhista ja raiskauksista mellakoiden yhteydessä. Nämä pyrittiin hoitamaan siten, että oikeus näyttäisi tapahtuneen. Lisähuolta aiheutti mellakoiden saama tuomio sekä Saksassa että ulkomailla. Tämän johdosta taktiikkaa muutettiin siten, että Göbbels ei enää
saanut osallistua mellakoiden aiheuttamiseen, vaan ne hoidettiin Himmlerin kautta.
JUUTALAISTEN taistelu elämästä ja kuolemasta oli alkanut. Monet intellektullit ja älymystöön kuuluvat olivat aavistaneet vaaran ja paenneet ajoissa. Suurin osa kansasta ei. Nyt juuri ennen suursodan syttymistä heitä tulvi läheisiin valtioihin, Ranskaan, Tanskaan, Hollantiin, Belgiaan, kuitenkin vain joutuakseen natsien käsiin Saksan valloitusten myötä.
Muutamat yrittivät mennä merten takaisiin maihin, mutta sieltäkin heidät karkoitettiin. Laivat kuten S.S. Königstein, Caribia ja St. Louis, jotka lähtivät Hamburgista v.1938 Latinalaiseen Amerikkaan, käännytettiin takaisin kohdemaistaan. Japani kieltäytyi ottamasta heitä, Palestiinaan heitä ei päästetty Englannin toimesta. He päätyivät natsien keskitysleireihin ja kaasukammioihin maailman hylättyä heidät.
YHDYSVALTAIN presidentti Roosevelt kutsui 32 maan edustajat v. 1938 kokoukseen Evianiin Ranskaan keskustelemaan pakolaisten aiheuttamasta sekavasta tilanteesta. Monien periaatteessa myötämielisten puheiden lisäksi vain Dominikaninen tasavalta oli halukas ottamaan pakolaisia maahansa. Kokouksessa asetettiin pysyvä Hallitustenvälinen Pakolais-
komitea, johtajanaan Lord Winterton, Englannin johtava anti-zionisti. Sekä Yhdysvalloissa että Englannissa esiintyi juutalaispakolaisten ja juutalaisten vastaisia artikkeleita ja julkilausumia. Juutalaisia ei haluttu minnekään, he olivat liikaa kaikkialla.
Valloitustensa kautta Saksan natsien armoilla oli yli 8.86 miljoonaa juutalaista. Näistä he
tappoivat n. 67 %, lähes kuusi miljoonaa.
NATSIEN IDEOLOGIA levisi hämmästyttävästi ympäri Eurooppaa ja kauemmaskin. Kaikkialla siihen liittyi voimakas juutalaisvastaisuus. Jopa Italiakin, joka perinteisesti oli suhtautunut myötämielisesti maansa juutalaisiin, meni mukaan tähän syövän tavoin leviävään aatteeseen. Oli sentään poikkeuksiakin. Tanskan kuningas pani omaan käsivarteensa natsien juutalaisille vaatiman keltaisen Davidin tähden, kehottaen alamaisiaan seuraamaan hänen esimerkkiäään. He myös saivat salakuljetettua suurimman osan juutalaisistaan turvaan Ruotsiin. Suomi, joka oli sodassa Saksan liittolainen, kieltäytyi luovuttamasta juutalaisia kansalaisiaan. Heitä palveli myös Suomen asevoimissa, joskus jopa osallistuen saksalaisten joukkojen rinnalla taisteluihin. Kerrotaan erään Suomen juutalaisupseerin kieltäytyneen ottamasta vastaan saksalaisten hänelle myöntämää urhoollisuusmitalia. Kahdeksan juutalaista Suomesta ehdittiin luovuttaa ennen marsalkka Mannerheimin nimenomaista kieltoa. Heidän kunniakseen on Israeliin perustettu ns. suomalaiskibbutsi Jad ha-Smona, Kahdeksan muisto.

ENGLANNIN politiikka sodan alla Palestiinassa ja Lähi Idässä oli skitsofreeninen; toisaalta sen etujensa mukaista oli pitää arabit rauhallisina pyrkien olla ärsyttämästä heitä. Arabeilla oli lisäksi nousemassa voimakas kansallistunto, joka vaati itsenäisyyttä. Englanti ei voinut jättää aluetta, koska sillä oli erittäin suuri strateginen merkitys. Arabit olivat kuitenkin epävarma liittolainen ja Saksa puolsi heitä avoimesti. Toisaalta juutalaiset olivat luotettava liittolainen, mutta heidän voimansa ja lukumääränsä oli vähäinen, ja heidän avoin tukemisensa olisi Englannin käsityksen mukaan herättänyt arabien avoimen kapinan.
Tältä pohjalta nousi Englannin pyrkimys säilyttää alueen tilanne ennallaan. Englannin politiikka perustui puhtaasti kansallisille näkökohdille; ulkopolitiikka yleensäkin on hyvin
itsekästä, se ei perusta humanitäärisistä, moraalisista tai edes hyväntahtoisista näkökohdista. On onnellista, jos molempien osapuolten edut ovat yhteneväiset.
SIIONISTIEN johtohenkilöt Palestiinassa alkoivat tulla rauhattomiksi Englannin venkoilun vuoksi. Erikoisesti Ben Gurion oli sitä mieltä, että jos arabit tekivät viranomaisten tehtävät
epämukaviksi, juutalaiset voisivat myös tehdä ne omalta osaltaan vaikeiksi. Juutalaiset alkoivat nähdä, että englantilaisten hyvä tahto oli loppumassa, ja että ainoa tapa saada
asiat luistamaan oli sekä avoin että salainen vastarinta. Esim. “laiton siirtolaisuus” sai nyt
yleisen kannatuksen. Periaatteena oli Ben Gurionin lausahdus:”Taistella Hitleriä vastaan, ikäänkuin Valkoista Paperia ei olisikaan, ja taistella Valkoista Paperia vastaan, ikäänkuin Hitleriä ei olisikaan”.
SODAN ALETTUA Euroopassa arabimellakat kuolivat vähitellen kokonaan. Saksalaisten miehitettyä Ranskan sekä edettyä Kaukasukselle ja lähelle Egyptiä vuosien 1941-1942
aikana vaara näytti uhkaavan Lähi Itää. Syyriassa saksalaismielinen Vichyn hallitus otti vallan. Irakissa akselivaltoja kannattava Rashid Ali yritti vallankappausta uhaten brittien tukikohtia siellä. Englannilla oli Palerstiinassa 100 000 miestä, joiden avulla he pitivät
järjestystä yllä.
JUUTALAISET olisivat halunneet oman joukko-osaston taistelemaan liittovaltioiden mukana, ja periaatteessa siihen oltiin suostuvaisia Englannin hallituspiireissä. He kuitenkin laskelmoivat, että se voisi aiheuttaa levottomuutta arabeissa, ja juutalaiset voisivat ehkä käyttää joukkoja myöhemmin alueen herkän tasapainon järkyttämiseksi.
Asiaa vitkuteltiin vuosikausia. Vasta Churchillin tultua pääministeriksi hän antoi luvan
3 500 miehen ja 150 upseerin vahvuisen osaston muodostamiseksi v.1944. Se ehti mukaan
Italian taisteluihin. Heti sodan alussa 136 000 vapaaehtoista juutalaista oli ilmoittautunut
englantilaisten käytettäviksi Palestiinassa. Englantilaiset vastasivat juutalaisten yhteistyö-
tarjouksiin tiukentamalla maahanmuuttorajoituksia. Sodan loputtua vain kaksi kolmasosaa
v.39 Valkoisen Paperin sallimasta 75 000 siirtolaisen määrästä oli käytetty.
SAMAAN AIKAAN Välimerellä näyteltiin useita järkyttäviä murhenäytelmiä kyynisten englantilaisten silmien edessä. Marraskuussa 1940 kaksi laivaa, joista toinen oli nimeltään Patria, saapui Haifan satamaan. Niissä oli yhteensä 1770 juutalaispakolaista. Englantilaiset määräsivät ne karkotettaviksi Mauritiukselle Intian Valtamerellä. Veristen yhteenottojen jälkeen Hagana räjäytti Patrian Haifan edustalla. Ehkä ylimitoitetun räjähteen seurauksena 250 ihmistä kuoli. Eloonjääneet saivat jäädä maahan, mutta samaan aikaan saapunut uusi
laiva Atlantic karkotettiin 1700 pakolaisen kanssa. Laiva nimeltä Salvador upposi Marmosan Merellä vieden mukanaan 200 juutalaispakolaista. Struma lähti Mustan Meren Constanzan satamasta lokakuussa 1941 ja saapui Istanbuliin. Turkkilaiset käännyttivät laivan takaisin, koska englantilaiset kieltäytyivät päästämästä sitä Palestiinaan. Laiva torbedoitiin Mustalla Merellä, jolloin 768 juutalaispakolaista menehtyi, vain yksi pelastui.
Englantilaiset pyrkivät eliminoimaan kaikki aseelliset juutalaisosastot Palestiinassa.
VUONNA 1939 Haganan 43 juutalaisupseeria vangittiin, niiden mukana Moshe Dayan; heille annettiin pitkiä vankeustuomioita. Englantilaissotilaat suorittivat kotietsintöjä kaikkialla lähes koko sodan ajan, vaikka asukkaat selittivät tarvitsevansa aseitaan itsepuolustukseksi.
HEINÄKUUSSA 1943 Weizmannin henkivartialta löydettiin kaksi kiväärinpatruunaa. Tästä hänelle annettiin seitsemän vuoden vankeustuomio. Marraskuussa 1943 englantilais-
sotilaat ampuivat erään siirtolaisen Kibbuz Ramat Hakoveshissä kotietsinnän yhteydessä.
Englantilaiset puolustelivat toimiaan vakoilijoiden pelolla ja sillä, että Juutalaistoimisto oli
ottanut itselleen poliisin valtuudet aseistamalla ihmisiä. Nämä läpinäkyvät verhot huonosti
peittivät raa´an tosiasian: avoimen juutalaisvihamielisyyden, joka sodan sekavina aikoina
puhkesi epäinhimilliseksi tyranniudeksi ihmisiä vastaan, jotka halusivat yhteistyötä.
VÄHITELLEN juutalaisten katkeruus nostatti sekä avoimen että salaisen vastarinnan. Irgun aloitti englantilaiskohteiden hävittämisen, pyrkien etukäteen varoittaman hyökkäyksestä ihmishenkien säästämiseksi. Stern-ryhmä harjoitti säälimätöntä tuhoamistyötä. Myöhemmin sodan jo loputtua myös Hagana katsoi olevan välttämätöntä liittyä mukaan avoimeen englantilaisten vastustamiseen, tuhoten siltoja, rautateitä ja muita strategisia sotilaskohteita. Juutalaiset aloittivat terrorin murtaakseen ainakin nimellisesti vapaamielisen mandaattihallinnon tahdon.Tätä ei oltu vielä aikaisemmin koettu missään.

MENAHEM BEGIN (1913-1992) syntyi Briskissä, Puolassa. Nuorukaisena hän liittyi juutalaisiin itsepuolustusjoukkoihin (Ha-Shomer ha-Tzar´ir), myöhemmin hänestä tuli
Betar-nuorisoliikkeen kansallinen johtaja. Hän valmistui juristiksi Warsovan Yliopistosta.
Sodan syttyessä hän vaimonsa Alizan kanssa pakeni Warsovasta, mutta venäläiset vangitsivat hänet Liettuassa ja tuomitsivat hänet kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöleirille lähelle Barentsin Merta Pohjois Venäjällä. Hän rakensi siellä Kotlas-Varkutan rautatietä
epäinhimillisissä olosuhteissa. Hänet armahdettiin vapaaehtoisena Puolan armeijaan.
Hän onnistui pakenemaan kulkien jalan Keski Asian halki päästen lopulta Palestiinaan
vuonna 1940. Vuonna 1943 hänet nimitettiin Irgun Tzva´i Le´umin (Etzel) johtajaksi.
Hän taisteli sodan ajan brittien mandaattihallintoa vastaan. Hänen päästään luvattiin
erikoispalkkio “elävänä tai kuolleena”. Israelin itsenäistyessä 1948 ja Irgunin lopettaessa
Begin perusti Herut-nimisen oikeistopuolueen, saaden ensimmäisissä vaaleissa 14 edustajaa Knessetiin. Vuonna 1965 hän yhdisti Herut puolueensa Liberaalien kanssa, uusi puolue oli nimeltään Gahal. Vuonna 1973 Gahaliin liittyi useita pienpuolueita, muodostaen
Likud puolueen, johtajanaan Begin. Begin valittiin pääministeriksi v.1977. Vuonna 1978
hän neuvotteli rauhansopimuksen Egyptin presidentin Anwar Sadatin kanssa, jonka ansiosta hän ja Sadat saivat Nobelin rauhanpalkinnon. Likud on Israelin tämän päivän (v.2000) johtava oppositiopuolue 18 kansanedustajallaan. Se muodosti edellisen hallituksen rungon pääministeri Netanjahun johdolla.
BEGININ AIKANA Israel hyökkäsi Libanoniin v.1982 tarkoituksena karkottaa sinne pesiytyneet palestiinalaisterroristit, jotka terrorisoivat paitsi Galileaa, myös Libanonin asukkaita. Sodan loppuvaiheilla Begin vetäytyi julkisesta elämästä kuolemaansa saakka.
Beginin katkeruuteen oli varmaan syvästi vaikuttanut se, että Brest-Litovskin kaupungin
30 000 juutalaisesta vain 10 oli elossa v.1944. Hänen perheestään useimmat menehtyivät;
hänen isänsä ammuttiin hänen kaivaessaan ystävänsä hautaa juutalaisella hautausmaalla.

VUONNA 1945, marraskuun 6.p:nä, Stern-ryhmä murhasi Englannin Lähi Idän ministerin
Lord Moyne´in. He olivat yrittäneet murhata myös pääkomissaarin, Sir Harold MacMichaelin, vakavasti haavoittaen häntä. Moyne´in murha lopetti kaikki yhteydet englantilaisten kanssa. Hagana aloitti sodan sekä Irgunia että Stern-ryhmää vastaa, vangiten joitakin niiden jäseniä. Begin pääsi pakenemaan mennen kokonaan maan alle.
LISÄKSI HAGANA antoi briteille listan, joka käsitti 700 henkilön ja laitoksen nimet. Sen mukaan britit vangitsivat satoja epäiltyjä Irgunin ja Sternin jäseniä. Vuonna Ben Gurion antoi salaisen käskyn Haganan johtajalle Moshe Sneh´lle aloittaa neuvottelut yhtenäisen rintaman muodostamiseksi, tarkoituksena aloittaa avoin taistelu mandaattihallintoa vastaan. Haganan periaatteena oli kuitenkin välttää ihmisiin kohdistuvaa terroria, murhia ja teloituksia, joita erikoisesti Stern-ryhmä harjoitti. Hagana aloitti salaiset operaationsa marraskuussa 1945 katkoen rautatieyhteyksiä.
KESÄKUUN 29. päivä 1946 britit tekivät ratsian Juutalaistoimiston tiloihin. He vangitsivat yli 2 700 toimihenkilöä. Heidän tarkoituksensa lienee ollut saada maahan yhteistyöhaluisempi juutalaisjohtajisto. Kävi kuitenkin päinvastoin, Beginin asema vahvistui.
HAGANAN johtajien kanssa tehtiin suunnitelma hyökätä brittien päämajaa vastaan, jota he pitivät King David hotellissa. Weizmann sai tietää suunnitelmasta ja vaati sen peruuttamista, koska ihmisuhrien vaara oli liian suuri. Hagana esitti asian Beginille, mutta
tämä kieltäytyi; Begin oli tehnyt kaikki valmistelut ja lähtölaskenta oli jo alkanut.
ELOKUUN 22. p:nä 1946 lounasaikaan King David hotellin yksi siipi lensi taivaan tuuliin n.350 kilon räjähdysaineen voimasta, surmaten 28 brittiä, 41 arabia, 17 juutalaista sekä viisi muuta ihmistä. Brittejä oli varoitettu räjähdyksestä etukäteen, mutta he olivat pitäneet sitä pilana, olihan hotelli ja heidän päämajansa tarkoin vartioitu.
Moshe Sneh joutui eroamaan Haganan johtajan paikalta ja yhteistyö Haganan ja Irgunin kesken loppui tähän. Poliittisesti se kuitenkin sai aikaan juutalaisten kannalta myönteisen kehityksen.
STERN-RYHMÄ (Stern Gang), oikealta nimeltään Lehi, Lohamei Herut Israel (Israelin vapaustaistelijat), oli maanalainen järjestö, joka taisteli brittien Mandaattia vastaan. Sen perustaja oli Abraham Stern, joka oli Irgun-järjestön jäsen, mutta erosi siitä monien muiden sen jäsenten kanssa sen keskeytettyä toimintansa toisen maailmansodan sytyttyä. Brittiläiset
poliisit ampuivat Sternin v.1942. Lehin tavoitteena oli juutalaisen valtion muodostaminen
Toran ilmoittamille alueille Eufrat Virrasta Egyptin Puroon asti.
STERNIN KUOLEMAN jälkeen järjestöä johtivat Nathan Friedman Yellin Mor, Yitzhak Yezrinitzky (Yitzhak Shamir, joka nousi Israelin pääministeriksi) ja Israel Eldad-Scheib.
Lehillä oli oma viikottainen seinälehti ja radioasema. Lehi liittyi Haganan ja Irgunin v.1945
moudostamaan Vallankumousjärjestöön, jonka tarkoituksena oli hankkia aseita briteiltä
hyökäten heidän tukikohtiinsa sekä tuhota brittien tärkeitä sotilaskohteita. Se hyökkäsi myös Englannin hallituksen jäseniä vastaan Lontoossa. Lehi taisteli arabien yksiköitä vastaan v:n1947 aikana ennen valtion perustamista. Israelin julistauduttua itsenäiseksi v.1948 osa Lehin jäsenistä, joita oli kaikkiaan 900, liittyi Israelin puolustusvoimiin, osan jatkaessa itsenäistä toimintaa Jerusalemin alueella.
ERÄS LEHIN alainen haaraosasto surmasi YK:n lähettilään kreivi Bernadotten v.1948 Jerusalemissa. Useita Lehin jäseniä vangittiin, mutta armahdettiin myöhemmin. Ensimmäisissä Knessetin (parlamentin) vaaleissa Lehi oli mukana omana puolueenaan, mutta se hajosi myöhemmin osan liittyessä vasemmistoon, osan oikeistoon (mm. Shamir).
PALMAH oli Haganan salainen erikoisosasto, oikealta nimeltään Plugot Mahatz (Hyökkäysjoukot). Se toimi vuosina 1941-1945. Se muodostettiin alunperin saksalaisten
Lähi Idän valloituksen pelossa. Sen tehtävänä olisi ollut toimia vihollisen linjojen takana.
Sodan aikana britit tukivat Palmahia. Sen jäsenet palvelivat kaksi vuotta, upseerit kauemmin. Palmahin joukoissa oli 2100 sotilasta ja 1000 reservissä. Heistä useimmat työskentelivät kibbutzeissa. Itsenäisyyssodan syttyessä 1948 Palmahista muodostettiin
kolme prikaatia: Ha-Negev, Harel ja Yiftah, yhteensä 6000 taistelijaa. Palmah-joukot kunnostautuivat monissa taisteluoperaatioissa erittäin taitavina ja urhoollisina yksikköinä.
Palmah osallistui salaisten maahanmuutto-operaatioiden järjestelyihin.
Sodan päätyttyä Ben Gurion hajoitti Palmah-osastot. Osa sotilaista liittyi Haganaan, osa
meni siviilielämään.
MIZRACHI oli orthodoksinen uskonnollinen liike Zionismin sisällä. Sen perusti rabbi
Isaac Reines Vilnassa v.1902. Sen motto oli: “Israelin maa Israelin kansalle Israelin Toran
mukaan”. Nimi oli oikeastaan Mercaz Ruhani, Hengellinen Keskus, jonka sen jäsenet halusivat perustaa Israelin Maahan. Liikkeen juuret johtavat Hibbat Zioniin. Mizrachi levisi
nopeasti erikoisesti Itä Euroopan maissa saaden ensimmäisenä vuonna 200 alaosastoa.
KAHDEKSANNESSA Zionismin kongressissa se tuli virallisesti mukaan sen toimintaan. Zionismin ohjelmaan otettu juutalainen kulttuuritoiminta herätti liikkeen vastustuksen ja
lopulta osa sen jäsenistä erosi. He muodostivat oman liikkeen nimellä Agudat Israel.
MIZRACHI kuitenkin kasvoi levittäytyen Yhdysvaltoihin ja Israeliin brittien Mandaatin aikana v.1921-1948. Mizrachin toimesta perustettiin Päärabbinaatti Jerusalemiin ja luotiin koulujäerjestelmä Orthodoksiselta pohjalta. Naisilla oli oma haaraosastonsa huolehtien lasten ja nuorten opetuslaitoksista. Israelin itsenäistyessä sen jäsenmäärä väheni. Osa heistä liittyi perustettuun Ha-Po´el ha-Mizrachi liikkeeseen, joka oli työväkeen orientoitunut puolue.
VUONNA 1956 molemmat liitot yhtyivät puolueeksi nimeltä National Religious Party (Kansallinen Uskonnollinen puolue), eli Mafdal, NRP.

