POIKA SAVOSTA I

POIKA SAVOSTA.

I OSA.

SYKSY YLÄ-SAVOSSA.

Syyskuun kahdestoista päivä vuonna 1933 oli tyypillinen alkusyksyn päivä Savon sydänmaalla Iisalmen Ulmalan kunnassa Niemisen kylässä. Kesän kiireinen toiminta oli rauhoittumassa syksyn ensimmäisten hallaöiden ja talven viimojen odotukseksi. Heinä oli saatu korjattua talteen arvaamattomien sateitten välissä. Vilja oli samoin korjattu, kuivattu sekä puitu jyviksi ja siirretty vilja-aittoihin. Myös kesän marjasato, puolukat, mustikat ja vadelmat oli kerätty ja survottu sokerin kanssa lasipurkkeihin ja varastoitu maakellarin hyllyille. Perunan nostoa, joka useimmiten hoidettiin talkoovoimin, oli siirretty, jotta mukulat ehtisivät vielä kasvaa viimeisten auringonsäteiden valossa. Perunan nosto oli kuitenkin aina pystyttävä suorittamaan ennen ensimmäisiä hallaöitä, koska ne voivat helposti turmella koko kesän sadon.
Kesäpäivien kirkkaus ja valon ylenmääräinen runsaus oli muuttumassa syksyn harmaudeksi. Taivas oli useimmiten paksujen pilvien peitossa ja pilvien raoista pilkistelevä aurinko pystyi hädin tuskin nostamaan päivän lämpöä yön viileydestä. Yön kosteus kasteli nurmikot ja järvistä ja alavilta mailta noussut sumu pehmensi syksyiset värit harmaavoittoisiksi. Vain pihlajan ruosteenruskeat ja haavan voimakkaan keltaiset ja punaiset lehdet punaisina hehkuvien pihlajanmarjaterttujen ohella pystyivät vielä kapinoimaan luonnossa hiipivää alistumista vastaan. Luonto ja sen ehdoilla elävä kansa valmistautui luopumaan kesän kiihkeästä rytmistä uuden heräämisen toivossa.
Yleinen tunne ei kuitenkaan ollut masentunut tai edes alakuloinen. Paremminkin sitä voisi luonnehtia raukean kylläiseksi kiireisen työkauden jälkeen. Ei maaseudulla kuitenkaan ollut mitään joutohetkiä. Pitkän talven paukkuviin pakkasiin oli pilkottava suuret pinot halkoja, työvälineitä ja varusteita oli korjattava ja kaatuneita aitoja uusittava. Karja otettiin kylminä öinä sisätiloihin ja päästettiin päiväksi syömään pelloille kasvanutta äpärettä nuorten paimentaessa, etteivät ne tallaisi koko aluetta yhdellä kertaa.
parvensa ja siirtyneet lämpöisiin maihin alkavan syksyn kirpeyttä pakoon.
Myös muuttolinnut olivat kasvattaneet poikasensa ja sisäisen kellonsa sanelemina määritelleet lähtöpäivänsä. Vain yksinäinen kuikka sukelteli Niemisen järven Autiolahden limakkorinnassa välillä toitottaen ikäväänsä sydäntä raastavin huiluäänin: kuikka. kuikka.
Nieminen järven rannalla sijaitsevassa Hanhiniemen talossa sen sijaan vallitsi kiireinen touhuaminen heti aikaisesta aamusta lähtien. Jo hyvissä ajoin edellisellä viikolla kylän kätilöä oli käyty varoittamassa odotettavissa olevasta tapahtumasta. Talon miesväki passitettiin kantamaan vettä rantasaunaan läheisestä järvestä ja lämmittämään sauna ja pesuvesi. Lämmitys oli tehtävä hyvissä ajoin, koska sisäänlämpiävä sauna oli tuuletettava hyvin ennen sen käyttöä.
Hanhiniemen taloon odotettiin uutta perillistä, jonka synnyinhetki oli määrätty täksi päiväksi.

SUKUTAUSTA.

Hanhiniemessä asuvan Eskelisen perheen isän puolen sukutaustoja on pystytty seuraamaan vuoteen 1680. Sinä vuonna syntyi Olof Eskelinen, jonka kuolinvuodeksi on merkitty 12.12.1777. Hänen vaimostaan ei ole merkintöjä. Hänestä suku jatkui Olof Olofsonin (1737 – 11/10 1781) ja hänen vaimonsa Gertrud Savolain (1732 – ?) kautta Olof Eskeliseen (6/1 1777 – 9/10 1831), vaimo Elisabeth Haloin (8/1 1775 – 1833). Heidän poikansa Vilhelm Olofson Eskelinen (1801 – ?) muutti vaimonsa Lovisa Mardikain (1801 – ?) kanssa Hernejärvelle. Heidän poikansa Jahvetti Eskelinen (25/7 1837 – 29.10.1919) vei nuorikkonsa Johanna Huttusen (10.03.1848 – 14.01.1915) Nouvanlahteen, jossa hän toimi lampuotina. Heille syntyi neljä tytärtä ja viisi poikaa, joista yksi, Aku, sai surmansa Iisalmen pommituksissa. Heidän poikansa Taavetti, joka ei koskaan löytänyt itselleen aviokumppania, omisti osan Hanhiniemen tilasta ja eli vanhana poikana suuren osan elämästään kuolemaansa saakka Hanhiniemessä. Hänen veljensä Lassi-Ville (1871 – 1945) nai lossin kuljettajan tyttären Selma Maria Arfmanin (1876 – 1928). Heille syntyi kaksi tytärtä, Anni ja Hilma, ja kolme poikaa, Samppa, Ville (1907 – ?), vaimo Rauha Rönkkö (1921 – ?), ja Väinö Jalmari (1898 – 1965), joka avioitui Juliana Hujasen (1898 – 1966) kanssa.
Väinö Jalmari oli isänsä Lassi-Villen luopuessa isännyydestään ja muutettua Iisalmeen Hanhiniemen talon isäntä kuolemaansa saakka. Sukunimi Eskelinen esiintyy vanhemmissa asiakirjoissa myös muodossa Eskelin tai Eskil, Eskilin poika tai tytär.
Sukututkimus ei ole pystynyt selvittämään, keitä nämä useita sukupolvia sitten eläneet ihmiset olivat ja mitä he tekivät. Tutkimusten vaikeutena on kirkonkirjojen puutteellisuus sekä se, että monet arkistot paloivat joko vainolaisten sytyttäminä tai huonokuntoisten tulisijojen vuoksi, joista tuli pääsi tuhoamaan koko rakennuksen. Kansan rekisteröinti oli kirkon papiston velvollisuutena, eikä heillä kaikilla ollut tarvittavaa taitoa tai huolellisuutta tarkkojen tietojen merkitsemiseksi kirjoihin. Jotkut sentään merkitsivät välttämättömien syntymäpäivän, avioitumisen ja kuolinpäivän, lasten syntymisten, ripille pääsyn tai ehtoolliselle osallistumisen
Maria Arfmanin suvusta on eksoottinen tieto. Suvun Suomen haara sai alkunsa 1600 luvun puolivälissä kahdesta Arfman nimisestä miehestä. He tulivat Ouluun laivalla Ruotsin kautta. Heidän on täytynyt olla oppineita miehiä, koska toinen heistä sai tärkeän viran Oulun kaupungissa. Tämä suku on antanut Suomen kirkolle useita pappeja erikoisesti maan pohjois- ja keskiosiin. Avioitumisen kautta heillä on sukuyhteyksiä moniin Suomen tunnettuihin pappissukuihin. Arfman nimen alkuperästä on arveltu, että sen alkuosa arf on puolalainen viljan käsittelyssä käytetty työkalu. Tämän teorian mukaan veljekset olivat muotoilleet nimensä tämän työkalun mukaan. Suomessa nimi vääntyi kansan suussa muotoon Arkman. Ehkä he olivat viljakauppiaita. On myös arveltu, että he olivat juutalaisia, jotka joutuivat pakenemaan Puolan juutalaisvainoja. Nämä kiihtyivät usein verisiksi massamurhiksi. Koska Ruotsissa eikä Suomessa ollut uskonnonvapautta, he joutuivat luopumaan uskonnostaan ja omaksumaan uuden asuinpaikkansa valtauskonnon. Suomeen tuli tällaisia pakolaisia sekä Ruotsin että Viron ja Venäjän kautta. Oman turvallisuutensa vuoksi he joutuivat kieltämään sekä uskontonsa että perinteiset tapansa ja hävittämään kaikki syntyperäänsä viittaavat todisteet jopa siinä määrin, etteivät suostuneet edes keskustelemaan menneisyydestään. Heidän elämäänsä raastoi jatkuva ilmitulemisen pelko.
Toinen teoria Arfman sukunimen alkuperästä liittyy Marwin S. Altmanin teoksessa To Eliminate the Opiate (sivu 94-95) esitettyyn juutalaisen messiasliikkeen ”sabbatealaiset” teosofiaan. Hänen mukaansa sabbatealaisten teosofian tärkeä osa on johdettu Korkeaveisun jakeesta, missä kuvaillaan Salomonin purppuraista rakkausistuinta (Kork 3:10) ja toisessa kohdassa ”sinun pääsi palmikot ovat kuin purppuraa”(Kork 7:5). Hepreaksi purppura on argaman (tai argman), joka gnostisen tulkinnan mukaan tarkoittaa seksiä ja kuninkaallisuutta. Sabbatialaiset tulkitsevat tätä heprean kielen konsonanteista A,R,G,M,N (hepreassa ei ole vokaalimerkkejä) muodostettua sanaa enkelien Uriel, Rafael, Gabriel, Michael ja Nuriel alkukirjainten mukaan. Heidän mukaansa argaman viittaa vapautumiseen pahoista hengistä enkelien kautta sekä valistukseen Nurielin ja Rafaelin kautta. Tämä taas viittaa illuminatin salajärjestöön ja sen kautta sekä platoniseen että kommunismin oppiin. Argaman-sanaan liittyy täten sekä messiaanisen että verisen vallankumouksen aatteen sisältö.

Väinö Jalmarin puolison Juliana Hujasen Hernejärvelle muuttaneet omaiset muuttivat nimensä Laajalahdeksi, koska Hujasia oli joka puolella eikä posti enää pystynyt erottamaan heitä toisistaan. Erään kertomuksen mukaan muuan Hujanen kertoi venäläiselle tuttavalleen päätöksestään muuttaa nimensä. Siihen tuo ystävä totesi: ”On syytäkin, sillä venäjän kielessä tuo sana muistuttaa miehen sukuelintä”. Julianan isä oli maallikkosaarnaaja. Vaikka tuon saarnaajan jälkeläisiä ei voitanekaan kutsua uskonnollisiksi, heidän saamansa uskonnollinen perintö näkyi heissä kaikissa. Heistä kukaan ei käyttänyt alkoholia tai polttanut tupakkaa, eikä heidän puheessaan esiintynyt kirosanoja tai vannomisia, kuten oli tapana tavallisen kansan parissa. He olivat erilaisia, vaikka eivät tietoisesti pyrkineet mitenkään erottautumaan muista ihmisistä.

HANHINIEMI.

