POIKA SAVOSTA II

ENSI KOSKETUS.

Lukioluokilla Antti kävi usein ulkoilemassa ja harjoittelemassa Iisalmen Kankaalla sijaitsevasta sisarensa talosta pohjoiseen johtavalla maantiellä. Häntä pari luokkaa alempana opiskeleva tyttö oli alkanut – tosin Antin tietämättä – osoittaa mielenkiintoa Anttia kohtaan. Ensimmäiset mielenkiinnon osoitukset varmaankin supistiin vain tyttöjen kesken. Antti itse ei ollut huomannut koko tyttöä. Ulkoillessaan maantiellä hän ei kuitenkaan voinut olla panematta merkille hoikkavartaloista, vaaleatukkaista tyttöä, joka viivytteli hänen lenkkitiensä varrella samoihin aikoihin kuin hänkin. Tytöllä oli viehättävä, kevyt, jotenkin pomppiva kävelytyyli, josta hänet heti erotti. Lopulta vaihdettiin tervehdyksiä ja vähitellen osa lenkeistä sovittiin tehtäväksi yhdessä. Ei Antti halunnut ketään seuralaista mukaansa, koska hänen harjoittelunsa oli melko rankkaa, eikä hän oikein tiennyt, miten tuohon tunkeilijaan pitäisi suhtautua. Tyttö, joka ilmoitti nimekseen Ritva, tuntui mukavalta ja hänen kanssaan oli miellyttävää jutella.

“Hämärsi jo, kun pujahdin ulos kodista, jossa asuin lukukauden aikana. Ei tuo ollut mitenkään epätavallista, menin usein ulos tehtyäni seuraavan päivän kotitehtävät. Mutta tämä ilta ei ollut tavallinen, tunsin sen sydänalassani. Vai kuvittelinko vain, että tytön silmät, jotka päivällä olivat hymyilleet niin kiehtovasti, olivat luvanneet jotakin. Ei ollut kysymys järjestetystä tapaamisesta, sellaiseen en ollut tottunut.
Pehmeä lumi narskui hauskasti jalkojeni alla, kun mieli keveänä astelin lumivallien reunustamaa tietä. Muutama harva lumihiutale leijaili unelman tavoin katulyhdyn valokeilaan hävitäkseen taas. Mieleeni tuli kiinalainen kertomus, joka tulee tyhjyydestä hävitäkseen jälleen tyhjyyteen, samaa pehmeyttä kuin on kiinalaisessa määritelmässä kukkivasta luumupuusta: Sen tuoksu tuntuu kaikkialla, sen varjo kaatuu eteenpäin. Havahduin hätkähtäen näistä onnellisista mietteistäni. Olen aina onnellinen näillä yksinäisillä kävelyretkilläni.
- Hyvää ilta.
Pehmeä tytönääni lausui nuo sanat takanani. Sydämeni tuntui pysähtyneen, kun käännyin katsomaan taakseni, kuka siellä mahtoi olla – vaikka tiesinhän sen ilmankin. Se on tuo tyttö, jonka hymyilevä silmät ovat olleet koko päivän mielessäni.
- Hyvää iltaa, saan sanottua hämmennyksestäni huolimatta. Mutta en millään keksi, mitä sanoisin sitten. Ja tuo tyttö veitikka, hän näyttää nauttivan neuvottomuudestani, hän hymyilee ja odottaa jatkoa. Käännyn mennäkseni alkuperäiseen suuntaani. Tunnen olevani nolo. Ehkä vielä tavoitan hänet. Käännyn nopeasti ympäri ja melkein juoksujalkaa kuljen eteenpäin saadakseni tavata hänet uudelleen. Olen jo masennuksessani, kun hän yhtäkkiä ilmestyy jostakin katulyhdyn valokeilaan. Jalkani tuntuvat jäykistyvän, kun epävarmoin askelin kävelen eteenpäin, ajatellen mielessäni, hän tietenkin taas nauraa minulle. Päätin kulkea
hänen ohitseen kuin en olisi huomannut mitään, sydän takoen kuin haljetakseen. Samassa kuulen hänen äänensä, josta en saa selvää, mutta käännyn ympäri.
- On vaarallista nuorten tyttöjen liikkua ulkona näin myöhään illalla, saan sanottua. Tuskin nuo järkevät sanat ovat lipsahtaneet huuliltani, kun tunnen taas kammottavaa ahdistusta. Mitä maailmassa tulinkaan sanoneeksi. Mieli mustana käännyn jälleen lenkkipolulleni. En näe enää mitään kaunista lyhdyn valoon leijailevissa lumihiutaleissa. Ne muistuttavat liian selvästi kimaltelevasta silmäparista, joka koko päivän on kummitellut mielessäni.”