HETI maailmansodan jälkeen, 27.5.1945, Juutalaistoimiston johtoryhmä pyysi Englannin hallitusta perustamaan juutalaisvaltion Palestiinaan. Se pyysi samaa myös Uhdistyneitten
Kansakuntain San Franciscon konferenssilta. Englannin hallitukselle lähetetty pyyntö oli enemmänkin vain muodon vuoksi; sillä ei edes oletettu olevan mitään käytännön mahdolli-
suuksia, vaikka siellä olikin uusi Labour-puolueen muodostama hallitus.
WASHINGTONISSA oli myös valta vaihtunut, presidentti Roosevelt oli kuollut 1945 ja uusi presidentti Harry S. Truman oli arvoitus. Rabbi Wise sai audienssin Trumanin luokse
20.4.1945. Tämä sanoi toteuttavansa edellisen presidentin lupaukset.
Jotkut historioitsijat pitävät Rooseveltin kuolemaa juutalaisten asian kannalta myönteisenä
tapahtumana, sillä aiemmin heihin myönteisesti suhtautunut presidentti oli muuttunut kylmän torjuvaksi tavattuaan Saudi Arabian kuninkaan Ibn Saudin.
VIELÄ ELOKUUSSA 1945 Truman sanoi, ettei hän ole halukas lähettämään puoli miljoonaa amerikkalaista tekemään rauhaa Palestiinaan. Muutaman viikon kuluttua hän sai Eurooppaan lähettämänsä erikoislähettilään raportin tilanteesta pakolaisleireissä. Ilmeisesti
sen aiheuttama huolestuneisuus sai hänet vaatimaan Englannin pääministeriä Attleetä sallimaan 100 000 pakolaisen pääsyn Palestiinaan. Tämä herätti pelkkää närkästystä Englannin hallituksen ministereissä ja erikoisesti sen ulkoministeri Ernest Bevinissä.
BEVIN EI pitänyt juutalaisia kansana, joka ansaitsisi oman valtion. Toisaalta Englannin
ensisijaisena huolena oli arabiöljy, jonka saantia Eurooppaan ei voinut varantaa.
Weizmann tapasi Bevinin lokakuussa 1945. Vastaanotto oli jäätävän kylmä, ja marras-
kuun 13. 1945 Bevin ilmoitti, että Valkoisen Paperin periaatteita jatketaan, eikä mistään
suuremmasta pakolaismäärästä voida puhuakaan. Hänen ja hänen neuvonantajiensa politiikka perustui näkemykseen, että arabit olivat myönteisiä länsivalloille, ja että
juutalaiset edustivat seudulla vierasta ja häiritsevää tekijää alueen rauhalliselle kehitykselle.
TÄSTÄ LÄHTIEN juutalaiset olivat päätymässä yksimielisyyteen avoimesta vastarinnasta.
LOKAKUUSSA 1945 Palmahin joukot upottivat kolme pientä sota-alusta, jotka olivat toimineet pakolaisia maahan tuovia aluksia vastaan, sekä katkaisi rautatieyhteydet kolmessa kohdassa. Samassa kuussa salainen Radio Voice of Israel aloitti lähetyksensä.
Rabbi Silver kehoitti kansaa taistelemaan kaikin saatavilla olevin asein. Hän myös kehoitti Weizmannia vaatimaan englantilaisilta juutalaista valtiota, eikä julistuksia.
MIZRACHI-PUOLUE uhkasi erota, ellei sille anneta enemmän valtaa.
SODAN LOPUTTUA Saksassa ja Itävallassa oli 50 000 pakolaista, osa paikallisia, osa muualta tulleita, mutta Puolasta virtasi jatkuvasti uusia, erikoisesti senjälkeen, kun 41 juutalaista oli tapettu Kielessä Puolassa paikallisen pogromin seurauksena. On laskettu, että jopa 300 000 juutalaista kulki Saksan, Itävallan ja Italian pakolaisleirien kautta.
HAGANA aloitti uuden politiikkansa, jonka mukaan se alkoi järjestää entistä suurempia
pakolaisryhmiä. Jotkut pääsivät läpi, mutta osa joutui brittien keskitysleireille, joita perustettiin ensin Palestiinaan, myöhemmin Kyprokselle kesästä 1946 lähtien.
Saadakseen maailman huomion puolelleen Hagana hankki käyttöönsä 4000 tonnin
Chesepeake Bay:n höyrylaivan, joka kunnostettiin ja nimettiin uudelleen Exodus-67.
ALUKSEEN ahdettiin 4200 pakolaista ja kurssi suunnattiin Palestiinaan. Englantilaiset
pakottivat aluksen purjehtimaan Ranskaan, Port de Bove:n lähellä Marseillesiä.
Pakolaiset kieltäytyivät menemästä maihin, jolloin englantilaiset pakottivat aluksen Ham-
burgiin Saksassa ja väkivalloin tyhjensivät aluksen. Operaatio ei sujunut korrektisti eikä
vahingoilta vältytty: ihmisiä loukkaantui ja joitakin kuoli. Loppu ei ollut yhtä onnellinen kuin samannimisessä elokuvassa. Maailman yleinen mielipide tuomitsi tapahtuman epäinhimillisenä ja erikoisesti loukkaavana entisille natsien kuolemanleirien asukkaille.
BEVIN ASETTI vielä yhden komitean, ehkä vain voittaakseen aikaa. Anglo-American komitealle annettiin neljä kuukautta aikaa antaa raporttinsa. Rehvakasti Bevin lupasi toteuttaa mitä hyvänsä komitea suosittelisi. Palestiinassa komitean pystyttämistä ei katsottu ollenkaan suopeasti. Toukokuun 1. p:nä 1946 komitea julkaisi raporttinsa tutustuttuaan tilanteeseen sekä pakolaisleireillä Euroopassa että tilanteeseen Palestiinassa.
Se suositteli kymmenkohtaista ohjelmaa, joista tärkeimmät olivat mandaatin jatkamista
joko Englannin tai YK:n alaisuudessa, 100 000 maahantuloluvan myöntäminen sekä
maanhankinta säännösten helpottaminen.
ARABIT HYLKÄSIVÄT raportin suoralta kädeltä ja julistivat yleislakon.
JUUTALAISTEN reaktiot olivat toisaalta hyväksyvät, toisaalta pettyneet. Weizmann alkoi jopa epäillä, että he olivat vaatineet liikaa esittäessään itsenäistä valtiota.
Toiminnan kannalla olevat saivat kuitenkin yliotteen: 16.kesäkuuta Hagana toimeenpani
seuraavan suuren operaationsa; yhdeksän siltaa, niiden mukanan Allenby-silta; räjäytettiin
ja rautatien työpajoja tuhottiin. Britit vastasivat vangitsemalla Zionismin johtohenkilöitä.
Irgun räjäytti King David hotellin siiven, jossa sijaitsi englantilaisten päämaja.
ENGLANTILAISET panivat kolmen päivän ulkonaliikkumiskiellon Tel Aviviin, jonka aikana 787 miestä ja naista vangittiin, mutta terroristijohtajia ei ollut heidän joukossaan.
Englantilaiset ottivat käyttöön kuolemanrangaistuksen. He kiduttivat ja hirttivät vangitsemiaan juutalaisia. Irgun vastasi vangitsemalla englantilaisia ja teloittamalla heitä samalla tavoin.
JUUTALAISET SYYTTIVÄT brittejä natsien kaltaisista toimista. Weizmann, joka vieläkin uskoi englantilaisten hyvään tahtoon, sai heidät luovuttamaan takaisin miehittämänsä Juutalaistoimiston rakennuksen sekä useimmat sen virkailijat.
Ben Gurion ja Sneh, jotka olivat välttyneet brittien pidätykseltä, pitivät edustajien kokousta Pariisissa 1.elokuussa 1946. Heidän päätöksensä mukaan juutalaiset olivat valmiit hyväksymään minkä tahansa jakosuunnitelman Palestiinaan.
PRESIDENTTI TRUMAN esitti uudelleen vaatimuksensa 100 000 pakolaisen kiintiöstä ja esitti arvionsa juutalaisen valtion perustamisesta tarvittavan suurelle alueelle. Bevin tietenkin ärsyyntyi ja rabbi Silver esitti voimakkaan syytöksen Weizmannia ja Goldmannia vastaan, ettei näillä ollut mitään oikeutta neuvotella erillisvaltioita.
UUSI JULKILAUSUMA vaati valtiota koko mandaatin alueelle.
22.Sionismikongressi Baselissa 9. joulukuuta 1946 vapautti Weizmannin presidentin
paikalta.
BEVIN KUTSUI arabit ja juutalaiset konferenssiin 1947 vuoden alussa. Se ei johtanut mihinkään, arabit eivät vastustaneet juutalaisvaltiota, mutta hylkäsivät kaikki esitykset
maahanmuutosta ja maanhankinnasta.
HELMIKUUN 18.1947 Bevin ilmoitti alahuoneelle, että ainoa mahdollisuus Englannille oli koko Palestiinan kysymyksen alistaminen YK:n päätettäväksi.
Asian käsittely siirtyi nyt New Yorkiin, jossa valtiot kävivät lukuisia neuvotteluja omista
intrensseistään lähtien. Eräs yllätys oli Neuvostoliiton myönteinen suhtautuminen juutalais-
valtioon. Sen lähtökohtana oli kuitenkin oman vaikutuksensa lisääminen Lähi Idässä Eng-
lannin ja Yhdysvaltain kustannuksella. Se tuki rahallisesti ja aseellisesti arabien radikaaleja
aineksia Egyptissä, Irakissa ja Jordaniassa.
TOUKOKUUN 15.p:nä 1947 YK nimitti 11 henkisen komitean tutkimaan Palestiinan kysymystä ja raportoimaan takaisin syyskuussa.
Komitea, UNSCOP, esitti suosituksensa saamansa tehtävän mukaan. Tulevan valtion tai valtioiden luonteesta oli erimielisyyttä komiteassa, osa esitti federaatiota, jossa olisi
yleinen kansalaisuus, federaation hallitus joka huolehtisi ulkopolitiikasta, puolustuksesta, maahanmuutosta ja taloudesta. Kolmen vuoden ylimenokauden aikana hallintoa hoitaisi
YK:n nimittämä hallitus.
ENEMMISTÖ esitti jakosuunnitelmaa, mutta esitti taloudellista liittoa. Pyhät paikat olisi pidettävä avoinna kaikille, ja osapuolten oli pidättäydyttävä väkivallasta.
Koska yhteistä linjaa ei löydetty, komitea esitti molemmat vaihtoehdot. Raportti julkaistiin
31. ELOKUUTA 1947. Enemmistön vaihtoehdon mukaan jakosuunnitelma tulisi voimaan
syyskuussa 1947; Jerusalem jäisi kansainväliseen valvontaan.
Britannia oli jakosuunnitelmaa vastaan, samoin arabivaltiot ja useimmat Aasian valtiot.
Yhdysvaltain hallituksessa oli kova vastustus, ja sitä tukivat armeijan johtajat.
Truman epäröi kauan, mutta lokakuun 9. p:nä 1947 hän antoi tukensa jakosuunnitelmalle.
YK:N PÄÄTÖS saatiin 29.marraskuuta 1947, äänestyksen tulos oli 33 puolesta 13 vastaan.
Seuraavana aamuna Palestiinan arabit aloittivat kolmen päivän yleislakon. Juutalaisia vastaan hyökkäiltiin kaikkialla maassa. Ensimmäisenä päivänä kahdeksan ihmistä kuoli ja
useita loukkaantui. Väkivaltaisuudet jatkuivat brittien mandaattivallan loppuun saakka.
Englanti ilmoitti lähtevänsä maasta 16.toukokuuta 1948, mutta se ei tehnyt minkäänlaisia
suunnitelmia tai valmisteluja hallinnon luovuttamiseksi. YK oli tosin asettanut viisimiehisen
toimikunnan hoitamaan Jerusalemin hallintoa.
SYYRIA EI kuitenkaan viivytellyt; se perusti “Arabien Vapautusarmeijan” Palestiinaan, johtajinaan Syyrian armeijan upseereita ja ulkopuolisia vapaaehtoisia.
HAGANA OLI valmistautunut kaiken varalle, mutta aseiden hankinta oli vaikeaa; Englanti oli asettanut täydellisen vientikiellon, mutta myi samaan aikaan aseita arabeille. Myös amerikkalaiset julistivat vientikiellon. Lisäksi Englanti jäädytti Palestiinan sterling-varat.
Maailman valtioiden käydessä keskinäisiä kiistojaan arabit hyökkäsivät kaikkialla maassa.
ERÄS JÄRKYTTÄVIÄ taisteluita käytiin lähellä Jerusalemia, Ezion settlementissä, joka oli joutunut pahaan ahdinkoon. Sinne lähetetyt apujoukot surmattiin viimeistä miestä myöten.
HUHTIKUUSSA 1948 Truman ilmoitti Weizmannille, että mikäli YK:n jakosuunnitelmaa ei romuteta ja jos juutalainen valtio muodostettaisiin 15.toukokuuta, Yhdysvallat tunnustaisi sen. YK:ssa esitetty väliaikainen toimitushallinto oli todettu epärealiseksi.
BEN GURION antoi käskyn maan puolustusjoukoille käskyn käydä hyökkäykseen maalis-huhtikuussa 1948. Tarkoituksena oli yhdistellä erillisiä asuntoyksiköitä. Jerusalemin ja Haifan lähettyville ryhmittyneet arabijoukot karkoitettiin, vaikka vielä olikin epäilyjä
Haganan mahdollisuuksista kestää taisteluissa arabien vakituisia ja vapaaehtoisia joukkoja vastaan. Taistelut kiihtyivät ja tulivat myös julmemmiksi kostotoimenpiteiden muodossa. Arabiliigan pääsihteeri Azzam Pasha julisti radiossa:”Tämä sota tulee olemaan hävityssota ja ikimuistoinen massamurha”.
HUHTIKUUN 8. päivänä Lehi ja Irgun yhdessä hyökkäsivät Dir Yassinin kylään, joka sijaitsi muutama kilometri Jerusalemista länteen. Siinä asui tuhatkunta arabia. Arabikylä oli tehnyt hyökkäämättömyys-sopimuksen läheisen Givat Shaulin juutalaiskylän kanssa. Sinne
ilmeisesti oli kuitenkin pesiytynyt ulkopuolisia arabisissejä, ja se oli uhkana Jerusalemiin
johtavan tien varrella. Hyökkääjiin osallistui 80 Irgunin ja 40 Lehin taistelijaa. Beginin
vaatimuksen mukaan kyläläisiä oli varoitettava kovaäänisellä ennen hyökkäystä. Auto, johon kovaääninen oli asennettu, juuttui ilmeisesti ojaan matkalla eikä sitä voitu käyttää.
Taistelussa sai surmansa 116 arabia, toisten tietojen mukaan 254.
KOLME PÄIVÄÄ myöhemmin arabit hyökkäsivät aseistamattoman juutalaiskolonnan kimppuun Jerusalemissa ja surmasivat 79 lääkäriä, sairaanhoitajaa ja opiskelijaa, jotka olivat matkalla Hadassan sairaalaan Scopus vuorelle. Vain vajaan kahdensadan metrin päässä sijainnut englantilaisten sotilasosasto katseli sivusta massamurhaa tekemättä elettäkään sen estämiseksi.
ARABIEN JOHTAJIEN vakuuteltua taistelujen kestävän muutamia päiviä tai viikkoja monet palestiinalaisarabit uskoivat heidän kehoituksiaan siirtyä pois taistelujen tieltä. Näin alkoi arabipakolaisten virta. On laskettu, että huhtikuussa 1948 jo 15 000 arabia oli lähtenyt
Palestiinasta. Juutalaiset kehoittivat heitä pysymään paikoillaan, mutta ilman tulosta, koska heille oli luvattu pikainen paluu “voittoisten taistelujen” jälkeen.
JUUTALAISTOIMISTOSSA ja muissa instituutioissa valmistauduttiin brittien mandaatin loppumiseen ja valtion syntymiseen. Oli satoja asioita, joita tuli hoitaa ja valmistella:
uuden valtion nimi, lippu, kansallislaulu, vaakuna, hallituksen kokoonpano ja paikka.
MAALISKUUN 30. päivänä 1948 Juutalaistoimisto ja huhtikuun 6-12. p:nä Zionistikomitea
päättivät Väliaikaisesta Hallituksesta (Minhelet Ha´am) ja Parlamentista (Moezet Ha´am).
Uudessa Kansallishallituksessa tuli olemaan 13 ministeriä ja Parlamentissa 37 jäsentä.
Hallituksen ja Parlamentin väliaikainen sijaintipaikka tulisi olemaan Tel Aviv.
YK ja Yhdysvallat saivat tiedot, että Israelin hallinto oli jo toiminnassa, eikä niiden taholta
tarvittu muita toimenpiteitä.
YHDYSVALTAIN ulkoministeri kenraali Marshall ilmoitti Moshe Shertokille, ettei Israel voisi odottaa apua Yhdysvalloilta mahdollisten taistelujen alettua Israelin itsenäistyessä.
Shertok palasi Ten Aviviin 12.toukokuuta ja ilmoitti Yhdysvaltain kannan ja toivomuksen,
että itsenäisyysjulistusta olisi siirrettävä muutamalla viikolla.
BEN GURION oli kuitenkin tehnyt päätöksensä eikä halunnut perua sitä. Väliaikainen Hallitus käsitteli asiaa ja kannatti Ben Gurionin esitystä, kuitenkin tähdentäen, että itsenäisyysjulistuksessa mainittaisiin YK:n vahvistamat rajat. Äänestyksen tulos oli kuusi neljää vastaan.
ISRAELIN VALTIO julistettiin perustetuksi Väliaikaisen Parlamentin kokouksessa toukokuun 14. päivänä 1948 (Iyar 5, 5708) klo 16 iltapäivällä Tel Avivin Museossa, Rothschild Bulevardilla. Laulettiin Hatiqva (Israelin Kansallislaulu) ja Ben Gurion luki itsenäisyysjulistuksen. Rabbi Fishman luki perinteisen siunauksen (Shehekheyanu). Tilaisuus oli ohi hyvissä ajoin ennen sabatin alkamista.
VÄLIAIKAISEN Parlamentin ensimmäinen virallinen asia oli Valkoisen Paperin mitätöiminen. Puoli tuntia ennen puolta yötä viimeinen brittien Pääkomissaari astui laivaan Haifan satamassa. Englannin Palestiinan mandaatti oli lopullisesti päättynyt. Seuraavana sunnuntaina Chaim Weizmann nimitettiin presidentiksi ja Ben Gurion pääministeriksi .
PRESIDENTTI TRUMAN tunnusti Israelin Valtion välittömästi “de facto” saman päivän iltana, vajaan kolmen päivän sisällä Neuvostoliitto antoi tunnustuksen “de jure”, jota seurasivat Puola, Tsekkoslovakia, Guatemala, Uruguai ja muita maita.
EGYPTIN ulkoministeri lähetti sähkeen YK:n Turvallisuusneuvoston puhemiehelle, jossa
sanottiin Egyptin armeijan ylittäneen Palestiinan rajat. Sen mukaan hyökkäys ei kohdistunut Palestiinan juutalaisia vaan zionistisia joukkioita vastaan. Hyökkäys alkoi perjantaiyönä ja seuraavana aamuna oli lentohyökkäys Tel Avivin voima-asemaa ja Aqirin lentoasemaa vastaan.
ISRAELIN ITSENÄISYYSTAISTELU oli alkanut, ja taistelut tulisivat jatkumaan muutamien vuosien rauhattomien rauhanaikojen välein tähän päivään saakka.
SAMANA VUONNA 1948 alkoi Neuvostoliitossa uusi aikakausi juutalaisille. Tammikuussa Stalin murhautti juutalaisen näyttelijän Solomon Mikhoelsin. Siitä alkoivat Stalinin kiivaat juutalaisiin kohdistuneet anti-siionistiset vainot. Neuvostoliitosta ne levisivät muualle Eurooppaan seuraavan syksyn kuluessa. Israelin Valtion perustaminen oli tapahtunut aivan viime minuuteilla; myöhemmin sen toteutuminen olisi ollut hyvin epävarmaa.
ARABIVALTIOIDEN, Egyptin, Syyrian ja Jordanian, yhteisen yhteisen hyökkäyksen alla
Israelin valtion puolustusjoukkojen suurin huoli oli aseitten hankkiminen, koska länsivallat
kieltäytyivät myymästä niitä. Pelastus tuli Tsekkoslovakiasta, joka Neuvostoliiton suostu-
muksesta toimitti Israelille aseita ja ammuksia maalis-huhtikuun aikana 1948. Armeijan miesvahvuus oli vajaa 50 000 miestä, mutta aseistus oli puutteellinen.
MAALISKUUSSA 1948 Israelin joukot olivat menettäneet 1200 miestä kaatuneina. Juutalaiset olivat kuitenkin saaneet valloitettua Haifan, Safedin, Jaffan, Acren ja avasivat yhteydet Tiberiaaseen ja Itä Galileaan. Transordanian Arabi Legiona, jota johti englantilaisten kouluttamat upseerit, otti haltuunsa Jerusalemin Vanhan Kaupungin, siellä asuvien juutalaisten antauduttua toukokuun 28.päivänä. Jerusalemista itään olevat juutalaisasutukset oli evakuoitava, koska niitä ei pystytty puolustamaan.
KUUKAUDEN aselevon aikana 11.kesäkuuta 1948 lähtien arabit vahvistivat asevoimiaan.
Taistelut alkoivat uudelleen 9. heinäkuuta. Israel oli kuitenkin myös pystynyt vahvistamaan asevoimiaan saaden raskasta aseistusta paitsi Tsekkoslovakiasta myös Ranskasta Englannin suureksi ärtymykseksi. Israel valtasi tulevina kuukausina paljon suuremmat alueet kuin YK:n päätöksessä annetut. Israel valtasi nyt Lyddan, Ramlen, Nazarethin ja laajoja alueita rajojen ulkopuolella. Arabit suostuivat aselepoon kymmenen päivän kuluttua. Väkivaltaisuudet kuitenkin jatkuivat koko ajan ja lokakuun puolivälissä Israel
hyökkäsi etelään avaten yhteydet Negevin settlementteihin ja valtasi Beersheban.
VUODEN 1948 loppuun mennessä Israelin armeijan miesvahvuus oli kaksinkertaistunut. Se oli nyt 100 000 kunnolla aseistettua miestä. Sodan alkaessa arabien vahvuus oli vajaa
30 000 miestä, suurin osa vakituisia ja hyvin aseistettuja joukkoja.
ASELEPONEUVOTTELUT alkoivat Rodoksella 12. tammikuuta 1949. Sopimuksen allekirjoittivat Egypti(14.2.), Libanon (23.3.), Transjordania (3.4.) ja Syyria (20.7.). Irak kieltäytyi allekirjoittamasta ja muutkin neljä maata jäivät muodolliseen sotatilaan Israelin kanssa. ISRAELIN itsenäisyystaistelujen seurauksena Lähi Itään muodostui arabipakolaisten joukko.
YK:N TILASTOJEN mukaan heitä oli v.1948 noin 656 000, mutta on esitetty toisiakin lukuja: varsinaisia pakolaisia olisi ollut alle 450 000, loput tilastoihin tulleet olivat paikallisia tai muista maista tulleita. Nämä olisivat esiintyneet pakolaisina, koska se takasi ilmaisen oleskelun, täysihoidon, terveydenhoidon ja koulutuksen. Lisäksi leireiltä muuttaneita ja kuolleita ei ilmoitettu rekistereihin. Pakolaisleireissä oli asukkaita v. 1948: Palestiinan Länsirannalla 280 000, Transjordaniassa 70 000, Libanonissa 100 000, Irakissa 4 000, Syyriassa 75 000, Egyptissä 7 000 ja Gazan alueella 190 000.
SODAN SEURAUKSENA suunnilleen sama määrä arabimaissa asuvia juutalaisia joutui pakenemaan. Vuosien 1948 ja 1967 välillä heitä muutti Israeliin seuraavasti:
Marokosta 252 642, Algeriasta 13 118, Tunisiasta 46 255, Libyasta 34 265, Egyptistä
37 876, Libanonista 4 000, Syyriasta 4 500, Adenista 3 912, Irakista 124 647 ja Yemenistä 46 447, yhteensä 567 654 pakolaista, jotka Israel joutui sulauttamaan yhteisöönsä.
ARABIVALTIOT sensijaan eivät ole tehneet mitään omien pakolaistensa auttamiseksi. Päinvastoin ne hylkäsivät YK:n uudelleenasuttamis-ohjelman 1950. Arabeille pakolaiset ovat olleet kuin ase, jota he ovat käyttäneet Israelia vastaan. Mutta sitä he eivät osanneet
ottaa huomioon, että palestiinalais-pakolaiset merkitsivät uhkaa heidän omille yhteiskunnilleen; tämän ovat saaneet kokea Jordania 1960-luvulla ja Libanon 1970 ja 1980-luvuilla. Palestiinalaiset pakolaiset ovat keskimäärin paremmin koulutettuja kuin ne arabimaat, joissa he asuvat, mutta turhautuneina alttiita vallankumouksellisille aatteille.
Arabien paetessa Israelin hallussa olevien alueiden arabiväestön määrä laski selvästi alle
juutalaisten määrän. Heitä on laskettu ollen v.1948 n. 160 000. Heidän lukumääränsä kasvaa kuitenkin paljon nopeammin kuin juutalaisten heidän korkean syntyvyytensä takia.

UUDEN VALTION syntyä seurasi vilkas keskustelu valtion luonteesta. Ensimmäiset uudisrakentajat olivat sekuläärejä, rauhaa rakastavia ja kaipaavia utopisteja, jotka halusivat rakentaa kollektiivisen ihannevaltion. Uskonnolliset settlerit sensijaan halusivat valtiosta
pyhän teokratian. Jotkut orthodoksipiirit ovat vieläkin syntynyttä valtiota vastaan; heidän mielestään Messias on perustava valtakunnan sitten, kun Hän tulee. He kylläkin nauttivat
Israelin valtion suomista etuisuuksista ja turvasta ilman omantunnontuskia.
ABBA EBAN, Oxfordin Yliopiston oppineita, joka toimi vuosikaudet Israelin ulkoministerinä ja pääneuvottelijana, määritteli Israelin valtion syntyä sanoen, että juutalaisasutusten periaatteena oli aina huomioida paikallinen asutus. Juutalaiset pyrkivät asuttamaan alueita, joilla arabit eivät asuneet, kuten rannikkoalue ja Jizreelin laakso. Periaate oli kokemusperäinen ja olevat olot huomioiva, ei koskaan uskonnollinen eikä historiallinen.
Täten juutalaiset tulivat maahan käänteisesti verrattuna Joosuan valloituksiin: Juutalaisten
perinteiset asuinalueet, Juudean ja Samarian ylänkö, Galilea, Jordanin laakso ja Jerikko, jopa Jerusalem, olivat vahvasti arabien asuttamia ja juutalaiset välttivät niitä. Juutalaiset
asuttivat pääosin entisiä filistealaisten ja foinikialaisten alueita.
Valtion sisäinen ja ulkoinen turvallisuus oli kuitenkin uuden valtion keskeinen huoli.
Maahanmuuttajista valtaosa tuli vainojen keskeltä syvien sielullisten haavojen vammauttamina. He tarvitsivat rauhaa ja turvallisuutta. Mutta sitä heille ei suotu.
SEITSEMÄN ensimmäisen vuoden aikana murhattiin 1300 israelilaista arabien hyökkäyksissä, ja vastaavasti Israelin kostoiskut terroristikohteisiin muuttuivat rajummiksi.
Myös arabimaissa tapahtui väkivaltaisia yhteiskunnallisia muutoksia.
Heinäkuun 20. päivänä 1951 Jordanian maltillinen kuningas Abdullah murhattiin tullessaan
rukoilemaan Kalliomoskeijaan Jerusalemissa.
HEINÄKUUN 23. päivänä 1952 sotilasjuntta syrjäytti Egyptin Kuningas Farukin asettaen maahan sotilashallinnon, ja 25.helmikuuta 1954 Gamal Abdul Nasser otti vallankahvan, vannoen Israelin tuhoamista. Hän pyrki yhdistämään hajanaiset arabit yhteiseen rintamaan taistelussaan “lännen imperialistisia ja siionistisia voimia” vastaan.
STALIN oli ollut tärkeässä roolissa Israelin Valtion syntymisessä, mutta vuosien mukana hänen suhtautumisensa muuttui täysin. Hän katkaisi diplomaattisuhteet Israelin kanssa
helmikuussa 1953, vain kuukautta ennen kuolemaansa. Vuodesta 1955 lähtien neuvosto-
valtiot alkoivat aseistaa arabivaltioita uusilla moderneilla aseilla.
Nasserin ensimmäisiä Israelin vastaisia toimia oli Suezin kanavan sulkeminen Israelin tai sinne purjehtivilta aluksilta vastoin YK:n turvallisuusneuvoston syyskuussa v.1951 tekemiä päätöksiä.
Vuonna 1956 Nasser sulki myös Agaban Lahden Israelin aluksilta. Huhtikuussa 1956 Nasser solmi sotilassopimuksen Saudi Arabian ja Yemenin kanssa, heinäkuussa hän otti Egyptin haltuun Suezin kanavan ja 25.lokakuuta hän muodosti yhteisen sotilasjohdon Jordanian ja Syyrian kanssa. Nasser oli menossa sotaan neuvostoaseiden antaman voiman
ja turvallisuuden tunnossa.
ISRAEL KOKI joutuvansa täydelliseen saartoon ja koska diplomaattiset toimet eivät tuoneet ratkaisua, se teki ennaltaehkäisevän sotilasiskun Egyptiä vastaan 29. lokakuuta 1956. Israel aloitti operaatiot pudottamalla laskuvarjojoukkoja tärkeään Mitlan solaan Siinailla.
Samaan aikaan Ranskan ja Englannin joukot tunkeutuivat Suezin kanava-alueelle. Lyhyen
sodan aikana Israelin valtasi koko Siinain ja Gazan alueen ja avasi laivayhteyden Agaban
lahdelle. Englanti ja Ranska joutuivat lopettamaan omat operaationsa Yhdysvaltain ja
Neuvostoblokin painostuksesta. Yhdysvaltain toimiin lienee vaikuttanut Neuvostoliiton
tiedustelun sille välittämät harhauttavat tiedot Englannin ja Ranskan toimista.
Ranska ja Englanti vetivät joukkonsa pois tunnustaen Egyptin oikeuden Suezin kanavaan.
Israel suostui vetämään joukkonsa pois Siinailta sopimuksella, että Siinai pysyisi ei-soti-
laallisena alueena, ja että YK asettaisi sinne rauhanturvajoukkoja.
Sopimus ei kuitenkaan tuonut turvallisuutta Israelille, terrorikyökkäykset jatkuivat.
Egypti ja Syyria jatkoivat asevoimiensa aseistamista neuvostoasein venäläisten sotilas-
neuvonantajien kouluttamina ja uudelleen organisoimina.
VUONNA 1967 toukokuun 15. päivänä Nasser lähetti 100 000 raskaasti aseistettua miestä Siinaille samalla poistaen sinne sijoitetut YK:n joukot.
Toukokuun 22. päivänä Nasser sulki Tiranan Salmen Israelin aluksilta. Kahdeksan päivän kuluttua Jordanian kuningas Hussein ja Egypti solmivat sotilasliiton Kairossa. Samaan aikaan Irakin joukot tulivat Jordaniaan.
Israel teki taas ennaltaehkäisevän iskun, tällä kertaa lähettämällä ilmavoimansa Egyptiin.
Ne iskivät tarkasti laaditun ja salaisen tiedustelun tietoihin perustuvan suunnitelman mukaan Egyptin ilmavoimien aamuteen aikaan kesäkuun viidentenä 1967. Egyptin ilmavoimat tuhottiin lähes täydellisesti maassa. Egyptin radio kuitenkin vaikeni täydellisesti
tapahtumasta kertoen olemattomista ilmapommituksista Israelin kaupunkeja ja sotilastuki-
kohtia vastaan. Harhauttavien voittotietojen eksyttäminä Syyria ja myös Jordania liittyivät mukaan sotaan, vaikka Israel oli moneen otteeseen pyytänyt Husseinia pysymään sivussa.
Jordania aloitti sotansa hyökkäämällä YK:n toimipaikkaa vastaan Pahan Neuvon vuorella
Jerusalemissa. Tämä operaatio onnistui -ainoana-, koska siellä ei ollut aseistettuja sotilaita.
Seuraavien päivien aikana Israel valtasi Jerusalemin Vanhan Kaupungin ja koko Juudean ja Samarian Jordan-virralle saakka. Syyrialta Israel valloitti Golanin ylängön, josta syyrialaiset sotilaat olivat ampuneet juutalaisia maatyöntekijöitä ja kalastajia lähes päivittäin. He tunkeutuivat aivan Damaskon liepeille saakka, n.45 kilometrin päähän siitä.
Egyptiltä Israel valtasi Siinain uudelleen Suezin kanavalle saakka. Kuudessa päivässä Israel oli valloittanut Luvan Maan lähes kokonaan. Tapahtumat olivat kuitenkin edenneet nopeammin kuin Israelin suunnitelmat. Tässä tilanteessa Israelilla olisi ollut kultainen
tilaisuus Vanhan Kaupungin ja ennenkaikkea Temppelivuoren hallinnon järjestämiseen,
mutta lähinnä Moshe Dayanin vaatimuksesta esimerkiksi Temppelivuori annettiin arabien,
lähinnä Jordanin muslimipappien, täydelliseen hallintaan. Tämä on osoittautunut kohtalok-
kaaksi myöhemmin Palestiinan Auktoriteetin asetettua sinne oman muftinsa ja riistäen
itselleen Temppelivuoren täydellisen valvonnan Jordanialta. Se on aiheuttanut useita
vaarallisia tilanteita muftin kiihottaessa arabeja saarnoissaan. Se on myöskin suorittanut jatkuvia muutoksia ja kaivauksia Temppelivuorella ilman viranomaisten ja ennenkaikkea
arkkeologisten asiantuntijain lupia tehtyjen sopimusten vastaisesti.
MAAILMAN TIETOISUUTEEN on systemaattisesti levitetty sanomaa Temppelivuoren pyhyydestä muslimeille; se olisi kolmantena Mekan ja Medinan jälkeen; mutta onko maailma tietoinen siitä, että se on juutalaisten kaikkein pyhin paikka. Itseasiassa juutalaisilta on kielletty pääsy Temppelivuoren alueelle ikuisen elämän menettämisen (Karet) uhalla. Tämä siksi, ettei tarkalleen tiedetä, missä Kaikkeinpyhin sijaitsi, ja sinne sai mennä vain ylipappi kerran vuodessa verta mukanaan. Toisaalta Temppeliin tulijoiden tuli pyhittäytyä, eikä se nyt ole mahdollista, koska ei ole löydetty punaista nautaa, heifer, jonka tuhkaa veteen sekoitettuna käytettiin puhdistautumiseen. (IV Ms 19:17-18). Operaation suorittajan tuli olla ylipappi Aaronin jälkeläinen. Maimonides jo opetti aikanaan, että Temppelivuori on pyhä, vaikka Temppeli onkin hävitetty. Hänen mukaansa Herran Kirkkaus, Shekinah, ei koskaan jättänyt Temppeliä. Näin myös Länsimuuri, Kotel, on pyhä, koska sen uskotaan olevan lähellä Kaikkeinpyhintä. (Vertaa Hes 11:22-23; Sak 14:4).
MAAILMAA hämmästyttävien voittojensa juovuttamana Israel kuitenkin tuudittautui uskoon voittamattomuudestaan. Suezin kanavan rannalle rakennetun Bar Lev-linnoituksen uskottiin suojelevan Egyptin taholta tulevaa uhkaa vastaan.
Nasser kuoli rauenneitten sotilaallisten voittojen masentamana, ja Egyptin presidentiksi
valittiin Anwar Sadat, jota pidettiin sopivana kompromissina, kunnes nousisi uusi päättäväinen kansanjohtaja. Sadat osoittautui kuitenkin erinomaiseksi johtajaksi.
Hän elätteli edelleen toiveita Israelin tuhoamisesta. Aseita ostettiin ja Neuvostoliiton
sotilasneuvonantajat, joita oli yli 30 000, kouluttivat armeijaa uusiin tehtäviin.
Egyptin armeija teki harjoitushyökkäyksiä kanava-alueella melkein päivittäin tuudittaen
Israelin etuvartio-asemat syvään uneen. Harjoituksia pidettiin päivittäisenä rutiinina.
Sadatilla oli kuitenkin paha mielessä. Yllättäen hän poisti maasta Neuvostoliiton neuvonantajansa heinäkuussa 1972, jotka kylläkin siirtyivät vain Syyriaan.
LOKAKUUN 6.PÄIVÄNÄ 1973 klo 14.00, Jom Kippurina, joka on juutalaisten kaikkein suurin pyhä, Sovituspäivä, egyptiläiset järjestivät taas kanavan reunalla harjoituksen. Juutalaiset olivat päästäneet suurimman osan vartioväestään kotiin viettämään sovituspäivän paastoa.
Tällä kertaa egyptiläisten harjoitus ei pysähtynytkään kanavan vastarannalle, vaan he pyyhkäisivät salamaoperaatiolla kanavan yli. Israelin pääministerinä oli Golda Meir, jota
leikillisesti sanottiin ainoaksi mieheksi Israelin työväenpuolueen johtamassa hallituksessa.
Hänelle oli tulvinut tietoja egyptiläisten hyökkäysaikeista, mutta hän neuvonantajiensa
suosituksesta, joista Moshe Dayan oli yksi, piti niitä epäluotettavina. Dayan oli loistava
upseeri ja sotilasjohtaja, mutta hän oli ilmeisesti myös loistava antiikkiesineiden kerääjä ja
naistenmies. Ehkä nämä harrastukset olivat vieneet liikaa hänen huomiokykyään.
Egyptiläiset rynnistivät Israelin puolustuslinjojen läpi tunkeutuen pitkälle Siinaille, ennenkuin Israel sai liikekannallepanonsa suoritettua ja armeijansa järjestettyä.
Samaan aikaan Syyria hyökkäsi omalta lohkoltaan murtaen Israelin puolustuksen. Israel
näytti olevan perikadon partaalla. Syyrian armeija olisi voinut jatkaa operaatiotaan rannikolle saakka ja jakaa maan kahtia, mutta he pysäyttivät hyökkäyksensä 9.päivä
lokakuuta. Seuraavana päivänä Yhdysvaltain presidentti Nixon lähetti Israelille sen
kipeästi kaipaamia sotilastarvikkeita, aseita ja ammuksia. Jotkut Länsi Euroopan maat kielsivät Yhdysvaltain koneiden välilaskun, mikä viivytti avun saantia.
KAHDEN PÄIVÄN kuluttua, 11.lokakuuta, Israel aloitti vastahyökkäyksen Siinailla. Tämän
sodan sankariksi nousi kenraali Ariel Sharon, joka uhkarohkeasti saartoi Egyptin kolmannen armeijan Siinaille ylittäen Suezin kanavan ja uhaten jo Kairoa. Tämänkin sodan ajoilta kerrotaan monia hämmästyttäviä tarinoita. Egyptin panssariprikaati oli hylännyt uutuuttaan kiiltävät, yötähtäimillä varustetut panssarinsa ja paennut suinpäin aavikolle. Miehet kertoivat nähneensä valkoisiin pukeutuneita sotilaita lähestyvän asemiaan, eikä heidän tulituksensa vaikuttanut heihin millään tavoin. Syyrian joukot työnnettiin takaisin.
Egyptin kolmas armeija oli saarrettu Siinaille ja sen huoltoyhteydet täysin katkaistu.
Israelin asevoimien yllättävä eteneminen sai suurvallat hätääntymään. Neuvostoliitto jopa uhkaili lähettävänsä omia joukkojaan sotanäyttämölle, jos Israel ei lopeta sotatoimiaan.
ASELEPO TULI voimaan 24. päivä lokakuuta 1973. Vaikka Israelin voitto oli selvä, sen kärsimä mieshukka oli järkyttävä: 2 378 kaatunutta, tuhansia haavoittuneita.
Israel oli taistellut mahdotonta kalusto- ja miesylivoimaa vastaan. Syyrian ja Egyptin
sotajoukot yksinään olivat yli 800 000 miestä Israelin 300 000 vastaan. Sen lisäksi Irak, Marokko, Algeria, Saudi Arabia, Kuwait ja Jordania lähettivät omaa kalustoaan ja mie-
hiään taistelurintamalle, tosin jotkut näistä eivät ehtineet ajoissa perille.