Lintujen muuttoaikoina syksyisin ja keväisin suuret hanhiparvet laskeutuivat Niemisen järven rantamille lepäämään ja keräämään voimia viimeiselle osuudelle Lapin tunturijärvien ja soiden tuntumaan. Suosittu levähtämispaikka oli Niemenkärjeksi nimetty lähes suorakulman muotoinen niemeke, jossa jääkauden sileiksi hiomat kalliot tarjosivat mainioita makuupaikkoja. Eväsvaroja täydennettiin järven itäosan terävässä ja matalassa lahdenpoukamassa, jossa kasvoi runsaasti heinää ja kortteita. Ne tarjosivat sopivan suojan tunkeilijoiden varalle. Lahti sai nimekseen Hanhilahti. Järvenrantatilaa alettiin myös kutsua nimellä Hanhiniemi.
Hanhiniemen tilalla oli vanhastaan päärakennus, vanha navetta, aitta ja siihen liittyvä maidon säilyttämiseen tarkoitettu pieni sivurakennus. Peltoa oli alle kymmenen hehtaaria, metsää muutamia kymmeniä hehtaareja.
Lassi-Ville siirtyi Nouvanlahdesta perheensä kanssa, johon kuuluivat Selma Maria-vaimon ja Taavetti-veljen lisäksi pojat Väinö Jalmari ja Ville sekä tyttäret Anni ja Hilma, joka menehtyi perusteellisen kylmettymisen seurauksena, ”palellutti päänsä”, kuten kansa sitä nimitti, ensin Pitkäkosken Onteriin ja sieltä pienen ajan kuluttua Hanhiniemeen. Sinne toi myös Väinö Jalmari nuorikkonsa Julianan. Heidät vihittiin vuonna 1917. Silloin elettiin maailmassa ja myös Suomessa vaarallisia ja arvaamattomia aikoja. Suomessa salakähmäiset värvärit kulkivat nimettöminä etsien nuoria miehiä koulutettaviksi Saksassa jääkäreiksi mahdollisia levottomuuksia varten Venäjän armeijan sotilaiden kanssa. Myös Väinö Jalmari oli saanut kutsun vuonna 1915 ja hän suunnittelikin lähtöä hyvän ystävänsä Veikko Armas Lyytikäisen kanssa. Hänen lähtönsä peruuntui avioliittosuunnitelmien takia. Lyytikäinen joutui tovereittensa kanssa Kainuun korvessa venäläisten sotilaiden väijytykseen ja sai surmansa sotilaiden susihauleilla ladatuista aseista.
Hanhiniemen tilan miehistä Väinö Jalmari ja hänen setänsä Taavetti joutuivat etsimään lisäansioita suurelle perheelle Paloisvuoren kivilouhokselta. Kivipaasien irrottamiseen käytettiin suuria poria, joita hakattiin käsin raskailla vasaroilla, sekä dynamiittiräjähteitä ja talvisin myös juoksuttamalla vettä poranreikiin.
Hanhiniemen tilan rakennukset kävivät kuitenkin ahtaiksi kasvavan perheen tarpeisiin. Oli löydettävä lisätilaa. Perhe hankki omistukseensa Kontion tilan pienen Tielammen rannalla Ison Kivimäen länsirinteeltä. Tila oli kaukana muista asutuksista, sinne ei ollut tieyhteyttä kuten ei Niemisen kyläänkään Iisalmen kaupungista. Kontiossa oli pieni peltoaukeama, jossa voitiin kasvattaa perunaa ja vähän viljaakin. Asuinrakennukset, päärakennus ja pieni ulkorakennus, olivat valmiina. Lampaita ja lehmäkin kuuluivat tilan karjatalouteen. Tielampi oli pieni, mustavetinen ja lähes kalaton, jota lapset pelkäsivät. Ennen tilalle muuttoa syntyneet lapset, Aili (03.06.1918), Erkki (04.09.1919 – 13.12.1974), Hanna (22.03.1921), Olavi (08.02.1923) ja Aate (04.03.1925 – 16.12.1925), muistavat runsaat marjasaaliit Kivimäen rinteillä, riemukkaat leikit läheisissä metsissä sekä käärmeet, joita oli runsaasti tilan alueilla. Aate, joka syntyi 1925, kuoli samana vuonna yhdeksän kuukauden ikäisenä. Tytär Eila sai alkunsa Kontion tilalla vuonna 1926.
Vanhimmat lapset kävivät koulua Hernejärven koululla, jonne Kontion tilalta kertyi matkaa lähes kymmenen kilometriä. Koulumatka oli aloitettava ennen päivän valkenemista. Merkitsemätön polku kierteli kivien, maakuoppien ja mahtavien, pelottavina polun molemmin puolin kaartuvien korpikuusien lomitse, pudottautuen välillä suopaikoille, jossa kengät kastuivat jalan luiskahtaessa sammalen peittämältä kiveltä. Illalla lasten palatessa koulusta oli jo hämärää. Talvella oli helpompaa, koska lumi peilasi taivaan valoa, ja hiihtäen matka sujui joutuisammin. Pahimpina vuoden aikoina lapset voivat yöpyä Hanhiniemessä, mikä lyhensi koulumatkaa puolella. Kontion tila ei luonnollisestikaan pystynyt tarjoamaan tarvittavaa toimeentuloa Väinö Jalmarin perheelle, vaan lisäansioita oli etsittävä muualta, metsätöissä tai kivilouhoksilta.
Elämä jatkui tasaisen vaihtelevasti Kontion ja Hanhiniemen tiloilla, kunnes Hanhiniemessä sattunut katastrofi muutti kaiken. Lassi-Villen puoliso, Hanhiniemen emäntä ja sydän Selma Maria kuoli maaliskuun lopulla 1928 äkillisesti ilman varoitusta ollessaan navetassa valvomassa lehmän poikimista. Taavetti-velikin sekosi niin, että hän meni heinähäkillä hakemaan vettä Niemisen järven avannosta.
Lassi-Ville ei enää viihtynyt Hanhiniemessä. Hän hankki omistukseensa Iisalmen Kasarminkankaalta suuren hiekkahaudan pohjoisreunalla sijaitsevan rakennuspaikan, jossa oli valmiina taitekattoinen kaksikerroksinen asuinrakennus, toinen vanhempi asuinrakennus, aitta ja navetta. Lassi-Ville muutti asumaan ensin vanhempaan asuintaloon ja myöhemmin uudempaan taitekattoiseen asuinrakennukseen. Kontion tila ja tilalla olevat rakennukset myytiin ja Väinö Jalmari muutti perheineen Hanhiniemeen. Tämä lienee tapahtunut pian Selma Marian kuoleman jälkeen.
Hanhiniemen tilan päärakennus oli kuitenkin ahdas ja sopimaton suurelle perheelle. Rakennettiin uusi hirsinen päärakennus pihapiirin itälaidalle, riihi viljan kuivattamiseksi ja puimiseksi sekä siihen liittyvät väljät varastotilat. Uuden päärakennuksen pohjapiirustus noudatteli samaa kaavaa, kuin Kontion tilan päärakennus: talon yksi pääty oli varattu kokonaan isolle tuvalle, toinen pääty jaettiin talon pituussuunnassa kahdeksi huoneeksi, joista toinen oli keittiö ja toinen vanhempien makuuhuone. Kylmästä ulkoporstuasta johtivat kiverät portaat kahteen ullakkohuoneeseen, joiden sivuille katonräystään alle tehtiin matalat varastokopit. Asuintilat lämmitettiin puu-uuneilla. Tupaa tai pirttiä, kuten sitä kutsuttiin, hallitsi mahtava leivinuuni, jota lämmitettiin metrin mittaisilla koivuhaloilla.
Tilan rakennuksia täydennettiin rakentamalla navetta, sikala, hevostalli, aitta ja järven rantaan vajaan kahden sadan metrin päähän sisäänlämpiävä sauna, jonka pohjapiirustus muistutti päärakennuksen pohjakaavaa: yhdessä päädyssä löylyhuone, toisessa eteinen ja kylmä pukuhuone. Pääasiallinen rakennusmateriaali oli hirsi, katto tehtiin päreistä. Puutavara saatiin omasta metsästä. Juomavesi otettiin pihapiirin läheisyyteen kaivetusta kaivosta sekä tynnyreillä järvestä. Tilan vanhat rakennukset purettiin ja niiden paikalle istutettiin kasvimaat. Ulkorakennuksia kuten heinälatoja, verkkokatoksia jne. rakennettiin tarpeen mukaan. Peltoaluetta raivattiin lisää ja aitoja rakennettiin ja täydennettiin karjan määrän kasvaessa. Hanhiniemessä syntyivät pian muuton jälkeen Eemil (07.08.1928), Heikki (04.04.1930) ja Aate (10.01.1932). Heikki eli vain vajaa kolme vuotta, hän menehtyi hinkuyskään 10.11.1932. Heikki-poika oli sisarten muistikuvien mukaan poikkeavan pikkuvanha ja älykäs.

SYNTYMÄ.

Hanhiniemen taloon aamuhämärissä haettu kylän kätilö toimi ammatti-ihmisen tehokkuudella. Tottuneesti hän sai perheen tyttäret etsimään sopivia huopia, lakanoita ja kaikkia tarvittavia pikkutavaroita sekä käski miesväkeä valmistamaan pesuvedet ja – vadit, sytyttämään öljylamput saunan löylyhuoneeseen ja lopulta valmistautumaan odottavan äidin kuljettamiseen rantasaunaan, mutta sen jälkeen pysyttelemään poissa jaloista.
Synnytys tapahtui kuten ne yleensä tapahtuvat pitkällisen äheltämisen ja äidin tuskan parahdusten saattelemina. Jos kätilö oli tottunut ammattilainen, sitä oli myös äiti synnyttäjänä, olihan hän saattanut tähän maailmaan jo yhdeksän ihmisenalkua. Vaikka perheen miesväki tunsikin avuttomuutensa ja tarpeettomuutensa synnytyksen yhteydessä pyrkien korviaan pidellen pysyttelemään sivussa itse tapahtumasta, he kuitenkin maleksivat läheisyydessä ja saivat lopulta kuulla kätilön asiallisen ja helpottavan toteamuksen: ”Poika se on”.
Pieni miehenalku päästi ensimmäisen vastalauseensa maailman pahuudesta ja naisen hylkäämisestä hätääntyneenä parkaisuna. Turvallisen lämpöinen ympäristö muuttui yhtäkkiä kylmäksi ja oudoksi saunan lämpimästä huolimatta. Silmänsä hän kuitenkin piti tiukasti suljettuina lujasti päättäneenä: ”Pitäkää maailmanne, minä en ainakaan halua nähdä sitä”. Mutta vaikka hän olisi avannut silmänsä, ei hän paljon olisi pystynyt näkemään saunan löylyhuoneen pikimustiksi pinttyneiden seinien imettyä sen vähäisen ulkovalon, mikä pienestä alhaalla olevasta ikkunasta pääsi sisään. Olihan sinne ripustettu kaksi öljylamppua, mutta niidenkin kelmeä valo imeytyi saunan mustuuteen.
Poikavauva pestiin, puettiin kapaloihin ja päästyään äidin kainaloon ja hamuttuaan rinnannipukan suuhunsa nukahti imaistuaan muutamia pisaroita, sekin uusi kokemus, enää ei kaikkea annettaisikaan valmiina, kuten tähän asti oli tapahtunut.
Herättyään pieni miehenalku kuulosteli erilaisia ääniä, joita hän kohdun turvassa ollessaan oli kuullut vain vaimeina kumahteluina. Nyt hän oppi erottamaan sen äänen, joka useimmiten oli hänen lähellään. Lopulta uteliaisuus sai voiton ja hän päätti raottaa silmiään vain vähäisen, voidakseen salaa tutkia ympäristöään. Nähtyään jotain liehuvan aivan päänsä yläpuolella hän räväytti silmänsä kokonaan auki tuijottaen totisena pientä leikkienkeliä, jonka joku oli ripustanut sinne. Siihen ehti myös hänen sisarensa, joka heti huusi toisille: ”Tulkaa katsomaan, nyt se on avannut silmänsä”. Pienen korin ympärille kerääntyi joukko erimuotoisia ja -kokoisia kasvoja, joita vauva tutkisteli totisena ja liikkumatta yhtä toisensa jälkeen, kunnes kapaloista kuului selkeä rusahdus, mikä sai koko joukon pakenemaan nenäänsä pidellen äidin vaimeasti toruessa: ”Miten sinä nyt näin”.
Poika Savosta oli aloittanut maallisen vaelluksensa omalla oikeutuksellaan, tietämättä mitään suvun rasitteista, siunauksista tai kirouksista, pyrkien jalostamaan niitä luontaisia hengenlahjoja ja taipumuksia, joilla hänet oli varustettu. Vaikka nämä perityt ominaisuudet tulisivatkin vaikuttamaan hänen mahdollisuuksiinsa elämän kovassa kilpajuoksussa, hänen itsensä tekemät päätökset ja valinnat tulisivat kuitenkin viime kädessä ohjaaman hänen elämänsä kulkua.
Ensimmäisiä tällaisia valintoja oli, miten suhtautua lähiympäristöönsä. Hän oli jo tottunut erottamaan eri ihmisiä toisistaan, mutta hänen suhtautumisensa heihin oli varovaisen etäinen. Lopulta hän kuitenkin teki ratkaisevan päätöksen: ”Minä hurmaan tuon naisen”. Seuraavan kerran, kun hänen äitinsä kumartui poikansa puoleen korin reunan yli, tämä tervehti häntä valloittavimmalla hymyllä pienen jokeltelun seuraamana, minkä vain vauvat osaavat. Äidin sydän oli myyty lopullisesti. Se myös synnytti heidän välilleen siteen, mikä kestäisi kaikissa tilanteissa.

LAPSUUS.

Pienen ihmisenalun ensimmäisiä yhteiskunnallisia velvollisuuksia oli kastetilaisuus, jossa lapselle vahvistettiin nimi ja hänet merkittiin kirkon rekisteriin. Vaikka tilaisuuden uskonnollinen puoli olikin tarkoitettu määrääväksi, lapsihan otettiin siinä kasteen kautta kirkon jäseneksi ja papiston opetuksen mukaan hän uudestisyntyi kristityksi, kansan keskuudessa nimen vahvistaminen koettiin tärkeämmäksi. Toimitusta kutsuttiinkin ristimiseksi. Lapselle määrättiin myös kaksi kummia, joiden velvollisuus oli teoriassa valvoa lapsen uskonnollista kasvatusta.
Koska pappeja oli vähän, matkat olivat pitkät ja siirtyminen paikasta toiseen kunnollisten teiden puuttumisen vuoksi vaikeaa, kastetilaisuudet keskittyivät pappien pitämien kinkereiden yhteyteen.
Poika Savosta kävi myös läpi tämän seremonian, jossa hänelle vahvistettiin nimeksi Antti. Kummina toimiva mahtitilallisen Tyynelän emäntä piti nimeä sopivana, koska se hänen tietääkseen tarkoittaa täsmällistä. Emäntä lahjoitti pojalle kastelahjana ison kuvioidun matalan lautasen, joka on seurannut pojan mukana särkymättä vaikkakin väreiltään haalistuneena hänen elämänsä vaiheita mantereelta toiselle. Poika sai myös toisen nimen: Nestori.
Leikkikavereita Antilla oli riittämiin omasta perheestä. Erikoisen läheiseksi hänelle muodostui hänen vanhempi veljensä Aate, jonka kanssa käytiin läpi lukemattomat painit ja tappelunnujakat.
Lasten kohokohtia olivat isän viikoittaiset kaupunkiretket talviaikaan ja tien valmistuessa Iisalmen kaupunkiin myös kesäaikaan, koska hän aina toi jotain mielenkiintoista mukanaan. Eräs tällainen oli voin kuljetuksessa käytetty puinen laatikko, jonka kansi oli kiinnitetty nauloilla. Kerran Antti kaatui tuollaisen laatikon päälle, josta ei oltu poistettu nauloja kunnolla, saaden vertavuotavan haavan alahuuleensa. Muistoksi tuosta hän sai pysyvän arven, kuin syntymämerkkinä. Toinen muistikuva jäi Hangon keksilaatikosta, jonka kyljessä oli kuvattu leveästi hymyilevät kasvot. Tästä tuli sanonta: Hymyilee kuin Hangon keksi.
Antin isä Väinö Jalmari ei muuten käyttänyt alkoholia, mutta näiden kaupunkireissujen yhteydessä hän osti pullon väkiviinaa, jota hän nautiskeli itsekseen. Seuraavana päivänä hän oli sitten kauhean kipeä, ehkä todellisesti, ehkä vain moraalisesti. Ei hän silti koskaan juonut itseään humalaan. Joskus hän oli nukahtanut korjarekeen kotimatkalla, mutta hevonen osasi tien kotiin ilman ohjaajaakin.
Ei Antti-pojalle jäänyt paljon muistikuvia noista varhaislapsuuden ajoista. Ilmeisesti ne kuitenkin sujuivat omaa tasaista polkuaan. Jotakin niistä ajoista hänelle kertoivat hänen vanhempansa ja vanhemmat sisarensa.
Erään tällaisen hänelle kerrotun muistikuvan mukaan Hanhiniemeen otettiin erään pienen mökin samanikäinen tyttö Elsa muutamaksi viikoksi. Antti ja Elsa ystävystyivät niin, että he olivat aina yhdessä ja söivätkin samalta lautaselta. Myöhemmin heidän käydessään samaa koulua Hernejärvellä Elsa kirjoitteli pieniä tikkukirjaimin kirjoitettuja lappusia, jotka hän salaa pani Antin pulpettiin pyöreiden tahmeiden karamellien kanssa. Eivät he kuitenkaan koskaan tohtineet edes jutella keskenään, eihän sellainen ollut sopivaa. Kerran Antti meni lavatansseihin, joissa Elsakin oli mukana, mutta ei hän saanut tilaisuutta tai rohkeutta lähestyä Elsaa. Myöhemmin Antti on usein aprikoinut, mitähän Elsalle nykyisin kuuluu ja miten hänen elämänsä on muotoutunut.

PYHÄKOULUSSA.