YHDYSVALTAIN ulkoministeri Henry Kissinger, juutalaista sukujuurta, alkoi nyt järjestellä
asioita. Hän esitti Israelille aselepovaatimukset. Sen mukaan Israel vetäytyisi pois Suezin
kanava-alueelta ja vapauttaisi Egyptin kolmannen armeijan saarroksesta. Tammikuussa 1974 solmitun vetäytymissopimuksen mukaan Israelin rintamalinja kulki Mitlan ja Gidi solien kautta. Seuraava sopimus syyskuulta 1975 vaati Israelia luovuttamaan nämä tärkeät solat, Punaisen Meren rannikon ja Abu-Rodeisin öljykentät, jotka Israel oli kunnostanut ja joista Israel sai lähes kaiken tarvitsemansa öljyn. Egyptin ainoa sopimusehto oli Suezin kanavan puhdistaminen laivanromuista ja sen avaaminen liikenteelle.
LÄHI IDÄN konflikteja ei voida arvioida irrallaan taloudellisista tekijöistä. Alueen öljyvarat olivat tekijöitä, jotka vaikuttivat suurvaltojen keskinäisiin väleihin ja niiden suhtautumiseen Israelin ja arabien välisiin asioihin. Arabit nostivat öljyn hintaa aina uusien konfliktien yhteydessä. V.1973 öljyn hinta oli 3 dollaria barreliltä, vuonna 1977 se oli 12.68 dollaria. Vuoden 1980 lopulla se oli jo 38.63 dollaria. Öljydollarit antoivat arabivaltioille uudenlaiset mahdollisuudet hankkia länsimaisia aseita ja teknologiaa.
RANSKA rakensi Irakiin kehittyneen atomireaktorin, jonka Israel katsoi järkyttävän alueen
voimatasapainoa, koska sen tuottamaa uraania voitaisiin käyttää ydinpommien rakentamiseen. Pääministeri Beginin käskystä Israelin koneet tuhosivat vielä keskeneräisen reaktorikompleksin kesäkuun 7. päivänä 1981. Sen seurauksena tuli tietenkin
tukuttain tuomitsevia lausuntoja maailman valtioilta, ja useat kolmannen maailman maat katkaisivat diplomaattisuhteensa Israeliin, monien solmiessa ne pian uudelleen.
YK:ssa on käyty jatkuvaa kampanjaa Israelia vastaan arabimaiden toimiessa aktiivisimpina.
VUONNA 1975 YK:n Yleiskokous antoi julkilausuman, jossa Siionismi samaistettiin rasismiin.
ISRAELIN työväenpuolueen johtama koaliittio kärsi tappion toukokuun 1977 vaaleissa.
Beginin johtama revisionistinen (uudistusmielinen) oikeisto sai muodostaa Israelin uuden hallituksen. Johtava puolue oli Likud. Likudin voitto toi myös uuden mahdollisuuden
rauhan solmimiseksi Egyptin kanssa. Sadat oli huomioinut tämän, ja marraskuun 9. 1977
hän ehdotti neuvotteluja. Neuvottelut olivat pitkät ja vaikeat. Presidentti Jimmy Carterin
aloitteesta järjestettiin yhteisneuvottelut Camp Davidissa Yhdysvalloissa, jota Begin
leikillisesti kutsui nimellä “keskitysleiri delux”. Camp David aloitti työnsä syyskuun 5. päivänä 1978. Se kesti 13 päivää. Tarvittiin vielä kuusi kuukautta lisää aikaa kaikkien yksityiskohtien hiomiseksi. Sen mukaan Egypti tunnusti Israelin itsenäisyyden, takasi
sen etelärajan turvallisuuden ja luopui sotatilan jatkamisesta Israelin kanssa.
Israel puolestaan luovutti koko Siinain alueen öljykenttineen, lentokenttineen ja asutus-
keskuksineen. Sopimuksessa Israel lupautui luopumaan osasta Juudeaa ja Samariaa sekä
sopimaan Jerusalemin asemasta edullista sopimusta vastaan Palestiinan arabien ja arabivaltioiden kanssa. Tässä palestiinalaisilla oli kultainen tilaisuus, mikä kuitenkin jätettiin käyttämättä. Sadatille sopimus maksoi hänen henkensä.
PALESTIINALAISET, joiden edustajana toimi Arabiliigan hyväksymisen mukaan PLO, hylkäsivät Camp David sopimuksen tarjoaman autonomian vaatien täyttä itsenäisyyttä koko “vapauttamalleen” Palestiinan alueelle, ”jokaiselle tuumalle siitä”, kuten he sanoivat.
Egyptin presidentti Nasser oli aikanaan halunnut koota palestiinalaiset yhteiseen rintamaan.
HÄNEN ALOITTEESTAAN perustettiin PLO, Palestinian Liberation Organisation, vuonna 1964. Sen ensimmäinen johtaja oli Ahmed Shukeiri. PLO:n aseistettu siipi otti nimekseen al-Fatah, voitto, joka on myös Muhammedin Mekan valloituksesta kertovan luvun otsikkona. Sen johtajana toimi Yasser Arafat. PLO sai kuitenkin pian useita haaraosastoja, koska jokainen asiaan sotkeutunut arabivaltio halusi oman järjestönsä, jota se myös voisi kontrolloida. Näin egyptiläiset tukivat omaansa (Pflp, George Habash), samoin syyrialaiset
(Al Saiga, Syyrian armeijan tukema) irakilaiset (Pdflp, Naif Hawatmeh) ja libyalaiset (Pflp-Gc, Ahmed Jebril). Joskus organisatiot ovat järjestäneet yhteisiä operaatioita, useimmiten ne kuitenkin ovat taistelleet keskenään vallasta ja varoista, hyvinkin verisesti.
PLO:n varsinaisena tehtävänä ja päämääränä on sen peruskirjansa mukaan Israelin valtion tuhoaminen ja Palestiinan itsenäisen valtion perustaminen koko Palestiinan alueelle.
Vaikka sen juuret ovat marksilaisuudessa, se on ja on pyrkinyt osoittamaan olevansa nationalistinen. Yasser Arafat valittiin sen johtajaksi v.1969, ja taitavasti taktikoiden, pelaten Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa vastakkain, hän on onnistunut saamaan liitolleen laajaa kansainvälistä tunnustusta ja ennenkaikkea taloudellista ja poliittista tukea.
PLO on yleisesti tunnustettu palestiinalaisten ainoaksi edustajaksi. Arafat itse on saanut
eräänlaisen maailman “lempilapsen” (darling) maineen. Hänelle on suotu etuisuuksia, joita kukaan muu johtaja ei ole saanut, hän jopa sai esiintyä pistooli vyöllä YK:n yleiskokouk-
sessa, joka oli ennennäkemätöntä. Hänelle myös järjestyy audienssi kiireisten maailman
johtajien luo hänen niin halutessaan.
ARAFAT on eri yhteyksissä väittänyt syntyneensä Jerusalemissa; hän on jopa näyttänyt taloa, jossa hän olisi syntynyt. Toisessa yhteydessä hän on väittänyt syntyneensä Gazassa.
Tosiasiassa hänen äitinsä on syntynyt Jerusalemissa ja hänen isänsä Gazassa, mutta oman
syntymätodistuksensa mukaan Jasser on syntynyt Egyptissä Cairossa 24. päivä elokuuta 1929. Siellä hän myös opiskeli insinööritieteitä Cairon Yliopistossa. Yasser on pieni kaljupäinen mies, niin pieni, että hän tarvitsee korokkeen ylettyäkseen mikrofoniin lehdistötilaisuuksissa toisten johtajien rinnalla. Hän käyttää eräänlaista karua sotilaspukua ja kaljuaan peittääkseen arabien keffie-päähinettä, johon hän on muotoillut pienen sarven. Aiemmin hän kulki aina pistooli vyöllään salamurhayritysten pelossa, joita hän on saanutkin kokea useita, mutta viime aikoina hän on esiintynyt aseettomana. Arafatin yksityiselämästä on esiintynyt ristiriitaisia tietoja. Hän on naimisissa vaaleatukkaisen Suha-nimisen naisen kanssa, joka enimmäkseen asuu Pariisssa, Heillä on pieni tyttö. Pahat kielet väittävät Yasserilla olevan sulottaria eri kaupungeissa, myös miepuolisia.
SUHA-VAIMO aiheutti melkoisen myrskyn muutama viikko sitten Hillary Clintonin vierailun yhteydessä pitämässään puheessa, jossa hän esitti väitteitä, että Israel myrkyttää heidän juomavetensä ja ilmansa, välittää heille aidsin saastuttamaa veriplasmaa ja muita syytöksiä.
Rahallisesti Arafat on menestynyt hyvin, esimerkiksi Israel maksaa vuosittain hänen yksi-
tyistililleen 40-50 miljoonaa dollaria tehtyjen sopimusten mukaan. PA:n (Palestiinan Auktoriteetti, jonka puheenjohtajana Arafat on,) vuosittain saamat avustukset noussevat satoihin miljooniin, jopa mirjardeihin, dollareihin. Ongelmana on laaja korruptio; tutkimusten mukaan yli 40 % avustuksista menee PA:n virkailijoitten taskuihin. Jotkut maat ovat viivyttäneet avustustensa maksamista, koska PA ei ole pyynnöistä huolimatta pystynyt esittämään luotettavia tositteita varojen käytöstä. Suomen ulkoministeri Tarja Halonen kävi jokin kuukausi sitten ilmoittamassa Arafatille Suomen valtion 100 miljoonan lahjoituksesta PA:lle, juuri samoihin aikoihin, kun paikallinen lehdistö kertoi suurin otsikoin korruptiosta Palestiinan Auktoriteetin virkamiehistön keskuudessa.
VUODESTA 1974 lähtien PLO:lla on ollut tarkkailijan asema YK:ssa, tosin ilman äänioikeutta. Vuonna 1975 YK hyväksyi julkilausuman, 72 äänellä 35 vastaan 32 pidättyessä, jonka mukaan Siionismi on verrattavissa rasismiin.
PLO:n eräs päämäärä oli pysyvän, autonomisen, tukiaseman saaminen, josta se voisi
harjoittaa terrorotoimiaan Israelia vastaan. Tällaisen se oli saanut Jordaniassa, jossa se hallitsi muutamia kaupunkeja ja kyliä. Siitä oli tullut kuitenkin uhka lailliselle hallitukselle.
Jordanian kuningas Hussein, jonka vallan perusta oli häneen verisitein liittynyt beduiiniväestö ja englantilaisten kouluttama ja osittain johtama Arabilegioona, alkoi pelätä oman asemansa puolesta. Kehityksen käännekohta tuli 1970, jolloin PLO kaappasi kolme
matkustajakonetta ja pakotti ne syrjäiselle lentokentälle Jordaniaan. Kuningas yritti useiden
päivien ajan saada sovintoa ja ratkaisua koneitten vapauttamiseksi, mutta kaapparit kieltäytyivät ja lopulta räjäyttivät koneet. Pian tämän jälkeen Husseinin hallituksen ministeri murhattiin Kairossa. Lisäksi salainen palvelu paljasti useita salamurhasuunnitelmia kuningasta vastaan. Kuningas Hussein katsoi rajujen toimien olevan välttämättömiä.
SYYSKUUSSA 1970, jota palestiinalaiset nimittävät Mustaksi Syyskuuksi, Hussein käski legioonansa hyökkäykseen. Yksitoista päivää taistelut riehuivat armottomina. PLO kärsi
suuria tappioita, sekä kalustonsa että miehistönsä suhteen. Israelin tietojen mukaan kolmannes PLO:n taistelujoukoista surmattiin, sen tukikohdat tuhottiin, aseet takavarikoitiin ja lähes 150 000 palestiinalaista, sekä taistelijoita että heidän kannattajiaan, ajettiin Syyriaan ja Libanoniin.
SYYRIA halusi kaikin tavoin välttää Jordanian kohtaloa, ja se piti palestiinalaiset tarkan valvonnan alaisina. Suurin osa pakolaisista joutui muuttamaan Libanoniin, jonka oli taivuttava Syyrian vaatimukseen. Libanon joutui näin itse tikittävän aikapommin uhriksi.
Jordaniasta ajetuista pakolaisista 50 000 asettui Beirutin alueille, joukossa kokeneimmat
PLO:n taistelijat. Loput 100 000 asettuivat Tyyron ja Siidonin alueille, jossa jo ennestään asui 200 000 pakolaista. Heitä oli Libanonissa kaikkiaan lähes 500 000.
SYYRIA alkoi kiinnostua Libanonin tilanteesta ja lähetti sinne Al Saigan ja oman armeijansa sotilaita pakolaisiksi pukeutuneina. Libanonissa alkoi kiireinen aseistautuminen, koska kaikki osapuolet aavistivat räjähdyksen olevan tulossa.
Ensimmäinen vakava oire oli Nasserin kannattajan Maraf Saadin ampuminen Libanonin
poliisin toimesta tämän johtaessa mielenosoitusta v.1975. Tämä sai aikaan väkivaltaisia
välikohtauksia hallituksen ja muslimien kesken, joihin PLO otti osaa.
Sisällissota alkoi huhtikuun 13.päivänä 1975 bussillisen PLO:n aseellisten sotilaitten aja-
essa kristittyjen Ain Rammanahin alueen läpi, missä Pierre Gemayel, kristittyjen johtaja,
seisoi kirkon ulkopuolella kastetilaisuuden jälkeen. PLO:n miehet ajoivat seurueen ohi ampuen automaattiaseillaan surmaten Gemayelin henkivartijan ja haavoittaen useita.
Kristityt ampuivat ohiajavaa bussia, ja tästä kehittyi alueelle laaja yhteenotto, missä useita rakennuksia tuhoutui tai vaurioitui.
Muutaman kuukauden kuluttua kristittyjen 10 000 miehen armeija hyökkäsi Karantinan
PLO:n leiriä vastaan ja surmasi satoja PLO:n taistelijoita ja siviilejä.
Kostona tammikuun 21 ja 22. päivinä PLO yhdessä Syyrian tykistöyksiköiden kanssa
tuhosivat kristityn kaupungin Damourin, vähän Beirutin eteläpuolella. Kaupungin 40 000
asukkaasta 10 000 tapettiin, loput 30 000 karkotettiin. PLO muutti tyhjennettyyn kaupunkiin, tehden siitä Beirutiin johtavan tien vartioaseman. Myöhemmin Israelin
Libanonin sodan yhteydessä jotkut maailman tiedotusvälineet näyttivät kuvia tämän
kaupungin raunioista kertoen Israelin hävityksestä. Kuvissa heinä oli kasvanut puolen metrin korkeuteen, mikä selvästi näkyi kuvissa. Osalle katsojia hämäys meni täydestä.
Kristityt vastasivat lokakuussa 1976 hyökkäämällä Tal Zaatarin leiriin Beirutista pohjoiseen, piirittäen sitä 50 päivää. Pienten ja raskaitten aseitten tulituksessa kuoli
tuhansia ja useita tuhansia karkotettiin leiristä.
Taistelut jatkuivat vaihtelevalla onnella, mutta vähitellen PLO näytti saavan yliotteen
hallituksen ja kristittyjen joukoista. PLO:n tarkoituksena oli kaapata valta Libanonissa, tai
ainakin sen eteläosissa. Syyria ei kuitenkaan voinut sallia sitä, vaan lähetti kolme divisioonaa omia joukkojaan taistelevien osapuolten väliin estäen enemmät taistelut marraskuussa 1976. PLO oli menettänyt 3 000 miestä kaatuneina ja viidenneksen sen johtajista kuolleina tai pidätettyinä. Kaikkiaan 80 000 libanonilaista sai surmansa näissä taisteluissa, lähes neljännesmiljoonan haavoittuessa.
VUOSIEN 1976 ja 1982 välillä hetkellisissä taisteluissa kilpailevien ryhmien kesken kuoli
parikymmentä tuhatta, kymmenien tuhansien haavoittuessa.
Kun Israel solmi rauhan Egyptin kanssa 1980, Syyria antoi vapaat kädet PLO:lle Beirutin
eteläpuolella vetämällä joukkonsa pois Beirutin ja Siidonin väliseltä rannikkoalueelta.
PLO oli saavuttanut tavoitteensa: se hallitsi Libanonin eteläosaa ja sillä oli Syyrian ja muitten arabimaitten tuki takanaan. PLO:lla oli Libanonin eteläosissa kaikkiaan 15 000 taistelijaa. Kiinteässä yhteistoiminnassa Syyrian armeijan kanssa, erikoisesti ns. Fatah-maassa lähellä Syyrian rajaa, he pystyivät hankkimaan raskasta aseistusta, mm. venäläisvalmisteisia hyökkäysvaunuja (80 kpl), lyhyen ja pitkän kantamaa tykistöä, Katyusha (katjuusa) rakettien laukaisuasemia ja panssarivaunujen tuhoamiseen tarkoitettuja tykkejä ja raketteja. Tämän lisäksi heillä oli runsaasti tavanomaista aseistusta. Heiltä kuitenkin puuttui kokemus ja koulutus sotilasoperaatioihin, mikä tuli ilmi Israelin sotaretken aikana.
Israel oli aikaisemman sotaretken yhteydessä pyrkinyt luomaan 25 kilometrin suojavyöhykkeen pohjoiselle rajalleen Libanonia vastaan, ja YK:n joukkojen tuli suojella sitä loukkauksilta. Käytännössä kuitenkin PLO pakotti YK:n joukot hyväksymään heidän
tunkeutumisensa suojavyöhykkeelle. Toukokuussa 1978 PLO joukot ottivat yhteen UNIFIL-joukkojen kanssa Tyyron alueella. Kolme UNIFIL sotilasta kuoli ja kymmenen haavoittui. Vuoden aikana tästä yhteenotosta PLO oli soluttanut suojavyöhykkeelle yli 700 aktiivitaistelijaansa ja niiden huoltojoukkoja. Unifil joukot eivät saaneet tulla 500 metriä lähemmäs heidän asemiaan eikä mitenkään estää heidän liikkumistaan alueellaan.
Mikäli PLO joukkoja saatiin kiinni, ne palautettiin aseineen Beirutissa PLO:n edustajille.
PLO teki kesäkuun ja joulukuun välisenä aikana 1980 kaikkiaan 69 sotilasoperaatiota Israelia vastaan YK:n valvomalta suojavyöhykkeeltä. Suojavyöhyke oli menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Suojavyöhykkeellä toimi myös Israelin tukena kristittyjen
ja shia-muslimien armeija, phalangistit, joilla oli yhteenottoja PLO:n joukkojen kanssa.
Huhtikuussa 1981 Syyrian joukot piirittivät kristityn Zahlen kaupungin Bekaan laakson
pohjoisosassa. Kaupungin 200 000 asukasta olivat suurin kreikkalaiskatolinen yhteisö
Libanonissa. Kolme kuukautta syyrialaiset joukot moukaroivat kaupunkia säälittä raskailla
aseillaan. Syyria halusi kaupungin, koska se sijaitsi Damaskon-Beirutin valtatien varrella.
Syyrian tarkoituksena oli turvata Damaskon ja Beirutin välinen strategisesti tärkeä tieyhteys. Syyria hallitsi ennenpitkää kaksi kolmannesta Libanonin aluetta.
PLO:n terroriryhmät aloittivat hellittämättömän terroritoiminnan Israelin pohjoisosia vastaan. Huhtikuun 11.1974 kolmen hengen terroristiryhmä tunkeutui asuintaloon Kiryat
Shmonan settlementissä, murhaten 16 siviiliä, näistä 8 lapsia, ennenkuin Israelin turvajoukot surmasivat heidät. Runsaan kuukauden kuluttua tästä kolmen hengen terroristiryhmä, joka kuului Libyan tukemaan järjestöön, tunkeutui yön pimeydessä Ma´alotin kaupungissa asuintaloon, murhaten israelilaisen perheen jäsenet vuoteisiinsa,ja kaksi arabinaista, jotka sattuivat kulkemaan talon ohi. Sieltä ryhmä soluttautui läheiseen kouluun, jossa he saivat panttivangeikseen satakunta teini-ikäistä koululaista ja opettajia.
Israelin turvajoukot hyökkäsivät rakennukseen surmaten terroristit, mutta nämä ehtivät heittää käsikranaatteja nuorisojoukkoon murhaten kaksikymmentä ja haavoittaen seitsemää
kymmentä muuta. Kaikkiaan vuonna 1974 terrosristit murhasivat 59 ihmistä ja haavoittivat satoja. Maaliskuun 11.1978 kolmetoista Arafatin al-Fatah joukkoon kuulunutta terrosristia
rantautui Libanonista Välimeren rannalle lähellä Magen Michaelin kibbutzia Haifan eteläpuolella. Rantahietikolla he murhasivat amerikkalaisen naisturistin. Seuraavaksi he
valtasivat taksin ja siviilibussin. Israelilaiset tekivät lopulta rynnäkön bussia ja taksia
vastaan surmaten terroristit. Syntyneessä taistelussa ja terroristien laukaiseman pommin
sirpaleista kuoli 13 israelilaissiviiliä ja kaksi sotilasta. Vain vuosi myöhemmin neljä Fatah-
terroristia hyökkäsi asuintaloon Nahariyssa. Yhteenosoissa kuoli kolme siviiliä ja yksi poliisi. Nahariyan kaupunki lähellä Libanonin rajaa on ollut PLO:n jatkuvien raketti- ja
tykistöhyökkäysten kohteena. Vuonna 1979 terroristit murhasivat kolme israelilaissiviiliä
toisessa hyökkäyksessä samassa kaupungissa.
PAHIN MAAILMAA ja Israeliakin kuohuttanut terroristihyökkäys tapahtui Mynchenin olympialaisten yhteydessä 1972. Kahdeksan hengen PLO:n Fatah-järjestöön kuulunut terroristiryhmä tunkeutui israelilaisten urheilijoiden asuintaloon. Israel tarjoutui lähettämään oman turvajoukkonsa paikalle, mutta saksalaiset eivät suostuneet siihen, vaan lähettivät omat armeijan joukkonsa hyökkäykseen terroristeja vastaan. He surmasivat viisi heistä ottaen kolme vangeikseen, mutta terroristit olivat murhanneet kaikki 11 panttivankiaan. Saksa vapautti kuukauden kuluttua vangitsemansa terroristit PLO:n kaappaamaa Lufthansan lentokonetta vastaan. Vastaavantyyppinen hyökkäys tapahtui Ben Gurionin lentokentällä 1972, jolloin japanilainen Punainen Armeija terroristiryhmä surmasi automaattiaseillaan 26 ihmistä, joukossa ulkomaalaisia. Tämä hyökkäys oli suunniteltu yhteistyössä palestiinalaisten terroristien kanssa.
PLO jatkoi Israelin pohjoisosien tulittamista raketein ja tykistötulella Israelin vastaiskuista
välittämättä. Maaliskuussa 1978 Menahem Begin lähetti israelilaisjoukot puhdistamaan
Libanonin eteläosaa, alkoi Litani Operaatio. Israelilaiset ajoivat PLO:n joukot Litanijoen
pohjoispuolelle. Paikalla olevat syyrialaisjoukot pysyivät myös asemissaan Litanijoen pohjoispuolella. Israelin joukot hajoittivat PLO:n rakentamat bunkkerit ja muut laitteet.
Operaatio ei kuitenkaan sanottavasti heikentänyt PLO:n sotilaallista voimaa. He mieluummin vetäytyivät pois Israelin joukkojen tieltä kuin olisivat taistelleet. Israelin joukkojen vetäydyttyä alueelta PLO toi joukkonsa takaisin YK:n valituksista välittämättä.
VUONNA 1981 heinäkuun 24. päivänä solmittiin USA:n aloitteesta tulitaukosopimus,
mutta PLO rikkoi sen välittämästi. Heinäkuun 1981 ja kesäkuun 1982 välisenä aikana PLO
teki 290 hyökkäystä Israelia vastaan, murhaten 29 ihmistä ja haavoittaen 271.
Samaan aikaan PLO lisäsi raskasta aseistustaan suojaalueella, tuoden sinne 20 tankkia, 40 raskasta Katyusha rakettien laukaisualustaa ja 90 tankkien torjuntatykkiä muiden kevyempien aseiden lisäksi. PLO:n alueelle kokoama aseistus olisi riittänyt viisinkertaisen armeijan varustamiseen, kuin mitä PLO:lla oli miehiä aseissa. Raha ei ilmeisesti ollut mikään ongelma, enempää kuin halukkaat aseiden myyjätkään. Aseiden hankkijat saivat kai myös ruhtinaalliset provisiot hankinnoistaan.
ISRAEL TULI vähitellen kärsimättömäksi jatkuvista terroristikyökkäyksistä ja sopimusten rikkomuksista. Menahem Begin pääministerinä ja Ariel Sharon puolustusministerinä laativat suunnitelman ongelman ratkaisemiseksi kerralla. Suunnitelman tarkoituksena oli
vain PLO:n lakaiseminen pohjoisen rajan takaa. Begin, esitellessään suunnitelmaansa,
puhui tunkeutumisesta neljänkymmenen kilometrin päähän rajasta ja että operaatio kestäisi vain 72 tuntia. On ilmeisen selvää, että suunnitelma oli tarkoituksellisen avoin ja se antoi
paljon varaa tulkinnoille. Koko huhtikuun ja toukokuun 1982 tykistö- ja rakettihyökkäykset jatkuivat PLO:n taholta eikä Israelin ilmavoimien iskut saaneet mitään ratkaisua aikaan. Israel odotti kuitenkin sopivaa aikaa ja tekosyytä operaattionsa alkamiseksi.
Se tuli kesäkuun 3. päivänä 1982. Israelin Lontoon suurlähettiläs Shlomo Argov ammuttiin kolmen terroristin toimesta Lontoossa. Yksi heistä oli Syyrian vakoilu-upseeri. Seuraavana päivänä Israelin ilmavoimat pommittivat useita PLO:n pääasemia, asevarastoja ja muita kohteita Beirutissa. He ulottivat PLO:n vastaisen sodan Beirutin keskustaan. Arafatin joukot aloittivat keskitetyn tykistötulituksen samana päivänä moukaroiden seuraavan 24 tunnin ajan Israelin pohjoisosia, Libanonin suoja-alueen asutuksia, Galileaa ja Hadadin alueita. Kaksikymmentä kolme asutusaluetta yksistään Israelin puolella sai osumia.
SUNNUNTAIAAMUNA kesäkuun kuudentena 1982, kello yhdentoista aikaan, Israelin armeija ylitti Libanonin etelärajan. Operaatio Rauha Galileaan oli alkanut.
Vaikka Israelin armeijan suunnittelijat olivat tehneet huolellisia valmisteluja sotilasoperaatioilleen, eteneminen ei sujunut aivan vastuksitta. Maaston outous oli yksi
vaikeus, jotkut osastot eksyivät suunnitelluilta reiteiltään, lisäksi yritettiin välttää taisteluja Syyrian armeijan yksiköiden kanssa, joita myös oli alueella. Miesvahvuudeltaan ja tulivoimaltaan Israelin armeijan osastot olivat ylivoimaiset vastustaansa nähden. Israelin
armeijan miesvahvuus oli n. 85 000 miestä. PLO:n piirissä oli ilmeistä epäselvyyttä Israelin hyökkäyksen tavoitteista, sen kuviteltiin olevan Litani-operaation kaltainen rajoitettu isku.
HYÖKKÄYKSEN RAJUUS oli heille yllätys. PLO:n joukot pyrkivät välttämään suoria rintamakosketuksia Israelin joukkojen kanssa, pyrkien väistymään sen tieltä. PLO:n joukkojen mukana oli monia muita kansallisuuksia edustavia miehiä, mm iranilaisia, jotka
olivat luultavasti kouluttajina tai tukemassa PLO:n moraalia, osa oli koulutettavina.
Vastuksista huolimatta Israelin armeijan yksiköt tunkeutuivat syvälle Libanoniin, käyttäen jopa maahanlaskujoukkoja Siidonin alueella. Poistaakseen lentokoneisiinsa kohdistuvan uhkan Bekaan laaksoon sijoitettujen SAM ilmatorjuntaohjusten taholta Israelin koneet hyökkäsivät näitä vastaan. Syyria lähetti omia koneitaan puolustukseen, jolloin Israelin koneet ampuivat alas 22 syyrialaiskonetta ja vaurioittivat seitsemää muuta. Seitsemäntoista
ohjusasemaa yhdeksästätoista tuhottiin. Kaikkiaan Israelin ilmavoimat tuhosivat 90 Syyrian
ilmavoimien konetta ilman omia menetyksiä. Tämä oli näyte uudenaikaisesta ilmasodasta, jossa ilmaoperaatiota ja tulitusta ohjattiin maassa tai ilmassa sijaitsevista valvontayksiköistä
käsin. Toisiaan vastaan taistelevat koneet tuskin saivat näköyhteyden toisiinsa.
Myös Syyrian maa-armeija joutui taistelemaan israelilaisia joukkoja vastaan. Rajuimmat
taistelut käytiin Damaskon-Beirutin valtatien omistuksesta. Israel sai valtatien hallintaansa
kovien taistelujen jälkeen. Israel saartoi Beirutiin sijoitetun syyrialaisosaston. Israelin joukot eivät kuitenkaan vallanneet Dahr el Baidarin solaa eikä Chtauraa, jotka olivat Syyrian viimeiset tukikohdat ennen Damaskoa. Kesäkuun 25. päivän tienoilla syyrialaiset yrittivät tuoda yön aikana uusia SAM ohjuspattereita Bekaan laaksoon. Israeli tiedustelu havaitsi, mitä oli tekeillä, ja Israelin koneet tuhosivat ne. Yhdysvaltain aloitteesta parikin tulitaukoa saatiin aikaan, mutta PLO:n ja Syyrian toimesta ne rikottiin välittömästi.
VIIMEINEN TULITAUKO tuli voimaan perjantaina 25. kesäkuuta 1982.
Jälkeenpäin on arvioitu, mm. kuuden amerikkalaisen kenraalin paikallistutkimusten mukaan, että vain 25 % Etelä libanonin tuhoista oli Israelin armeijan aiheuttamia. Suurin osa sekä materiaali- että ihmistuhoista oli seurausta Libanonin sisäisistä taisteluista.
On myös paljon keskusteltu sodan saavutuksista. Toiko se rauhan Galileaan? Arafat joukkoineen joutui lähtemään Libanonista vain saadakseen sankarin vastaanoton Kreikassa. Lisäksi Syyrian joukot jäivät Libanoniin, ja ennenpitkää PLO:n joukkioita on soluttautunut uudelleen Libanoniin. Sodan seurauksena syntyi myös uusi terroristijärjestö,
HIZBULLAH, Allahin Puolue, joka on jatkanut terroritoimintaa Libanonissa. Nuorten miesten ja naistenkin saaminen toimintaan on helppoa maassa, jossa ei ole työtä. Heille maksetaan hyvin ikuisen autuuden lisäksi mahdollisen “marttyyrikuoleman” sattuessa.
On keskusteltu siitä, olisiko Israelin pitänyt ajaa Syyrian joukot pois Libanonista, jolloin
maa olisi saanut todellisen itsenäisyytensä takaisin. Maailman tuomio oli kuitenkin nyt Israelille kova, sitä pidettiin pientä naapuriaan terrorisoivana maana. Myös Israelissa
operaatio sai entistä vakavampaa arvostelua ja vaadittiin joukkojen vetämistä pois.
YHDYSVALLAT yritti myös välittää tehden useitakin esityksiä, mutta arabit hylkäsivät ne.
Lopulta keväällä 1985 viimeinenkin israelilainen sotilas jätti Libanonin maan turvavyö-
hykkeen pohjoispuolella. Israel oli menettänyt 516 sotilasta kaatuneina ja 2902 haavoittuneina Beirutin saarron loppumiseen mennessä. Lisäksi jatkuvat menetykset
tienvarsipommien, väijytysten, liikenteessä ja harjoituksissa tapahtuneiden onnettomuuksien seurauksena nopeuttivat päätöstä vetäytyä Libanonista.
Tyyrossa tapahtuneessa päämajan räjähdyksessä marraskuussa 1982 kuoli 90 sotilasta.
Parikymmentä sotilasta kuoli Israelin joukkojen siirtyessä Länsi Beirutiin Gemayelin
murhan seurauksena syyskuussa 1982. Lisäksi satakunta sotilasta haavoittui.
Pahiten Israelin mainetta tahrasi Sabran ja Shatilan verilöyly 16-18. syyskuuta 1982.
Tätä palestiinalaisleiriä valvoivat israelilaiset ja kristittyjen falangistien sotilaat yhdessä.
Falangistien sotilaat menivät sisään leiriin 16. syyskuuta ja kolmen vuorokauden ajan
systemaattisesti terrorisoivat, pahoinpitelivät ja ampuivat leirin asukkaita.
Uhrien lukumäärä vaihtelee eri lähteiden mukaan 350-750 välillä. Tapahtumasta on syytetty Israelia, jonka olisi pitänyt pystyä valvomaan liittolaisensa Falangin sotilaita.
Begin totesi syytöksistä näin:”Pakanat tappavat pakanoita ja siitä syytetään juutalaisia.”
Libanonin sodan seurauksena Israeliin jäi tuhansia vangittuja palestiinalaisia.
TOUKOKUUN 20. päivänä 1985 Israel suostui vapauttamaan 1150 arabiterroristia kolmea Libanonissa vangittua israelilaissotilasta vastaan.
Toinen vankien vapautus tapahtui samana vuonna kuukautta myöhemmin Shi´ite
terroristien kaapattua amerikkalaisen TWA koneen Beirutiin. Israel vapautti 766 arabiterroristia koneen ja sen matkustajien vapauttamista vastaan.
Amerikkalaisia vastaan tehty vakavin terroriteko tapahtui lokakuussa 1983. Terroristit
räjäyttivät erittäin voimakkaan autopommin amerikkalaisen merijalkaväen tukikohdan
edessä Beirutissa murhaten 241 sotilasta. Tämä nopeutti amerikkalaisten lähtöä Libanonista.
Palestiinalaisterroristit ovat kehitelleet uusia toimintamuotoja hyökkäyksissään israelilaisia
kohteita vastaan. On huomattava, että heidän kohteensa ovat lähes poikkeuksetta siviili-
kohteita; heidän tarkoituksensa on murhata mahdollisimman paljon ihmisiä saadakseen
suuret otsikot ja järkyttäviä TV-uutisia teoistaan. Poikkeuksena ovat Hizbullan käyttämät tienvarsipommit Libanonissa. Näitä pommeja viritellään yön pimeydessä Israelin ja SLA:n
sotilaiden käyttämien teiden varsille, maskeeraten ne usein kiven näköisiksi. Pommit syty-
tetään aika- tai kauko-ohjaimilla; joskus räjähdykset videoidaan propagandatarkoituksiin.
Fatah, Jihad ja Hamas-järjestöt ovat käyttäneet itsemurhapommittajia, jotka sitovat räjähteet ruumiinsa ympärille ja päästyään sopivaan paikkaan sytyttävät räjähteet samalla
tuhoten itsensä. Halukkaita nuoria miehiä ja naisia saadaan houkuteltua uhreiksi lupaamalla
perheelle rahaa ja marttyyrin kunniaa, sekä uhrille suoraa pääsyä paratiisiin. Tällaisia pommeja räjäytettiin jokin aika sitten Jerusalemin pääliikekeskuksella Ben Jehudalla kaksi
samaan aikaan. Toinen näyttö saatiin räjäyttämällä pommit Jerusalemin vihannestorilla,
Mahane Jehudalla. Räjähdyksissä kuoli useita ihmisiä ja kymmeniä laukkaantui.
Uusi spontaani mellakointimuoto on kivien heittely sotilaita ja poliiseja vastaan. Tämä alkoi siitä, että israelilainen auto teki kolarin palestiinalaisia työntekijöitä kuljettavan
pikkubussin kanssa joulukuussa 1987. Tässä liikenneonnettomuudessa kuoli neljä palestiinalaista työntekijää. Tapahtumasta levitettiin huhua palestiinalaistenalueille, että israelilainen auto ajoi tahallaan palestiilaisauton päälle. Mellakointi alkoi spontaanisti ilman käskyä, mutta pian terrorijärjestöt huomasivat mellakoiden käyttökelpoisuuden ja ryhtyivät ohjaamaan niitä. Myös TV-yhtiöt hakivat näistä sopivaa kuva-aineistoa ohjelmiinsa, sopien nuorten teini-ikäisten tyttöjen ja poikien kanssa maksusta ja ajasta, milloin heidän laitteensa olisivat paikalla. Israelilaiset sotilaat ja poliisit käyttivät aluksi runsaasti kumiluoteja, mutta kuolintapausten kasvaessa he siirtyivät käyttämään fyysistä kuritusta, mm jäsenten hakkaamista. Tämä ns. intifada vaati satoja uhreja kuolleina ja haavoittuneina; myös israelilaisten puolella, tuhotun ja vahingoitetun omaisuuden lisäksi. Arafat sanoi v.1989 radiossa pitämässään puheessa, että intifada jatkuu kunnes he ovat saaneet lailliset oikeutensa, oikeuden paluuseen Palestiinaan, itsemääräämisoikeuden ja itsenäisen Palestiinan valtion.
Israelin kyvystä iskeä terroristejä vastaan myös kaukana Israelista on hyvänä esimerkkinä Entebben operaatio. Saksalainen fasistinen Baader Meinhof ryhmä kaappasi AIR Franceyhtiön koneen, joka oli matkalla Pariisista Tel Aviviin 27. kesäkuuta 1976. Terroristit
pakottivat koneen Ugandaan. Siellä he erottivat kaikki juutalaiset muista matkustajista,
tarkoituksenaan murhata juutalaiset. Israel lähetti lentoteitse oman iskuryhmänsä paikalle.
He saivat kaikki matkustajat pelastettua yhtä vanhaa naista lukuunottamatta, jonka ugandalaiset tappoivat. Israelin iskuryhmän johtaja Netanyahu sai operaatiossa surmansa ainoana ryhmän jäsenistä. Toinen operaatio tehtiin PLO:n päämajaa vastaan Tunisissa v.1985.