Juliana-äidin veli, Heikki-eno oli merkillinen mies. Hän oli rotevatekoinen, punaposkinen ja aina hyväntuulinen. Hänen kasvoillaan oli pieni hymynväre ja katse oli ystävällinen. Hän myös usein hyräili itsekseen jotain virrenpätkää. Heikki-eno oli aina valmis auttamaan kaikenlaisissa töissä ja hänen parkkiintuneet kämmenensä olivat ihmeen kätevät mihin tahansa puuhaan. Hän oli Hernejärvellä sijaitsevan kukoistavan Laajalahtitilan isäntä.
Heikki-enon erikoisuus oli teurastaminen, mikä kummastutti lapsia, koska hän ei millään tavoin muistuttanut teurastajaa. Antti poikakin sai usein olla mukana sian tai lampaan ja jopa lehmän teurastamisessa. Heikki-eno omisti pienen pistoolin, jolla hän ampui kuulan teurastettavan eläimen otsaan. Eläin kaatui heti maahan. Sen jälkeen alkoi kiireellinen veren juoksuttaminen eläimen kurkkuun tehdystä haavasta. Koska kaikki eläimestä saatu pyrittiin käyttämään, myös veri otettiin astioihin ja siitä tehtiin verilettuja ja mykyjä rokkaan. Sitä piti hämmentää koko ajan, ettei se juoksettuisi. Se kuului Antin velvollisuuksiin, kun hän oli paikalla.
Heikki-eno teki kaiken rauhallisesti ja osaavasti, ilman minkäänlaisia tunteenpurkauksia. Tämäkin kummastutti lapsia. Veren juoksuttamisen jälkeen eläimet oli nyljettävä ja ruhot paloiteltava säilyttämistä varten. Siat ruhot valeltiin kuumalla vedellä ja karvat kaavittiin pois. Teurastuspäivän kohokohta oli höyryävän mykyrokan nauttiminen. Se oli erittäin maukasta ja täyttävää.
Sunnuntaisin Heikki-eno keräsi kesäisin lapset pyhäkouluun Kallioniemen tilalle, joka oli Niemisen järven toisella puolella. Siellä asui yksi äidin veljistä, Nestori-eno perheineen. Hänen vaimollaan oli hassunkuriset hörökorvat, jotka periytyivät hänen pojilleen. Heikki-eno itse asui Hernejärvellä, josta oli kolmisen kilometriä Kallioniemeen. Uskollisesti hän kuitenkin tuli johtamaan pyhäkoulua, ei joka sunnuntai, mutta usein kumminkin. Lapsia sinne kokoontui puolisen tusinaa, Hanhiniemestä kolme neljä soutaen veneellä järven yli. On vaikea sanoa, mitä lapset lopultakin saivat pyhäkoulusta ja ymmärsivät Heikki-enon opetuksesta, mutta ehkä se kuitenkin jätti jonkin jyvän itämään, joka myöhemmin kasvaisi täyteen mittaansa.
Antin Juliana-äiti ja Heikki-eno olivat sukulaissieluja ja läheisiä toisilleen, ehkä siksi, että myös Antin äiti oli uskonnollinen ja kuunteli hartaasti radiohartauksia pienestä patteriradiosta aina, kun se oli mahdollista. Iisalmen kaupunkiin ja sen lähellä olevalle maaseurakunnan kirkolle oli matkaa yli viisitoista kilometriä, eikä sinne huonoa kärrytietä pitkin voinut ajaa kuin suurina juhlapyhinä, pääsiäisenä, juhannuksena ja jouluna tai häiden ja hautajaisten yhteydessä. Juliana-äiti vieraili usein Heikki-enon luona Laajalahdessa. Hän otti mielellään mukaansa pienen Antti-poikansa, koska tämä jutteli koko neljän kilometrin jalkamatkan ajan ja piti näin äidilleen seuraa.
Kumma juttu vain, ettei Antille jäänyt tästäkään muistikuvaa. Puhuiko hän silloin kaiken tarvittavan vai joutuiko hän toteamaan, ettei kukaan kuitenkaan kuuntele häntä, koska myöhemmällä iällä häntä pidettiin hiljaisena ja syrjään vetäytyvänä, joka mieluummin kuunteli toisten puheita kuin otti siihen itse osaa.
Juliana-äidin kolmas veli Erkki-eno oli Huttulanniemen isäntä. Huttulanniemessä oli komea pää-rakennus Hernejärven vastarannalla, ja koko tilasta sai sen kuvan, että sitä hoidettiin hyvin ja taidolla.
Antin muistikuvien rakkaimpia muistoja tältä ajalta on matka joulukirkkoon. Koska toimitus alkoi seitsemän aikaan aamulla, matkalle oli lähdettävä ennen päivän valkenemista. Matka tapahtui kauniisti kuvioidulla korjareellä, jonka aisaan oli kiinnitetty aisakello. Toinen pienempi kello kilkatteli koristeltujen luokkien päällä. Pakkasta oli tavallisesti parikymmentä astetta. Reen pohjalle laitettiin lampaannahkoja ja matkalaisten oli pukeuduttava lämpimästi. Päällimmäiseksi asetettiin huopia ja hirventalja. Hevonen juosta hölkytteli tasaista tahtia lumista talvitietä pitkin, taivaan tähdet tuikkivat ja lumiset puut taipuivat raskaan taakkansa painosta. Eihän sieltä paksujen peitteiden alta paljon muuta pystynyt näkemäänkään. Lumi narisi ja kahisi reen jalasten alla unettavasti ja hevosen hengitys levitti huurua hämärään pakkasilmaan.
Tunnelma oli lähes sadunomainen. Iisalmen maaseurakunnan puinen kirkko oli juhlavalaistu ja se oli tungokseen asti täynnä ihmisiä. Suurikokoinen joulukuusi oli koristeltu monivärisin kuvin ja hopea- ja kultalangoin sekä lukuisin kynttilöin. Ei Antti, kuten eivät pienet lapset yleensäkään, jaksanut seurata papin mahtipontista saarnaa eikä hän paljon ymmärtänyt muustakaan menosta. Koska kirkossa oli häiritsevä kaiku, pappien oli opeteltava erikoinen saarnatyyli, joka sovitettiin jälkikaiun mukaisesti. Tunnelma kuitenkin oli mieleenpainuva väkevine virrenveisuineen ja savuavine kynttilöineen.
Jumalan palveluksen jälkeen tavattiin tuttavia kirkonmäellä ja sitten takaisin vällyjen alle rekeen ja kilpaa toisten juhlavieraiden kanssa ajaen kotiin lämpöisen kahvin ja tuoreiden pullien pariin.

KESÄISIÄ PUUHIA.

Pikku-Antti odotteli kesän tuloa malttamattomasti. Vaikka talvellakin oli omat mielenkiintonsa, kesä laajensi ne moninkertaisiksi. Usein hän kävi tarkastamassa, oliko aurinko ja päässyt sulattamaan lumettomia pälviä talon etelänpuoleiselle seinustalle. Päivällä auringon lämpö pehmensi lumipeitteitä ja yön pienoinen pakkanen kuivatti ne pystysuoriksi hileiksi, jotka taas auringon lämmössä romahtivat kasaan sulaen lopulta kokonaan. Pienet ruohotupsut alkoivat vihertyä heti lumen sulettua ja ilma tuntui lämpöiseltä auringonpaisteessa pirtin seinustalla.
Poikien suosituimpia kilpailuja oli talviturkin heittäminen. Voittaja oli se, joka uskalsi tehdä sen ensimmäisenä. Anttikin osallistui siihen kilpailuun, ja rohkeasti hän riisui vaatteensa Niemenkärjen kupeessa, vaikka järven selkä olikin vielä täysin jään peitossa. Rannalla oli sen verran sulaa, että siinä porevedessä jäähileitten kalistessa ympärillä pystyi kastautumaan. Kylmäähän vesi oli eikä pojilla ollut mitään pyyheliinoja, joilla olisi kuivaillut itseään. Siinä vaan tuulessa odotella hetken ja sitten kiireesti vaatteet päälle. Kananlihalle nousseesta ihosta ja kalisevista hampaista huolimatta tyytyväisyys oli ilmeinen. Talviturkki oli heitetty ja kesä voi nyt tulla toden teolla.
Perheen jäsenet tekivät kaikki tilan välttämättömät työt yhdessä, mutta Antti oli vielä liian pieni osallistumaan niihin. Lapset saivat yleensä liikkua vapaasti etsien omat puuhansa eikä heitä komenneltu muuhun kuin ruoka-aikoina syömään ja illalla nukkumaan. Ruoka maistuikin kiireisen puuhastelun jälkeen ja uni tuli käskemättä illalla.
Kalastus oli Antin mielipuuhaa. Vanhemmat veljet rakensivat katiskoita ja korjailivat entisiä. Pieniä kaloja varten oli pienisilmäisiä ja suurempia kaloja varten suurisilmäisiä verkkoja, joista katiskoita tehtiin. Lapsetkin voivat osallistua siihen kiinnittämällä verkkoja ohuella rautalangalla teräskehikkoon. Hauet tunkeilivat aikaisin keväällä rantasulille. Niiden pyydystämiseksi asetettiin katiskoita aivan lähelle rantaa heinätuppujen viereen. Tuntikaudet Anttikin vietti siellä vanhalla raskaalla puuveneellä seuraten jäiden sulamista ja tarkastamassa katiskat. Niiden tärisemisestä näki jo kaukaa, oliko sisällä mitään.
Suurin hauki, kuuden kilon painoinen, oli ahtautunut vanhaan ja rutistuneeseen pyydykseen, joka oli heitetty kortteikkoon edes odottamatta, että sillä enää saisi mitään. Kalat perattiin ja jauhoissa pyöriteltyinä pantiin paistinpannuun voisulan kanssa hellalle kärisemään. Jostain syystä itse pyydystetyt kalat maistuivat aina parhaimmilta.
Maan sulettua Antti kaivoi savilieroja ja kastematoja tietyistä paikoista kasvimaan reunalla. Niiden kanssa hän kiirehti onkimaan rantaan. Pienempänä riitti onginta rantakallioilta tai laiturilta, mutta sieltä sai vain pieniä ahvenia ja särkiä. Pahinta harmia aiheuttivat kuitenkin kiisket, jotka nielivät koukun syvälle kurkkuunsa ja joiden piikit törröttivät joka puolella tehden niiden irrottamisen tosi tuskalliseksi. Vähän isompana Antti meloi veneellä kauemmas rannasta ja onki sieltä lyhytvapaisella syväongella. Tämä oli jännempää siksikin, että vavassa heti tunsi, koska kala tarrasi syöttiin ja minkä kokoinen kala siellä oli. Saalis oli useimmiten isoja mustaselkäisiä ahvenia, joskus pieni lahna tai säynäväkin.
Antin kalamatkat alkoivat usein aikaisin aamulla. Silloin oli tyyntä ja rauhallista, vain pienet aallot liplattelivat somasti veneen kylkiin. Silloin sai myös olla rauhassa omine ajatuksineen ja mielikuvineen. Onginnan päätteeksi Antti meloi veneensä rantakaislikkoon, sitaisi veneen kaisloihin kiinni ja ojentautui pitkäkseen veneen pohjalle nauttien auringon lämmöstä, suden- ja värikkäiden neidonkorentojen lentoesityksistä kaislikon yläpuolella ja kuunnellen lintujen jatkuvaa ja monivivahteista livertelyä rannalla. Kaislojen leveistä lehdistä hän opetteli tekemään kaikenlaisia pienoislaivoja purjelaivoista tykkiveneisiin, joita tuuli kuljetti keskelle järveä.
Antin lapsuuden aikaiseen kesään kuuluivat saumattomasti vastamuokatun mullan kostea tuoksu, juhannuskoivun heleä vihreys, viljapellon aaltoilu lempeässä suvituulessa, tuleentuneen viljan korjuu syyskesällä sekä pihapiirissä sujahtelevat haarapääskyt, jotka taidokkaiden lentojensa päätteeksi istuivat langalle ja lauloivat sydämensä pohjasta oman yksisäkeistöisen lurituksensa, joka päättyi somankarheaan kurkkuääneen. Pääskyt tekivät pesänsä räystään alle, josta poikaset pian kurkkivat suu ammollaan ruokaa odotellen. Myöhemmin haarapääskyt väistyivät ja niiden tilalle tulivat räystäspääskyt, joiden ääntely oli yksitoikkoista sirinää verrattuna haarapääskyjen miellyttävään lauluun.

SYVÄLLISIÄ KESKUSTELUJA.

Kylän paras uintipaikka oli Hanhiniemen venevalkama, ja sinne kylän pienet pojat ja joskus tytötkin, vaikkakin omassa joukossaan, kerääntyivät uimaan ja kisailemaan pienissä vesileikeissä. Toiset vasta opettelivat uimaan, toiset osasivat jo uida kaislikon ulkoreunalle saakka. Pituussukeltaminen oli yksi suosittu kisailulaji, ja siinä Anttikin oli tasavertainen parhaiden kanssa, mutta uinnissa hän ei koskaan loistanut.
Lähinaapurin pojalla oli Antille tärkeää asiaa ja rantakivellä istuen hän kertoi siitä
- Minä näin naapurin pojan erään tytön kanssa tuolla luodolla eikä kummallakaan ollut vaatteita päällä. Ja sen pojan pili osoitti suoraan sitä tyttöä kohti.
- Älä ihmeessä, miten ne sillä tavalla?
- En minä tiedä, mutta ne on niitä kommunisteja, ne tekee sellaista.
- Mitä ne kommunistit ovat?
Ei kumpikaan sitä tiennyt. Pojat sulattelivat hetken asiaa. Sitten Antti kysyi.
- Minkälainen se on tytön pili?
- Olen minä nähnyt meidän vauvan, kun äiti vaihtoi sille vaippoja. Se on niin siisti, reunatkin käännetty.
- Mutta minkälainen se on isomman tytön pili?
Lähistöllä istunut vähän isompi poika sattui kuulemaan poikien keskustelun, ja hän puuttui siihen asiantuntijan elein. Hän oli järven toiselta rannalta ja hänenkin epäiltiin kuuluvan noihin outoihin kommunisteihin.
- Minä näytän teille, minkälainen se on tytön pili. Paina näin vasemman käden peukalo kämmensyrjää vasten ja aseta sitten tällainen taskupeili poikittain peukalon päälle. Siinä on tytön pili. Kun liikutat peukaloa, se aukeaa ja sulkeutuu.
Pojat katselivat hartaina pojan esitystä.
- Tuollainenko se on?
- Semmoinen se on. Eikä sitä sanota piliksi.
Sitten tuo epäilyttävä poika lausui sen, miksi sitä kutsuttiin. Mutta ei Antti halunnut sitä toistaa, koska se oli ruma sana, eikä sitä saanut sanoa. Olihan Antti sen kuitenkin sanonut ja erään toisenkin oppimansa ruman sanan, mutta vain silloin, kun oli oikein musta päivä ja silloinkin hiljaa itsekseen.
Ei tuo asia ollut erikoisemmin poikia askarruttanut. Olivathan he nähneet, kun lehmiä astutettiin tai kun kissat tekivät sitä pihanurmella, ja olihan Antilla kanitarhakin. Kanit teki sitä niin, että koko kehikko tärisi. Antti oli myös seurannut, kun hevosia astutettiin. Se olikin outoa, kun oriin vatsasta valui kuin paksu letku, joka ei edes sattunut kohdalleen tamman potkiessa ja hirnuessa, vaan miesten piti kädellään ohjata sitä oikeaan paikkaan.
Poikia kuitenkin askarrutti, mitä ne tytöt oikein piilottelivat. Jos he olivat keskenään uimassa, he tulivat heti vedestä pois ja kirkuen haalivat vaatteensa ja pakenivat. Sen verran pojat olivat nähneet, että se, mikä pojilla törrötti miehekkäästi ulospäin, taipui tytöillä ujosti sisäänpäin, ja että joittenkin tyttöjen rinnassa oli ulospäin työntyvät terävät kohoumat.
Näillä seuduilla ei ollut tapana miesten ja naisten mennä saunaan samaan aikaan, vaan ensin menivät naiset ja sitten miehet. Kerran Antti meni saunaan, kun hänen sisarensa oli vielä siellä. Tämä pakeni heti ulos sieltä suojaten toisella kädellä alavatsaansa ja toisella rintaansa.

VARIKSENPESÄ.