VIELÄ 1980-LUVULLA maailmassa oli maita, jotka näyttivät olevan tiukasti suljettuina. Niistä juutalaisten maastamuutto oli lähes mahdotonta tai tehty erittäin vaikeaksi ja kalliiksi.
Tällaisia maita olivat useimmat Neuvostoliiton alaiset ja muut kommunistiset maat.
1990-luvun alussa tapahtunut Neuvostoliiton hajoaminen ja kommunismin osoitettua
konkurssitilansa nämä maat, kuten Albania, joutuivat myös avaamaan ovensa.
Ennen toista maailmansotaa juutalaisten määrän on laskettu olleen 18 miljoonaa.
Natsivainojen seurauksena se laski 12-13 miljoonaan. On esitetty arvioita, että ilman
tuota katastrofia juutalaisten tämänhetkinen määrä olisi 25-35 miljoonaa. Nykyisin lienee
saavutettu ennen maailmansotaa vallinnut kokonaismäärä. Suurin määrä juutalaisia Israelin ulkopuolella asuu Yhdysvalloissa, vajaa kuusi miljoonaa, Venäjällä vajaa 2 miljoonaa. Yli kuusi ja puoli miljoonaa asuu Amerikan maissa yhteensä. Suurempia juutalaisten väestömääriä on lisäksi Ranskassa vajaa 700 000, Englannissa yli 350 000, Etelä Afrikassa yli 100 000, Austraaliassa ja Uudessa Seelannissa yhteensä vajaa 100 000.
Hajanaisia juutalaisasutuksia, jotkut hyvin vanhoja, on löydetty kaukaisista maista. Täten
Intiassa oli vajaa 30 000 juutalaisen asutus. He ovat kadottaneet dokumenttinsa, mutta
perimätietojensa mukaan he pakenivat Israelista Antiokus Epifaneen vainoja n.170 vuotta
ennen ajanlaskumme alkua. He ovat osittain sekoittuneet paikalliseen väestöön, mutta
ovat säilyttäneet juutalaisia perinteisiä tapojaan. Pieniä ryhmiä on myös Kiinassa.
Eräs erillinen juutalaisyhteisö on tullut päivänvaloon Etiopiassa, ns. Falasha-juutalaiset.
He sanovat polveutuvansa kuningas Salomon aikana maahan muuttaneista juutalaisista.
Heitä oli siellä muutamia tuhansia. He ovat myöskin saaneet geenitäydennystä paikallisilta
afrikkalaisilta. Israelin valtion toimesta heitä on kuljetettu Israeliin, missä he ovat tuoneet oman väriläiskänsä juutalaisen kansan kirjoon. Operaatio jatkuu edelleen.
PLO alajärjestöineen on ollut kaikkein aktiivisin terroriorganisaatio maailmassa. PLO:n
ensimmäinen johtaja Shukeiri vannoi ajavansa juutalaiset mereen. Arafat on esittänyt päämääräkseen demokraattisen, sekulaarin palestiinalaisvaltion rakentamisen Israelin raunioille. Vuonna 1988 Arafat kielsi terrorin käytön. Samana vuonna tehtiin yli 20 terro-
rihyökkäystä Libanonista PLO:n toimesta. PLO:n alainen Al-Fatah teki samana vuonna yli 70 terrorihyökkäystä Israelin alueella. Itsehillintä ei ole koskaan ollut PLO:n toimien
näkyvimpiä piirteitä. Tämän saivat kokea Jordania 1969-1970 ja Libanon 1975-1982.
Israel ajoi palestiinalaiset terroristit pois eteläisesta Libanonista 1982; seuraavana vuonna
Syyria Amal järjestön tukemana ajoi heidät pois pohjoisesta Libanonista. Syyrian luvalla
ja valvonnassa heitä on kylläkin tullut takaisin Etelä Libanoniin 1985-1986.
KOSKA SUORA terroritoiminta ei näyttänyt tuovan toivottua tulosta, PLO muutti taktiikkaansa. Vuonna 1974 kesäkuun 8. päivänä Palestiinan National Council Kairossa
pitämässään kokouksessa hyväksyi askel askeleelta tapahtuvan strategian. Sen mukaan
PLO pyrkii saamaan pysyvän tukiaseman lähellä Israelia, vaikka aluksi pienenkin, josta käsin toimintaa jatketaan. PLO menetti tällaiset rakentamansa asemat Jordaniassa ja Libanonissa, mutta nyt Israelin toimittamien maanluovutusten kautta sillä on tukiasemat Israelin sydämessä. PLO on levittänyt oman terroriin perustuvan hallintonsa sen hallintaan
luovutetuille alueille. Ihmisiä voidaan vangita pienestäkin PLO:n tai PA:n toimien arvostelusta. Tuorein tapaus on aivan äskettäin tapahtunut parinkymmenen ihmisen vangitseminen, joukossa yliopistojen professoreita ja Lakiasäätävän Komitean jäseniä. He julkaisivat kirjelmän, jossa he syyttävät Arafatia ja hänen hallintoaan korruptiosta. Hallituksen edustajat väittävät protestoijien olevan Syyrian asiamiehiä. Kuulustelumenetelmät ovat suoraviivaiset, kidutus on niissä yleistä. Tuomiot annetaan nopeasti, joskus oikeusprosessi, joka Länsimaissa kestäisi kuukausia, ajetaan PA:n (Palestiinan Auktoriteetti) toimesta läpi parissa päivässä. Kuolemantuomiot on Arafatin vahvistettava. Arafat lausui 1989 Saudi Arabian Uutistoimistolle antamassaan lausunnossa, että hänen Israelin kanssa tekemänsä rauha on “Saladinin rauha”. Kurdipäällikkö Saladin teki ristiretkeläisten kanssa Jerusalemia koskevan rauhan, jonka hän pian rikkoi ajaen heidät takaisin Eurooppaan. Erikoisen rajuna PA:n terrori on kohdistunut niihin palestiinalaisiin, joita he epäilevät yhteistyöstä Israelin kanssa, samoin aiemmin Israelin Salaisen Palvelun asiamiehiin. Maan myyminen israelilaisille on vakava rikos.
Myös Palestiinan alueella toimivat lehtimiehet ja uutistoimittajat joutuvat jatkuvasti varomaan sanojaan. Heitä on viety PLO:n kuulusteluihin Jerikoon jopa Jerusalemista.
Eräs keskeisiä sekä Oslon että Wye-joen sopimusten ehtoja PLO:lle on ollut PLO:n
peruskirjan (v.1968) niiden pykälien kumoaminen, joissa vaaditaan Israelin tuhoamista. Lupauksistaan huolimatta Arafat ei ole järjestänyt sellaista PNC:n kokousta, jossa siitä olisi voinut edes keskustella. Jokin aika sitten Arafat järjesti eräänlaisen näytösesityksen,
johon oli kutsuttu PLO:n johtoa ja joitakin PNC:n jäseniä sekä USA:n presidentti Clinton.
Siellä järjestettiin äänestys kättä nostamalla Israelin tuhoamista vaativien PLO:n peruskirjan pykälien peruuttamisesta. Peruskirjan mukaan sitä voidaan muuttaa vain PNC:n virallisessa kokouksessa kahdenkolmasosan enemmistöllä. Peruskirja on virallisesti edelleen voimassa.
Israelin ja PLO:n välisten sopimusten mukaan PLO:n tuli luovuttaa alueellaan asuvat Israelin etsintäkuuluttamat terroristit, koota alueellaan laittomat aseet sekä pienentää poliisijoukojensa lukumäärä sallittuun 18 000:n. Mitään näistä ehdoista ei ole toteutettu.
Palestiinan ns. poliisijoukko on n. 50 000 ja järjestetty täysin sotilaallisesti. Huhujen mukaan Palestiinan itsehallintoalueille salakuljetetaan aseita, mm. panssarintorjunta- ja
ilmatorjuntaraketteja. Gazan ja Egyptin väliseltä rajalta on löydetty useita tunneleita, joita myöten on aseita ja tarvikkeita Gazaan. Tavaroita on kuljetettu tunneleissa köysillä vedettävillä laveteilla, jotka liikkuvat kiskoilla. Sopimuksen mukaan Israel luovutti poliiseille 10 000 automaattiasetta, mutta loput PLO on itse hankkinut.
90-luvun alkuun saakka Arafat oli virallisesti terroristiksi luokiteltu USA:ssa ja hänet voitiin vangita, jos hän astuisi jalallaan sen maankamaralle. Israelin lain mukaan kaikenlainen yhteydenotto ja -pito oli ehdottomasti kielletty ja rangaistava teko.
Tämä kaikki muuttui 90-luvulla työväenpuolueen tultua Israelissa valtaan.Myyräntyö oli kuitenkin alkanut kesäkuussa 1991, jolloin Yossi Beilin Shimon Peresin käskystä tapasi kaksi korkeaa PLO:n edustajaa Kairossa. Said Kamal oli PLO:n edustaja Kairossa ja
MAHMOUD ABBAS oli Arafatin erikoislähettiläs. Peres oli työväenpuolueen puheenjohtaja ja Beilin hänen varamiehensä. Kokouksessa Beilin esitti Peresin kirjoittaman viestin, jossa pyydettiin PLO:ta tukemaan Israelin arabien äänestämistä työväenpuoluetta seuraavissa Knessetin (Israelin parlamentin) vaaleissa 1992. Vastapalveluksiksi Peres lupasi, että rakentaminen Israelin sotilashallinto-alueilla lopetetaan välittömästi, omaksutaan maata-rauhaa-vastaan periaate sekä peruutetaan laki, joka kieltää neuvottelut PLO:n kanssa. Asioiden etenemistä edelsivät kuitenkin monet vaikeudet, eikä vähiten siinä, että
PERES MENETTI Työväenpuolueen puheenjohtajuuden Rabinille, joka ei ajatellut Peresin tapaan. Helmikuussa 1992 ensimmäinen ja viimeinen näistä lupauksista oli kuitenkin täytetty. Myös USA:n edustaja Dennis Ross vihjaili Arafatia koskevien rajoitusten poistamista. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Peres ja Beilin olivat lainrikkojia, rikollisia, jos lainrikkojaa nimitetään rikolliseksi. Peres toimi myöhemmin pääministerinä ja on nyt (1999) Barakin hallituksen ministerinä epämääräisellä toimenkuvalla. Hän on myös Työväenpuolueen presidenttiehdokas. Beilin on Barakin hallituksen oikeusministeri, rikollinen vaikka erikoislailla armahdettu, jota ei kuitenkaan koskaan virallisesti syytetty. Tarkoitus näyttää pyhittävän keinot Israelissakin. Rabin, joka tuli pääministeriksi, pakotettiin myöhemmin hyväksymään tapahtumat, jotka johtivat Rabinille epämukavaan kädenpuristukseen Arafatin kanssa Valkoisen Talon nurmikolla.
Raporttien mukaan myös presidentti Weizman tapaili PLO:n edustajia ennen uutta lakia.
ISRAEL TUNNUSTI PLO:n virallisesti palestiinalaisten edustajaksi 9.-10. syyskuuta 1993.
Rabin ei myöskään voinut mitään sille, että Israel teki lyhyen olemassaolonsa kannalta
ehkä kohtalokkaimman virheensä sallimalla PLO:n johtoroikan rantautua Gazan alueelle,
ja muuttaa sinne päämajansa Tunisiasta. Samalla tuli maahan PLO:n armeijan sotilaat perheineen Tunisiasta. Päätöstä on yritetty puolustella toteamalla, että on helpompi valvoa terroristien päämajaa, joka on omalla maaperällä, kuin vieraalla.
Voikohan mikään hallitus valvoa terroristien toimia, jotka on suunnattu sitä vastaan?
VUONNA 1994 pääministeri Rabin käski tiedustelu-upseereitaan lopettamaan yhteistyönsä palestiinalaisten agenttiensa kanssa. Tämän tiedustelupalvelun upseereita kauhistuttavan päätöksen ansiosta Israel menetti kokonaan “silmänsä ja korvansa” Palestiinan itsehallintoalueilla. Päätöksen takana oli Shimon Peresin ja hänen tukijoittensa vakuuttelut, että Palestiinan oma turvallisuuspalvelu, johtajanaan entinen terroristi Jibril Rajoub vastavakoilupäällikön Mohammed Dahlanin kanssa, antaa Israelille sen tarvitsemat tiedot siitä, mitä palestiinalaisalueilla tapahtuu. Palestiinalaiset itse pitivät tätä hyvänä pilana. Samalla heitettiin susille entiset agentit, sekä romutettiin hetkessä vuosikausia suurella vaivalla rakennettu tiedusteluverkosto. Uuden järjestelmän mahdottomuus tuli päivänselväksi
Israelin sotilaan Nachshon Wachsmanin kidnappaus v.1994 lokakuussa. Palestiinalaisten
puolella oli täysi hiljaisuus, mitään tietoja ei tullut. Lopulta sotilaan kaapanneet terroristit
löydettiin läheltä Jerusalemia. Pelastusoperaation aikana terroristit murhasivat uhrinsa.
Näytelmä toistui Jerusalemin Vanhan Kaupungin Tunnelin avaamisen yhteydessä. Tämä tunneli yhdistää Itkumuurin Vanhan Kaupungin katuverkostoon, helpottaen näin turistien
liikkumista Tunnelissa. Arafat väitti avaamisen tapahtuneen ilman hänen tietoansa ja että se loukkasi Moskeijoitten pyhyyttä. Hänen käskystään Rajoub lähetti miehensä liikkeelle.
Syntyneissä mellakoissa, joissa he käyttivät myös tuliaseita, kuoli pari sataa ihmistä.
PA:n Israelin vaatimuksesta vangitsemien etsintäkuulutettujen terroristien yhteydessä käytetään ns. pyöröovisysteemiä, heidät vapautetaan parin päivän jälkeen kaikessa hiljaisuudessa toteamuksella: he karkasivat. Yhtään terroristia ei ole luovutettu.
Eräs keskeisiä vaatimuksia PLO:n taholta Israelille on ollut Israelin vangitsemien terroristien vapauttaminen. Näin onkin tehtyjen sopimusten mukaan tapahtunut. Vapautetut terroristit on otettu PA:n taholta sankareina vastaan, ja useat heistä on otettu suoraan joko PA:n poliisijoukkoihin tai muihin tehtäviin, jotkut hyvinkin korkeisiin virkoihin.
Eräs Israelin taloutta ja yksityisiä järkyttävä toiminta on laaja autovarkaus. Autoja varastetaan lähes 50 000 vuosittain, eli yksi auto jokaista palestiinalaispoliisia kohti. Autot päätyvät lähes poikkeuksetta palestiinalaisten alueille.
Jotkut niistä hajoitetaan varaosiksi, osa myydään palestiinalaisille. Eräs surkuhupaisa tapaus sattui korkealle israelilaiselle poliisiupseerille. Israelissa järjestettyyn Israelin ja PA:n poliisien keskeiseen neuvottelutilaisuuteen tuli korkea palestiinalainen poliisiupseeri omalla autollaan. Israelilainen upseeri kiinnostui palestiinalaisen virkaveljensä autosta, koska se muistutti häneltä vähän aikaisemmin varastettua. Tarkempi tutkimus osoitti, että se olikin häneltä varastettu auto. Tärkeät israelilaiset henkilöt usein saavatkin varastetun autonsa takaisin muutamassa päivässä vihjaisemalla asiasta Knessetin arabijäsenelle, tai ottamalla yhteyden suoraan Rajoubiin. Palestiinalaiset varastavat Israelin maatiloilta ja kibbutseilta maanviljelyskoneita, karjaa, sähkölaitteita ja jopa mehiläiskekoja. Varastetun omaisuuden takaisinsaaminen on lähes mahdotonta, koska varkaat pakenevat itsehallintoalueille, jonne israelilaisilla ei ole asiaa eikä Palestiinan poliisi halua antaa virka-apua.
ARAFAT tuli huomaamattaan tunnustaneeksi osuutensa terroritoimintaan pitämässään puheessa WYE-sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa 4.5.1999. Viitatessaan “satoihin
palestiinalaisiin vankeihin” Israelin vankiloissa hän totesi mm.:”Minä johdin noita lapsia
heidän taistelussaan vapauden puolesta, ja he antoivat vapautensa ja henkensä maan hyväksi”. Samassa puheessaan Arafat vannoi, etteivät he (palestiinalaiset) koskaan enää palaa terroriin, ja että he kaiken kunnian ja vilpittömyyden kautta katsovat olevansa
velvoitettuja tekemään kaiken, mitä heiltä vaaditaan todellisen turvallisuuden ja pysyvän rauhan saavuttamiseksi jokaiselle israelilaiselle ja Israelin kansalle,- turvallisuuden jokaiselle lapselle, naiselle ja miehelle Israelissa. Arafat kutsui tätä sopimusta tieksi “rohkean miehen rauhaan” (peace of the brave). Vuonna 1999 sattui Israelissa kaksi pommihyökkäystä. Terrori Arafatin kielenkäytössä tarkoittaa Israelin harjoittamia toimia.
ELOKUUN 10. päivänä 1999 palestiinalainen terroristi ajoi autollaan kahdesti bussipysäkillä autoaan odottavien sotilaiden päälle Nahshon risteyksessä. Ensimmäisellä kerralla hän ajoi kahden naissotilaan päälle, ja kääntäen autonsa hän ajoi vammautunutta naissotilasta auttavan sotilasryhmän päälle. Hyökkäyksessä kuoli yksi sotilas ja kuusi haavoittui. Poliisi ampui tämän PLO:n alaiseen Hamas järjestöön kuuluneen terroristin hänen Fiat Uno autoonsa. Palestiinalaiset väittivät myöhemmin, että kysymyksessä oli pelkkä liikenneonnettomuus ja ettei poliisi olisi saanut ampua ajajaa.
Lokakuun 7. päivänä Hamas järjestön terroristit räjäyttivät kolme putkipommia Netanian
kauppakeskuksessa. Hyökkäyksessä vammautui 27 ihmistä, jotkut heistä vaikeasti. Poliisi
ehti purkaa neljännen pommin, joka oli tarkoitus laukaista pelastustoimien aikana.
ISRAELIN VIRANOMAISIA on myös huolettanut palestiinalaisten valvomaton pohjavesien käyttö kaivamiensa kaivojen kautta hallitsemillaan alueilla. Toinen suurta huolta aiheuttanut toiminta palestiinalaisaueilla on pohjavesien saastuttaminen laskemalla viemärivedet maastoon puhdistamattomina. On myös tapauksia, joissa palestiinalaiset eivät jostain tuntemattomasta syystä ole ottaneet käyttöön rakennettua viemärivesien puhdistuslaitosta.
Israel on jatkuvasti vaatinut PA:ta uusimaan lasten ja nuorten opetuksessa käytetyt koulu-
kirjat ja oheismateriaalin, joissa opetetaan vihaa ja väkivaltaa israelilaisia kohtaan. Gazan
alueella käytetään Egyptin opetusmateriaalia, Juudean ja Samarian alueilla Jordaniassa
käytettäviä. Niiden kartoissa ei esiinny Israelia lainkaan, vaan se kuuluu Jordaniaan tai
Palestiinaan. Samanlainen vihan ja väkivallan kylvötyö tapahtuu Palestiinan radion ja TV:n
kautta, puhumattakaan Egyptistä, jonka kanssa Israelilla on rauhansopimus.
ISRAEL JA PLO sopivat Oslossa 13. syyskuuta 1993 keskinäisen periaatesopimuksen.
Samana vuonna Palestiinan Islamic Jihad räjäytti autopommin 4.lokakuuta bussia vastaan; hyökkäyksessä loukkaantui 30 ihmistä.
Vuonna 1994 palestiinalaiset terroristit tekivät 7 pommi-iskua. Kuuden tekijäksi ilmoittautui Iranin ja Syyrian tukema Hamas, seitsemännen tekijä jäi tuntemattomaksi.
Hyökkäyksissä kuoli 60 ihmistä, 164 loukkaantui.
Vuonna 1995: 3 hyökkäystä, kuolleita 32, loukkaantuneita 150.
Vuonna 1996: 5 hyökkäystä, kuolleita 65, loukkaantuneita 229.
Vuonna 1997: 4 hyökkäystä, kuolleita 28, loukkaantuneita 417.
Vuonna 1998: 17 hyökkäystä, kuolleita 6, loukkaantuneita 123.
Vuonna 1999: 2 hyökkäystä, kuolleita 1, loukkaantuneita 33.
Vuonna 2000: 1 hyökkäys, loukkaantuneita 25. Hyökkäys tapahtui Haderan
ostoskeskuksessa 17.1.2000, tekijänä Islamic Jihad. Pommit olivat putkipommeja.
Useimpien terrorihyökkäysten tekijäksi on todettu Hamas, jota tukevat sekä Syyria että Iran, jotka vastustavat Israelin ja PLO:n “rauhanprosessia”. Molemmat järjestöt ovat kuitenkin PLO:n alajärjestöjä, jonka johtajana Arafatilla on vaikutusvaltaa niin halutessaan ehkäistä terrorihyökkäykset. Samaan aikaan Israel luovutti maata PLO:n hallintaan.

TRANSJORDANIAASTA muodostettiin brittiläinen mandaatti 25.4.1920. Englanti antoi alueelle itsehallinnon Jerusalemin ylikomissaarin alaisuudessa. Transjordaniasta erotettiin sen
Jordanjoen länsipuoliset alueet, joita nimitettiin Palestiinaksi. Transjordanian kuninkaana
toimi Abdallah ibn Husein. Saudi arabia lahjoitti v1925 Transjordanialle Akaban kaupungin
Punaisen Meren pohjoispäässä, jonka kautta maa sai meriyhteyden. Transjordanian puolustusta hoiti Arabilegioona, jonka englantilaiset muodostivat ja kouluttivat omine upseereineen, ylipäällikkönä toimi englantilainen Klubb Pasha vuodesta 1931. Legioonasta
kehittyi alueen tehokkain arabiarmeija, joka menestyksellä taisteli Israelin v:n 1948 itsenäisyyssodassa, miehittäen Juudean ja Samarian sekä Jerusalemin Vanhan Kaupungin.
Transjordania sai itsenäisyytensä 1948 ja muutti nimensä Jordaniaksi. Jordania liitti mie-
hittämänsä alueet itseensä v.1950, jonka vahvistivat vain Englanti ja Pakistan. Israel valloitti nämä alueet, myös Jerusalemin Vanhan Kaupungin, v.1967 sodassa. Heinäkuussa 1988 Jordania luopui vaatimuksistaan Juudeaan ja Samariaan, ns Länsirantaan, mutta halusi säilyttää Temppelivuoren moskeijoiden valvonnan ja Muftin viran. PLO on kuitenkin
nimittänyt sinne oman muftinsa ja vartiomiehensä vastoin Jordanian suostumusta.
JORDANIAN KUNINGAS Abdallah murhattiin Jerusalemissa 1951. Kruunun peri hänen poikansa Talal, mutta mielenterveysongelmiensa vuoksi hän joutui luopumaan kruunusta
poikansa Husseinin hyväksi v. 1952. Hussein kuoli syöpään 7.2.1999 ja nimitti ennen kuolemaansa kruununperijäksi poikansa Abdallahin ohi veljensä Hassanin, joka tyytyi osaansa.
JORDANIA ESITTI oman Federaatio-suunnitelmansa Jordanian ja Palestiinan arabien välille v.1972, mutta se ei saanut kannatusta. V.1985 Jordanian kuningas Hussein ja Arafat solmivat sopimuksen Federaatiosta, mutta Syyrian ja Neuvostoliiton vaatimuksesta Arafat
perui sopimuksensa seuraavana vuonna, minkä johdosta Hussein syytti häntä petturiksi.
ISRAEL JA JORDANIA solmivat rauhansopimuksen 26.lokakuuta 1994.
Jordaniassa asuvat palestiinalaiset, joita on 65% väkiluvusta, ovat saaneet jordanian
täydet kansalaisoikeudet. Jos federaatio muodostettaisiin Jordanian ja Palestiinan välille, heidän yhteinen osuutensa Jordanian väkiluvusta olisi yli 80%.
SYYRIA on voimakkaasti vastustanut Palestiinan valtion syntymistä, mutta on viime aikoina antanut vihjeitä mielenmuutoksesta, jos Palestiinan valtio on kiinteässä liittosuhteessa Syyriaan. Syyria ei hyväksynyt PLO:n itsenäisyysjulistusta Algeriassa marraskuussa 1988, eikä myöskään ole hyväksynyt Israelin ja Egyptin rauhansopimusta. Syyrialla on omia Suur-Syyria haaveita, johon kuuluisivat Jordania, Libanon sekä Israelin ja Palestiinan alueet. Syyrian puolustusministeri Mustafa Tlal totesikin, että arabeilla on tarpeeksi valtioita, uusia ei tarvita. Hän muuten kutsui Arafatia ilkeillä pilkkanimillä, mm. tuhannen huoran pojaksi.
Syyriaa hallitsee Ba´ath puolue; presidenttinä on Hafez al Assad, jonka terveys on osoittanut selvää heikentymistä. Syyrian väkiluku on n. 12.5 miljoonaa. Se on erittäin
voimakkaasti aseistautunut venäläisin asein, mutta rahavaikeuksien vuoksi ei ole pystynyt
uusimaan niitä uusimpiin versioihin. Aseistus lienee suurimmalta osin maksamatta. Sen vakituinen armeija on n.450 000, reservi saman verran. Tämä on aiheuttanut jatkuvaa
huolta Israelille, koska Israelin aseissa oleva miesvahvuus on vajaa 150 000, johon kuuluvat vakituinen miehistö ja asepalvelustaan suorittavat. Israelissa on pelätty Syyrian
armeijan nopeaa iskua esim. Hermonille ja Golanille maa-alueiden saamiseksi ja YK:n nopean tulitauon estäessä Israelin vastahyökkäykset se voisi pitää ne hallussaan.