Antti-poika käyskenteli kotinsa pihamaalla. Lumi oli suurelta osin sulanut, ja lumesta vapautuneet pientareet olivat jo alkaneet vihertää. Kesän tulo oli kuitenkin vasta aivan alkutaipaleella.
Antin huomion kiinnitti korkealla puitten latvojen yläpuolella lentävä iso tumma harittavasiipinen varis, joka raakkui lentäessään. Se äänestä Antti huomasi heti, että sillä oli pesänteko meneillään. Hän seurasi katseellaan variksen lentoa. Aivan oikein, sinne se lensi peltoaukean takana kohoavaan metsikköön, jossa kasvoi korkeita kuusia ja mäntyjä. Antti pani merkille paikan, jonne varis hävisi ja päätti mennä tutkimaan asiaa. Varis on arka ja epäluuloinen lintu, ja tämäkin yksilö vetäytyi heti jonkin matkan päähän pesäpuustaan nähdessään Antin lähestyvän ja tarkkaili sieltä tilannetta raakkuen välillä hätääntyneesti. Pesä oli korkealla sileärunkoisen männyn latvaosassa.
Antti tarkkaili variksen pesäpuuta tutkien mielessään, miten pesälle pääsisi. Varikset olivat vuosisatojen kokemuksesta havainneet pienten poikien mielenkiinnon niiden pesää kohtaan ja oppineet valitsemaan pesäpuunsa siten, että sinne oli lähes mahdoton kiivetä. Mitkään tikapuut eivät ylettyisi terveisiin oksiin saakka, joita oli vasta aivan lähellä latvaa, eikä kiipeäminen ilman apuvälineitä ollut mahdollista. Lopulta Antti keksi ratkaisun.
Hän meni kotiinsa ja etsi muutaman millin vahvuista teräslankaa, josta tehtiin katiskan kehikoita. Tästä hän taivutteli tangon toiseen päähän kiepin siten, että se pääsi kiristymään, jos toista päätä veti tiukalle. Toiseen päähän hän sommitteli jalkatuen. Tämän laitteen kanssa hän sitten meni takaisin pesäpuulle. Varis oli entistä epäluuloisempi ja lenteli hätääntyneesti pesän läheisyydessä.
Antti asensi laitteensa puun rungon ympärille ja kokeili sitä. Se toimi. Varovasti hän kiipesi männyn sileää runkoa pitkin ylöspäin, kunnes kuivat oksat estivät langan liukumisen. Tämä oli koko yrityksen vaarallisin osa. Kuivat oksat oli ensin katkottava käsin pois, jotta pääsisi ylemmäs terveisiin oksiin saakka. Alas ei myöskään ollut hyvä katsoa, ettei päätä alkaisi huimata. Lisäksi variksen hätääntyneet raakkumiset olivat mobilisoineet seudun muita variksia apuun, ja niitä parveili nyt useita pesäpuun ympärillä, ja muutamat uskaliaat tekivät uhkarohkeita syöksyjä tunkeilijaa kohti samalla ruikkien valkoisia ohjuksiaan, jotka eivät onneksi osuneet. Antti kurkisti varovasti risuista ja sammalista tehtyyn pesään ja näki siellä useita lähes höyhenettömiä poikasia, jotka pelokkaina painautuivat toisiaan vastaan. Hän otti yhden poikasista, joka yritti nokkia hänen kättään, ja pani sen taskuunsa. Alastulo sujuikin nopeasti ja kommelluksitta, vain varikset hätistelivät häntä entistä kiivaammin kuororaakunnan seuraamana.
Ei Antin variksenpojan kasvattaminen onnistunut. Hän ei osannut huolehtia poikasen pesälaatikon siisteydestä, ja niin se tuli täyteen matoja ja kuoli.
Antti oli nähnyt kesyjä variksia. Ne oppivat toistamaan muutamia sanoja käheällä kurkkuäänellään ja pelottelivat ihmisiä lehahtamalla ennalta arvaamatta ihmisten olkapäälle tai päälaelle. Ne näyttivät hassuilta tepastellessaan pihamaalla pitkässä mustassa takissaan kanojen ja kissojen kanssa ja kiusatessaan talon koiraa.

KUIKANPESÄ.

Töyhtöpäinen ja pitkäkaulainen silkkiuikku, jota kansa kutsuu yksinkertaisesti kuikaksi, on Niemisen järven aatelistoa. Se uiskentelee avarilla selillä kaunismuotoinen pää ylväästi pystyssä ja sukeltelee suurilla syvyyksillä kaloja pyydystellen välttäen matalia ja limaisia lahdenpoukamia, joissa sorsat ja muut vesilinnut mielellään räpeltävät. Silkkiuikun soidinmenotkin keväisillä vesillä muistuttavat ritariaikojen turnajaisia tarkkoine rituaaleineen. Silkkiuikku rakentaa kelluvan, korkeisiin kaisloihin kiinnitetyn pesänsä keräämistään kaisloista ja kortteista ja pehmittää sen sisäpuolelta järven pohjasta irrottamillaan sammalilla ja heinillä. Pesäänsä se munii puolenkymmentä pitkulaista munaa. Kuikka valitsee pesäpaikkansa siten, että siitä on helppo kierähtää avoveteen ja tarvittaessa sukeltaa näkymättömästi pois pesän lähettyviltä.
Pikku-Antti meloskeli veneellään kaislikon reunamia. Hän tiesi tarkkailtuaan kuikan käyttäytymistä, että sen pesä on jossakin lähettyvillä, mutta sen pystyy havaitsemaan vasta aivan läheltä. Siellähän se olikin. Varovasti Antti siirsi veneensä perä edellä kaisloista vetäen korkeiden korsien lomitse pesälle. Hän nosti munia suojaavan sammalpeitteen ja yksitellen kokeili, koska munat on munittu. Jos muna pysyy veden pinnalla, sen hautominen on jo pitkällä. Jos se painuu veteen, se on munittu äskettäin. Hän valitsi viiden munan joukosta pari kolme, jättäen muut paikoilleen, peitti ne huolellisesti ja pirskotteli vettä niiden päälle haihduttaakseen mahdollisen ihmisen hajun. Kuikka usein jatkaa munimista pari kolmekin kertaa poistettujen korvaamiseksi, mutta jos ne poistetaan kaikki, kuikka hylkää pesän ja rakentaa uuden toiseen paikkaan.
Kotona Antti keitti kuikan munat kananmunien tapaan ja nautti ne voin kanssa. Olihan Hanhiniemessä aina kanoja ja niiden munia, mutta itse hankitut ja keitetyt maistuivat paremmilta.

PIISAMINPYYNTI.

Eräänä alkukesän aamuna Erkki-veli halusi Antin mukaansa lähtiessään tarkastamaan asettamiansa piisamirautoja muutaman kilometrin päässä sijaitsevan metsälammen rantaan. Matkaan lähdettiin aikaisin aamulla. Aamun ilma oli vielä raikkaan kostea viileähkön yön jälkeen eikä aurinko ollut vielä noussut. Antti karisteli viimeisiä unitikkuja silmistään seuratessaan veljeään. Maisema oli hassun epätodellinen, puut ja pensaat häälyivät epämääräisesti.
Metsätaipaleella polku kiemurteli suurten kuusien ja sammaleisten kivien lomassa. Yön viileys oli kostuttanut sammalmättäät ja heinätupsut kastellen kenkien kärjet. Metsälammen pinta oli peilityyni ja sen rannoilla kasvavat puut ja pensaat kuvastuivat täysimittaisina lammen peilimäiseen kalvoon. Rantavesissä kasvoi muutamia lumpeita ja kortteita, joiden varret piirtyivät terävinä piikkeinä veteen. Linnut eivät olleet vielä heränneet eikä mistään kuulunut risahdustakaan.
Antti katseli näkyä lähes lumoutuneena henkeään pidättäen. Erkki-veljen vaimea rykäisy tuntui melkein pyhäinhäväistykseltä, joka rikkoi luonnon rikkumattoman rauhan. Veljet puhuivat toisilleen lähes kuiskaten. Yhtäkkiä lammelta kuului terävä läiskähdys, ja pieni musta pää viilsi veden kalvoa jättäen jälkeensä teräväkulmaisen vanan, jonka pienet aallot saivat veden kalvoon kuvastuneet puut ja pensaat huojumaan rytmikkäästi. Piisami oli aloittanut aamutoimensa.
Ilman ennakkovaroitusta auringon muutti näkymän ja hartaan tunnelman hetkessä. Metsän puiden ja pensaiden hämyiset ääriviivat ja värit alkoivat saada muotoa ja myöskin tuuli heräsi kuin kokeillen lammen pintaa paikallisina vireinä. Linnut aloittivat aamukonserttinsa johon sekoittui läheisen talon karjan ääniä.
Erkki-veli tarkasti asettamansa pyydykset, tunki niihin jääneet piisamit reppuunsa ja viritti pyydykset uudelleen. Nyt oltiinkin valmiit kotimatkalle.
Piisaminnahkojen, kuten myös oravan-, ketun- ja joskus jäniksen ja hirvennahkojen, myynti toi tervetullutta lisää suurperheen talouteen. Nahkoja ostivat kiertelevät nahkojenostajat kulkien talosta taloon. Metsälintuja varten Hanhiniemen pojat rakentelivat myös loukkuja teerien ja pyiden suosimille paikoille, mutta eivät he koskaan saaneet mitään. Näitten pyyntiretkien viehätys piili siinä, että sai rauhassa vaellella metsäneläinten tekemillä poluilla suurten kuusten katveessa.

LAUKKURYSSIÄ JA NOKIKOLAREITA.

Maaseudulla kiertelivät nahkojen ostajien lisäksi myös pikkutavaroita myyskentelevät kauppiaat, joita kutsuttiin laukkuryssiksi. Heidän tulonsa taloon toi tervetulleen vaihtelun. Heillä oli tarjolla yleensä kaikkea pientä, neuloja, lankoja, hiusneuloja, koristeita ja tietenkin värikkäitä ohuita huiveja, joita naiset halukkaasti ostivat. Tavaroitaan he kuljettivat selässä kannettavissa laatikoissa ja yöpyivät taloissa jääden niihin joskus muutamaksi päiväksi nauttien talon tarjouksia, ruokaa, juomia ja yösijoja kertoillen matkoistaan ja oudoista oloistaan kaukana kotiseudullaan. Lapset kuuntelivat näitä kertomuksia silmät suurina, mikä sai heidän mielikuvituksensa lentämään kuvitellessaan, millaista elämä oli noissa maisemissa. Joskus kiertolaiset käyttivät muitakin talon tarjoamia mahdollisuuksia. Joku taloon syntynyt tyttö tai poika on saanut kuulla vasta aikuiseksi vartuttuaan, että hänen isänsä on nimetön laukkuryssä. Monet näistä kiertelevistä kaupustelijoista olivat ilmeisesti juutalaista alkuperää.
Talojen savupiiput oli nuohottava kerran vuodessa, ja sitä hoitivat kiertelevät nokikolarit tarvittavat köydet, kauhat ja harjat selässään roikkuen. Toimitettuaan tarvittavat puhdistustoimet ja annettuaan mahdollisia ehdotuksia piippujen ja tulisijojen korjaustoimiksi he jäivät taloon yön ajaksi ennen siirtymistään seuraavaan taloon. Monet heistä olivat itseoppineita filosofeja kertoillen maailman tapahtumista omia näkemyksiään tai lukemistaan mielenkiintoisista artikkeleista maan lehdissä. Eräs heistä oli lukenut joistain mosuleista, joista hän puhui suurella asiantuntemuksella lopettaen kertomuksensa toteamalla: Niin, ne mosulit. Siitä tuli lentävä sananparsi kansan suuhun.
Monia muitakin kiertolaisia kuljeskeli pitkin maaseutua, eikä heistä aina saanut selvää, millä asioilla he liikkuivat.
Oman värinsä toivat myös mustalaiset, jotka ajoivat kieseillään suurella joukolla, joskus useita ryhmiä yhdessä. Heidän naisensa olivat rohkeimpia pyytämään kaikenlaista lahjaksi taloista tai myymään virkkaamiaan pitsejä tai muuta pientä. Miehet yleensä tarjosivat ostettaviksi hevosiaan tai kelloja. Eräs vaimo pyysi talon emännältä leipää, ja hän muotoili pyyntönsä näin: ”Anna hyvä emäntä leipää. Jos et tohdi antaa koko leipää, pane se kahtia ja anna molemmat puoliskot”. Ei mustalaisia muuten vieroksuttu, he yleensä elivät omissa oloissaan ja majoittuivat yöksi omaan leiriinsä, mutta heidän epäiltiin varastavan kaikkea irtainta taloista. Talojen ulko-ovia ei lukittu isäntäväen ollessa poissa, kuten työn aikana etäisellä heinäniityllä tai kylämatkalla. Merkiksi poissaolosta pantiin varsiluuta pystyyn ulko-ovea vasten.

MARJARETKELLÄ.

Ensimmäisinä luonnon marjoista kypsyivät mansikat. Antti tiesi parhaat marjapaikat kiviraunioiden kupeessa tai ojan reunalla. Hän nautti uusista tuoreista tummanpunaisista mansikoista, mutta jokin hänessä aiheutti sen, että parhaat marjat hän kuitenkin varastoi katkaisemaansa ohueen heinänkorteen ja vei ne äidilleen. Tämä ominaisuus hänessä ilmeni myöhemminkin, hän nautti voidessaan antaa läheisilleen sellaista, mistä tiesi heidän pitävän. Joskus hän itsekin ihmetteli, miksei hän hyvällä mielellä voinut itse nauttia siitä, mitä sai. Hän halusi jakaa ilonsa vaikka tiesikin, ettei jaettu mansikka ole kaksinkertainen mansikka, kuten ruotsinkielen oppikirja opetti.
Mustikat poimittiin vuorten rinteiltä. Sinne mentiin monen sangon ja eväitten kanssa, ja retki kesti koko päivän. Hyvinä mustikkavuosina ämpärit täyttyivät parissa tunnissa, mutta huonoina niitä sai hamuta pitkin rinteitä. Lapset kulkivat kesäisin yleensä avojaloin ja joskus tällaiselle marjaretkellekin lähdettiin ilman kenkiä. Jalkapohjat olivatkin parkkiintuneet kesän aikana niin, etteivät risut ja kävyt pahoin häirinneet. Pahimpia olivat isot ruskeat muurahaiset, joita vuorten rinteillä kulki pitkinä jonoina raivaamiaan pienoispolkuja pitkin korkeiden kekojensa lähettyvillä. Tällaiset muurahaiset iskivät armotta polkujensa lähettyville eksyneisiin jalkoihin ja tarrautuivat ihoon kiinni suihkuttaen haavaan myrkkyään, joka kipelöi pitkän aikaa.
Vadelmat ja puolukat kypsyivät myöhemmin ja niitä kerättiin maatöiden salliessa pitkälle syksyä. Viimeiset puolukat poimittiin usein vasta pakkasten iskiessä niihin.
Lakat, eli hillat kuten niitä pohjoisessa kutsutaan, täytyi etsiä kauempaa. Eräs tällainen lakkaretki tehtiin suurella ryhmällä Pyhäsalmen suurille soille. Kuorma-autolla tehty ajomatka kesti toista tuntia. Auto parkkeerattiin maantien varteen, josta oli tarkoitus talsia erämaan läpi lakkasoille. Pysähdyspaikassa oli lämpimänä päivänä niin paljon käärmeitä, että niitä oli kasoittain tien varrella ja jotkut niistä nousivat pystyyn niitä lähestyttäessä. Retki oli suunniteltu kaksipäiväiseksi, joten kantamuksia oli jokaisella marja-astioiden lisäksi melkoisesti. Hanhiniemen seurueella oli suuri kaksikorvainen puinen korvo ämpäreiden lisäksi. Suolle piti soutaa veneellä erään järven yli, ja se aiheutti melkoisen neuvottelun veneen omistajan kanssa, joka ei olisi halunnut luovuttaa sitä. Hän jopa uhkaili väkivallalla, mutta Heikki-enon jättiläiskokoinen, lihaksikas ja harteikas poika Tauno sai lopulta asiat järjestymään sopuisasti. Lakkoja saatiinkin kaikki astiat täyteen. Ison korvon täyttäminen vain oli toivotonta, koska poimitut marjat painuivat kasaan astiaa kuljetettaessa ja se oli täytettävä aina uudelleen. Lakkoja syötiin niin, että ne lopulta maistuivat pahalta suussa. Yön ajaksi leiriydyttiin suon laitaan vähän kuivemmalle kankaalle. Itikoista oli tietenkin jatkuvaa harmia eikä nukkumisesta tahtonut tulla mukaan. Eräs mukana ollut vanhempi mies naukkaili mukanaan kuljettamastaan pullosta rohkaisuryyppyjä esittäen välillä toivonsa saada vielä kerran nukkua nuoren tytön kanssa. Hän silmäili merkitsevästi Antin nuorta sukulaistyttöä, joka kuitenkin oli enemmän kiinnostunut Antin Eemil-veljestä. Nämä häipyivätkin välillä omille retkilleen.

TUNNELMIA JA HAAVEILUA.

Pikku Antti mielellään retkeili läheisessä metsässä antaen mielikuvituksensa lentää. Samalla hän tarkasteli läheisen lehmipihan tuuheassa kuusi- ja leppämetsikössä runsaita räkättirastaan pesiä. Nuo linnut nimensä mukaisesti räkättivät äänekkäästi vastalauseitaan tunkeilijaa kohtaan ja tekivät valehyökkäyksiä häntä vastaan ampuen valkoisia ohjuksiaan joskus jopa osuen.
Sitä, missä Antin mielikuvitus liikkui ja mielikuvia hän silloin sai, ei ole taltioitunut hänen muisti-lokeroihinsa. Pari hämmentävää tapausta hän kuitenkin muistaa, koska ne olivat kovin epätavallisia.
Kerran kävellessään kotinsa pihamaalla hän mielikuvissaan näki kaksi mustapukuista miestä kävelevän sikalan vieressä kulkevaa tietä pitkin Hanhiniemeen. Toisella oli musta salkku kädessään ja molemmilla oli tummat huopahatut kesän kuumuudesta huolimatta. Vain pari minuuttia tämän mielikuvan jälkeen nuo miehet todella tulivat taloon tietä pitkin, aivan kuten hän oli nähnyt. Tapaus tuntui suorastaan pelottavalta, koska se soti järkevää ajattelua vastaan.
Toisessa mielikuvassa hän näki itsensä lähetyssaarnaajana Afrikassa. Hän muisti vielä vanhanakin mustat ihmiset, joiden parissa hän oli siinä mielikuvassa. Mistä tuo kuva tuli ja mistä hän sai siihen tarvittavat ainekset, on käsittämätöntä, koska ei pakanalähetys ollut mitenkään tunnettua tai ajankohtaista sen ajan Niemisen kylässä. Tämä mielikuva tuli toteutumaan vuosikymmeniä myöhemmin, kun hän todella matkusti lähetystyöntekijänä Etelä Afrikkaan. Sitä ei Pikku-Antti tietenkään voinut vielä silloin tietää. Myöhemmässä elämässään hän oli pannut merkille, että hän usein kuvittelee mielessään asioita, jotka lyhyen ajan kuluttua tapahtuvat, joskaan ei noin dramaattisia kuin edellisissä esimerkeissä.
Myös sen hän oli huomannut, että jos joku tekee hänelle pahaa, tuota ihmistä pian sen jälkeen kohtaa onnettomuus. Esimerkkejä on siitä erityisesti kouluajalta, mutta siitä enemmän aikanaan.

TUTKISTELUA.

Pikku Antti mielellään meni loikoilemaan ruohikkoon. Siinä maatessaan hän tutkisteli voikukan helakankeltaisia kukkia ja sen harsomaisia siemenpalloja, joita tuuli hajotti ja kuljetti uuteen paikkaan niiden omien laskuvarjojensa varassa. Voikukat olivat kasvimaan pahimpia rikkaruohoja, jotka kasvoivat nopeasti ja joita oli vaikea saada irti maasta eikä Pikku Antti ollenkaan pitänyt kasvimaan kitkemisestä kuumassa auringossa. Antti tarkasteli niittyleinikin keltaisia kukkia, joiden kuperat terälehdet olivat kuin lasitettua posliinia. Hän ihasteli niiden täydellistä eheyttä ja viimeistelyä. Kierähtäen selälleen hän tutkisteli ruohonkorsien heilumista tuulessa ja miten niiden tähkäpäät kaartuivat somasti alaspäin jyvien painosta. Hän katseli taivaan pilvien liitelemistä ja miten niiden muodot muistuttivat milloin jotain eläintä milloin jotain ihmistä tai konetta.
Utelias kiiliäinen tuli aivan hänen nenänsä eteen viuhuttaen siipiään niin tiuhaan, ettei niitä silmillä voinut erottaa. Antti yritti sormellaan koskettaa sitä, mutta se muutti paikkaansa salamannopeasti tullen hetken kuluttua samaan paikkaan.
Antin tutkimukset ja haaveilut keskeytyivät viiltävään kipuun toisessa jalassa. Nopeasti hän tempautui seisaalleen ja karisteli jalastaan pieniä mustia ja punaruskeita muurahaisia, polttiaisia, joiden pesän ruohotuppaaseen hän oli vahingossa ojentanut jalkansa.

TALVISIA PUUHIA.

Syksyn sateiset ja liejuiset ajat olivat vaikeita aikoja, koska silloin oli mahdotonta tehdä juuri mitään ulkona paitsi sitä, mikä oli välttämätöntä. Eräs tällainen oli lehmien laiduntaminen kesän jälkeen kasvaneilla äpärepelloilla. Se oli sitä, mitä Anttikin joutui tekemään ja olihan sillä oma viehätyksensäkin. Hän pukeutui lämpimästi ja jos mahdollista, myös vettä pitävästi. Mukaan hän otti perunoita ja tulitikkuja sekä sytykkeitä. Pienen nuotion ääressä oli mukava istuskella ja paistaa perunoita, joita voi sitten hiljalleen nautiskella. Oli rauhallista ja mielikuvitus voi lentää. Siellä tuulessa ja sateessa voi myös laulella pieniä laulunpätkiä ilman, että kukaan oli kuuntelemassa. ”Mä pilven peikko oon, lennän vaikka aurinkoon. On ylläin kirkas sinitaivas, allain kaunis maa”.
Ensimmäiset pakkaset olivat tervetulleita kuivattamaan syyssateiden loskaamat tiet ja pihamaat. Lumisateet vasta saivat pikku miesten mielet todella innostumaan. Kelkkamäkeen piti mennä heti, vaikka lunta oli vasta pari senttiä.
Suksille Antti pystyi nousemaan vasta vähän isompana, mutta sitten siitä tulikin hänen pääasiallinen harrastuksensa. Toisten poikien kanssa laskettiin mäkeä ja hypättiin suksilla pituutta ladun loppupäähän muotoillusta hyppyristä. Läheisen Vihtorin torpan viereinen Vikelänmäki koluttiin satoja kertoja talven kuluessa. Suurempia mäkiä etsittiin Kivimäen vuorelta ja kauempaakin. Hiihtokilpailut kuuluivat myös ohjelmaan, mutta Anttia vaivaava pistos vatsassa esti häntä saavuttamasta kärkisijoja. Vuosia myöhemmin pistoksen todettiin johtuvan kiinnikkeistä vatsassa, joita jouduttiin irrottelemaan leikkauksella. Lumilinnat ja hirvittävät taistelut lumipalloin kuuluivat tietenkin syksyisiin ja keväisiin leikkeihin.
Syksyisin järvien jäätyessä luistelu oli suosiossa. Kierällä jäällä, jossa ei ollut vielä lunta, pystyi hetkessä ylittämään pitkiä matkoja. Luistimet tehtiin itse, puiseen alustaan tehtiin terät sahanterästä tai teetettiin ne sepällä. Luistimet kiinnitettiin jalkoihin nahkaremmeillä.
Läpinäkyvän jään aikana kalastettiin haukia ja muita kaloja kolkkaamalla jään alta näkyvät kalat kirveenhamaralla tai lekalla, mikä sai ne hetkeksi pökertymään. Oli tarpeen vain tehdä reikä jäähän ja vetää kala ulos.
Pitkästä riu`usta tehtiin karuselli jäähän kiinnitetyn tolpan varaan. Sen avulla pyörittiin ympäri pitkin jään pintaa. Kortteita oli helppo kerätä jäältä käsin lisäravinnoksi lehmille. Niistä tehtiin myös nuotioita iltamyöhällä Autiolahdella koko kylän yhteiseksi iloksi.
Talvisten päivien lyhentyessä ja pimeän ajan pidetessä jäi runsaasti aikaa kaikenlaisille sisäharrastuksille. Sähkövoimaa ei ollut, vaan kaikki tehtiin öljylampun tai karbidilampun valossa.
Hanhiniemen Eskelisen perhe oli hyvin pitkälti omavarainen lähes kaikkeen siihen, mitä taloudessa tarvittiin. Taitavia käsiä ja taitoa riitti. Naisväki kutoi villakäsineet ja -sukat sekä villapaidat. Samoin he tekivät lankaa sekä omien lampaiden villoista sekä omassa pellossa kasvatetuista pellavista. He kutoivat kankaita ja erilaisia mattoja. Hanhiniemen pirtti oli täynnä vaikka minkälaisia työvälineitä ja kehikoita kangaspuista ja rukeista alkaen.
Miesväki puolestaan veisteli taloudessa tarvittavat puuesineet: korvot, vasut, reen jalakset, luokit, aisat ja monen monet muut. Sukset tehtiin koivupölkyistä, joita kuivatettiin pirtin orsilla. Kärjet haudotettiin ensin kiehuvassa vedessä ja väännettiin varovasti muotteihin kuivumaan.
Musiikki oli aina osa Hanhiniemen perheen harrastuksia. Tarvittavat soittopelit tehtiin itse. Olavi-veli oli kätevä puuseppä, joka osasi tehdä mandoliinin, viulun ja kitaran. Yhdessä Erkki-veljensä kanssa he olivat tehneet täydellisen puimakoneen pienoiskoossa, jota käytti heidän rakentamansa pienoismoottori. Siinä pystyi puimaan pari ohran tähkää kerrallaan ja jyvät kerääntyivät kolmeen pieneen säkkiin koneen vierellä, aivan kuin oikeissakin puimakoneissa.
Myös Antti opetteli pienestä lähtien veistelemään kaikenlaista. Hän valmisti itselleen sukset ja sauvat. Hän rakensi myös kanteleen, joka myöhemmin myytiin eräälle tuttavalle.
Hanhiniemen pirtti muistutti talvi-iltoina joulupukin pajaa. Yhdessä nurkassa Juliana-emäntä pyöritti rukkia, toisessa joku tyttäristä paukutti kangaspuita, joku pyöritti lankaa kehikoihin, toisessa päässä Väinö-isäntä naputteli puunauloja kengänpohjiin ja höyläpenkin ääressä pojat veistelivät suksia tai viimeistelivät kanteleen tai mandoliinin kantta liimauskuntoon.
Kuutamoisina iltoina, kun lumen pinta oli suvisään jälkeen jäätynyt kantavaksi, kimaltelevaksi pinnaksi, lapset innokkaina telmivät kuun kelmeässä valossa, jossa valot ja varjot leikkivät epätodellisina. Tällaisia tilanteita varten Juliana-äiti oli valmistanut sarkavaatteesta tallukoita. Ne olivat kevyitä ja lämpimiä, mutta ei niitä voinut pitää kuin tällaisina kuivina pakkaspäivinä, koska ne kastuivat helposti.
Antin isä Väinö Jalmari ei jäänyt mitenkään varjoon osaamisessaan. Hän oli taitava suutari, ja varsinkin sota-aikaan, jolloin kaikesta oli puutetta, hän valmisti monenlaisia kenkiä suuren perheensä tarpeisiin, sekä pitkävartisia, kärjellisiä saappaita että matalia käyttökenkiä. Nahkaa hän parkitsi itse, vaikka kiellettyähän se oli sota-aikoina. Suuri parkkisammio piilotettiin rantapöheikköön, jonne vieraat eivät osanneet mennä.
Hän antoi myös näytteen ampumataidostaan, jota pojat olivat epäilleet. Pojat eivät uskoneet, että heidän isänsä pystyisi ampumaan sorsan lennosta. Väinö-isäntä sanoi vain: ”Mennään kokeilemaan”. Yhdessä mentiin Hanhilahden rantaan, jossa sorsat usein piileskelivät tuuheassa heinikossa. Sorsan lehahdettua lentoon Väinö-isäntä nosti hätäilemättä pitkäpiippuisen haulikon poskelleen ja mustaruudilla ladattu luotisuihku pudotti sorsan veteen. Hiljaisena mutta aidosti vakuutettuna Olli-veli sanoi veljelleen Eemilille: ”Lähdetkö soutamaan, mennään hakemaan.”
Lähes ammattimainen suutari oli kiertelevä Suutari-Aatu. Hän oli lasten suosiossa, sillä hän keksi kaikenlaisia kisailuja, kuten naskalin lyömistä kirjan läpi. Hänellä teetettiin pyhäkengät.
Metalliesineet teetettiin sepällä, jonne oli matkaa muutama kilometri. Siellä teroitettiin kirveet, puukot, viitakkeet, rautakanget ja sirpit. Seppä kiusoitteli pikkupoikia tarjoamalla heille pihtiensä päässä tulikuumia raudanpaloja, jotka hehkuivat punaisina. Kyllä siinä sormet paloivat, jos sellaiseen rautapalloon kädellään tarttui, kuten monelle kävi. Sepän paja oli paikka, mikä kiihotti Pikku-Antin mielikuvitusta. Siellä oli niin paljon mielenkiintoisia tavaroita ja työvälineitä.

TAAVETTI-SETÄ.