EGYPTI SOLMI rauhansopimuksen Israelin kanssa 26.maaliskuuta 1979. Sen mukaan Israel luovutti koko valloittamansa Siinain alueen Egyptille. Taban alueesta ja siellä sijaitsevasta hotellista Punaisen Meren rannalla oli epäselvyyksiä, mutta lopulta sekin luovutettiin Egyptille. Rauha ei kuitenkaan ole tuonut ystävyyttä ja veljeyttä. Rauha on ns.kylmä rauha, mutta terrorihyökkäykset rajalla ovat loppuneet. Israelilaiset ovat myös voineet tehdä turistimatkoja entiseen asuinmaahansa, mutta Israeliin matkustavia egyptiläisiä turisteja pidetään Egyptissä epäilyksenalaisina. Egyptiä hallitsee itsevaltaisin ottein Hosni Mubarak, joka äskettäin valittiin uudelleen presidentin virkaansa. Egyptissä toimii voimakas kiihkouskonnollinen Muslimiveljeskunta, joka murhasi edellisen presidentin Sadatin ja on yrittänyt hyökkäyksiä myös Mubarakia vastaan. Tämä veljeskunta toimii myös Jordaniassa ja Syyriassa, jossa se on hallituksen jatkuvan valvonnan alaisena.
EGYPTIN ASUKASLUKU on yli 60 miljoonaa ja kasvaa voimakkaasti. Sen vakituisen armeijan miesvahvuus on n.450 000, reservi yli 600 000. Egypti oli aiemmin aseistautunut venäläisin asein, mutta rauhansopimuksen jälkeen USA on myynyt sille uudenaikaista aseistusta; onpa Israelissa ollut vastalauseita sen johdosta, että sille olisi myyty aseita, joita Israelilla ei ole.
IRAK ON Israelin vannoutuneimpia vihollisia miljoona-armeijoineen ja sotien kuluttamine
aseineenkin uhka Israelille. Samaa voidaan sanoa Iranista, jonka väkiluku on Egyptin luokkaa, mutta armeijan aseistus vähäisempi. Sen vaarallisuus Libyan ohella on kuitenkin
ennenkaikkea sen tukemissa terroristijärjestöissä.
Varsinaisen uhkakuvan Israelille ovat muodostanut alueelle keskittyneet biologiset ja kemialliset aseet. Niitä on ainakin Egyptillä, Syyrialla, Libyalla ja Irakilla YK:n ja USA:n
valvontatoimista huolimatta sekä Iranilla.. Asiantuntijat ovat arvioineet niiden merkityksen ja käyttökelpoisuuden sotatilanteessa suuremmaksi kuin ydinaseiden, joita Israelilla väitetään olevan, vaikkakin Israel ei missään vaiheessa ole myöntänyt niitä omaavansa. Iran kehittelee omaa ydinasettaan, joka Pakistanilla jo on. Lisäksi niiden kuljettamiseen sopivien
keski- ja pitkän matkan ohjusten kehittäminen on siellä pitkällä Pohjois Korean teknisellä avustuksella. Egypti käytti kemiallisia aseita Jemenissä 1963, Irak kurdeja vastaan, Iran
Persianlahden sodassa Irakia vastaan.
PERESIN ja hänen taustavoimiensa haaveena on ollut luoda uusi uljas Lähi Itä, jossa rauha ja ystävyys vallitsee, jossa tavarat ja ihmiset liikkuvat vapaasti ilman rajoituksia. Hän haaveili yhdistävänsä juutalaisen älyn ja arabien rahat, joiden avulla ihanneyhteiskunta rakennettaisiin. Tämä yhteiskunta olisi myöskin sekulaari, uskonto ei saisi olla estämässä
vapaata kehitystä eikä ihmisten elämää. Peres itse on luopunut uskonnostaan, samoin monet muut tuohon ryhmään kuuluvat. Peresin kerrotaan sanoneen, että heidän tarkoituksensa on tehdä mahdollisimman moni asia peruuttamattomaksi, jotteivat Raamatun (Toran) profetiat voisi toteutua. Sentähden heidän täytyi saada Oslon sopimus solmittua sellaisella kiireellä, että sen hiominen jäi kesken. Se on osoittautunut erittäin puutteelliseksi ja ristiriitaiseksi, ja sen toteuttaminen käytännössä on lähes mahdotonta.
JOSSI BEILIN tunnusti julkisesti, että hän luopui uskonnostaan kuuden päivän sodan ihmistappioiden vuoksi. Hän ei voi ymmärtää Jumalaa, joka sallii sellaiset julmuudet, kuten hän sanoi.
ISRAELIN PÄÄMINISTERI Yizhak Rabin murhattiin 4. marraskuuta 1995. Hänen murhaajanaan pidätettiin ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen opiskelija Yigal Amir. Rabinin murhan yhteydessä on kuitenkin monia avoimia kysymyksiä. Amir ampui kaksi laukausta, joiden piti olla paukkupatruunoita, mutta sairaalassa, jonne Rabin vietiin omalla autollaan, hänestä löydettiin kolme luodinreikää. Yksi oli ammuttu edestä, toiset takaa. Auton 700 metrin matka ampumapaikalta sairaalaan kesti lähes kymmenen minuuttia. Rabinin tytär on esittänyt myös omat epäilyksensä tapahtumien todellisesta kulusta, mutta uutta tutkimusta
Shamgarin raportin lisäksi ei ole saatu aikaan. Joku isokenkäinen ei ehkä halua sitä.
AMIRIN VELI tuomittiin osasyyllisenä murhaan ja eräs nuori opiskelijatyttö siksi, ettei hän raportoinut poliisille Amirin aikeista murhata Rabin. Sensijaan Amirin kiihoittaja, GSS:n
asiamies Raviv odottelee vieläkin oikeudenkäyntiä yli viisi vuotta tapahtuman jälkeen.
RABININ JÄLKEEN maata hallitsi Työväenpuolueen Peresin ja ja Likudin Shamirin yhteishallitus. Herrat vuorottelivat pääministereinä. Tänä aikana tehtiin Peresille räätälöity
laki pääministerin suorasta vaalista yleisten Knessetin vaalien yhteydessä. Vaalien, jotka pidettiin 28.toukokuuta 1996, pääministerivoittajaksi selvisi kuitenkin Peresin kauhuksi Likudin Benjamin Netanyahu, joka tuntemattomuudesta rynnisti Israelin johtoon. Käytäntö on sittemmin osoittanut, että uusi pääministerin vaalitapa on tuonut Israeliin itsevaltiuden.
Pääministeri ei enää ole tilivelvollinen millekään puolueelle, ja hän voi itse päättää asioista.
Erikoisen selvästi tämä on tullut esiin seuraavan pääministerin, Ehud Barakin aikana, jolla
Netanyahun työtavasta poiketen on itsellään itsevaltaisia otteita ja tavoitteita. Sekä hänen ministerinsä että puolueensa Työväenpuolue valittavat, ettei heitä informoida asioista. Lisäksi Barak piti itsellään puolustusministerin salkun sekä valitsi ulkoministerikseen miehen, David Levin, joka tunnetusti viettää aikaansa enemmän muualla kuin ministeriössään.
BARAKIN NIMI on yhdistetty järjestöön, joka kantaa nimeä Ulkoasiainneuvosto (Council on Foreign Relations, CFR), johtajanaan Henry Siegman. Pääpaikka on Manhattanilla, USA:ssa. Näiden tietojen mukaan Barak nimettiin Rabinin seuraajaksi jo 1995, ja Martin
Indykin, USA:n Israelin suurlähettilään, suosituksesta hänet lähetettiin Yhdysvaltoihin
saamaan CFR koulutusta Lähi-Itätutkimusten Instituuttiin (Institute for Near East Studies)
Washingtoniin maalis-kesäkuussa 1995. CFR on ilmeisesti Uuden Maailmanjärjestyksen
(New World Order, NWO) keskus, ja siihen kuuluu monia Yhdysvaltain hallituksen vaikutusvaltaisia edustajia. Henry Siegman on järjestönsä nimissä vaatinut Israelia vetäy-
tymään ennen vuoden 1967 rajoille Jerusalem mukaanlukien. Ja todellakin, YK hyväksyi päätöslauselman joulukuussa 1995, jonka mukaan Israelin miehitys Jerusalemissa ja sen julistaminen Israelin pääkaupungiksi on laiton. Israel julisti v.1950 Jerusalemin “Israelin ikuiseksi ja jakamattomaksi pääkaupungiksi”. CFR:llä on yhteyksiä vapaamuurareihin.
KUN RABIN JA HUSSEIN kättelivät toisiaan Clintonin todistaessa marraskuussa 1995, monet sanomalehdet kutsuivat tapahtumaa vapaamuurarien kädenpuristukseksi kuvan alle latomassaan tekstissä. Kovaa kädenvääntöä sensijaan tapahtuu Anglo Saksin (Englannin) ja
Eurooppalaisen (Ranskan) muurarijärjestöjen kesken. Molemmilla on intressejä Lähi Itään.
Barakin neuvonantajana vaalityössä toimi presidentti Clintonin erikoisavustaja “spindoctor”, kuten häntä nimitetään, James Carville, joka avusti myös Englannin pääministerin Tony Blairin ja Saksan kanslerin Gerhard Schröderin vaalivoittoihin. Hän avustaa Hillary Clintonia hänen vaalityössään pääsystä Yhdysvaltain senaattiin. Ei mikään halpa mies.

ISRAELIN VÄKILUKU on nykyisin hiukan yli 6 miljoonaa. Näistä noin 170 000 asuu Juudeassa ja Samariassa, 19 000 Golanin alueella, noin 180 000 Itä Jerusalemissa ja yli 6 000 Gazassa. Väkiluvun kasvu on vähän yli 1.8 %. Juutalaista uskoa edustaa 80.1 %, muslimeja (enimmäkseen sunneja) 14.6 %, kristittyjä 2.1 % ja muita 3.2 %. Väestön lisäys muslimien kesken on 4.5-5 %, suurin Gazan alueella.
Israelin parlamentissa, Knessetissä, on 120 jäsentä, jotka valitaan 4 vuoden välein yleisillä vaaleilla. Kaikki Israelin 18 vuotta täyttäneet kansalaiset ovat oikeutettuja äänestämään, myös Israelin arabit. Knesset valitsee presidentin viideksi vuodeksi kerrallaan. Vuodesta 1996 lähtien pääministeri valitaan suoralla vaalilla 4 vuodeksi Knessetin vaalien yhteydessä. Viimeiset vaalit pidettiin 17.toukokuuta 1999. Niissä Israel Ehat (Yksi Israel; Työväenpuolue) sai 26 jäsentä; Likud 19; Shas 17, Meretz 10;Yisrael Ba´aliya 6; Shinui 6; Center 6; UTJ ( United Tora Judaism) 5; NRP (Natioinat Religious Party) 5; United Arab List 5; Yisrael Beiteinu 4; National Union 4; Hadash (arabipuolue) 3; Am Ehad 2;
Balad (arabipuolue) 2. Pääministeriehdokas Ehud Barak sai 58.5 ääntä, Benjamin Netanyahu 41.5 ääntä. Barak muodosti enemmistöhallituksen, jonka merkittävimmät
taustapuolueet ovat Israel Ehat, Shas, Meretz, Yisrael Ba´alia ja Center, sekä lisäksi pienpuolueita. Paperilla hallituksella on turvallinen enemmistö, mutta ensimmäinen eri-
mielisyys tuli uskonnonvastaisen opetusministerin Jossi Saridin (Meretz) ja Shasin kanssa
Shasin koulujärjestelmän rahoittamisesta. Shas on rakentanut laajan oman koulujärjestönsä, joissa luokat ovat pieniä (20 oppilasta). Oppilaat saavat ilmaisen koulu-
kuljetuksen ja lämpimän aterian päivässä. Aiemmin opetusministeriö maksoi opettajien palkan luokka / maksu periaatteella, mutta nyt Sarid halusi muuttaa maksut oppilaskohtaisiksi. Tämä olisi vähentänyt Shasin koulujen saamaa valtion tukea radikaalisti, koska valtion koulujen oppilasmäärä / luokka on paljon suurempi. Shasilla oli lisäksi 100 miljoonan velkataakka, joka vaati nopeita toimenpiteitä. Lopulta sopu löydettiin, koska Shas tarvitsee valtion tuen, ja hallitus tarvitsee Shasin tuen tulevissa “tuskallisissa päätöksissä” rauhanneuvottelujen yhteydessä, kuten Barak asian ilmaisee.
Tyydyttääkseen monia tukijoitaan Barak nosti hallituksensa ministeriluvun 12:sta 24:än.
Lisäministeriöiden kustannukset arvioitiin 10-60 miljoonaan, jota Barak vähätteli. On avoin kysymys, miksi Työväenpuolue, nyt Israel Ehad, valitsee hallituksensa opetusministeriksi tunnettuja ateisteja. Shulamit Aloni toimi aikaisemmin Työväenpuolueen johtamassa hallituksessa saaden kaaoksen aikaan koulujärjestelmässä, ja nyt Sarid jatkaa
samaa linjaa; hänen toimintansa päähuolena on uskonnollisten puolueiden saamien tukien
vähentäminen tai poistaminen kokonaan. On totta, että orthodoksien jeshuvissa opiskele-
vien lukumäärä on huolestuttavasti lisääntynyt, Ben Gurionin aikaisesta kolmesta sadasta kymmeniin tuhansiin. Nämä opiskelijat saavat valtion tukea, ja lisäksi useiden vaimot
käyvät ansiotöissä voidakseen elättää suuret perheensä. Jeshuvissa opiskelevien ei myös-
kään tarvitse osallistua sotilaskoulutukseen (kuten ei Israelin arabienkaan). Perinteisesti
juutalaiset saget ovat opettaneet, että Toran tutkimisen ei tule tapahtua yhteiskunnallisen vastuun kustannuksella. Toran tutkijan tulisi itse hankkia elantonsa.
ISRAELISSA ASEVELVOLLISUUS on yleensä pakollinen 18 vuotta täyttäneille sekä miehille että naisille. Palvelusaika on 3 vuotta, ja kertausharjoituksiin on osallistuttava kerran vuodessa kuukauden kerrallaan. Naisille myönnetään vapautuksia palveluksista helpommin kuin miehille. Armeijan koulutus on kovaa erityisesti Israelin armeijan aseistuksen korkean teknisen tason vuoksi.
Barak on ilmoittanut jatkavansa Rabinin aloittamaa “peace process´ia”, rauhanprosessia. Hän kuitenkin ilmoitti, että Wyejoen sopimus on problemaattinen ja halusi muutoksia siihen. Arafat oli kuitenkin jyrkästi vastaan, mikä oli Barakin ensimmäinen tuntuma kuvitelmista todellisuuteen.
Kesäkuun toisena päivänä 1999 Palestiinan arabien johtajat antoivat jyrkän varoituksen, että ns. Vihan päivän protestimarssin aikana mahdollisesti tapahtuvat väkivaltaisuudet ovat täysin Israelin vastuulla. Protestin laukaisi Israelin hallituksen päätös, jolla Jerusalemin uusi lähiö Maale Adumim liitettiin Jerusalemin kaupunkiin. Lisäksi vastustusta herättivät Ras al-Amudin ja Har Homan rakennustyöt Jerusalemin itäpuolella. Protestimarssit tapahtuivat
useilla paikkakunnilla ja kaupungeissa Palestiinan alueella, mutta poliisi esti ne Temppelivuorella, josta palestiinalaisten oli tarkoitus marssia Ras al-Amudiin (pylväänpää)
Kahdeksan Damaskoksessa toimivan terrorijärjestön edustajaa julkaisivat yhteisen
julkilausuman 21.heinäkuuta 1999, jossa ne vannovat pitäytyvänsä Palestiinan peruskirjaan, jossa vaaditaan Israelin tuhoamista. Allekirjoittajien joukossa olivat Islamic Jihad, PFLP-GC, Sa´qa ryhmä, Fatah ja Hamas (Jerusalem Post 22.7.99). Tämä liittoutuma perustettiin vastustamaan v. 1993 Israelin ja PLO:n rauhansopimuksia.
Barak tuli luvanneeksi, että lopullisen sopimuksen raamit palestiinalaisten kanssa saadaan sovittua helmikuussa 2000, että Israelin joukot vedetään Libanonista heinäkuuhun 2000 mennessä ja että rauhansopimus Syyrian kanssa alistetaan kansanäänestykseen (referendum). Lisäksi hän lupasi luoda 300 000 uutta työpaikkaa neljän vuoden sisällä,
nimittää sisäministerin, jolle kaikki maahanmuutto-oikeuden omaavat ovat samanarvoisia,
antaa halpakorkoisia lainoja ensimmäistä oppiarvoaan opiskeleville, peruuttaa lisämaksut
lääkärin kotikäynneistä ja lääkkeistä, sekä vapauttaa asepalvelustaan suorittavat kahden ensimmäisen vuoden aikana tuloverosta.
Nyt tammikuussa 2000 näyttää siltä, että ainakin ensimmäinen lupaus oli liian optimistinen.
Rauhanneuvottelut Syyrian kanssa alkoivat 3.1.2000 Shepherdstownissa Länsi Virginiassa
ja kestivät runsaan viikon. Mitään konkreettista ei saatu aikaan, jollei toteamusta erimieli-
syydestä lähes kaikissa kysymyksissä pidetä saavutuksena. Neuvotteluja oli tarkoitus jatkaa
19.tammikuuta 2000, mutta Syyria ilmoitti niiden keskeyttämisestä epämääräiseksi ajaksi.
Syyria vaatii itsepäisesti Israelin ilmoitusta vetäytymisestä kesäkuun 4.päivän 1967 rajalle
ehtona neuvottelujen jatkamiseksi. Tämä tarkoittaisi koko Golanin luovuttamista Syyrialle.
Israel on kuitenkin kokemuksesta oppinut epäilemään Syyrian lojaalisuutta. Kaksi kertaa
Syyria on hyökännyt kukkuloilta Israelin kimppuun, ja se yritti ennen 1967 sotaa kääntää
Genessaretin järveen laskevien jokien vedet Syyriaan. Muita tuskallisia kysymyksiä ovat
Syyrian tukemat terrorijärjestöt, ennen muuta Hizbullah Etelä Libanonissa, Syyrian ja
Libanonin väliset suhteet (Libanon on käytännössä Syyrian vasallivaltio), Golanin ylängön
demilitarisointi ja valvonta-asemat sekä vangiksi joutuneiden israelilaisten sotilaiden kohtalo. Israel on rakentanut Golanille asuin- ja muita rakennuksia, mm. Katzrinin kaupunkiin, viininviljelystiloja, teitä ja infrastruktuuria. Israelin vetäytymisen hinnaksi on arvioitu 60 miljardia dollaria, joka USA:n tulisi maksaa. Syyria tullee vaatimaan USA:n massiivista sotilasapua armeijansa uusimiseksi, jota Israel vastustaa. Ei ole ollenkaan varmaa, että Clintonin allekirjoitus velvoittaa hänen seuraajaansa, kuten presidenttiehdokas All Gore on todennut, vielä vähemmän senaattia, joka lopultakin joutuisi maksaman viulut.
GOLANIN YLÄNGÖN puolustajat vannovat, ettei Gamla tule koskaan enää kaatumaan. Gamla oli runsaan 10 000 asukkaan kaupunki, jonka Vespasiuksen roomalainen armeija hävitti matkallaan tuhoamaan Jerusalemia ja sen Temppeliä, surmaten puolet sen asukkaista. Toinen puoli teki itsemurhan heittäytymällä alas Gamlan kallioilta. Kaupungin rauniot, kuten sen synagoga, on kaivettu esiin. Näytteillä Katzrinin museossa on myös roomalaisten käyttämiä sotakoneita ja kiviammuskasoja. Golanin ylängöllä asuu nykyisin n. 19 000 juutalaista uudisasukasta, joiden siirtäminen ja uudelleenasuttaminen tulisi Israelin tehtäväksi. Lisäksi siellä asuu jonkin verran kurdeja, jotka jäivät paikoilleen Israelin vallatessa ylängön 1967. Osa heistä haluaa Syyriaan, koska heidän sukulaisensa asuvat siellä, osa on ilmoittanut halukkuutensa jäädä Israelin kansalaisiksi. Heille tarjottiin mahdollisuutta saada Israelin kansalaisuus Israelin liitettyä Golanin Israeliin, mutta alueen epävarman tulevaisuuden ja Syyrian vastatoimien vuoksi mahdollisen luovutuksen jälkeen useimmat eivät uskaltaneet tarttua tarjottuun tilaisuuteen. (Israelin joukot poistuivat yllättäen Libanonin turvavyöhykkeeltä 24.-25. toukokuuta 2000.)

DRUUSIT, joita on 1.8 % Israelin väestöstä, ovat arabiaa puhuva tuntematonta alkuperää oleva sekakansa, joka polveutuu useiden kansojen sekoituksesta. He lienevät aramealaisia, arabeja, persialaisia ja kurdeja. Nimensä kansa lienee saanut turkkilaisesta ad-Darazista, joka julisti Egyptin kalifin al Hakimin (996-1021) ihmismuotoiseksi jumalaksi. Druusien uskonto on salaoppi, joka on saanut paljon vaikutteita Islamista, ja johon vain harvat ovat saaneet oikeuden vihkiytyä.
Druusien yhteiskuntajärjestys on feodaalinen ja patriarkaalinen, he ovat itsetietoisia ja vapaudenhaluisia. He pyrkivät oman valtion perustamiseen 1600-luvulla Fahr ad-din ibn Man II:n johdolla. 1860-luvulla druusit osallistuivat kristittyjen vainoihin, mikä pienensi heidän poliittista vaikutusvaltaansa. He ovat osallistuneet moniin Syyriaa koskeviin taisteluihin ja olivat alullepanijoita Syyrian Ranskaa vastaan tähdätyille levottomuuksille, jotka lopulta johtivat Syyrian itsenäistymiseen II Maailmansodan jälkeen. He ovat yleensä olleet kuuliaisia sille valtiolle, minkä alueella he ovat asuneet.
KURDIT polveutuvat ikivanhasta, etuaasialaisesta Karduz kansasta. He ovat omaksuneet indogermaanisen kielen; uskonnoltaan he ovat pääasiassa sunni-muslimeja. Perinteisesti kurdeilla oli kaksi kastia, hallitseva sotilasluokka (assiretit) ja moninkertaisesti suurempi maanviljelijäluokka (guraanit). Kurdistan on kurdien asuma-alue Etu-Aasiassa, Luoteis-Iranin, Irakin, Turkin ja Azerbaidzanin ylänkö- ja vuoristoalueilla. Elinkeinoja ovat maanviljelys, paimentolaisasteinen karjanhoito (lammas, vuohi, hevonen) sekä jonkinverran kaivostoimintaa. Yhteiskuntarakenne on alkukantainen ja feodaalinen. Kurdit ovat sitkeitä vuoristojen asukkaita, jotka vuosikymmenet ovat taistelleet oman itsenäisen kurdivaltion perustamiseksi. Pohjois Irakissa Saddam Hussein käytti myrkkykaasuja heidän kapinointinsa kukistamiseksi.
ISRAELIN ARABIT, palestiinalaiset, jotka asuvat Israelin valtion alueella, ovat täysivaltaisia Israelin kansalaisia, joilla on oikeus äänestää yleisissä vaaleissa, omistaa kiinteistöjä ja omaisuutta sekä harjoittaa ammattiaan. Heillä ei kuitenkaan ole asevelvollisuutta, koska on katsottu heidän voivan joutua taistelemaan sukulaisiaan vastaan sotatilanteissa.
Vuoden 1967 sodan seurauksena Gaza, Juudea ja Samaria sekä Golanin ylänkö jou-
tuivat Israelin hallintaan. Erikoisesti 1970-luvulla heränneiden palestiinalaisten kansallisten vapautusliikeiden alettua toimintansa monilla Israelin arabeilla näyttää olevan vaikeuksia orientoitua: toiset haluavat sulautua enemmistönä olevaan juutalaisväestöön, osa -varsinkin kaupungeissa ja kylissä, jossa on arabienemmistö- suuntaus osoittaa kasvavaa halua samaistua muuhun palestiinalaisväestöön. Tähän suuntaukseen vaikuttavat sukulaisuussuhteet, PLO:n harjoittama propaganda ja painostus, moskeijoissa imamien harjoittama kiihoitustoiminta sekä yleinen radikaalin islamilaisen fundamentalismin kasvaminen.
ISRAEL LOPETTI sotatilan hallitsemissaan arabiyhteisöissä v.1966.
Intifadan nousun myötä väkivallan kasvu, johon on kuulunut suoranainen terrorismi, on ollut silmiinpistävä Israelin arabialueilla. Vuonna 1988, ensimmäisen intifada-vuoden aikana, GSS:n (Yleinen Turvallisuuspalvelu, Shin Bet) keräämien tietojen mukaan tapahtui kaikkiaan 238 väkivaltaista hyökkäystä. Joulukuussa 1987 oli rajuja mellakoita arabikylissä ja -kaupungeissa, mutta myös Tel Avivissa, Haifassa ja Nazarethissa. Joulukuun 22. päivänä 1987 Rauhan Päivänä (Yom al-Salaam) arabit tukkivat kaupunkiensa lähellä kulkevia valtateitä, kuten Tel Aviv- Hadera-Haifa, hyökkäillen juutalaisten kimppuun.Vuonna 1989 väkivaltaisuuden määrä oli vielä 204. Myös terroristijärjestöjen soluttautuminen Israelin arabialueille voimistui. Syntyi pieniä soluja, joita johtivat Islamic Jihad, Abna al-Qariya (Kylän pojat), PLO:n Fatah, Hamas, Habashin johtama PFLP ja Hawatmehin johtama DFLP. Nämä solut ovat työskenneet yhteistyössä Gazassa, Juudean ja Samarian alueilla, Golanilla ja myös naapurivaltioissa toimivien terrorijärjestöjen kanssa. Monet israelilaiset politikot ovat kyselleet, millaiseksi näiden solujen toiminta muodostuu, jos itsenäinen Palestiinan valtio syntyy. Barakin suuri suunnitelma on ollut rakentaa korkeajännite-sähköaita tulevalle rajalle. Barakin idea on: He siellä, me täällä. Ehkä Barakille ei ole kukaan kertonut, että tällaista erottamista on jo kokeiltu Etelä Afrikassa. Siellä sitä kutsuttiin nimellä Apartheid, ja siellä se epäonnistui surkeasti. Runsaat 100 000 palestiinalaista käy nykyisin päivittäin työssä Israelin puolella.
Myös palestiinalaisjohtajat ovat esittäneet huolestuneisuutensa erottamisajatuksesta. Eri syistä johtuen Israelin viranomaiset ovat ajoittain rajoittaneet tai estäneet palestiinalaisten
pääsyn työhön Israelin puolelle. Tämä on aiheuttanut runsaan vieraan työntekijäarmeijan kuljettamisen maahan. Heitä on tuotu hyvinkin kaukaa, Thaimaasta, Philippiineiltä, Koreasta, Romaniasta. Virallisesti heitä lienee 80 000, laittomasti maahan tulleita tai jääneitä 200 000. Vain tulevaisuus voi näyttää, millaisia yhteiskunnallisia ongelmia nämä tuovat juutalaiseen valtioon. Jotkut sekulaaria valtiota ajavat politikot puhuvatkin valtiosta juutalaisille, jossa juutalainen väestö olisi vain yksi muiden joukossa, erotukseksi juutalaisvaltiosta, jossa juutalainen kulttuuri ja uskonto olisivat vallitsevia.
NEGEVIN pohjoisosassa asuvat beduiiniheimot ovat yksi arvoitus Israelille. Beduiineja on
palvellut Israelin armeijassa, lähinnä jälkienseuraajina, johon heillä on sukupolvien aikana
kehittynyt pettämätön taito. Heitä on pyritty asuttamaan pysyviin asutuskeskuksiin, mutta
tyytymättömyys olosuhteisiin, kuten työttömyys ja palvelujen riittämättömyys, on herättänyt huolestumista Israelin viranomaisissa. Beduiinit ovat jonkin verran osallistuneet terroritekoihin ja toimineet tietojen hankkijoina terrorijärjestöille. On oletettu, että myös beduiineillä heräisi toive omasta autonomiasta Palestiinan valtion syntyessä.
ISRAELISSA ASUVAT KRISTITYT arabit ovat keskimäärin paremmin koulutettuja ja toimeentulevia kuin muslimit. Kristittyjä arabeja kutsutaan “aidallaistujiksi” (fence-sitters), koska heidän asemansa on ollut juutalaisten ja muslimien välissä. On kuitenkin selviä näyttöjä, että heidän sympatiansa ovat palestiinalaisten muslimien takana. On myös näyttöjä siitä, että Palestiinan Auktoriteetin hallitsemilla alueilla kristittyihin kohdistetaan selvää painostusta. Tämä on tullut ilmi Hebronissa, Nablusissa ja Nazarethissa. Ehkä jotkut kristityt arabit liittyisivät aseelliseen taisteluun muslimien rinnalla. On myös hyvin luultavaa, että monet heistä tekevät kuten heidän uskonveljensä Libanonissa ja Jordaniassa: muuttavat pois maasta. Arabikristittyjen lisääntyvyys on alhaisempi kuin muiden arabien, jopa alle
juutalaisväestön. Arabikristityillä on keskimäärin 2.1 lasta perhettä kohti, juutalaisilla 2.6 lasta, muslimeilla yli kaksinkertainen.Lisääntyvyys on suurin Gazan alueella.
ISRAELIN ARABIALUEILLA toimii Islam Liike (Islamic Movement), joka on Islamilaisen Veljeskunnan (Islamic Brotherhood) paikallisjärjestö. Päinvastoin kuin Hamas ja muslimi-
järjestöt arabimaissa Islamilainen Liike ei avoimesti eikä selkeästi kiihota väkivaltaan juutalaisia vastaan uskonnolliselta tai kansalliselta pohjalta. Liikkeessä on havaittavissa
kaksi haaraa, siipeä: pohjoinen, johtajana Sheikh Ra´ed Salah, Umm el-Fahm:n kunnanjohtaja, ja eteläinen siipi, joka toimii Kfar Kasmista käsin. Pohjoinen siipi on radikaalisempi ja ottaa rajusti kantaa asioihin. Salad lienee tämän hetken Israelin arabien johtaja. Liikkeen edustajat pitävät yhteyttä PA:n hallintoalueilla toimiviin järjestöihin ja
oppilaitoksiin, erikoisesti teologisiin seminaareihin Hebronissa, Tulkarmissa ja Nablusissa.
Salad on henkilökohtaisesti osallistunut mielenosoituksiin Israelin hallituksen ja pääministerin painostamiseksi, esim. asumalla teltassa päiväkausia pääministerin asunnon edustalla. Hänen kansansuosionsa perustuu hänen vaatimattomuudelleen, osallistumiselleen ja antautumiselleen asialleen. Hänet tunnetaan myös runojen kirjoittajana. Liikettä on syytetty varojen keräämisestä Hamasjärjestölle, mutta ilman näyttöä. Liikkeen lehti Sawl Alhawk Wal-Hurriay (Jumalallisen totuuden ja vapauden ääni) on keskeinen Israelin ja juutalaisvastaisuuden levittämisessä, mutta se tehdään laillisten haastattelujen ja artikkeleiden muodossa. Liikettä pidetään kuitenkin kapinallisena ja sotaisena.
Islam Liike järjesti 17.9.1999 mielenosoituksen Umm el-Fahmissa aiheena: Al Aksa on vaarassa. Islam Liikkeen kahden kansanedustajan (United Arab List puolueessa) johtajana on Abdul Malik, joka oli Sheikh Ahmed Yassinin lakimies ennen hänen vapautumistaan Israelin vankilasta.
YASSIN on Hamas liikkeen hengellinen johtaja Israelissa. Hänet vapautettiin Gazaan Ammanissa vangitun kahden Mossadin agentin vapauttamista vastaan. Agentit yrittivät myrkkyampullilla surmata Hamas johtajan Khaled Mashaalin 25.9 1997. Khaled pelastui saatuaan ajoissa vasta-ampullin. Yassin oli Israelille melkoinen rasite; hänen pelättiin kuolevan vankilaan, jolloin hänestä olisi tehty marttyyri. Hän on ollut vuosikaudet osaksi halvautunut ja lähes sokea, pyörätuoliin sidottu.
Epäonnistuneen operaation seurauksena Mossadin johtaja Danny Yatom joutui eroamaan. Islam Liikkeen pahin kilpailija lienee kommunistisesta taustastaan tunnettu Hadash puolue. Liike sai kunnallisissa vaaleissa enemmistön Nazarethin valtuustoon ja melkein voitti Hadash puolueen kaupunginjohtajan Ramez Jeraisen. Viime aikoina Liike on keskittänyt huomiotaan Jerusalemiin, avustaen arkeologisissa kaivauksissa Temppelivuorella ja kaikin tavoin pyrkien korostamaan Jerusalemin arabiluonnetta.
Islam Liike sanoutui irti nuoren israelilaispariskunnan murhasta 29. elokuussa 1999 Megiddon metsässä sekä autopommeista Haifassa ja Tiberiassa 5.9.1999, joiden yksi tekijä oli Sheikh Amir Masalha, Dabburiyan kylän imam. Hän ja kaksi muuta terroristia saivat surmansa hyökkäyksessä, joka osaksi epäonnistui. Israelin viranomaiset, myös presidentti Weizmanin suulla, ovat syystäkin huolestuneita terroristisolujen syntymiseen Israelissa. (Jerusalem Post 17.9.1999, Larry Derfner, prof Elie Rekhess,Tel Avivin Yliopisto.) Pääministeri Barak vaati useita toimia Islam Liikkeen valvomiseksi 26.9.1999 pidetyssä erikoisistunnossa, jota olivat vaatineet poliisi ja GSS (Shin Bet) ja johon osallistui useita maan turvallisuudesta vastaavia ministereitä. Tarkoitus on tutkia Liikkeen tuki- ja opetusorganisaatioita, sekä Liikkeen lehdissä ja moskeijoissa harjoitettua kiihotusta, jossa vaaditaan Israelin valtion tuhoamista.