Taavetti-setä oli erottamaton osa Hanhiniemeä. Hän nukkui ison pirtin nurkkaan asetetussa vuoteessaan, nousi aikaisin ylös hoitamaan hevoset ja valmistelemaan päivän töitä ennen aamiaistaan. Nurkumatta ja suurta ääntä pitämättä hän teki työt, joita tilalla tuli eteen. Lauantaina hän saunan jälkeen puki pyhäpuvun ylleen ja ilta-aterian jälkeen lähti kylälle vieraileman ystäviensä luona. Lauantaina työt lopetettiin aina ennen kolmea ja sisäänlämpiävä rantasauna lämmitettiin hyvissä ajoin. Saunan jälkeen oli saunakahvi tuoreen, vastaleivotun pullan kanssa valmiina. Ilta-ateria syötiin myös aikaisemmin kuin muina arki-iltoina. Sunnuntai oli vapaapäivä.
Kukaan ei tiedä, mitä Taavetti-sedän mielessä liikkui, mitä toiveita tai pettymyksiä hän oli kohdannut elämänsä varrella. Aviopuolisoa hän ei kuitenkaan ollut löytänyt, erään kertomuksen mukaan siksi, ettei hän löytänyt tyttöä, joka olisi vastannut hänen omaa miehistä komeuttaan.
Eräänä päivänä Taavetti-setä, joka ei koskaan ollut sairastanut, valitti kipua vatsassaan, niin ettei hän voinut mennä töihinsä. Lääkärin apua ei siihen aikaan osattu hakea kuin aivan suurimmissa hätätapauksissa, eikä tämä näyttänyt siltä. Täten ei Pikku-Antin hammas- tai korvasärkyihin osattu hakea apua Iisalmesta, mikä aiheutti hänen hampaittensa ennenaikaisen hajoamisen ja kuulonsa heikentymisen.
Kaiken varalta kuitenkin hoidettiin Taavetti-sedän kanssa hänen Hanhiniemen tilan osaomistuksensa luovutustodistus Väinö Jalmarille. Muutaman päivän sairastamisen jälkeen tämä voimanpesä ja terveyden perikuva menehtyi. Lääkäri totesi kuolinsyyksi suolisolmun.
Hanhiniemen talon asukkaat olivat sydänjuuriaan myöten järkyttyneitä.
Pikku-Antti näki hänet unissa monena seuraavana yönä outoina olioina milloin piha-aidan tolpissa, milloin missäkin ja minkin muotoisena ja –hahmoisena. Unet eivät olleet pelottavia, mutta kylläkin outoja, ikään kuin ne olisivat halunneet kertoa jotain. Taavetti-setä haudattiin Iisalmen maaseurakunnan hautausmaalle. Anttiin teki syvän vaikutuksen kirkonkellojen kumea ja surumielinen soitto hautajaisten ja menetyksen merkiksi.

KANSAKOULU.

Antti aloitti koulunsa Hernejärven alakoulussa syyskuun alussa 1939. Tarkasti ottaen hän oli muutaman päivän liian nuori kouluun, mutta hänet kuitenkin hyväksyttiin, josta kotiväkikin oli varmaan kiitollinen. Leikkikaverinsa menettänyt pikkupoika voi olla tosi hankala kotona. Olihan hänellä kaksi nuorempaa veljeä, Yrjö ja Reino, mutta hänen lähin kaverissa oli Aate.
Tämä oli vuosi, jolloin Suomi joutui Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi. Neuvostoliitto, jonka johtajat kuvittelivat voivansa ”marssia Helsinkiin nelirivissä”, aloitti hyökkäystoimensa aamulla marraskuun 30. päivänä 1939. Neuvostoliiton sekä suuruudeltaan että varusteiltaan täysin ylivoimaiset joukot hyökkäsivät kaikkien rajojen yli johtavien teiden suunnassa ja pommittivat siviilikohteita 21 paikkakunnalla. Kaikki asekuntoiset miehet kutsuttiin aseisiin ja myös Hanhiniemen miehet joutuivat astumaan yhteiseen ruotuun. Perheen naiset joutuivat suoriutumaan töistä, joita miehet olivat tehneet, omien normaalien töittensä lisäksi.
Neuvostoliiton joukkojen tunkeutuessa Suomen alueille niiden asukkaat jouduttiin evakuoimaan ja sijoittamaan perheisiin Suomen sisäosiin. Täten Hanhiniemeenkin sijoitettiin pakolaisia, ensin tyttö nimeltä Lyyli Hattunen ja myöhemmin Ilomantsista paennut Huurinaisen perhe. Vaikka he toivatkin omat ongelmansa kasvavien ruokamenojen muodossa, heidän työpanoksensa oli tervetullut isännättömään taloon.

Talvi 1939 – 1940 oli myöskin ennätyksellisen kylmä. Lämpömittari pysytteli jatkuvasti neljänkymmenen pakkasasteen tuntumassa.
Pikku-Antti kulki muiden koululasten mukana noin neljän kilometrin matkan jalkaisin, joskus veneellä Niemisen yli Kallioniemen rantaan. Lapset olivat tottuneet liikkumaan kesällä ilman jalkineita, eikä koulumatkakaan saanut heitä panemaan kenkiä jalkaansa. Syksyn ilmojen kylmetessä jalat alkoivat kuitenkin tuntea kylmää. Antti pissasi sammalmättääseen ja asettamalla jalkansa siihen ne lämpenivät hetkeksi.
Opettajana oli keski-ikäinen vanhapiika Kaija, joka joutui ohjaamaan samaa luokkahuonetta jakavaa kolmea eri-ikäisten luokkaa. Kun hän opetti yhtä luokkaa, toiset piirsivät tai kirjoittivat ainekirjoitusta. Kaija oli antaumuksellinen opettaja, mutta tuskin hän Mensan älykkyys-kokeissa olisi saanut kovin korkeita pistemääriä. Hänellä oli ilmeisiä vaikeuksia ymmärtää poikaviikareiden sielunelämää, jotka eivät kepposillaan ja vastustuksellaan välttämättä halunneet kiusata opettajaansa. Tämä kuitenkin tajusi asian siten, ja hänen tunteensa kuohahtelivat jatkuvasti yli sopivien rajojen. Yksinkertainen rangaistusmuoto oli pitkä karttakeppi, jolla hän suolsi teräviä iskuja rangaistavien pulpetin päälle asettamille sormille. Monta karttakeppiä hän teloi sillä tavalla. Toinen muoto oli tarttua poikaa kädestä ja pyöräyttää tätä ympäri niin, että joskus käsi osui pulpetin tai oven reunaan saaden veren juoksemaan valtoimenaan. Tämä puolestaan sai opettajan hätääntyneenä hoitamaan kättä, ettei siitä jäisi merkkiä kotiin asti, mikä voisi saada lapsen vanhemmat tekemään valituksia koululautakunnalle.
Lapsilla oli myös oikeus yhteen lämpimään ateriaan koulupäivinä. Opettaja Kaija tulkitsi sen tarkoittavan ruokailupakkoa. Jos joku ei tyhjentänyt puurolautastaan, hän joutui jäämään koulun jälkeen ruokalaan, jossa häntä yritettiin syöttää pakolla: yksi piteli hänen nenästään ja toinen yritti lusikoida puuroa hänen suuhunsa. Tarjottava ruoka vaihteli eri päivinä erilaisista velliruuista puuroihin eikä se Antin mielestä ollut mitenkään huonoa. Jotkut vain eivät voineet syödä sitä.
Kotoa otettiin aamulla evääksi leipäviipaleita, joissa oli lihaa välissä, ja maitopullo. Välitunnit käytettiin erilaisiin leikkeihin ja talvisin laskettiin mäkeä koulun viereisestä mäestä. Eräs luokkakaveri antoi Antille nimen ampiainen, ehkä Antti oli hänen mielestään aktiivinen ja liikkuva. Tuskin hän kuitenkaan oli erityisen pisteliäs, kuten ampiainen on ärsytettynä. Ei Antilla ollut vaikeuksia kouluaineissa. Erityisen mielenkiintoisia olivat erilaiset sommitelmat värillisistä papereista ja langoista, joita liimattiin paperiarkeille. Myös piirtämisestä Antti piti.
Talvi 1939 – 1940 oli erityisen kylmä. Niemisen järven ylitys Hanhiniemestä Kallioniemen rantaan oli pienille lapsille todellinen koettelemus. Ei silloin tunnettu pakkasrajoja, jotka olisivat sallineet jäädä kotiin. Kyllä siinä moni lapsi palellutti sormensa ja varpaansa, joita sitten kotona pyrittiin hoivaamaan. Antti palellutti korvalehtensä niin, että ne kurtistuivat nipukoistaan kuin korvasienet.
Lapset jatkoivat koulunkäyntiään miesten yrittäessä torjua maahantunkeutujaa. Silloin tällöin saatiin suruviestejä jonkun tutun tai naapurin pojan tai isännän kaaduttua vihollisen luodeista. Neuvostoliiton lentokoneet lensivät joskus pommittamaan Iisalmen kaupunkia. Niiden maidon separaattorin ääntä muistuttava kirnuaminen kuului jo kaukaa ja niitä tähysteltiin pihalla seisten. Ne lensivät yleensä niin korkealla, että silmällä hädin tuskin erotti. Iisalmen suurimman pommituksen aikana laskettiin 44 koneen laivueen lentävän Iisalmen ylle. Ehdittyään kaupungin päälle alkoi kuulua kova jyskytys niiden pudottaessa pommilastinsa. Hanhiniemessäkin huonekalut tärisivät ja lasiruudut helisivät. Useimmat pommit putosivat asemarakennuksen viereiseen hiekkahautaan, jota lentäjät kai epäilivät lentokentäksi, tai asemarakennukseen tarkoitetut pommit eivät osuneet kohteisiinsa. Niiden aiheuttamat vahingot olivat pieniä.
Iisalmen pommituksessa kuoli Antin Aku-setä, josta Antille ei jäänyt mitään muistikuvaa. Myös Antin äidin Tauno-veli menehtyi sodassa, mutta hänestäkään ei jäänyt Antille mitään muistikuvaa. Ei Antti juuri sodasta paljon tiennyt. Joskus tyynellä ilmalla kuului idän suunnasta tykistötulen kaukainen jyminä.
Antin kaksi vanhinta veljeä, Erkki ja Olavi, ja hänen isänsä olivat rintamalla. Lisäksi Aili-sisko palveli lottajärjestössä. He kaikki kuitenkin selvisivät ilman mainittavia ruumiillisia vahinkoja.
Tavisota päättyi Moskovan rauhaan, ja sotatoimet lakkasivat 13.03.1940 klo 11.00. Sen mukaan Suomi luovutti maa-alueitaan 40 000 km2, vuokrasi Hankoniemen neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi ja sitoutui määrättyihin poliittisiin ja taloudellisiin velvoitteisiin. Luovutettujen alueiden asukkaat, n. 400 000 henkeä eli 12 % maan väestöstä, evakuoitiin ja sijoitettiin muualle Suomeen. Suomi menetti kaatuneina 25 000 sotilasta, haavoittuneita oli 45 000 miestä, joista
10 000 jäi pysyvästi invalideiksi. Sodan jälkeen Suomi jäi muodolliseen sotatilaan. Varusmiehiä kotiutettiin, mutta reserviläisten palvelusaika pidennettiin kahdeksi vuodeksi. Neuvostoliiton miestappioiksi arvioidaan 200 000 miestä. Sen maavoimien miesvahvuus oli sodan alussa 500 000.
Levotonta rauhanaikaa kesti vähän yli vuoden. Suomi käytti tämän ajan täydentämällä sotakalustoaan talvisodan antamien viitteiden mukaan ja rakentamalla puolustusasemia uusille rajoille. Lisäksi koulutettiin ns. toisen luokan nostoväkeä suojajoukoiksi. Sotavoimien kokonaisvahvuus oli ennen jatkosotaa 620 000 miestä, n. 16 % väestön kokonaismäärästä.
Saksan liittolaisena Suomi vedettiin mukaan jatkosotaan menetettyjen alueiden saamiseksi takaisin. Virallisesti sota alkoi 22.06.1941. Neuvostoliiton ilmavoimat tekivät laajoja ilmapommituksia Suomen alueille 25.06. Suomen armeijan joukoille annettiin lupa aloittaa sotatoimet ja rajojen ylittäminen 28.06. alkaen. Saksa sijoitti Suomen rintamille omia joukkojaan arviolta 220 000 miestä lähinnä pohjoisen Suomen alueille. Lisäksi siellä taisteli jonkin verran ruotsalaisia vapaaehtoisjoukkoja. Saksalaisten joukkojen tehokkuus ei päässyt oikeuksiinsa Lapin oudoissa erämaaolosuhteissa.
Suomen armeijan joukot työnsivät Neuvostoliiton joukot kauas vanhojen rajojen taakse, kunnes Saksan sotaponnistelut laantuivat ja sotaonni kääntyi. Neuvostoliiton joukot aloittivat asemasodan jälkeen 1942 – 1944 rajun vastahyökkäyksen, ja Suomen asema alkoi näyttää toivottomalta. Rauhantunnusteluja käytiin ja Suomen neuvotteluasemakin vahvistui armeijan saadessa pysäytettyä Neuvostoliiton joukkojen etenemisen.
Välirauha solmittiin 19.09.1944. Sen mukaan Suomi sitoutui raskaisiin ehtoihin ja poistamaan Suomessa olevat saksalaiset joukot. Koska ne kieltäytyivät lähtemästä maasta rauhallisesti, ne oli ajettava maasta asevoimin. Alkoi ns. Lapin sota 15.09.1944 – 25.04.1945. Se oli erikoisen raskas. Saksalaiset tuhosivat Lapin lähes täysin.
Suomen tappiot 1941 – 1945 olivat 60 605 kaatunutta ja 4534 kadonnutta, haavoittuneita oli 158 000, joista 47 500 jäi pysyvästi invalideiksi, nämä tappiot ilman siviilien menetyksiä. Suomi joutui suorittamaan Neuvostoliitolle erilaisia sotakorvauksia n. miljardin dollarin arvosta v. 1955 rahan arvon mukaan. Suomi kuitenkin säilytti itsenäisyytensä, ainoana Neuvostoliiton Euroopan rajavaltioista. Lisäksi Suomi suoritti sotakorvauksensa täsmällisesti, ehkä ainoana valtiona maailmassa. Neuvostoliiton tappiot olivat myös valtavat, erään arvion mukaan miljoona kaatunutta.
Suomi joutui harjoittamaan hyvin varovaista ulkopolitiikkaa Neuvostoliiton naapurina sen ollessa voimansa tunnossa. Onneksi Suomella oli johtajia, jotka kestivät vodkaa venäläisten virkaveljiensä tavoin ja metsästelivät villisikoja heidän kanssaan kaikessa ystävyydessä.
Antti joutui käymään kansakoulunsa sodan riehuessa lähes koko ajan. Asemasodan aikana kotiutettiin vanhempia ikäluokkia, ja v. 1943 myös Hanhiniemen isäntä Väinö Jalmari sai palata kotitilalleen. Antin veljet Erkki ja Olli jatkoivat rintamalla. Erkki oli palelluttanut varpaansa jossain vaiheessa, ja osa niistä jouduttiin leikkaamaan pois. Siitä hän sai muutaman viikon sairasloman. Antti oli kasvattanut tomaatin kukkaruukussa, ja se teki yhden tulipunaisen tomaatin, jonka hän säästi Erkki-veljelleen. Viestijoukoissa palvellut Erkki kertoi vaarallisesta tilanteesta, jossa hän huomasi olevansa yksin korsussa reppuaan pakaten toisten paettua hänen tietämättään. Hän näki jo venäläisten sotilaiden piippolakkeja läheisyydessä, mutta onnistui pääsemään pakoon.
Jatkosodan aikana Hanhiniemeen otettiin virolainen Jäppisten nelihenkinen pakolaisperhe. Sodan jälkeen he joutuivat lähtemään Venäjälle, eikä heistä heidän lupauksistaan huolimatta kuultu sen jälkeen mitään. Luultavasti heidät vietiin Siperiaan. Antti oli valmis lähtemään heidän mukanaan ja hän oli varma, että hän saa mennä. Mutta aamulla herättyään hänelle kerrottiin, että Jäppiset olivat lähteneet jo monta tuntia aiemmin. Isot ihmiset pitivät Antin intoa vain leikkinä.
Antin vanhin sisko Aili oli itsenäistynyt niin, että hänen käydessään viikonloppuisin Hanhiniemessä Antti ihmetteli, kukahan se tuo nainen mahtaa olla. Jossain sodan vaiheessa Aili-sisko oli tutustunut Jääskelän poikaan Aarneen. Sodan toivottomissa tunnelmissa he ystävystyivät ja heidät vihittiin avioliittoon. Heille syntyi tyttö, Maija, joka tuli Antille erityisen läheiseksi hänen vietettyään myöhemmin muutamia viikkoja Hanhiniemessä. He seikkailivat yhdessä läheisessä lehmihaassa, kiipeilivät puissa ja hätyyttelivät räkätinpesiä.
Antin häntä vuotta nuorempi veli Yrjö (s. 11.11.1934) oli erityisen kiinnostunut teknisistä asioista. Yhdessä Antin kanssa he kaatoivat leppiä ja pieniä mäntyjä lehmihaasta. Niistä he rakentelivat pienen sepän pajan. Seinät tiivistettiin sammalella ja savella ja katto tehtiin päreistä. Sisälle he rakensivat täydelliset pajan varusteet palkeilla ja tulisijalla, alasimella ja tarvittavilla vasaroilla ja pihdeillä. Siellä Yrjö aloitti teroittaa veitsiä, rautakankia, viitakkeita ja sirppiä. Ennen pitkää sana pajasta levisi myös kylälle ja jotkut naapurit toivat työvälineitään Yrjön pajaan korjattaviksi.
Yhtenä harrastuksena oli myös pienen kotikaupan perustaminen, jota lapset itse hoitivat. Siinä myytiin makeisia, keksejä, kyniä, kumeja kaikkea muuta pientä lähinnä kylän lapsille.
Sodan aikana kylällä toimi innokas näytelmäharrastus. Niitä esitettiin Hanhiniemessäkin. Tupa oli silloin tungokseen asti täynnä kyläläisiä.
Kaikenlaisia muitakin pieniä piirejä syntyi vastapainoksi sodan kauheuksille. Eräs tällainen harrastuspiiri oli spiritistinen istunto. Anttikin oli seuraamassa juomalasin liikkumista kirjaimin varustetun pahvilevyn päällä, josta lasi valitsi kirjaimen kerrallaan vastauksena kysymyksiin.