Jordanian nuori kuningas Abdullah II tunsi asemansa uhatuksi Hamas järjestön Israeliin kohdistuvien terroritoimien vuoksi, ja vangitutti useita järjestön jäseniä ja johtajia elokuussa 1999. Heitä syytettiin Jordanian Lain rikkomisesta sekä toimista, jotka olivat vastoin Jordanian intressejä. Heistä 20 vapautettiin 22.11.1999, mutta neljä johtajaa karkotettiin Qatariin, mukana Hamasin poliittisen toimiston johtaja Khaled Mashaal.

PA:n (Palestiinan Auktoriteetin) johtajilla näyttää olevan itsetunto-ongelmia.
Jopa Arafat itsekin on väittänyt polveutuvansa filistealaisista. Arafat varreltaan vähäisenä,
pönkkävatsoineen ja usean viikon ruokkoamattomine parransänkineen edustaa kuitenkin
huonosti kookkaita, urheilullisia ja sileäleukaisia filistealaisia. Ehkä hänen mieltymyksensä eräänlaiseen karkeaan sotilaspukuun ja sotilasparaateihin on geeniperintöä hänen sotaisilta
“esi-isiltään”, jotka olivat jatkuvana riesana Israelille runsaat 2500 vuotta sitten.
Erään juutalaisryhmän vieraillessa Itämaisessa Talossa (Orient House) Jerusalemissa,
palestiinalainen virkailija Rami Tahboub ilmoitti Jerusalemin olleen Palestiinan väestön pääkaupunkina 5 000 vuotta. Tämän mukaan heidän esi-isiään olisivat jebusilaiset, kanaa-
lilaiset, foinikialaiset ja filistealaiset, ei suuri arabikansa. Tosiasiassa Jerusalem ei ole ollut
minkään muun valtion kuin Israelin pääkaupunkina. Aikamme palestiinalaisilla ei ole ollut omaa valtiota eikä kansallista identiteettiäkään ennen viimeisiä vuosikymmeniä.
PA:n opetusministeri Hanan Ashrawi on väittänyt polveutuvansa ensimmäisistä kristityistä. Tämän mukaan hänen esi-isänsä olisivat juutalaisia, mitä Ashrawi ei tullut ajatelleeksi.
Myös Jeesus on Arafatin tietojen mukaan palestiinalainen. The Jerusalem Times, palestiinalainen sanomalehti, kertoi otsikossaan: “Joulukuusta kunnioitetaan Palestiinan kansallisena symbolina”.
Knessetin arabikansanedustaja Hashem Mahmeed, joka on jäsenenä Knessetin ulkoasiain ja puolustuskomiteassa, esitteli itsensä Naton kokouksessa Brysselissä lokakuussa 1999: “Palestiinalainen arabi, joka on Palestiinan Knessetin jäsen”.

Monia israelilaisia on huolestuttanut yhteiskunnan amerikkalaistuminen. Tavaroiden ja
yksityisten palvelujen sekä asuntojen hinnat esitetään edelleen dollareissa, vaikka inflaatio on alle pari prosenttia. Amerikkalaisuuden maihinnousu on kuitenkin ilmeisintä ajattelutavassa, filmeissä, tv-ohjelmissa, nuorten käyttäytymisessä. Avioerolukujen kerrotaan osoittavan huolestuttavaa nousua: se on nykyisin 30 % solmituista liitoista.
Yhteiseläminen ilman avioliittoa on myöskin nousussa. Assimiloituminen nähdään hiipivänä
vaarana erityisesti Yhdysvalloissa. Onpa joku nähnyt sen vaikutukset tuhoisampana kuin 6 miljoonan juutalaisen menehtyminen Natsi Saksan holocaustissa.
Amerikkalaisuus on näkyvää myös Israelin armeija parissa; onhan Israelin aseistus lähes puhtaasti Yhdysvalloista. Nyt Israelin ja Syyrian rauhanneuvottelujen alkaessa on lehdistössä esiintynyt tietoja mahdollisesta USA:n ja Israelin välisestä puolustussopimuksesta.Tämä olisi korvauksena Israelin menettäessä valvonta-asemansa mahdollisen Golanin ja Hermonin vuoren luovutuksen yhteydessä. Idean tästä esitti Shimon Peres jo vuonna 1995 ollessaan pääministerinä. Israelin turvallisuudesta vastaavat viranomaiset ovat epäilleet tällaisen sopimuksen mielekkyyttä, koska se voisi estää Israelin nopeita toimia mahdollisen konfliktin sattuessa.
HENRY KISSINGERIN kerrotaan sanoneen aikanaan:”Kiinteät sopimukset voivat tehokkaasti estää kansaa selviytymästä tilanteessa, jossa se voisi helposti selviytyä ilman niitä”.
Israelilaista yhteiskuntaa jäytää myös lisääntyvässä määrin paljastuvat tapaukset korruptiosta, mustamaalaamisesta, salakuuntelusta ja jopa salamurhasyytöksistä, kuten
Ma´ariv lehden kustantajan Ofer Nimrodin tapaus on osoittanut. Hänen kohdallaan tut-
kimukset ovat vielä täysin levällään. Joidenkin tietojen mukaan syytösten takana on poliittinen, henkilökohtainen tai jokin määrittelemätön hyökkäys lehteä tai sen kustantajan linjaa vastaan. Tapaukseen liittyy syytöksiä miljoonien dollareiden liikuttelusta lahjontaan tai vaitiolon hinnaksi.
Shas puolueen, joka edustaa orthodoksista kansaa, entinen johtaja Aryeh Deri on tuomittu neljäksi vuodeksi vankeuteen ja suuriin sakkoihin lahjonnasta, virka-asemansa väärinkäyttämisestä ja luottamuksen rikkomisesta. Hän on valittanut tuomiostaan, eikä lopullista ratkaisua ole vielä tiedossa.
Likud puolueen entinen johtaja ja Israelin pääministeri ennen Barakia Benyamin Netanyahu on syytettynä asemansa ja varojen väärinkäyttämisestä. Poliisia taas on syytetty
poliisitutkimusten ja tietojen vuotamisesta julkisuuteen. Poliittista ajojahtia epäillään myös.
Pääministeri Ehud Barakin vaalikampanjan rahoitusta poliisi tutkii niinikään; siinä voittoa tuottamattomat yleishyödylliset yhtiöt, joita oli useita tusinoita ja joista kahta johtaa Barakin lanko, olisivat rahoittaneet hänen vaalikampanjaansa lakien vastaisesti. Lain mukaan yksityinen henkilö saa ottaa vastaan vaalirahaa 1700 shekeliä samalta lahjoittajalta.
Barakin vaalityön laittomasti kootut varat nousevat kymmeniin miljooniin dollareihen.
Asiaa tutkinut valtionsyyttäjä määräsi Israel Ehat yhteenliittymälle, johon kuuluvat puolueet Labor, Gesher ja Meimad, yhteensä 13.8 miljoonan shekelin sakot. Asian käsittely on kesken; Israel Ehat on valittanut sakoista tuomioistuimeen. Muitakin puolueita sakotettiin, vaikkakin pienemmistä summista. Likudin sakko oli 500 000 shekeliä.
VIIMEISIN SKANDAALI on presidentti Ezer Weizmania koskeva. Weizman myöntää saaneensa 453 000 Yhdysvaltain dollaria ranskalaiselta liikemieheltä Eduard Seroussilta 1988-1995 ollessaan kansanedusjana, ministerinä ja presidenttinä. Hänen kohdallaan
kysymys on siitä, voidaanko tätä pitää “ hyvän ystävän lahjana”, vai liittyikö siihen liikeintressejä. Weizman oli aiemmin tutkittavana syytöksistä arabikansanedustajien ostamisesta vuoden 1998 presidentin vaaleissa. Hintana olisi ollut lupaus määrättyjen ja erikoisesti erään tietyn tuomitun arabin vapauttamisesta. Yleinen syyttäjä Edna Arbel totesi päätöksessään 10.8 1999, ettei syytöksissä ollut perää. Esitys oli tehty muutamien arabikansanedustajien toimesta, mutta Weizman oli heidän mukaansa luvannut vain harkita asiaa. Weizmania on syytetty vuosien aikana kapinallisesta toiminnasta. Jo brittiläisten
hääriessä maassa Weizman hävittäjälentäjänä ajoi englantilaisia koneita takaa Siinain
ylle vastoin ohjeita ja sai ne siellä pudotettua.
Weizman on myös sekaantunut maan politiikkaan tavalla, joka on herättänyt kirpeää arvostelua, ja joka ei kuulu presidentin tehtäviin ja oikeuksiin. Jo pääministeri Rabin v. 1992 pelkäsi ja vastusti Weizmanin valitsemista presidentiksi, juuri hänen arvaamattomuutensa vuoksi. Peresin vaatimuksesta hänet valittiin. Weizman vastusti avoimesti Netanyahun hallitusta ja vaati hänen eroaan. Nyt hän on heittäytynyt koko painollaan Golanin luovuttamisen taakse, uhaten erolla, jos kansa äänestää luovutusta (ja rauhansopimusta Syyrian kanssa) vastaan. Sanomaehtien ja politikkojen selvästi osoittamista erovaatimuksista piittaamatta ja myös välittämättä oikeusministeri Beilinin suosituksista luopua tehtävistään tutkimusten ajaksi Weizman on ilmoittanut jatkavansa taisteluaan, “dogfight”, kuten sitä eräs kommentoija luonnehti, katkeraan loppuun saakka. Omasta mielestään hän syytön. Nyt Weizmanin lopulta ilmoitettua eroaikeistaan heinäkuussa, on Shimon Peres nostettu vahvimmaksi presidenttiehdokkaaksi.

Tärkeimmät ns. Rauhanprosessin tapahtumat tähän saakka (30.1.2000) ovat seuraavat:
1. Balfour Julistus, 2.11.1917, jossa juutalaisille luvattiin kansallinen koti.
2. Kansainyhteisön Palestiinan Mandaatti Englannille 24.7.1922.
3. YK:n Yleiskokouksen Julistus 181, Palestiinan jakosuunnitelma, 29.11.1947.
4. Julistus Israelin Valtion perustamisesta 14.5.1948.
5. Laki koskien Pyhien Paikkojen suojelua 27.6.1967, kuuden päivän sodan jälkeen.
6. Khartoum julistukset 1.9.1967.
7. YK:n Turvallisuusnevoston Julistus 242, jossa Israelia vaaditaan vetäytymään
hyväksytyille ja turvallisille rajoille , 22.11.1967.
8. Palestiinan Kansallinen Peruskirja 17.7.1968. Siinä vaaditaan Israelin tuhoamista.
9. YK:n Turvallisuusneuvoston Julistus 338, 22.10.1973.
10 Sopimus joukkojen vetäyttämisestä Israelin ja Syyrian välillä 31.5.1974.
11 YK:n Turvallisuusneuvoston Julistus 425, vetäytyminen Libanonista, 19.3.1978.
12 Camp Davidin sopimukset 17.9.1978, rauhanneuvottelut Israelin ja Egyptin välillä.
13 Rauhansopimus Israelin ja Egyptin välillä 26.3.1979.
14 Jerusalem Israelin pääkaupungiksi, Peruslaki 30.7.1980.
15 Muistio Yhdysvaltain ja Israelin Strategisesta yhteistyöstä 30.11.1981.
16 Laki koskien Golanin Ylängön liittämisestä Israeliin 14.12.1981.
17 Israelin rauhanaloite 14.5.1989.
18 Kutsu Madridin Rauhankokoukseen 30.10.1991.
19 Israel hyväksyi PLO:n Palestiinan kansan edustajaksi 9.-10.9.1993.
20 Israelin ja Palestiinan välinen Julistus Periaatteista 13.9.1993.Oslo-sopimus.
21 Israelin ja Jordanian Keskeisten Asioiden Agenda 14.9.1993.
22 Sopimus Gazan ja Jerikon alueen luovutuksesta 4.5.1994.
23 Washingtonin Julistus Israelin, Yhdysvaltain ja Jordanian kesken, 25.7.1994.
24 Sopimus Vallan ja Vastuun siirtämisestä Israelin ja PLO:n kesken 29.8.1994.
25 Rauhansopimus Israelin ja Jordanian välillä 26.10.1994.
26 Israelin ja palestiinalaisten keskeinen sopimus, koskien Israelin ja PA:n keskeisiä siviili- ja oikeusasioita, yhteistoimintaa, maan ja vankien luovutusta jne. 28.9.1995.
27 Rauhantekijöitten yhteiskokous, Sharm el-Sheikh 13.3.1996.
28 Israelin ja Libanonin tulitaukosopimus 26.4.1996.
29 Sopimus Väliaikaisista Kansainvälisistä Tarkkailijoista Hebronissa 6.8.1996.
30 Protokolla koskien Hebronin luovutusta 17.1.1997.
31 Sopimus Väliaikaisista Kansainvälisistä Tarkkailijoista Hebronissa 21.1.1997.
32 Wye joen muistio 23.10.1998.
33 Muistio Sharm el-Sheikhin kokouksesta, koskien aikaisemmin tehtyjen sopimusten
täyttämisestä sekä neuvottelujen uudelleen aloittamisesta ns. Lopullisesta Tilanteesta
Israelin ja Palestiinan välillä 4.9.1999.
34 Protokolla koskien Gazan ja Länsirannan alueiden välistä ns.Turvallista Kulkuväylää
5.8.1999.
35 Annapolis konferenssi 26.-27.11.2007 Yhdysvalloissa.
Luvatun Maan luovuttaminen palestiinalaisille, josta Israel mieluummin käyttää termiä

ensimmäiseksi luopui kaupungista, jonka Joosuan joukot valloittivat ensimmäiseksi
armeijan uudelleen ryhmittyminen, aloitettiin Gazan ja Jerikon luovutuksella. Näin Israel
Luvatusta Maasta. Luovuttaminen tapahtuu asteittain tehtyjen sopimusten mukaan.
Viivytyksiä on tapahtunut lähes jokaisen luovutuksen yhteydessä, koska Israelin viran-
omaiset ovat odottaneet palestiinalaisten toimia omien velvollisuuksiensa täyttämiseksi.
Lopulta Israel on kuitenkin joutunut antamaan periksi. Esimerkiksi jo Oslon sopimus
määritteli, että PLO luovuttaa Israelin etsintäkuulutetut terroristit Israelin viranomaisille.
Yhtään terroristiä ei ole luovutettu; päinvastoin jotkut heistä palvelee PA:n poliisivoimissa.
PA:n poliisivoimien vahvuudeksi määriteltiin 18 000; heitä on noin 50 000. Tarkkaa lukua
ei ole saatu. Asiaa tiedusteltiin PA:n turvallisuuspäälliköltä Rajoubilta, jolloin hän vastasi:
“Kuka heidän lukuaan on pystynyt laskemaan”. PA:n tuli myös takavarikoida kaikki alu-
eellaan olevat rekisteröimättömät aseet, joita lienee kymmenin tuhansin. Päinvastoin on
tihkunut tietoja, joiden mukaan PA on rakentanut eräänlaisen sotilaallisen järjestelmän
jokaiseen hallitsemaansa kylään ja kaupunkiin. Pääministeri Barak vähättelee kysymystä.
Israelin ja Sionismin vastainen vihankylvö ja kiihotus jatkuu esteettä oppilaitoksissa ja
tiedostusvälineissä sekä moskeijoissa.
Arafat näyttää suosivan ja elättelevän alueellaan terroristijärjestöjä, joita hän tarpeen tullen voi aktivoida ja käyttää painostaakseen Israelia ja herättääkseen pelkoa juutalaisten keskuudessa. Leopardi ei näköjään pysty luopumaan täplistään.
Eräs Arafatin käyttämä painostuskeino on uhkaus perustaa Palestiinan valtio Jerusalem pääkaupunkinaan. Eräs hänen asettamansa päivämäärä oli 4.5 1999, mutta hän suostui -lähinnä Clintonin vaatimuksesta- siirtämään sitä vuodella. Nyt hän puhuu uudesta
päivämäärästä: 13. syyskuuta 2000. Israel on puolestaan ilmoittanut, että Arafatin yksipuolinen Palestiinan valtion perustaminen aiheuttaa sen, että Israel peruuttaa kaikki
aiemmat sopimuksensa ja liittää Juudean, Samarian ja Gazan alueet suoraan valvontaansa.
BEETLEHEMIN KAUPUNGIN luovuttaminen palestiinalaisten hallintaan herätti Israelissa
ihmettelyä ja mielipahaa. Beetlehem, joka sijaitsee aivan Jerusalemin kyljessä, on suurelta osin kristitty kaupunki, eikä PA:n toimet heitä kohtaan ole olleet mitenkään rohkaisevia.
HEBRON oli kuningas Davidin ensimmäinen hallituskaupunki ennen Jerusalemia. Hän piti hoviaan siellä seitsemän ja puoli vuotta. Abraham majaili Hebronin läheisyydessä, Kirjat
Arbassa, ja hän osti sieltä hautapaikan itselleen ja suvulleen. Abraham, Isak ja Jaakob on haudattu Hebroniin yhdessä vaimojensa kanssa. Hautapaikan ylle on rakennettu komeat
rakennelmat, joiden yhteydessä on kristittyjen basilika sekä moskeija ja synagoga.
HEBRON OLI luultavasti Hyksojen perustama 1700-luvulla eKr, jolloin nämä hallitsivat
Egyptiä. Hebronissa oli parin tuhannen juutalaisen asutus 1900-luvun alussa. Juutalaisten ja arabien välit kiristyivät lähinnä Jerusalemin moskeijoista harjoitetun kiihotuksen seurauksena. Haganan sotilaat tarjosivat Hebronin juutalaisille aseita, mutta he kieltäytyivät koska he olivat ystävällisissä väleissä arabinaapuriensa kanssa. Mellakat v.1929 alkoivat yllättäen. Niissä arabit murhasivat 77 (toisten tietojen mukaan 49) juutalaista; jotkut työntekijät murhasivat omat työnantajansa kidutuksen jälkeen.
ARABIEN RAIVO jatkui vielä tapettujen ruumiisiin, joista hakattiin pois jäseniä ja pyrittiin monin tavoin häpäisemään. Englantilaiset joukot katselivat toimettomina sivusta uhrien tuskanhuutojen kaikuessa. Loput muutama sata juutalaista asukasta evakuoitiin kaupungista. Vasta 1967 sodan jälkeen juutalaiset ovat palanneet kaupunkiin. Siellä on ortodoksijuutalaisten asutusta ja oppilaitos. Uusi juutalainen asutuskeskus on Hebronin läheisyyteen perustettu Kirjat Arba (Qiryat Arba).
MAALISKUUSSA 1994 juutalainen lääkäri Baruch Goldstein surmasi automaattiaseella Hebronin Patriarkkojen Mausoleumin moskeijassa (Machpela Cave) 29 muslimia heidän rukouksensa aikana ja haavoittaen 60. Mausoleumia ja myös moskeijaa vartioivat Israelin armeijan sotilaat. Goldstein ei ollut vakinaisessa armeijan virassa, vaan hänet kutsuttiin reservipalvelukseen. Tapausta tutki Shamgarin komitea, mutta sen havainnoista huolimatta jonkinlainen salaliittoteoria elää joissakin piireissä. Sen mukaan ampujia oli kaksi tai kolme. Teorian mukaan tarkoituksena olisi ollut saada muslimit mellakoimaan, mikä olisi
aiheuttanut Israelin sotilaiden puuttumisen asiaan. Muslimit mukiloivat Goldsteinin kuoliaaksi puisilla kartuilla, jotka joku paikalla ollut heille antoi.

PYSYVÄÄ tai lopullista tilannetta (permanent-status, final-state) Israelin ja palestiinalaisten välillä koskevat neuvottelut aloitettiin 5.5.1996. Ne kuitenkin jäädytettiin yli kolmeksi vuodeksi. Seuraava yritys oli 13.9.1999, mutta sekin tyrehtyi heti alkuunsa. Oslon sopimuksessa asetettiin viiden vuoden aikaraamit. Tänä aikana käsiteltäisiin helppoja
kysymyksiä ja kasvatettaisiin luottamusta osapuolten välille. Taustatyötä on kuitenkin tehty koko ajan lukemattomien akateemisten konferenssien ja keskustelujen muodossa.
Myös sekä ulko- että puolustusministeriöt ovat laatineet omia muistioitaan ja karttojaan.
Oslon sopimuksen varsinaiset laatijat Ron Pundik ja Yair Hirshfeld laativat yhdessä
palestiinalaisten akateemikkojen Ahmed Habibin ja Hussein Aghan kanssa suunnitelmia,
jotka johtivat Yossi Beilinin ja Mahmoud Abbasin (Abu Mazen) ns. Beilin-Abu Mazen
sopimukseen vain muutama viikko ennen Rabinin murhaa. Sitä ei kuitenkaan ole hyväksytty enempää palestiinalaisten kuin Israelinkaan taholta. Myös Barak on hylännyt sen edes käytettäväksi uusien neuvottelujen pohjana, jotka on aloitettu äskettäin.
Pysyvän tilanteen neuvotteluissa on erotettu viisi erillistä mutta toisiinsa kietoutunutta
kysymystä: 1. Vesi; 2. Rajat; 3. Settlementit; 4. Jerusalem; 5. Pakolaiset. Lisäksi tulevat
sotilaalliset näkökohdat, esim. havaintoasemat Länsirannalla, Israelin turvallisuuden kannalta hyvinkin tärkeiksi. Onhan Israel kapeimmalta kohdaltaan vain 15 km, mikä
houkuttelisi mahdollisen vihollisen katkaisemaan valtion kahtia. Lisäksi monia palestiinalaisten suuria asutuskeskuksia sijaitsee aivan tuon entisen rajalinjan tuntumassa.
Näin Israelin rannikon suurimmat asutuskeskukset, Tel Aviv, Ben Gurionin lentokenttä, Hadera ja Haifa sekä myös Ashdod ja Askelon Gazasta käsin ovat olalta ammuttavien ohjusten saavutettavissa.

1. VESI. Noin 30 % Israelin vesivaroista sijaitsee Juudean ja Samarian pohjavesialueilla.
Ne on kaikki toistaiseksi Israelin hoidossa ja hallinnassa, mutta osa niistä jouduttanee
luovuttamaan palestiinalaisten käsiin. Vesi johdetaan asutuskeskuksiin maanalaisia kanavia myöten. Kysymys veden saannin turvaamisesta on entistäkin kipeämpi mahdollisen Syyrian
ja Israelin välisen rauhansopimuksen synnyttyä, joka osittain siirtäisi Jordanin lähdevesien kontrollin syyrialaisille. Korvaavan veden saaminen merivettä puhdistamalla on kallista ja
laitosten rakentaminen toimintakuntoon vie vuosikausia. Israelin ja Jordanian välisen rauhansopimuksen mukaan Israel luovuttaa osan Jordanjoen vedestä Jordanialle.

2. RAJAT. Palestiinalaisten käsitys on, että Israel vetäytyy ennen vuoden 1967 rajoille YK:n päätösten 242 ja 338 mukaisesti, minkä mukaan he saisivat yli 90 % Länsirannan alueesta. Myös Beilin-Abu Mazenin sopimuksen mukaan heille luvattiin 90 %.
Netanyhu tarjosi 50%, Barak 65 %; viimeiset tiedot puhuvat 90-95 prosentista.
Kysymystä rajoista mutkistavat lukemattomat settlementit, joita juutalaiset ovat rakentaneet Länsirannalle ja myös Gazan alueelle.
Suurempia settlementtejä ei voida luovuttaa, ja pienempiä jouduttanee yhdistelemään
tyhjentämällä yksittäisiä, erillisiä keskuksia. Muutamia vähäisiä settlementtejä onkin jo
tyhjennetty armeijan ja poliisin toimesta. Juutalaisasutusten joutuminen palestiinalaisten
hallinnon alle tuntuu nykyisen vihamielisen ilmapiirin vallitessa vaaralliselta.
Turvallisuuden kannalta on tärkeää säilyttää osa Jordanjoen laaksoa, samoin puskurivyö-
hyke Jerusalemin ympäristössä sekä Samarian ylängöllä. Jerikon luovuttaminen tuntuu
kaikissa arvioissa typerältä, erillisenä saarekkeena se katkaisee yhteyden Kuolleen meren
suunnalta Tiberiaan suuntaan. Lisäksi armeija haluaa tieyhteydet rannikolta Jordanjoen laaksoon.

3. SETTLEMENTIT. Isoja ja pieniä asutuskeskuksia, settlementtejä, on Juudean, Samarian ja Gazan alueilla yli 140. Suurimpia keskuksia ovat Ariel, Maale Adumim ja Gush Etzion. Noin 15 000 asuu pienissä hajanaisissa ja eristetyissä settlementeissä syvällä Juudean ja Samarian alueilla. Palestiinalaiset ovat tähdentäneet koko ajan, että settlementit ovat laittomia ja että ne on joko purettava tai ryhmiteltävä uudelleen. YK:n päätöslauselmat,
joihin he viittaavat, eivät kuitenkaan vaadi Israelia vetäytymään kaikilta valtaamiltaan alueilta ja ne esittävät hyväksyttyjen ja turvallisten rajojen rakentamista.

4. JERUSALEM. Kysymys tämän ikuisen kaupungin tulevaisuudesta ei ole vain käytännöllinen tai poliittinen. Se on syvästi tunteisiin vetoava, kansallinen ja uskonnollinen symboli. Se on ollut juutalaisten hartaimpien toiveitten kohde maanpakolaisuudessa, hajoitettuna kaikkiin maailman kansoihin: “Ensi vuonna Jerusalemissa”. Transjordanian arabilegioona valtasi Itä Jerusalemin Israelin itsenäisyyssodassa 1948. Aseleposopimuksen mukaan kaupunki jaettiin juutalaiseen ja Transjordanian hallitsemiin osiin. Rajalinjalle, joka osin kulki jopa talojen läpi, muodostettiin ei-kenenkään maa, johon väännettiin piikkilankaesteitä ja miinakenttiä, ja johon vähitellen kerääntyi kaikenlaista roinaa.Tarkka-
ampujat tähtäilivät Itä Jerusalemin puolelta sopivia kohteita kivääreilleen lännestä.
Jordanialaiset pyrkivät hävittämään kaiken juutalaisuuteen viittaavan hallitsemaltaan alueelta. He hävittivät Itä Jerusalemin viisi synagoogaa käyttäen niiden materiaaleja omissa
rakennuksissaan. Aseleposopimuksen vastaisesti he eivät päästäneet juutalaisia Itkumuurille, eikä myöskään turisteja Israelin puolelta alueelleen. He häpäisivät juutalaisten
hautapaikkoja käyttäen niiden kivilaattoja omiin tarpeisiinsa. Itä Jerusalemin puolella asuvat juutalaiset, jotka olivat asuneet siellä useita sukupolvien ajan, evakuoitiin.
ISRAEL VALLOITTI Itä Jerusalemin 1967 kuuden päivän sodassa. Israelilaiset korkeinta johtoa myöten vaelsivat Itkumuurille (Länsimuuri) kirjoitellen pieniä paperilippuja, jotka työnnettiin muurin rakoihin. Sotilaat, jotka ensimmäisinä tulivat muurin luo, puhkesivat
vastustamattomaan itkuun, nekin, jotka eivät pitäneet itseään uskonnollisesti heränneinä.
Israel aloitti välittömästi Jerusalemin yhtenäistämisen. Kaikki erottavat rakennelmat poistettiin.Vanhan Kaupungin parannustyöt, kuten vesi- ja viemärijärjestelmien uusiminen ja sodan ja jordanialaismiehityksen tuhojen korjaaminen, aloitettiin välittömästi. Piirrettiin Jerusalemin kaupungin uudet rajalinjat. Niitä suunniteltaessa pyrittiin kaikki juutalaisten
entiset asutusalueet liittämään kaupunkiin. Rajalinjat poikkesivat joiltakin osin jordanialaisten rajoista. Näin esim. Abu Dis, voimakas arabiasutus Jerusalemin itäpuolella, jätettiin kaupungin rajojen ulkopuolelle. Beilin-Abu Mazen-suunnitelmassa tätä asutusta esitettiin tulevan Palestiinan valtion pääkaupungiksi. Palestiinan Auktoriteetti on rakentanut sinne mahtavan virastorakennuksen, joka lienee tarkoitettu tulevan Palestiinan valtion Parlamenttirakennukseksi. Knessetin päätöksellä se luovutetaan palestiinalaisille
sopivan ajan tullen parin muun kylän lisäksi.
Jerusalemin kipein ja kiperin kysymys on Temppelivuori, Har ha-Beit, jossa ovat juutalaisten kahden -tai kolmen- Temppelin rauniot haudattuina tasoitekerrosten alle.
Kalliomoskeija rakennettiin Ommiad Caliph Abd al-Malikin aikana vuosina 688-691 jKr.
Moskeijan kupoli romahti v. 1016 ja v. 1033 maanjäristys vaurioitti rakennusta pahoin, mutta vauriot korjattiin välittömästi. Kalliomoskeija on muodoltaan kahdeksankulmio, sijoitettuna siten, että pääsisäänkäynti on suoraan etelään. Sen pylväät ja kapiteelit ovat pääosin bysanttilaisista ja roomalaisista rakennuksista; onpa muutamissa vielä ristit jäljellä todisteena niiden alkuperästä. Moskeijan, joka on oikeastaan muistomerkki, keskellä
on kallio, johon liitetään Abrahamin aiottu Isakin uhraus ja jota pidetään juutalaisten toisen ja kolmannen Temppelin polttouhripaikkana. Kupolin kultaus on kuningas Husseinin lahja.
Caliph Omar I, valloitettuaan Jerusalemin v. 638, rakennutti El-Aqsa moskeijan paikalle luultavasti puisen rakennelman bysanttilaisen kirkon raunioille. El-Aqsa moskeija sai nykyisen muotonsa vasta Fatimid Calif az-Zahirin hallituskaudella v. 1033. El-Aqsa on arabiaa ja tarkoittaa “kaukaisin”. Tarun mukaan tämä on etäisin paikka, minne profeetta Mohammed ratsasti el-Buraq ratsullaan ennen pikaista käyntiään seitsemännessä paratiisissa, jonne hän tarun mukaan nousi Kalliomoskeijan paikalta.
Temppelivuoren alue on muslimeille kolmanneksi pyhin paikka Mekan ja Medinan jälkeen.
ISRAEL ON suhtautunut hyvin pidättyvästi Temppelivuoren kysymykseen. Järjestystä siellä valvoo palestiinan Wakf, siviilipoliisit. Jotkut ääriryhmät ovat pyrkineet rukoilemaan Temppelivuorelle, mutta Israelin poliisi on estänyt aikeet. Vuonna 1990 oli verisiä mellakoita Temppelivuoren alueella, joissa 17 ihmistä sai surmansa.
Jerusalemin Vanhan Kaupungin alue on käytännössä jakaantuneena neljään osaan:
Juutalaiseen, kristittyyn, armenialaiseen ja muhamettilaiseen osaan. Muurien ympäröimä
Vanha Kaupunki on kuitenkin sisältä yhtenäinen, vain Temppelivuoren alue on eristetty.
YK:n päätöslauselmissa ehdotetaan kaupungin kansainvälistämistä. Peres ja Beilin ovat
menneinä vuosikymmeninä salaisesti neuvotelleet Vatikaanin kanssa sen osallistumisesta kaupungin hallintaan. Vatikaanin ja Paavin suhtautuminen Israelin valtioon ja sen olemassaoloon on perinteisesti ollut hyvin kylmäkiskoista. Myös Arafat on käynyt pokkaamassa Paaville, ovathan monet palestiinalaisten tukijamaat katolisia. Arafat on myös esittänyt Jerusalemin tulevaksi asemaksi Vatikaanin tapaista ratkaisua Roomassa.
Palestiinalaiset ovat Arafatin suulla aina pitäneet Itä-Jerusalemia oman tulevan valtionsa
pääkaupunkina. Israelin terminologiassa Jerusalem on yksi ja yhtenäinen, jakamaton
Israelin valtion pääkaupunki. Kansainvälistä tunnustusta Israelin kanta ei ole saanut,
lähes kaikkien maitten suurlähetystöt ovat Tel Avivissa, myös USA:n, vaikka senaatti on
vuosikaudet velvoittanut sen hallitusta siirtämään suurlähetystönsä Jerusalemiin.
Arvailuja on herättänyt myös Jerusalemin lähellä sijaitseva Atarotin lentokenttä, jota
palestiinalaiset haaveilevat omakseen. Heillä on Dahaniyan lentokenttä Gazan lähellä.
Gazan sataman rakentaminen on vielä kesken mutta valmistunee lähivuosina.

5. PAKOLAISET. Vuoden 1848 Israelin itsenäisyystaistelun seurauksena palestiinalaisia pakeni kodeistaan joko vapaaehtoisesti tai arabien painostuksesta ja lupauksesta pikaisesta paluusta voiton jälkeen. Tunnetaan vain pari tapausta, joissa Israelin sotilaat pakottivat
asukkaat lähtemään. Näissä tapauksissa oli kysymys aktiivisesta vastarinnasta ja vihollisjoukkojen majoittamisesta kyliin. YK:n alaisen UNRWA:n tilastojen mukaan
näitä pakolaisia oli 700 000, jotka ovat lisääntyneet nykyiseen 3.5 miljoonaan. Israelin
tietojen mukaan heitä oli 450 000, ja nykyisin pari miljoonaa. Kolmannes heistä asuu pakolaisleireillä Libanonissa, Jordaniassa, Syyriassa, Länsirannalla ja Gazassa. Lisäksi tulevat vuoden 1967 pakolaiset. Arafat puhuu 5 miljoonan pakolaismäärästä.
Palestiinalaiset ovat ehdottomia pakolaisten suhteen: Kaikkien on sallittava palata koteihinsa tai heille on maksettava kunnollinen korvaus. He vaativat yksilöllistä korvaus-
tapaa, mikä on korvauksena suurempi kuin kollektiivinen könttäsumma.
Palestiinalaiset viittaavat YK:n päätökseen 194 joulukuulta 1948, jonka mukaan niitten pakolaisten, jotka haluavat muuttaa entisille asuinsijoilleen ja asua rauhassa naapuriensa kanssa, on sallittava palata kotiseudulleen mahdollisimman pian.
Israelin kanta on yhtä selkeä: Pakolaisongelma syntyi arabien hyökättyä Israelin
kimppuun tarkoituksenaan hävittää koko maa, eikä näinollen Israelilla ole heistä moraalista
tai poliittista vastuuta. Israel on kuitenkin valmis pieniin myönnytyksiin, kuten perheiden yhdistämiseen, mutta pääasiallinen vastuu on arabivaltioilla ja kansainvälisillä yhteisöillä.
Arabivaltiot voisivat sijoittaa osan omiin valtioihinsa, kuten Jordania on osittain tehnyt. Suurimittaisesta palestiinalaisten paluumuutosta Israel ei halua edes puhua. Heidän tulisi
sensijaan sallia muuttaa vähitellen Länsirannalle ja ehkä Gazankin alueelle. Niiden liika-
kansoittaminen, joka jo nyt on ongelma, voisi tulevaisuudessa kehittyä vaaraksi Israelille.
Asad Abdel Rahman, PLO:n toimeenpanevan komitean jäsen, esitti voimakasta kritiikkiä
Barakin pakolaislausunnosta Tukholman Holocaust-konferenssin aikana tammikuun lopussa 2000, jossa hän selkeästi kielsi Israelin vastuun pakolaisista. Israelin työväenpuolueen pakolaiskysymysten koordinaattori Yossi Katz on esittänyt joustavampaa kantaa pakolaiskysymyksessä. Hänen mielestään Israel voisi sallia jopa 100 000 pakolaisen paluun perheiden yhdistämisen muodossa.
Edellä esitettyjen kysymysten lisäksi tulee joukko muita kysymyksiä, joihin kaikkiin ei kukaan osaa vastata.

YLEINEN MIELIPIDE ISRAELISSA alkaa olla tottunut ajatukseen Palestiinan valtion syntymisestä.
Mutta millainen valtio siitä tulisi? Israel on toistuvasti ilmoittanut, ettei se tule missään olosuhteissa sallimaan vierasta armeijaa Jordanjoen ja Välimeren välillä. Mutta jos ja kun
Palestiinan valtio on syntynyt, miten Israel aikoo valvoa, ettei se kuitenkin aseistaudu?
Sillähän on jo puolisotilaallinen automaattiasein varustettu poliisijoukko, joka kolminker-
taisesti ylittää sovitun määrän. Esimerkit PLO:n toimista Jordaniassa ja Libanonissa eivät
ole mitenkään rohkaisevia. Israelin ongelmana on sen alueen kapeus, sillä ei ole syvyyttä
mahdollisen sotilaallisen kriisin syntyessä. Kriitikot ovat vakuutelleet, ettei ohjusten aikana
alueen laajuus ole merkittävä, koska ohjusten kantomatka on satoja kilometrejä. Mutta
maa-armeijaa tarvitaan kuitenkin, ja Israelilla olisi vaikeuksia joukkojen ryhmittymiseen,
varsinkin, jos vihollisen sissiryhmät pystyvät tuhoamaan liikenneväyliä ja huoltoyhteyksiä.
Vihamielisten joukkojen toiminta palestiinalaisalueilta voisi helposti aiheuttaa kaaoksen
Israelin liikekannallepanon yhteydessä. Israelin valttina näissä tilanteissa on ollut nopeus
ja suunnitelmallisuus. Maassa liikkuvien epävirallisten tietojen mukaan palestiinalaiset
sissiryhmät saavat koulutusta Irakissa ja Iranissa juuri edellä kerrottua sabotaasitointaa
varten. Vaikka Palestiinan valtiolla ei olisikaan omaa raskasta aseistusta, sellaisen lennättäminen maahan Syyriasta, Irakista tai Jordaniasta ei olisi mikään ongelma. Aseitten
salakuljetusta tapahtuu lisäksi koko ajan Jordaniasta ja Egyptistä, kuten muutamat paljastuneet esimerkit ovat osoittaneet.
Palestiinalaisten ja Syyrian välit eivät nykyisin ole hyvät, mutta ne voivat muuttua hetkessä, varsinkin Syyriassa ehkä piankin tapahtuvan vallanvaihdon seurauksena.
Lisäksi Venäjä, joka perinteisesti on ollut Israelin vihollisten aseistaja, on osoittanut kasvavaa kiinnostusta lämmitellä entisiä suhteitaan. Arafat on pitänyt jatkuvaa yhteyttä
Venäjän johtajiin toistuvien vierailujen avulla. Entisen presidentin Boris Jeltsinin saama
valtion päämiehen vastaanotto Beetlehemissä joulujuhlien yhteydessä alkuvuodesta 2000 osoitti heidän sympatiansa. Palestiinan Auktoriteetti osoitti myös valintansa suoraviivaisuuden tyhjentämällä väkivalloin Yhdysvalloissa päämajaansa pitävän Valkovenäjän Ortodoksikirkon luostarit Hebronissa ja Jerikossa ja luovuttamalla ne Venäjän Ortodoksikirkon haltuun. Jerikossa tosin kaksi nunnaa on linnoittaunut erääseen luostarin osaan ja kieltäytyy poistumasta.Toinen on ilmeisesti Clintonin entisen neuvonantajan sisko Stephanopoulos. Hebronin Abrahamin Tammi luostari tyhjennettiin PLO:n poliisin toimesta, jolloin useita munkkeja ja nunnia pahoinpideltiin. Toimenpide oli seurausta Venäjän Patriarkka Aleksei II:n vierailusta v.1997 Arafatin luona.
Venäjällä on laivastotukikohta Syyrian rannikolla, ja Gazan tukikohta sopisi heille hyvin.

VAIKEIN KYSYMYS vastattavaksi, johon ei kuitenkaan ole vastausta, kuuluu: Voiko Israel luottaa sopimuspuoltensa hyvään tahtoon? Vai onko niin, että Israel rakentaa turvallisuutensa ja tulevaisuutensa tyhjien lupausten varaan, luottaen paperinpaloihin, jotka on helppo hävittää. Arafat on tehdyistä sopimuksistaan huolimatta jatkuvasti puhunut alkuperäisten toiveittensa toteuttamisesta, joista ensimmäinen on Israelin tuhoaminen. Miksi Israelin politikot ja valtiomiehet eivät usko puhuttuun sanaan?
Keskustelut Palestiinan ja Israelin neuvottelijoiden kesken, ns. maratonkeskustelut, joissa
käsitellään pysyvän tilanteen asioita, alkoivat sunnuntaina 30.1.2000 Ramallahissa, ja jatkuvat ilmeisesti Eilatissa. Niitä on tarkoitus jatkaa 10 päivää. Barakin lupaama päivä-
määrä 13.2.2000 lähestyy uhkaavasti. Silloin pitäisi olla valmiina kehykset, joitten puitteissa pysyvän tilanteen kysymyksiä käsitellään. Lopullinen tilanne pitäisi olla Barakin
-tai ehkä se onkin Clintonin- aikataulun mukaan valmis 13.9.2000 mennessä. Sitä ennen,
heinäkuussa 2000, Barak on luvannut vetää Israelin joukot Etelä Libanonin ns. turvavyöhykkeeltä; yksipuolisesti, jos Syyrian kanssa ei saada solmittua rauhansopimusta.
BARAK toteutti lupauksensa vetämällä israelilaisjoukot Libanonista 24.-25. toukokuuta 2000. Vetäytyminen toteutettiin yllättäen ilman koordinointia SLA:n joukkojen kanssa,
jotka luhistuivat täysin; osan antautuessa Hizbullahin ja Libanonin armeijan sotilaille, osan paetessa kaaosmaisesti Israeliin. Osa ehti saada perheensä mukaan. Libanonin armeijalle antautuneita SLA:n sotilaita odottaa 1-15 vuoden vankeustuomiot. Voi vain arvailla, mitä Hizbullahin käsiin joutuneet sotilaat joutuvat kärsimään. SAL:n armeijan luhistuessa kaikki siellä oleva aseistus, panssarivaunut, tykit, komento- ja tietokonekeskukset jne. joutuivat Libanonin armeijan ja Hizbullahin käsiin. Uutislähteiden mukaan tietokoneiden muistissa oli Israelin armeijan salaiseksi luokiteltua aineistoa.
Viime päivien veriset raportit Hizbullahin terroriteoista eivät lupaa hyvää. Pari päivää sitten Hizbullahin terroristit surmasivat tarkasti suunnitellulla pommihyökkäyksellä SLA:n
Etelä Libanonin Armeijan varakomentajan eversti Akel Hashemin hänen maatilallaan koti-
kylässään. He videoivat tapahtuman, mikä viittaa paikallisten asukkaiden osallisuuteen.
Pian tämän jälkeen terroristit surmasivat panssarintorjuntaohjuksella kolme Israelin
armeijan sotilasta heidän tukikohdassaan, lisäksi haavoittaen neljää muuta. Barak on vaati-
nut Syyriaa lopettamaan Hizbullahin hyökkäykset. Hän on myös lopettanut kaikki neuvot-
telut Syyrian kanssa, kunnes hyökkäykset loppuvat. Kaikkia Hizbullahin iskuja on seurannut Israelin kostotoimet, jotka yleensä ovat tapahtuneet lentohyökkäyksinä. Nyt Israelin viranomaiset ovat pelänneet SLA:n kostotoimia upseerinsa surmaamisesta. Tämä voisi aiheuttaa tilanteen vaarallisen kiihtymisen ja mahdollisen yhteenoton Syyrian armeijan kanssa Libanonissa. Tämä voi olla Hizbullahin iskujen tarkoituskin.
Viimeisten tietojen mukaan useimmat Lähi Idässä toimivat terrorijärjestöt ovat siirtämässä
tukikohtiaan ja komentokeskuksiaan Yhdysvaltoihin. Tämä on ollut helppoa vuotavien rajojen vuoksi erikoisesti Kanadan ja Yhdysvaltain välillä. Aktiivisimpia varojen keräämisessä sekä poliittisen ja jäsenten hankkimisen alueilla ovat Hamas, Hisbullah, Algerian Aseellinen Islamic ryhmä, Egyptin Al-Gamat Al-Islamiya, Palestiinan Islamic Jihad, Islamic Vapautus Puolue, Kurdien Työväenpuolue (PKK), sekä Al-Qaeda, Osama Bin Ladenin rahoittama ja johtama organisatio. World Trade Centerin pommihyökkäyksen jälkeen säädetty terrorismin vastainen Laki ei ole pystynyt estämään terroristien toimia.
Sitkeiden huhujen mukaan Arafatilla oli oma osuutensa -jopa ehkä ratkaiseva- World Trade Centerin pommi-iskussa.
Israelin toistaiseksi keskeytyneet neuvottelut Syyrian kanssa ovat herättäneet ristiriitaisia
tunteita ja keskustelua Israelissa. Syyrian itseoikeutettu johtaja presidentti Hafez al-Assad
on tietojen mukaan joko vakavasti sairas tai hän kokee joutuvansa entistä eristyneemmäksi
Palestiinan neuvottelujen edistyessä. Assad on voimakkaasti alkanut työskennellä poikansa Basharin vallanperinnän hyväksi. Hän on lähettänyt Basharin neuvotteluihin ja nimittänyt hänet johtamaan Libanonia koskevia asioita. Bashar opiskeli Lontoossa vuoteen 1994, jolloin hänet kutsuttiin kotiin. Ongelmana on hänen ikänsä, hän on nyt 35 ja Syyrian lain mukaan presidentin tulee olla 40 täyttänyt. Toinen ongelma on Hafez Assadin nuorempi veli Rifa´at, varakas liikemies, joka liikkuu euroopassa, pääasiassa Pariisin ja Espanjan Marbellan väliä. Hänet karkotettiin sinne 1985, kaiken varalta, sillä Hafez koki ankaran sydäninfarktin v. 1983. Rifa´at yrittikin vallankeikausta, kun Hafezin sairaus näytti parantumattomalta. Hänen 50 000 miehen Puolustusjoukkonsa kuitenkin peräytyivät Hafezin ryhdistäydyttyä. Syyskuussa 1999 Rifa´atin tuhatkunta kannattajaa pidätettiin Damaskossa ja Latakiassa. Samoihin aikoihin Syyrian armeija tuhosi veristen taistelujen jälkeen Rifa´atin laivastoaseman Latakiassa. Hafezin piittamattomuus ihmisuhreista tuli ilmi jo vuoden 1982 verilöylyssä Haman kaupungissa. Siellä hänen sotilaansa raa´asti surmasivat 20 000 Muslimiveljeskunnan jäsentä, jotka uskalsivat nousta presidenttiään vastaan.
Syyrian hallituksen edustajat ovat kuvanneet Rifa´atin salakuljettajaksi, joka vangittaisiin
välittömästi hänen tullessaan Syyrian maaperälle. Rifa´at vastasi samalla mitalla sanoen
Syyrian hallituksen olevan mestari salakuljetuksissa ja korruptiossa. Ei varmaan aiheeton syytös, tuleehan Syyrian armeijan Libanonin upseerien palkat pääasiassa huumeista, joita
Bekaan laaksossa kasvatetaan ja jalostetaan. Israelissa pelätäänkin huumeongelman monin-
kertaistuvan maassa, jos saadaan rauhallinen raja Syyrian kanssa. Se on nyt jo paha.
Jerusalem Postin kolumnisti Charles Krauthammer kolumnissaan 10.1.2000 antoi mahdol-
liselle rauhalle Syyrian kanssa uuden nimen:”Peace of the grave, (Haudan rauha). Arafathan kutsuu omaa rauhaansa nimellä “Peace of the brave”. (Rohkean rauha).
Hafez Assadin kerrotaan sodan aikana antaneen henkilökohtaisesti käskyn upseereilleen sotavankien surmaamisesta hyvän arabitavan mukaan katkaisemalla heidän kaulansa.
Syyrian lehdistössä ja kirjallisuudessa esiintyy vieläkin syytöksiä juutalaisten rituaalimurhista. Syyrian puolustusministeri Mustafa Tlass puolusteli kirjassa Zionin Matzah, joka ilmestyi Damaskossa 1984, esitettyä v.1840 Damaskossa tapahtunutta kapusiinilähetyssaarnaajan ja hänen kahden apulaisensa murhaa. Kirjassa toistetaan aika-
naan esitetyt syytökset, että murha oli juutalaisten tekemä veren hankkimiseksi pääsiäislei-
piensä (Matzah) leipomista varten.
Terroristien, samoinkuin myös Israelin terrorismin vastaisessa taistelussa, käyttämät menetelmät ovat kehittyneet yhä teknisimmiksi. Itsemurhakandidaatit varustetaan viritetyillä pommeilla, jotka on sidottu kandidaatin vyötärölle ja jonka he itse laukaisevat.
Auto- ja tienvarsipommit on joko aikasytyttimellä tai radiosignaalilla toimivia. Palestiinalainen terroristi Abu Aya´ash, insinööriksi kutsuttu, viritteli Gazassa pitkälle kehitettyjä sytyttimiä pommeihin. Hänen tililleen lasketaan 60 israelilaisen murha.
Israelin Salainen Palvelu, GSS, teloitti hänet kännykkään sijoitetulla pommilla, joka
laukaistiin määrätyllä koodilla insinöörin vastattua puhelimeensa. Hän oli saanut vara-
puhelimen korjaamosta vietyään omansa sinne huollettavaksi.

ISRAELIN PÄÄMINISTERI Barak on useassa yhteydessä ylistänyt Syyrian presidenttiä Hafez Assadia kunnian mieheksi, joka pitää sanansa. Samalla tavoin hän ylistää myös Syyrian esikuntapäällikköä Kenraali Hikmat Shihabia. Kuitenkin lehtiartikkeleiden mukaan Assad on tehnyt lukuisia sopimuksia naapurivaltioitten kanssa ja rikkonut ne kaikki. (Jerusalem Post 10.9.1999; 28.12.1999, Yoram Ettinger)
Mutta Barak on kohdistanut epätavallista ylistystään myös Yhdysvaltain presidentille ja hänen vaimolleen Hillarylle. Ehkä tämä osoittaa erästä Barakin luonteenpiirrettä, joka tuli
ilmi jo hänen sotilasuransa aikana. Hänen alaistensa kerrotaan valittaneen, että Barak
jakoi hänelle kuuluvia tehtäviä alaisilleen, itse keskittyen esimiestensä mielistelyyn.
Rabinin kerrotaan ärjyneen Beilinille:”Sinä olet sellainen Peresin puudeli”. Barakiin sopisi
kuvaus: Hän on kuin spanieli, joka kiinteästi tuijottaa isäntäänsä odottaen makupalaa tai
taputusta päälaelle; hyvä poika. Barak mielistelee kaikkia, joilta hän kuvittelee saavansa jotain huomiota tai etuisuuksia. Barak antaa itsestään kuvan voimakkaana johtajana, mutta
hänen intonsa yleensä lopahtaa pian. Jos hänen persoonaansa vertaa Netanyahuun, Barak on selkeästi johdonmukaisempi ja päättäväisempi. Hän on tottunut käskemään.
Netanyahu, joka alussa herätti suurta ihastusta tavallisen kansan parissa, osoittautui pian
kuin isoksi lapseksi, joka saatuaan uuden monimutkaisen lelun ei malta ottaa selvää sen toiminnoista, vaan innoissaan rikkoo sen. Netanyahu sai yllättäen käsiinsä lähes rajattoman vallan, jota hän ei osannut käyttää, vaan se särkyi hänen käsiinsä.
Ihmettelyä on herättänyt kansan hiljaisuus. Missä ovat kovaääniset huudot petoksesta, joita kuuli Netanyahun aikana? Koko kansa on kuin jähmettynyt, tai vain väsynyt. Barakin
kannattajien hiljaisuuteen on looginen selitys; hehän odottivat ja odottavat saavansa etui-
suuksia, jos johtaja on tyytyväinen heihin. Oli jaossa ministerinpaikkoja, johtajien paikkoja,
kaikkea oli jaossa. Ministeriöitäkin piti kasvattaa kaksinkertaiseksi, jotta olisi riittänyt kai-
kille, eikä niitä sittenkään ollut tarpeeksi. Monet jäivät katkerina nurkumaan, mutta on sittenkin paras olla hiljaa, ehkä seuraavassa jaossa-? Tiedotusvälineet, lehdistö, tv ja radio ovat perinteisesti suuntautuneet suopeasti vasemmistoon, mutta on siellä sentään jokunen
artikkeli kosketellut kipeitäkin asioita, jotka osoittavat, ettei kaikki ole aivan hyvin valtakunnassa.
Ihmettelyä on myös herättänyt Barakin Assadiin kohdistunut mielistely ja hyssyttely:
“Ei niin kovaa, ettei vain Assad kuule”. Lähi Idässä ja arabimaailmassa, missä periksiantamista ja antautumista pidetään heikkoutena, tuollainen käyttäytyminen on
vaarallista. Kun Turkki halusi selkeitä toimia Syyrialta kurdeihin nähden, jotka tekivät
terroritekoja Turkissa pitäen tukikohtiaan Syyrian puolella, Turkki esitti Syyrian hallitukselle jyrkän varoituksen: Jos Syyrian hallitus ei toimi, me teemme sen puolestanne Syyrian maaperällä. Ultimaatumi sai aikaan juuri sen, mitä sillä tarkoitettiin.
(Syyrian presidentti Hafez al Assad kuoli 10. päivä kesäkuuta 2000. Vahvin seuraajaehdokas on hänen poikansa Bashar. Lopullinen päätösvalta lienee kuitenkin Syyrian vahvalla armeijalla. Kenttä on nyt avoin uusille ratkaisuille.)

Barak käyttää juuri samaa menettelyään kuin Syyrian kanssa neuvotteluissaan palestiinalaisten kanssa. Palestiinalaiset näkevät Barakin innon sopimuksiin heikkoutena, jota he häikäilemättä käyttävät hyväkseen; eihän heillä ole mitään menetettävänä.
Onko niin, että Israelin oikea käsi, sen henkinen voima ja selkäranka, murretaan sisältäpäin? Kun Mooseksen lähettämät vakoilijat palasivat retkeltään Pyhästä Maasta, he
lietsoivat tappiomielialaa kansan keskuuteen. Kansa menetti rohkeutensa ja voimansa.
Ei heitä voitettu taistelukentällä, vaan omassa leirissä. Jumala vihastui kansan epäuskoon ja
hävitti koko sen sukupolven erämaassa. Onko niin, että tämän sukupolven, joka nyt Israelia hallitsee, täytyy myös kuolla saamatta koko maata hallintaansa epäuskonsa takia?
Nyt Israelin hallitus on luovuttamassa palestiinalaisille Juudean, Benjaminin, Efraimin, Manassen ja Isaskarin ylänkömaat, joista Herra on sanonut:”Minä teen heidät yhdeksi kansaksi siinä maassa, Israelin vuorilla”. (Hes 37:22) Ja vielä: “Ja Herra on ensiksi vapauttava Juudan majat, ettei Davidin suvun kunnia ja Jerusalemin asukasten kunnia
ylvästelisi Juudaa vastaan.” (Sak 12:7) Näyttää siltä, ettei Israelin itsenäisyystaistelu ole
vielä päättynyt. Uuden sukupolven on taistellen vapautettava koko maa. Joku onkin laskenut, että palestiinalaisille luovutettujen alueiden takaisin valtaaminen vaatisi 200 – 2000 sotilaan hengen.
Mutta myös Jerusalem on myytävien listalla. Salaisia sopimuksia on tehty ja kaupankäyntiä jatketaan. Ongelmana on vain saada kansan hyväksyminen. Miten Jerusalem, tuo Suuren Kuninkaan kaupunki, voidaan antaa pakanoille? Ovatko juutalaisen kansan silmät niin sokaistuneet ja mielet niin lukkiutuneet, ettei koko kansa herää näkemään, miten koko heidän kallein aarteensa, Kultainen Jerusalem, Davidin Kaupunki, aiotaan antaa uudelleen
pakanain tallattavaksi ja häväistäväksi?
Sekä israelilaiset että palestiinalaiset johtajat ovat pyrkineet käyttämään Yhdysvaltoja
ajamaan asioitaan silloin, kun he eivät itse saa niitä läpi. Israelin ongelmana näyttää olevan usko Yhdysvaltain hyvään tahtoon juuri heitä kohtaan, ovathan useat USA:n hallituksen jäsenet juutalaisia, kuten ulkoministeri Ahlbright, puolustusministeri Cohen, hallituksen
pr-mies Rubin, pääneuvottelija Ross jne. Historian valossa näyttää kuitenkin siltä, että
korkeisiin asemiin päässeet juutalaiset Israelin ulkopuolella ovat aktiivisimmin toimineet juutalaisten asiaa vastaan. Heidän motiivinaan on näyttää, etteivät he pyri suosimaan omaa
rotuaan edustamansa valtion kustannuksella. Yhdysvaltain äskettäin virkansa hoidon aloittanut suurlähettiläs Indyk, joka hoitaa virkaansa toistamiseen, on selkeästi asettunut
tukemaan palestiinalaisia rauhanneuvotteluissa. Indyk on juutalaista sukua. Lehtitietojen
mukaan Indyk kannattaa puolustussopimusta USA:n ja Israelin välillä, mutta vasta rau-
hansopimusten tultua voimaan Syyrian ja palestiinalaisten kanssa.
Viimeisimpiä Israelin hallitukselle päänsärkyä aiheuttaneista ongelmista on yllättäen tullut
esiin Nasaretissa (Nazareth). Siellä kaupunkikuvaa hallitsee komea roomalaiskatolinen
kirkko Basilica of the Annunciation (Marian Ilmestyskirkko). Kirkon vieressä oleva valtion
omistukseen kuulunut aukio oli Vatikaanin suunnitelmien mukaan tarkoitus rakentaa
pyhiinvaeltajien kokoontumispaikaksi (Plaza). Nyt kuitenkin aukiolle jo 1997 muslimien pystyttämä protestiteltta antoi pontta heidän vaatimukselleen moskeijan rakentamiseksi aivan kirkon viereen. Israelin hallituksen ja muslimien kesken sovittiin, että he saavat
rakentaa moskeijansa n. 450 m2 alueelle, jonka mukaan he ovat jo laskeneet tulevan moskeijansa peruskiven. Jopa PA oli vastaan muslimien hanketta, ei varmaankaan kristittyjen suosimiseksi vaan siksi, että hanke sai terävää arvostelua Vatikaanin taholta.
Paavin John Paul II:n odotettu vierailu Israelissa oli jopa vaarassa. Vatikaanin ja kristit-
tyjen myötätunto ja tuki on tärkeää Arafatille ja Palestiinan tulevalle valtiolle.