PERUNATALKOOT.

Niemisen kylällä harrastettiin viljan leikkuuta ja puintia sekä perunoiden nostamista talkoina. Ne olivatkin tavallisimmat sosiaaliset tapaamiset kastetilaisuuksien, häiden ja hautajaisten ohella. Sana talkoista levitettiin suusta suuhun, puhelinta ei silloin vielä ollut kylällä.
Talo tarjosi talkooväelle juomiset, kirnupiimää ja usein kotitekoista sahtia, kahvit pullien kanssa ja päivän päätteeksi hernerokkaa, joka oli perinteinen talkooruoka.
Sitten olikin ilonpidon aika. Jostain oli hankittu paikalle hanurin- tai mandoliininsoittaja. Antin veli Olli oli taitava soittamaan mandoliinia. Tanssit pidettiin tuvassa, Hanhiniemessä joskus myös riihessä. Erityisen suosittu oli Tyynelän mahtitalossa järjestetyt perunannostotalkoot. Juomat ja ruuat olivat ensiluokkaisia, pulla vastaleivottua ja kahvi aitoa. Sota-aikoina kahvikin loppui maasta. Kahvia, jos sitä enää olikaan, jatkettiin sikurilla.
Jos kahvi oli loppunut, kerättiin voikukanjuuria, jotka kuivatettiin uunissa ja jauhettiin muruiksi. Siitä keitettyä juomaa, korviketta, pystyi maidon ja sokerin kanssa nauttimaan, mutta ei siinä kahvin makua ollut.
Johonkin tällaisen tilaisuuden yhteyteen on sovitettu hupaisa kertomus Tyynelän kartanon rouvasta. Hän oli sairaalloinen, liikkuminen oli huonoa eikä ruuansulatuskaan toiminut aivan kunnolla. Erään kahvitilaisuuden aikana häneltä pääsi vaimea törähdys, jonka jotkut lähellä istuvatkin huomasivat. Rouva laittautui siitä nopeasti keittiöön ja supatteli keittiöpiialle: ”Ota sinä omaksesi minun pieruni niin saat mekkokankaan”. Ihastunut tyttöraasu riensi tuota pikaa saliin vieraiden keskelle ja toimitti suurella äänellä: ”Rouva lupasi minulle mekkokankaan, kun minä otan omakseni sen rouvan pierun”. Eihän se mennyt aivan rouvan tarkoittamalla tavalla, mutta Tyynelän rouvan tiukan puseron alla sykki lämmin sydän. Piika kuitenkin sai mekkokankaansa.

METSÄNRIISTAA JA KALAA.

Metsästys oli tärkeällä sijalla Hanhiniemen taloudessa. Talossa oli yksi pitkäpiippuinen haulikko ja talonisäntä Väinö Jalmarilla oli hyviä ajokoiria. Ne ajoivat jänikset ja ketut sopivalle etäisyydelle, josta ne voitiin ampua. Parhaimmat koirat olivat sekarotuisia, mukana ajokoiraa ja pystykorvaa.
Eräs tällainen ajokoiran ja punaturkkisen pystykorvan risteytys oli Hanhiniemessä ennen talvisotaa. Tämä koira ajoi jänikset ja ketut ja haukkui myös teeret ja oravat. Joskus se lähti omalle metsästysretkelleen tuoden kotiin puoleksi syömänsä jäniksen, jonka se oli juossut kiinni. Se oli talonisännän lempikoira. Kun hän joutui lähtemään rintamalle 1941, koira lähti perään etsimään isäntäänsä Väinö Jalmaria eikä sitä nähty sen jälkeen. Kun talonisäntä kotiutettiin 1943, koirakin palasi laihtuneena ja kurjassa kunnossa, mutta omi talonvahdin toimen kuten luonnollisesti sille kuuluvana. Lopulta se vanhuuttaan ja heikkona jouduttiin lopettamaan ampumalla, mikä tuntui todella pahalta Antin seuratessa tapahtumaa.
Oravia, jäniksiä ja kettuja metsästettiin niiden turkin takia, jotka myytiin. Jäniksen ja myös oravan lihaa syötiin, erikoisesti sota-aikoina. Joskus harvoin saatiin metsästettyä myös hirvi, mutta sen ampumiseen tarvittiin erityinen lupa. Salametsästystä harjoitettiin maaseudulla jonkin verran, mutta ei Hanhiniemen miesväen toimesta. Metsä- ja vesilintuja metsästettiin aina, kun se oli luvallista. Hanhiniemessä oli aina myös kissoja, jotka metsästelivät omaa riistaansa. Eräs tällainen oli suuri punaruskea kolli, joka kävi talossa vain kuin vierailulla. Kerran joku tuli sanoneeksi, että tuo kissakin tulisi lopettaa. Ymmärsikö kissa sen tai ei, mutta sen jälkeen se ei enää tullut pihapiiriin. Ehkä se joutui lopulta ketun suuhun.
Kalaa oli Niemisen järvessä, sekä haukea, lahnaa, ahvenia, säynäviä, särkiä että monia muitakin kaloja. Kaloja pyydystettiin verkoilla ja katiskoilla, mateita myös merroilla. Haukia pyydettiin pitkäsiimalla ja iskurikoukuilla. Talvisin katiskat laskettiin veteen jäähän tehtyjen avantojen kautta. Verkot saatiin jään alle pitkien riukujen avulla ujuttamalla siihen sidottua köyttä avannosta toiseen. Köyden avulla, johon verkko oli sidottu, verkko pystyttiin vetämään avannosta toiseen.
Suohaudoissa kasvoi mustakylkisiä ruutanoita, joita myös pyydystettiin katiskoilla.
Suutari-Aatu oli kehitellyt kokonaan oman kalanpyyntitapansa. Hän meni veneellä ranta-kaislikkoon aseenaan vaan tukevan siiman päähän kiinnitetty iso koukku. Hän veteli äänettömästi venettään perä edellä seisten polvillaan perätuhdolla. Nähdessään hauen lepäilevän matalassa vedessä hän varovasti kuljetti koukkunsa sen leuan alle ja nopealla tempaisulla sai hauen koukkuun.

OPPIKOULU.

Vuoden 1945 kevättalvella Antille sattui paha onnettomuus, mikä keskeytti hänen kansakoulunsa. Hän oli naapurissa toisten lasten kanssa keinumassa isoon koivuun kiinnitetyssä keinussa, josta hypättiin pituutta. Erään tällaisen hypyn aikana Antin jalka vääntyi pahasti hänen alleen siten, että sääriluu katkesi. Hän joutui odottamaan jonkin aikaa, ennen kuin hänen veljensä Olavi kävi hakemassa hänet potkurilla. Jalalla ei pystynyt liikkumaan mihinkään. Kotona jalasta vedettiin pois saapas, mikä oli erittäin tuskallista, mutta ehkä myös auttoi murtuneita luun palasia asettumaan paikoilleen. Hän jäi pois koulusta koko lopuksi kevättä, mutta hän sai kuitenkin sen vuoden päästö-todistuksen. Kesällä hän osallistui oppikoulun pääsytutkintoihin, eikä hänellä itsellään ollut paljon toiveita menetetyn kevään vuoksi. Ihmeekseen hänet kuitenkin kelpuutettiin oppikouluun.
Kesällä hän oli soutelemassa järvellä, kun hän huomasi paksun, mustan savupilven nousevan Kallioniemen takaa. Hän tietenkin souti heti veneensä rantaan ja juoksi toisten lasten kanssa palopaikalle. Siellä hän joutui toteamaan, että Hernejärven puinen koulurakennus oli tulessa, suurin osa siitä oli jo palanut. Tämän jälkeen koulu joutui etsimään sopivia luokkatiloja. Yksi luokka toimi muutaman vuoden Hanhiniemen vanhan rakennuksen viereen rakennetussa uudessa kylkiäisessä.
Syksyllä Antti aloitti koulunsa Iisalmen Lyseon ensimmäisellä luokalla. Näin alkoi uusi vaihe Antin elämässä, joka tulisi kestämään seuraavat seitsemän vuotta. Uudet olosuhteet tuntuivat aluksi todella vaikeilta, hän halusi jäädä kotiin, mutta lähinnä äitinsä pyynnöistä johtuen kuitenkin jatkoi koulunkäyntiään. Elämänmuutosta helpotti se, että hänen vanhemmat veljensä Eemil ja Aate olivat jo opiskelemassa Iisalmen Lyseossa eikä hänen näin tarvinnut joutua täysin vieraiden ihmisten pariin. Vaikeaa se kuitenkin oli 12-vuotiaalle pojalle.
Jälkeen päin Antti on usein ihmetellyt isänsä viisautta passitettuaan poikansa oppikouluun, vaikka Hanhiniemen talous oli jatkuvissa vaikeuksissa. Ei tiedetä Väinö Jalmarin taloudenhoidosta, mutta on epäilyjä, että hän oli takaamassa Ville-sedän lainoja ja joutui maksamaan niitä. Ville-setä harjoitti liiketoimintaa, puutavaran myyntiä ja aiemmin myös sahausta Hanhiniemessä, eivätkä ne aina toimineet kunnolla. Aluksi pojat Eemil, Aate ja Antti saivat koulukodin Ville-sedän kahden huoneen ja keittiön asunnossa, jossa hän myös itse asui. Toinen kerros oli hänen lastensa käytössä.
Ville-setä käytti runsaasti alkoholia, ja hän tuli usein juovuksissa kotiin yömyöhällä potkien koiraansa, joka uskalsi haukkua talon isäntää. Ville-sedällä oli apulaisena pitkäsäärinen, kömpelösti liikkuva nuori nainen, joka siivosi ja laittoi ruokaa. Hänen lähes ainoa ateriavaihtoehtonsa oli silakoista tehty silakka-laatikko, johon pojat lopulta kyllästyivät perin juurin. Pojat alkoivat kutsua ruuanlaittajaansa silliksi, jota hän ulkoiselta olemukseltaan jotenkin muistutti.
Sitten tapahtui jotakin, joka muutti kaiken. Eräänä yönä Ville-setä tuli taas vahvasti juopuneena kotiin. Koiran potkimisen sijaan hän kuitenkin hyökkäsi suoraan Antin kimppuun, joka nukkui keittiössä. Hän hakkasi nyrkeillään Anttia selkään, mutta ehkä enkeli suojasi häntä niin, etteivät iskut tehneet mitään pahaa. Antti kuitenkin pelästyi niin, että hän ryntäsi yöpuvussaan ja avojaloin ulos kadulle. Silloin oli talvi, pakkasta reilusti yli kaksikymmentä astetta ja katu oli lumen peitossa. Hän juoksi sadan metrin päähän jääden sinne tarkkailemaan tilannetta. Joku toi hänelle huovan suojaksi, mutta ei hän tuntenut kylmää eikä jalkoja palellut. Ehkä hänen shokkitilansa suojeli häntä tai ehkä se oli suojelusenkeli, mutta hän ei saanut siitä mitään ruumiillista vammaa. Nahka irtosi jalkapohjista jonkin ajan kuluttua, ei mitään muuta. Hän kylläkin näki painajaisia tapauksesta jälkeen päin. Oli kuitenkin selvää, ettei hän voinut jäädä sinne pitemmäksi aikaa. Pojat muuttivat uuteen vuokrahuoneeseen, ja siitä alkoi vuokrahuoneen vaihto, joskus kahdesti lukuvuodessa.
Ville-setä kuoli jonkin ajan kuluttua luultavasti keuhkosyöpään.
Koska rahaa oli niukasti käytettävissä, oli aina katseltava halvimpia vaihtoehtoja. Eräs asunto oli rottien pesäpaikka. Ne olivat jyrsineet reikiä talon puulattiaan ja kulkivat siitä sisälle asuntoon erikoisesti yöllä, jolloin ne juhlivat joukolla vikisten ja tapellen leipäpaloista. Asunnon isäntäväki piti myös siellä omia juhliaan ystäviensä kanssa käyttäen alkoholia ja vaihtaen naisiaan.
Toisessa asunnossa oli niin runsaasti torakoita, että niitä oli myöskin keitossa, jota emäntä keitteli ja jota poikien oli tarkoitus syödä. Antti kieltäytyi kunniasta kokonaan ja eli kaupasta ostamiensa leipien ja maidon varassa. On ihme, että hän selvisi siitäkin ilman vaurioita ja pystyi myös suoriutumaan koulutehtävistään.
Antin nuorempi veli Yrjö, joka myös aloitti oppikoulunsa seuraavana vuonna, sairastui keltatautiin ja hänen koulunkäyntinsä loppui siihen, aivan ilmeisesti aliravitsemuksen seurauksena. Antin mielestä se oli suuri vahinko, koska Yrjössä oli aineksia huippuluokan insinööriksi. Suomi menetti hänessä taitavan teknikon, mutta myöhemmin Yrjö otti lähes konkurssitilassa olevan kotitilansa Hanhiniemen isännyyden ja sai sen nousemaan alennustilastaan.
Kouluasuntoa vaihdettiin ullakkohuoneista lähes kellaritasoisiin, useimmiten keittiön nurkassa asuen ja siinä tehden kotitehtäviään. Tilanne parani oleellisesti, kun Antin sisko Hanna miehensä Sampan kanssa suostui ottamaan hänet ja Aaten vuokralaisiksi vastarakennettuun omakotitaloonsa.
Antin veli Eemil meni keskikoulun jälkeen Kajaanin Seminaariin valmistuakseen opettajaksi. Hän toi sieltä Hanhiniemen pojille uusia virikkeitä. Eemil oli innostunut kilpajuoksusta ja hankkinut itselleen piikkarit. Pian myös Antin oli saatava sellaiset ja kukapas muukaan kuin isä-Väinö ne osasi valmistaa. Kaupan piikkarit olivat aivan liian kalliita. Olihan Hanhiniemessä pojat aina harjoittaneet urheilua, työnnettiin kuulaa, tehtiin keihäs puukepistä ja hypättiin korkeutta ilman seivästä ja seipään kanssa. Myös lentopalloa harjoiteltiin. Nyt kuitenkin tuli mukaan oikeat kilpailut urheilu vaikka ne muuten olivatkin melko latteita. Harrastuksena se oli hyvä, mutta ei Antti pystynyt harjoittelemaan tarpeeksi kilpailuja varten.
Toinen harrastus, mikä sai Antin innostumaan, oli maalaus. Eemil oli opetellut oikeaa maalaustekniikkaa ja opetti sitä nyt Antille. Ongelmana oli vain maalauspohjien hankkiminen ja öljyvärien ja siveltimien ostaminen. Ne olivat kalliita ja rahaa oli niukasti.
Antti olisi halunnut opetella pianonsoittoa, mutta siitäkin oli luovuttava. Kanteleen soiton hän kuitenkin opetteli.
Kesälomien aikana pojat joutuivat osallistumaan Hanhiniemen tavanomaisiin askareisiin, heinäntekoon, viljanleikkaamiseen ja perunannostoon. Aitoja oli korjailtava ja lehmiä paimennettava. Pojat joutuivat osallistumaan myös metsätöihin, kaatamaan kuusia ja mäntyjä, pilkkomaan ja kuljettamaan niitä tien varteen sekä kuorimaan niitä. Tällainen ruumiillinen työ oli siihen tottumattomille pojille raskasta, mutta he ymmärsivät sen tarpeellisuuden, koska opiskeluvaroja oli jostakin saatava. Antti mielellään nousi aikaisin aamulla, otti matotölkkinsä ja onkensa ja meloi keskelle Niemisen järveä, jonne hän laski ankkurin. Hän istuskeli siellä muutaman tunnin onkien ja viihtyen omine ajatuksineen kuunnellen aaltojen loiskintaa veneen laitaa vasten.
Ruis leikattiin sirpeillä lyhteiksi, jotka koottiin kuhiloiksi kuivumaan. Siihen Anttikin osallistui pienestä pojasta lähtien. Jostain syystä hän usein sai haavan sirpistä vasemman kätensä pikkusormeen ja joskus seuraavaankin. Marjaretkellä kerran tällainen haava tulehtui niin, että siihen tuli verenmyrkytys. Leveä punainen nauhamainen juova lähti sormesta käsivartta pitkin ylöspäin. Siihen laitettiin kireä side, mutta se oli pian poistettava. Onneksi haava kuitenkin parani ennen pitkää itsestään. Muistona haavoista hän sai elinikäisiä arpia molempaan sormeensa.
Lyhteet kuljetettiin riihelle, jossa ne levitettiin riihen seinille kuivumaan. Riihtä lämmitettiin koko ajan. Lyhteiden kuivuttua ne levitettiin riihen lattialle ja puitiin puisilla varstoilla jyvien irrottamiseksi. Se oli kuumaa ja hikistä työtä. Tällaisista jyvistä jauhetuista jauhoista leivottu leipä maistui erityisen maukkaalta, kuten myös kesän ensimmäisistä ohrajauhoista tehdyt rieskat.
Viikonloppuisin pojat usein kävivät Hanhiniemessä kouluaikanaan. Jalkaisin matka kaupungista kotitilalle kesti lähes kolme tuntia, talvella hiihtäen puolet siitä. Lämmin sisäänlämpiävä sauna ja sen päälle tuore pulla kahvin kanssa vei väsymyksen tunteen hetkessä.
Sodan jälkeisessä Suomessa oli puutetta kaikesta, myös pätevistä opettajista. Iisalmen Lyseoon haalittiin jos jonkinlaisia huuhkajia, joiden kuviteltiin voivan saada oppilaansa innostumaan opetettavista aineista. Jotkut heistä olivat ikäloppuja, jonkun hermot olivat riekaleina, eräs liikkui jääkenkä jalassaan myös oppitunnilla, heitä vaihdettiin lähes puolen vuoden välein. Oppilaalta vaadittiin todellista halua ja tarmoa voidakseen perehtyä opetettavaan aineeseen.
Uskontoa opetti koulun rehtorin vaimo, jonka tunnit olivat unettavia eikä hänen opetuksestaan saanut mitään selvää. Hänellä oli omituinen tapa kaivella nenäänsä pikkusormellaan. Oppilaat keksivät kaikenlaista saadakseen jotenkin tunnin kulumaan. Kukaan ei edes yrittänyt kuunnella, mitä tuo arvon rehtorinrouva puhui. Jotkut tekivät paperista ammuksia, joita he ampuivat kumilenkeillä toisiinsa tai luokan tauluun. Tähän vallattomuuteen Anttikin syyllistyi, vaikka hän muuten pyrki käyttäytymään kunnolla. Opettaja tuskin oli edes tietoinen siitä, mitä oppilaat tekivät.
Opettajien epäpätevyys oli erityisen valitettava lukioluokilla, jolloin oppilaita valmistettiin ylioppilastutkintoa varten. Tämä yhdessä koulun lopputodistuksen kanssa oli ratkaiseva pyrittäessä korkeampiin oppilaitoksiin.
Antilla ei ollut juuri mitään vaikeuksia opetettavissa aineissa. Hän oli aina keskitason yläpuolella, joskaan ei huipulla. Todisteena hänen osaamisestaan on se, ettei hän oppikouluaikanaan saanut mistään kokeesta ala-arvoista. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia pitää ajatuksensa ja mielikuvituksensa kurissa, koska ne pyrkivät lentelemään milloin missäkin. Tästä tuo rehtorinrouva kai olikin saanut aiheen todeta, että Antilla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, jos hän vain viitsisi yrittää enemmän. Takana puhuttuna Antti koki sen loukkauksena. Niin kuin hän ei yrittäisi!
Vasta monia vuosia myöhemmin selvisi eräs fyysinen vamma, jolla varmaan oli vaikutusta hänen edistymiseensä. Hänen oikea korvansa oli lähes kuuro. Hänen oli joskus vaikea seurata opetusta, erikoisesti vieraissa kielissä. Se aiheutti myös sen, ettei hän laulaessaan kuorossa pystynyt tarkentamaan äänensä korkeutta, koska häneltä puuttui stereokuuntelun mahdollisuus.
Antti ei erityisemmin ystävystynyt kenenkään kanssa oppikouluaikoinaan. Hän teki joitakin kouluaineita yhdessä erään Åke-nimisen pojan kanssa, joka myöhemmin suuntautui politiikkaan.
Toinen poika, jonka kanssa hänellä oli henkinen yhteys, oli opettajan poika Seppo, jonka isä oli kaatunut sodassa. Hän opiskeli eläinlääkäriksi. Jotkut oppilaat mieluummin kopioivat toisten kirjoittamia aineita ja kotitehtäviä kuin olisivat tehneet niitä itse. Antinkin kouluaineita kopioitiin, koska niitä yleensä arvostettiin. Tämä oli mahdollista, jos rinnakkaisluokalla oli eri opettaja.
Antin piirustustaito pääsi oikeuksiinsa kemian ja fysiikan kotitehtävissä, joihin liittyi piirrettäviä kuvia. Hän antoi niitä kopioitaviksi eräälle luokkatoverilleen, joka oli itse enemmän kiinnostunut autoilusta ja moottoreista ja jolla oli paljon poissaoloja koulusta.
Eräs poika alkoi kiusata Anttia urheilutunneilla. Jonkin ajan kuluttua tällä pojalla oli jotain pientä sanaharkkaa tuon kemian tehtäviä kopioivan pojan kanssa. Tämä työnsi kirjansa Antin käsiin ja hyökkäsi tuon Anttia kiusanneen pojan kimppuun hakaten hänen kasvonsa verille, niin että tämä joutui lähtemään kotiinsa kesken päivän. Ei heidän erimielisyytensä olisi vaatinut näin rajua käsittelyä. Antti näki tämän siten, että tuo poika tietämättään suojeli häntä.
Koska Iisalmen Lyseo oli yhteiskoulu, kaikilla luokilla oli myös tyttöoppilaita, useimmilla enemmän kuin poikia. Antti ei tuntenut heihin mitään mielenkiintoa. Päinvastoin hän pyrki välttelemään heitä, ehkä ujouttaan, ehkä vain siksi, ettei hän ymmärtänyt heitä. Jos oli valittava istuinpaikka jossain tilaisuudessa, Antti mieluummin valitsi tuolinsa siten, ettei hän joutunut istumaan tytön viereen. Vasta lukioluokilla hän teki tietoisen päätöksen, ettei hän enää karttele heitä, koska asia kiusasi häntä.
Lukioluokilla voimistelunopettajan velvollisuutena oli opettaa pojille myös sukupuoliasioita. Siihen maailmanaikaan sellaiset asiat olivat vielä nuorilta pojilta kiellettyjä, eikä opettaja osannut tai tohtinut paljon niistä kertoa. Melkein ainoa asia, mikä siitä jäi poikien mieleen, oli hänen huomionsa, että kaikkien luonnollisten reikien ympärillä on lihas. Tämän hän kertoi huulena.
Parempi sukupuoliopettaja oli oppilaiden keskuudessa salaa kiertänyt paksu sukupuoliopas, jonka joku oppilas oli saanut käsiinsä. Sitä tutkittiin joukolla ja lainattiin lupauksella, ettei sitä näytettäisi sivullisille. Eräs Antin rinnakkaisluokalla opiskellut poika Keijo, joka oli mainio piirtäjä, piirteli siitä havainnollisia kuvia. Niitäkin kierteli poikien kesken salaa opettajilta. On kyseenalaista, mitä oikeaa tietoa etsivät nuorukaiset lopultakaan saivat eri asentoja kuvailevasta oppaasta. Antti kuvitteli mielessään, mitä hänen tyttöystävänsä siitä ajattelisi, ja häntä alkoi inhottaa koko kirja.
Lukioluokilla jotkut pojat rehvastelivat seikkailuistaan tyttöjen kanssa, mutta se oli luultavasti vain pelkkää kerskailua oman tärkeytensä korostamiseksi.
Eräs Antin kouluasunto oli erään asianajajan kodissa. Siinä oli vain yksi makuuhuone, joka oli isäntäväen käytössä, ja iso keittiö-olohuone, jossa Antti ja Aate nukkuivat. Asianajaja oli äskettäin mennyt naimisiin ja lempi leimusi vielä kuumana. Yhdessä he menivät iltaisin käsi kädessä taskulampun kanssa pihan perällä olevaan ulkokäymälään, jossa oli useita pieniä yksityiskoppeja käytävän varrella. Heidän joka iltainen intiimi keskustelunaiheensa makuuhuoneessa ennen sänkyyn menoa oli, jätetäänkö pöksyt jalkaan vai ei. Eihän se Antille kuulunut, hän vain sattui kuulemaan sen, eikä isäntäväki kainostellut puheitaan. Vaimolla oli tapana käydä yöpuvussaan hakemassa aamun lehti ja tarkastella ulkoilmaa ulko-ovea raottaen. Seistessään siinä valoa vasten hänen ruumiinsa muodot piirtyivät selvinä ohuen yöpuvun läpi, eikä Antti voinut olla huomioimatta sitä. Tuskinpa se muuten häntä innosti, mutta hän nautti sopusuhtaisen ihmisruumiin muodoista.
Ulkorakennus suurine ullakkokerroksineen tarjosi mainioita piilopaikkoja lasten piiloleikeille iltaisin. Ulkokäymälä oli takasivultaan kaksikerroksinen, jonne ihmisten jätökset kerääntyivät metrien korkuisiksi ukoiksi. Siellä poikaviikarit kävivät tirkistelemässä ihmisten paljaita takamuksia heidän tunkiessaan ne puuseen istuinpenkin pyöreisiin aukkoihin. Siellä myös Antti sai lopulta realistisen vastauksen pienenä poikana Niemisen järven rannalla esittämäänsä kysymykseen: ”Minkälainen se on isolla tytöllä..?” Se sekä rauhoitti että myös järkytti häntä.
Eräs vuokrahuone oli erään perheen omakotitalon ullakkokerroksessa. Se oli rauhallinen ja sopiva paikka, mutta seuraavan lukukauden alussa perhe esitti joitain Antille käsittämättömiä syytöksiä heitä vastaan ja kieltäytyi vuokraamasta huonetta. Pian tämän jälkeen sen perheen pieni poika leikkiessään Paloisvirran rannalla mulskahti veteen ja vuolas virta vei hänet mennessään. Pojan ruumis löydettiin jonkun ajan kuluttua virran alajuoksulta.
Lyseolla järjestettiin koulun yhteisiä tilaisuuksia, joissa oppilaat esittivät pieniä näytöksiä, soittoa ja lauluja ja joissa myös opettajat puhuivat. Myös Antti osallistui ohjelmien esittämiseen. Hänellä oli kitara, jota hän oli opetellut soittamaan ja laulamaan sen säestyksellä. Hän esitti muutamia kitaransoiton oppaasta opettelemiaan ”villinlännen” cowboy-lauluja. Tuskinpa se mikään huippuesitys oli, mutta asianmukaiset aplodit se sai.
Myös uskonnollinen piiri toimi koulussa. Antti meni mukaan sen joulujuhlaan, koska siellä luvattiin joulupuuroa ja asia muutenkin kiinnosti häntä. Tilaisuuden juontaja ja piirin johtaja tervehti Anttia kysymyksellä: ”Miten sinä tänne osasit tulla?” Ei hän varmaankaan tarkoittanut sitä moitteeksi, mutta Antti tulkitsi sen siten. Hän päätti, ettei hän enää koskaan mene heidän tilaisuuksiinsa.