I S R A E L , Valittuni; J E R U S A L E M , Ylistykseni.

”Ja sinä päivänä Herra vielä toisen kerran ojentaa kätensä hankkiakseen itselleen
kansansa jäännöksen, joka on jäljellä Assurissa, Egyptissä,
Patroksessa, Egyptissä, Eelamissa, Sinearissa, Hamatissa ja merensaarilla.
Hän nostaa viirin pakanakansoille ja kokoaa Israelin karkoitetut miehet;
ja Juudan hajoitetut naiset Hän kerää maan neljästä äärestä.
Silloin katoaa Efraimin kateus, ja Juudan vihat häviävät,
Efraim ei kadehdi Juudaa, eikä Juuda vihaa Efraimia.”
Jes.11:11-13.
ISRAELIN JUMALA on aloittanut kansansa kokoamisen. Juutalainen kansa oli kokenut olevansa tuhon partaalla. Jesajan sanoin:
”Mutta Siion sanoo: Herra on minut hyljännyt, Herra on minut unohtanut.” (Jes.49:14.)
Ja Herra vastaa:
”Koska sinä olet Minun silmissäni kallis ja suuriarvoinen
ja koska Minä sinua rakastan,
annan Minä ihmisiä sinun sijastasi ja kansakuntia sinun hengestäsi.
Älä pelkää, sillä Minä olen sinun kanssasi;
Minä tuon sinun siemenesi päivänkoiton ääriltä,
päivän laskemilta Minä sinut kokoan.
Minä sanon pohjoiselle: Anna tänne! ja etelälle: Älä pidätä!
Tuo Minun poikani kaukaa ja Minun tyttäreni hamasta maan äärestä.”
(Jes.43:4-6).
Jeremia kuvaa kansaa, joka palaa näin:
”Katso Minä tuon heidät pohjoisesta maasta, kokoan heidän maan perimmäisiltä ääriltä.
Heissä on sokeita ja rampoja ynnä raskaita ja
synnyttäväisiä; suurena joukkona he palajavat tänne.
Itkien he tulevat, ja Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen,
Minä vien heidät vesipuroille, tasaista tietä, jolla he eivät kompastu.
Sillä Minä olen israelin Isä, ja Efraim on Minun esikoiseni.
Kuulkaa Herran Sana, te kansat, ilmoittakaa kaukaisissa merensaarissa
ja sanokaa: Hän, joka Israelin hajoitti, on sen kokoava ja
varjeleva sitä niinkuin paimen laumaansa.”
(Jer.31:8-10)

JOTTEI JÄISI mitään epävarmuutta Herran toimien perinpohjaisuudesta, Hän ilmoittaa vielä profeettansa kautta:
”Sinä päivänä Herra karistaa hedelmät maahan, Eufrat virrasta Egyptin puroon asti, ja
teidät, israelilaiset, poimitaan talteen yksitellen.
Sinä päivänä puhalletaan suureen pasunaan, ja Assurin maahan hävinneet ja Egyptin
maahan karkoitetut tulevat ja kumartavat Herraa
Pyhällä Vuorella Jerusalemissa”.
Jes.27:12-13.
”Mutta tuo kansa on sokea, vaikka sillä on silmät; ja kuuro, vaikka sillä on korvat.”
(Jes 43:8)
”Voi, kuinka onkaan portoksi tullut uskollinen kaupunki!
Se oli täynnä oikeutta, siellä asui vanhurskaus, mutta nyt murhamiehet.
Sinun hopeasi on kuonaksi käynyt, jaloviinisi vedellä laimennettu.
Sinun päämiehesi ovat niskureita ja varkaiden tovereita; kaikki he
lahjuksia rakastavat ja palkkoja tavoittelevat; eivät he hanki orvolle
oikeutta, lesken asia ei pääse heidän eteensä”. (Jes.1:21-23)

ISRAELIN SYNTYVAIHEILLA oli paljon keskusteluja tulevan valtion luonteesta. Toiset halusivat siitä tavallisen sekulaarin valtion, toiset halusivat teokraattisen valtion. Oli myös niitä, jotka eivät hyväksyneet valtiota omakseen ollenkaan. Heidän mielestään Messias tulee
perustamaan Israelin valtion. Uuden valtion perustajat, lähinnä Ben Gurion, olivat sekularin valtiomuodon kannalla, koska heidän mielestään vain sellainen valtio pystyisi menestymään nykyisessä maailmanajassa. Ja nuo juutalaiset, jotka eri puolilta maailmaa kootaan Israeliin, monet heistä, ehkä useimmat, ovat vieraantuneet esi-isiensä uskosta. Heissä on ateisteja, jumalankieltäjiä, epäjumalanpalvelijoita. Mutta tuo maailmallisuus ei näy vain valtion muodossa, vaan jokainen israelilainen on omin silmin voinut nähdä ja korvin kuulla syvälle yhteiskuntaan, erikoisesti sen johtajistoon, levinneen korruption ja valheellisuuden, kuten viime aikoina paljastuneet väärinkäytökset ovat todistaneet.
Mutta langenneessa tilassaankin he kuitenkin ovat valittua kansaa, he tulevat olemaan Herran todistajina ja palvelijoina. (Jes.43:10.)
”Mutta Herra tulee tekemään uutta:
Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö.
Katso, Minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa?
Niin, Minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.
Minä, Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden,
enkä sinun syntejäsi muista”. (Jes.43:18,19,25).
ISRAELIN KANSAN historia todistaa siitä karvaasta tosiasiasta, että kansa joutuu kärsimään johtajiensa syntien tähden, tai että johtajat saattavat kansan tekemään syntiä.
Vaikka Herra antaa anteeksi, Hän ei kuitenkaan jätä rankaisematta:
”Minä kuritan sinua kohtuudella, mutta rankaisematta minä en sinua jätä”. (Jer.30:11)
Mooseksen kirjassa jo Herra ilmoittaa Israelille, että se maa, johon Hän sitä kuljettaa, on
Hänen:
“Alköön maata ainaiseksi myytäkö, sillä maa on Minun ja te olette muukalaisia ja
vieraita Minun luonani”. (3.Ms 25:23)
JOELIN KIRJASSA Hän ilmoittaa tuomionsa pakanakansoille, jotka eivät tunnusta Hänen oikeuttaan Israelin maahan ja kansaan:
”Sillä katso, niinä päivinä ja siihen aikaan, kun Minä käännän Juudan ja
Jerusalemin kohtalon, Minä kokoan kaikki pakanakansat, vien ne
Josafatin laaksoon ja käyn siellä oikeutta niiden kanssa kansani ja
perintöosani, Israelin, tähden. Sillä he ovat hajoittaneet sen pakanakansain sekaan,ovat
jakaneet Minun maani”.
(Jooel.3:1-2.)
Israelin maa on luvattu Abrahamin siemenelle ikuiseksi omaisuudeksi.(1.Ms.17:7-8.)
Ja jotta ei jäisi mitään epäselvyyttä, Hän useaan otteeseen ilmoittaa heidän maansa rajat, kuten esim. (Hes.47:13-21; 4.Ms.34:1-12.)

MUTTA MITEN meidän tulee suhtautua tähän ns. rauhanprosessiin? Israelin hallitukset ovat Oslon ja sen jälkeisten sopimusten sitomina joutuneet luovuttamaan maata palestiinalaisille, maata, joka on Israelille luvattujen maan rajojen sisäpuolella. Täten Israel on antanut aiheen vihollisillensa kerskua, kuten Hesekiel todistaa:
”Ja sinä, ihmislapsi, ennusta israelin vuorista ja sano:
Israelin vuoret, kuulkaa Herran Sana:
Näin sanoo Herra, Herra: Koska vihollinen on sanonut teistä: Kas niin, ja: Ikuiset kukkulat
ovat tulleet meille perinnöksi”.
(Hes.36:1-2.)

ONKO NIIN, että Israel on tehnyt sopimuksia kuoleman ja tuonelan kanssa:
”Sentähden kuulkaa Herran Sana, te pilkkaajat, te, jotka hallitsette tätä
kansaa Jerusalemissa.
Koska te sanotte: Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa ja tuonelan kanssa
sopimuksen, tulkoon vitsaus kuin tulva, ei se meitä
saavuta, sillä me olemme tehneet valheen turvaksemme
ja piiloutuneet petokseen.
Sentähden, näin sanoo Herra, Herra: Katso, Minä lasken Siioniin peruskiven, koetellun
kiven, kalliin kulmakiven, lujasti perustetun;
joka uskoo, se ei pakene”. (Jes.28:14-16)
MUTTA NUO KUKKULAT tulevat vielä Israelin kansan haltuun:
”Minä annan teidän kukkuloillanne kulkea ihmisten, kansani Israelin; ja he ottavat sinut
omaksensa, ja sinä tulet heille perintöosaksi, ja sinä et enää tästälähin riistä heidän
lapsiansa”. (Hes.36:12)
”Tulee aika, jolloin maa havaitaan liian ahtaaksi asukkaille:
Sillä sinä, sinun rauniosi ja autiot paikkasi, sinun hävitetty maasi,
sinä käyt silloin ahtaaksi asukkaille, ja kaukana ovat ne, jotka sinua söivät. Vielä saavat
sinun lapsettomuutesi lapset sanoa korviesi kuullen:
Paikka on minulle ahdas, tee tilaa, että voin asua”. Jes.49:19-20.

TULEE AIKA, jolloin Israel joutuu ase kädessä vapauttamaan maat, joita se nyt luovuttaa ns. rauhanprosessin hyväksi viholliselleen:
”Ja he lentävät länteen päin filistealaisten niskaan, yhdessä he ryöstävät
Idän miehiä. Edom ja Moab joutuvat heidän käsiinsä, ammonilaiset
heidän alamaisikseen”. Jes.11:14.
The Amplified Bible kääntää edellisen kohdan seuraavasti:
”Mutta (yhdistynein voimin) Efraim ja Juuda syöksyvät länteen päin viettävään
filistealaisten maan kimppuun; yhdessä he ryöstävät Idän
asukkaita (arabeja). He ojentavat kätensä Edomiin ja Moabiin, ja
ammonilaiset ovat heille kuuliaisia”.
Tulevatkohan Israelin tekemät liitot suojelemaan sitä tulevissa koetuksissa?
”Katso, sankarit huutavat ulkona, rauhan sanansaattajat itkevät katkerasti. Tiet ovat
autioina, polulta on kulkija poissa:
Hän on rikkonut liiton, ylenkatsonut kaupungit,
ei ole ihmistä minäkään pitänyt”. (Jes.33:7-8)
TÄMÄ KOHTA kertoo ajasta, jolloin Antikristus rikkoo seitsenvuotisen sopimuksensa Israelin kanssa, sen puolivälissä. On alkanut Jaakobin ahdistus, josta Jeesus sanoi:
“Ellei niitä päiviä lyhennettäisi, ei mikään liha pelastuisi; mutta valittujen tähden ne päivät
lyhennetään”. (Mt.24:21-22)

JEREMIA kirjoittaa siitä ajasta näin:
”Näin sanoo Herra: Pelon huudon me kuulemme: on hirmu, ei rauha!
Kysykää ja katsokaa: synnyttääkö miehenpuoli?
Miksi minä näen kaikkien miesten pitelevän käsin lanteitansa
synnyttäväisten tavalla, ja miksi ovat kaikki kasvot käyneet valjuiksi?
Voi, suuri on se päivä, ei ole sen kaltaista.
Se on Jaakobin ahdistuksen aika, mutta hän on pelastuva siitä.
Ja sinä päivänä, sanoo Herra Sebaot, Minä särjen ikeen sinun kaulastasi
ja katkaisen sinun siteesi. Eivät tee enää muukalaiset heitä palvelijoikseen, vaan he
saavat palvella Herraa, Jumalaansa,
ja Davidia, Kuningastansa”. (Jer.30:5-9)
JESAJA on samalla asialla:
”Sanokaa hätääntyneille sydämille:
Olkaa lujat, älkää peljätkö. Katso, teidän Jumalanne!
Kosto tulee, Jumalan rangaistus. Hän tulee ja pelastaa teidät.
Silloin avautuvat sokeain silmät ja kuurojen korvat aukenevat.
Silloin rampa hyppii niinkuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa;
sillä vedet puhkeavat erämaahan ja aromaahan purot.
Hehkuva hiekka tulee lammikoiksi ja kuiva maa vesilähteiksi.
Aavikkosutten asunnossa, missä ne makasivat, kasvaa ruoho ynnä ruoko ja kaisla. Ja
siellä on oleva valtatie ja sen nimi on Pyhä Tie;
sitä ei kulje saastainen; se on heitä itseänsä varten. Joka sitä tietä kulkee, ei eksy, eivät
hullutkaan. Ei ole siellä leijonaa, ei nouse sinne raateleva peto; ei sellaista siellä tavata;
lunastetut sitä kulkevat.
Niin Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten,
päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät,
mutta murhe ja huokaus pakenevat”. (Jes.35:4-10)

ENTÄ JERUSALEM? Sitäkin halutaan jakaa, siitä on tehty salaisia sopimuksia, jotka paljastetaan vasta sitten, kun kansaa on tarpeeksi kypsytetty. Jeesus sanoi aikanaan:
”Te ette näe Minua, ennenkuin sanotte: Siunattu olkoon Hän, joka tulee Herran nimeen”.
Mutta Hänen jalkansa seisovat Öljyvuorella, Jerusalemin itäpuolella. Hän on tuleva
kunniassaan, jolloin kaikkien silmät saavat nähdä Hänet. (Sak.14:4-7.)
”Nouse korkealle vuorelle, Siion, sinä ilosanoman tuoja;
korota voimakkaasti äänesi, Jerusalem, sinä ilosanoman tuoja.
Korota, älä pelkää, sano Juudan kaupungeille:
Katso, teidän jumalanne!” (Jes.40:9)
Jerusalem on oleva tulevan Kristuksen vastustajan tavoite, sitä hän haluaa pääkaupungikseen. Sitä haluaa myös Arafat oman tulevan maansa pääkaupungiksi, kuten hän on lukemattomat kerrat vannonut. Juutalaisille sitä ei kuitenkaan haluta antaa Israelin
pääkaupungiksi maailman kansojen toimesta. Mutta jokainen, joka sitä nostaa, repii pahoin itsensä. (Sak.12:2-3.)
Meille kaikille on annettu vastuu valvomisesta Jerusalemin edestä:
”Sinun muureillesi, Jerusalem, Minä asetan vartijat;
älkööt he milloinkaan vaietko, ei päivällä eikä yöllä.
Te, jotka ylistätte Herraa, älkää itsellenne lepoa suoko.
Älkää antako Hänelle lepoa, ennenkuin Hän on asettanut
ennallensa Jerusalemin, tehnyt sen ylistykseksi maassa”.
(Jes.62:6-7)
Vartijoiden tehtävä on valvoa ja varoittaa vihollisen saapumisesta.
Maailman pakanakansat hyökkäävät Herran päivänä Israelin ja Jerusalemin kimppuun.
Raamatun profeetat käsittelevät tätä aihetta useissa sanomissaan. Joissakin niissä tarkastellaan asiaa ihmisten näkökulmasta, joissakin Jumalan.
Sakariaan mukaan kaksi-kolmasosaa Israelin maasta hävitetään ja saa surmansa, kolmasosa siitä jää jäljelle. (Sak 13:8). Ja sen kolmannen osan Herra vie tulen läpi, Hän sulattaa ja koettelee sitä niinkuin kultaa. Silloin he muistavat isiensä Jumalan, huutavat Häntä avuksensa, ja Hän vastaa heille:
“Se on minun kansani”, ja kansa sanoo:”Herra, minun
Jumalani”. (Sak.13:9. Vrt Mt. 23:39)
MYÖS JERUSALEM joutuu vihollisjoukkojen piirittämäksi. Sakariaan mukaan kaupunki valloitetaan ja ryöstetään. Puolet kaupungin asukkaista lähtee pakkosiirtolaisuuteen, mutta jäljellejäävää kansaa ei hävitetä. (Sak.14:1-2). Jooel puhuu meluavista joukoista ratkaisulaaksossa: “Meluavia joukkoja, meluavia joukkoja ratkaisulaaksossa! Sillä lähellä on Herran päivä ratkaisulaaksossa. (Jooel 3:14)” Sefanja 1:10 kertoo huudosta Kalaportilla, josta Antikristus tunkeutuu kaupunkiin, sekä valituksesta toisessa kaupunginosassa. Suuri hävitys on kukkuloilla, jonne vihollisjoukot ovat levittäytyneet.
Aurinko ja kuu käyvät mustiksi ja tähdet kadottavat valonsa. Herra ärjyy Siionista ja antaa äänensä kuulua Jerusalemista ja taivaat ja maa järkkyvät, mutta Herra on kansansa suoja, Israelin lasten turva.
”Herra itse on sotiva kansansa puolesta ja pelastava sen. “Silloin avautuvat sokeain
silmät ja kuurojen korvat aukenevat”. (Jes.35:5)
“Ja te tulette tietämään, että Minä olen Herra, teidän Jumalanne, joka asun Siionissa,
Pyhällä Vuorellani. Ja Jerusalem on oleva pyhä, ja vieraat eivät enää kulje sen läpi”.
(Jooel 3:15-17;Vrt Jes.52:1)
NÄIHIN AIKOIHIN tapahtuu suuria maanjäristyksiä Israelissa, mikä saa vihollisten joukot hajaannukseen. Syntyy myös suuri maanhalkeama, jota pitkin Israelin kansaa pääsee pakoon nykyisen Jordanian alueelle, jossa he saavat olla turvassa. Tapahtuu myös muutoksia maan muodoissa. Elävän veden virrat virtaavat Jerusalemista itään ja länteen. Maa on oleva tasainen Gebasta Rimmoniin, Jerusalemin eteläpuolelle”.
(Sak.14.luku.)
Mutta hävitys kohtaa tuhoisana maanpiirin asukkaita. Jes.13:11-12 mukaan Herra Sebaot
kostaa ihmisille heidän pahuutensa ja tekee heidät harvinaisemmiksi kuin puhdas kulta.
”Aikojen lopussa on Herran Temppelin vuori seisova vahvana, ylimmäisenä vuorista,
kukkuloista korkeimpana, ja kaikki pakanakansat virtaavat sinne”. (Jes.2:2).
Jerusalemista on tuleva maailman hengellinen keskus.
Myös muukalaiset, jotka asuvat israelilaisten keskellä ja synnyttävät lapsia maassa, ovat
saman arvoisia kuin israelilaiset; myös he saavat perintöosan maassa. (Hes.47:22-23).
Jerusalem on oleva Jumalan valtaistuin maan päällä, Suuren Kuninkaan kaupunki.
Mutta Messias on itse rakentava Herran Temppelin. (Sak.6:12-13).

“Sillä Herra on valinnut Siionin, halunnut sen asunnoksensa.
Tämä on Minun leposijani iankaikkisesti, tässä Minä asun,
sillä tänne on Minun haluni ollut.”
(Ps.132:13-14)

LÄHDETEOKSIA

Pyhä Raamattu: Suomen Pipliaseura, 1978; Hämeen kirjapaino,Tampere.
Raamatun Maailma, Oy Valitut Palat-Readers Digest Ab, Hki 1981.
Lapio ja Raamattu, Siegfried H. Horn,Kirjatoimi, Tampere 1976.
Iso Raamatun Tietosanakirja, Raamatun Tietokirja; Illustrert Bibellexikon A/S Oslo 1967
Uusi Tietosanakirja, Tietosanakirja Oy,Helsinki ;Sanoma Oy;n kirjapaino Hki 1960.
The New Chain-Reference Bible, B.B. Kirkbride Bibile Co.,Inc Indianapolis, Indiana USA
Dakes Annotated Reference Bible, Dake Bible Sales, Inc, Po Box 173 Georgia 30245
The Amplified Bible, Zondervan Bible Publishers,Grand Rabids,Michigan 1979
The Interlinear Bible,Hebrew/English,Jay P.Green,Sr, Baker Book Hause,Grand Rabids,
Michigan 1976.
The Record Of Mankind, D.C. Heath and Company, Boston 1954.
The Hebrew People, The History and Religion on the Israelites, George Smith,F.S.A.
Carlton & Porter New York,USA.
Wanderings, Chaim Potok´s History on the Jews, The Ballantine Publishing Group,
Fawcett Crest, New York. USA.
A History on the Jews, Paul Johnson, Harper Perennial, Harper&Row,Publishers Inc. 1988, New York, USA.
A History of Zionism, Walter Laqueur, Schocken Books, 1976, USA.
Everyday Life in Babylonia & Assyria, H.W.F. Saggs, Dorset Press 1976 USA.
These are the Garments, Charles W. Slemming, Christian Literature Crusade, Fort Washington, Pennsylvania 1995, USA.
Battleground, Fact and Fantasy in Palestine, Samuel Katz, Bantam Books Inc. 1978 USA.
Holy War for the Promised Land, David Dolan, Thomas Nelson Publishers, Inc,Nashville
1982, USA.
The Works of Flavius Josephus, Antiquities of the Jews, a History of the Jewish Wars, Life of Flavius Josephus, translated by William Whiston,A.M. the S.S. Scranton Co, 1905,Hartford, Conn.
Operation Peace for Galilee, The Israeli-PLO War in Lebanon, Richard A. Gabriel,
Hill and Wang, a Division of Farrar,Straus and Giroux 1985, USA.
Can Israel survive a Palestinian State? Michael Widlanski, Institute for Advanced Strategic and Political Studies, Jerusalem 1990.
The Jerusalem Post, Uutisia ja Artikkeleita useilta vuosilta.
The Encyclopedia of Jewish Life and Thought, Carta,The Israel Map and Publishing Company,Ltd, 1996, Jerusalem.

POSTSCRIPT.
EDELLISESTÄ KIRJOITUKSESTA on kulunut useita vuosia ja tilanteissa on tapahtunut muutoksia. Lähi Idässä muutokset ovat usein rajuja ja nopeitakin.
SYYRIAN presidentiksi valittiin erikoislain turvin Hafez Assadin poika Bashar, koska Syyrian lain mukaan presidentin tulee olla yli 40-vuotias. Bashar on osoittautunut yhtä kieroksi kuin isänsäkin, joskin hänen auktoriteettinsa ei ole samaa luokkaa, vaan armeija sanelee ehdot. USA:n joukot käyvät epätoivoista sotaa Irakin kapina-armeijoita vastaan uhrilukujen noustessa molemmin puolin, eikä kukaan tiedä, miten tämä sekasotku lopulta ratkaistaan.
JASSER ARAFAT sairastui vaikeasti lokakuussa 2004 ja hänet kiidätettiin lopulta Percyn sotilassairaalaan Pariisin lähellä. Häntä pidettiin hengissä letkujen avulla, mutta lopulta marraskuun 11.päivänä letkut irrotettiin. Hänelle pidettiin hautajaisseremoniat samana päivänä Kairossa ja seuraavana päivänä Ramallahissa. Hänen arkkunsa lepää myöhemmin rakennetussa vaatimattomassa mausoleumissa kiskojen päälle osoituksena siitä, että hän on matkalla Jerusalemiin sitten, kun Itä Jerusalem on PA:n hallussa.
ISRAELIN pääministeriksi valittiin Ariel Sharon vuonna 2001 ja vaalivoiton myötä 2003. Hän sai pakkotoimin tyhjennettyä Gazan kaistan juutalaisista ja tuhottua kaikki sen 21 juutalaiskylää sekä neljä Samariassa 2005. Rabbit lukivat hänen päälleen kuolemankirouksen Pulsa Demura. Liekö tämä syynä tai ei, mutta seuraavan vuoden alussa hän sai ensin lievän halvauskohtauksen ja pari viikkoa myöhemmin massiivisen aivoverenvuodon, jonka johdosta hän elää letkujen varassa kasvin tasolle taantuneena.
PÄÄMINISTERIKSI Sharonin tilalle nousi automaattisesti hänen varamiehensä Ehud Olmert, mikä vahvistui seuraavissa vaaleissa. Hän on pitänyt sitä asemaansa härkäpäisesti välittämättä toistuvista vaatimuksista hänen erostaan. Olmertin kannatus on muutaman %:n luokkaa ennen kaikkea Libanonin kakkossodan surkean lopputuloksen vuoksi.
KESÄKUUN 25. päivänä 2006 Gazan terroristit kaappasivat IDF:n sotilaan Gilad Shalitin Shufan lähellä pitäen häntä panttivankinaan siitä lähtien jossain kellaritilassa Gazassa.
HIZBULLAH teki pari viikkoa myöhemmin onnistuneen kommandoiskun Israelin puolelle kaapaten kaksi IDF:n sotilasta, Eldad Regel ja Ehud Goldwasser. Kaksi muuta sotilasta kuoli iskussa ja lisäksi neljä epäonnistuneessa pelastusoperaatiossa Libanonin puolella rajaa.
TÄMÄN SEURAUKSENA alkoi Libanonin kakkossodan nimellä tunnettu hyökkäys Hizbullahin tukiasemia ja rakettialustoja vastaan Libanonissa 12.07.06. Sotaa kävi Israelin ilmavoimat IAF suorittaen satoja pommituslentoja Libanonin puolelle. Hizbullah vastasi siihen aloittamalla hillittömän rakettitulituksen Israelin siviilikohteita vastaan, ampuen 34 vuorokauden aikana noin 4000 rakettia. IDF pidätteli maahyökkäystään aivan sodan viimeiselle viikolle saakka. Tämä viimeinen hyökkäys oli huonosti suunniteltu ja toteutettu. Siinä kuoli 33 IDF:n sotilasta, eikä sillä ollut mitään vaikutusta sodan lopputulokseen.
SEKÄ POLIITTINEN että sotilaallinen johto katsottiin syylliseksi sodan huonoon päätökseen, jonka seurauksena IDF:n maine romahti arabimaissa. Sotilasjohtajat erosivat vastuun painamina, mutta poliittinen johto kieltäytyy tunnustamasta vastuutaan. Vain puolustusministeri Amir Peres pakotettiin eroamaan; hänen tilalleen tuli Ehud Barak.
SODAN JÄLKEEN YK lupautui sijoittamaan 16 000 sotilasta Libanonin eteläosaan sekä
15 000Libanonin armeijan sotilasta. YK:n UNIFIL-joukkoja lienee nyt 12 000. Niiden tarkoituksena oli estää Hizbullahin aseistautuminen uudelleen, mitä sitä ne eivät ole tehneet. Hizbullah kehuu nyt hankkineensa yli kaksi kertaa enemmän raketteja kuin ennen sotaa sekä runsaasti kevyempää aseistusta, olalta laukaistavia it.- ja pst.-ohjuksia.
USA JÄRJESTI kansainvälisen ”rauhankonferenssin” marraskuun lopulla 2007 Annapolisissa. Siihen osallistui 50 valtiota, mukana useita arabivaltioita, ja kansainvälistä järjestöä.
HYVÄKSYTYN JULKILAUSUMAN mukaisesti Israel ja PA ovat käyneet säännöllisiä ”rauhankeskusteluja”, joissa pyritään löytämään ennen 2008 loppua sopimus, jolla määriteltäisiin lopulliset Israelin ja Palestiinan valtion rajat, ratkaistaisiin pakolaiskysymys, juutalaisyhteisöjen kohtalo Juudeassa ja Samariassa, Jerusalemin jakaminen, Temppelivuoren asema, vesivarat sekä suuri joukko muita kysymyksiä, joita on hiottu ulkoministeri Tzipi Livnin ja PA:n pääneuvottelija Ahmed Qureian johtamien työryhmien kokouksissa.
PÄÄMINISTERI Ehud Olmert ja PA:n puheenjohtaja Mahmoud Abbas osallistuvat kokouksiin tarvittaessa ratkomassa visaisimpia ongelmia. USA:n presidentti George Bushin ideana on saada itsenäinen Palestiinan valtio perustettua hänen toimikautensa aikana, joka päättyy tammikuussa 2009. Käytännössä Bushin ideaa ajaa hänen ulkoministerinsä Gondoleezza Rice, joka painostaa rajusti Israelia jatkuviin ja vaarallisiin myönnytyksiin vaatien tiesulkujen ja tarkastuspisteiden poistamista maanteiltä Juudeassa ja Samariassa. Näiden avulla terrori-iskut Israelin puolella ovat lähes täysin saatu loppumaan. Tämä ei näytä vaikuttavan Ricen mielipiteisiin. USA kouluttaa PA:n poliisijoukkoja Jerikossa ja Jordaniassa, sekä lahjoittaa heille aseet ja ajoneuvot. Juuri tämä on yksi vaarallisimpia vaiheita tässä uhkapelissä, jota Israelin on pakotettu käymään. Israel joutuu taas kerran asettamaan turvallisuutensa palestiinalaisten varaan, joitten johto toistuvasti uhkaa Israelin tuholla.
ISRAELIN suurimpana ulkopuolisena uhkana on joutua kolmen rintaman sotaan: Syyria ja Hizbullah pohjoisessa sekä Hamas etelässä Gazan kaistalla. Lisäksi Israelin tulee kaikissa strategisissa suunnitelmissaan huomioida Iran, joka toistuvasti uhkaa Israelin tuholla.
IRAN JATKAA ydinohjelmansa toteuttamista kansainvälisistä kauppasaarroista huolimatta, joita sillä on kaksi ja kolmatta hiotaan. Ne eivät ole sanottavasti vahingoittaneet Irania, jota tukevat Venäjä ja Kiina. Lisäksi monet eurooppalaiset suuryhtiöt käyvät kauppaa Iranin kanssa boikotista huolimatta. Iran asensi juuri äskettäin 6000 sentrifugia Natanzan ydinlaitokseen. On vain ajan kysymys, koska sen ensimmäinen ydinase on valmis. Iranin presidentti Mahmoud Ahmadinejad totesi pari päivää sitten, että Iran on saavuttanut ydinsuunnitelmansa toteuttamisessa tason, jolta ei ole paluuta.
IRAN ON kehitellyt aseistustaan; se rakentaa hävittäjäkoneita, sukellusveneitä, panssari-vaunuja, tykistöä, monenlaisia ohjuksia sekä Pakistanin, Pohjois-Korean että Kiinan avustuksella. Sen Shihab-3 ballistinen ohjus yltää 2500 km:n kantomatkallaan useimpiin Euroopan pääkaupunkeihin ja Lähi Idän alueelle, myös Israeliin. Iran on levittämässä vaikutustaan sekä Etelä Amerikkaan, varsinkin Venezuelaan, sekä etelään, jossa se on solminut sotilas- ja kauppaliittoja Sudanin kanssa. Tämä yhteys voi osoittautua vaaralliseksi ennen kaikkea Egyptille, jonka vesivarastoja toimiva Niili saa alkuvetensä Sudanin alueilta. Sudan on rakentanut Valkoisen Niilin alueelle valtavan 170 km pitkän patoaltaan, jonka yhteydessä on hydrovoimala. Egypti syyttää Sudania, että se ohjaa Niilin vedet omaan käyttöönsä ja että sen rakentama patoallas vie Egyptin vesivarat. Tämä voi aiheuttaa sotatilanteen näiden kansojen välillä. (vrt. Jes.19:1-15, Dan.11:40)
TÄMÄ on tilanne huhtikuussa 2008.