Hän kertoi asuvansa isossa vaaleaksi maalatussa, kaksikerroksisessa talossa lähellä maantietä. Sitä ympäröivät kukoistavat puutarhat ja laajat taimitarhat. Ritvan isä oli metsänhoitaja ja valtion taimitarhan johtaja. Hän oli tyypillinen perhetyttö, jonka asioita hänen vanhempansa tarkasti valvoivat. Hänen ensimmäisiä huoliaan oli saada vanhempiensa hyväksyminen alkaneen ystävyyden jatkumiselle. Niinpä Antilla oli edessä käynti Ritvan kotona hänen vanhempiensa ”syynissä”. Sitä Antti ei olisi halunnut, hän ei halunnut mitään muodollisia vahvistuksia salaiselle tuttavuudelleen, jollaisena hän sitä piti. Hän ei kuitenkaan osannut pitää puoliaan Ritvan suostuttelua vastaan, ja niin sovittiin päivä, jolloin vierailu oli tarkoitus suorittaa.
Epävarmana ja sydänkin vähän pamppaillen epänormaalisti hän soitti suuren talon komean mutta maalia kaipaavan ulko-oven soittokelloa. Ritvan sisar tuli avaamaan ja huusi niin että koko talo raikui: ”Ritva, sinulla on vieras”. Ritva tuli alas portaita ja ohjasi hänet kotoisesti pirtin kalustein sisustettuun olohuoneeseen, jossa hänen vanhempansa olivat. Ritvan äiti oli aivan tavallisen tuntuinen ihminen, miellyttävä ja herkkä, mutta hänen kasvojensa juonteet kertoivat, että hän oli kokenut monia murheita. Isä puolestaan oli kuiva, pienikokoinen, kyyniseltä tuntuva ajattelija, joka heitteli pieniä kompia ja ärsytti Anttia esittämään vastaväitteitään. Myöhemmin Antille selvisi, että hänen ongelmansa oli alkoholin liikakäyttö.
Pian Antti huomasi viihtyvänsä kodissa ja sen miellyttävässä ilmapiirissä. Ritva pysytteli sivussa eikä juuri osallistunut keskusteluun, tarkaten vain vanhempiensa reaktioita. Missään vaiheessa ei edes kajottu siihen, miksi Antti oli kutsuttu taloon. Mutta vasta seuraavan kotikäynnin aikana Ritva halusi näyttää Antille huoneensa, jossa sijaitsi talon toisessa kerroksessa. Ei siellä mitään erikoista ollut, ainakaan mitään erikoista mielikuvaa ei Antille siitä jäänyt. Sitä hän mielessään ihmetteli, miksi viereiseen huoneeseen majoitettu metsänhoitaja tunki Ritvan ja hänen sisarensa makuuhuoneeseen kysymättä ja ilmoittamatta, kuten Ritva kertoi. Tyttö oli nyt kotonaan vapautuneempi kuin heidän tavatessaan maantiellä. Ehkä siihen vaikutti se, että hän tajusi vanhempiensa hyväksyneen heidän ystävyytensä ja että heidän Antista saamansa kuva oli myönteinen. Antti pani merkille, kuin vasta nyt sen huomattuaan, miten herkkä ja miellyttävä hymy Ritvalla oli ja miten ystävällinen hänen siniharmaa hieman kiusoitteleva katseensa oli. Erikoisesti häntä viehätti se, miten hymyillessään hänen ylähuulensa nousi somasti hänen sivuhampaittensa kohdalta. Antti meni kotiinsa koti-vierailusta kovin sekavin tuntein. Toisaalta hänellä oli ihmeen kevyt jopa iloa tulviva olo, toisaalta hän oli hämmentynyt ja sekaisin. Nämä tuntemukset olivat uusia eikä hän ymmärtänyt niitä.

Antti kertoo edellä esitetyistä tilanteista päiväkirjassaan:
“Kävin edelleenkin iltaisin lenkeilläni lisääntyneistä velvollisuuksistani huolimatta. Tunsin vain nyt olevani kuin kahlehdittu. Hymyilevä silmäpari ei antanut rauhaa, minun oli mentävä ulos, koska siellä tapasin häntä. Jos hän ei saapunut, kiertelin levottomana paikkoja, joissa useimmiten tapasimme. Sitten häntä ei kuulunut kahteen viikkoon. Kun sitten lopulta tapasimme, hän tuntui kovin välttelevältä ja vieraalta. Lopulta hän tunnusti: Äiti oli kysellyt ja hän oli kertonut tapaamisistamme. Äiti oli kieltänyt menemästä enää kanssani ulos. Tunsin maailman keinuvan jalkojeni alla. Näinkö yhteiset retkemme päättyvät. Murjottelin mieli mustana, vaikka Ritva yritti olla iloinen ja veikistelevä kuten tavallisesti. Kävelimme vanhalle puukirkolle menevää tietä ja siellä huurteisten koivujen varjossa pysähdyimme.
- Kuule Ritva, minun on vaikea tottua ajatukseen, etten enää saisi tavata sinua. Ehkä äitisi vain pelkää, että meille voisi sattua jotain pahaa.
- Minä luulen hänen olevan enemmän huolissaan edistymisestäni. Kaikki eivät ole neroja niin kuin sinä.
- En minä ole nero, sanon mutta samalla tunnen olevani imarreltu.
Seisoimme vastakkain taivaan tähtien luodessa heikkoa valoaan, niin että voin heikosti erottaa hänen kasvonpiirteensä. Olin masentunut, mutta tunsin hänen läheisyytensä miellyttävänä ja lääkitsevänä.
- Ritva, sinä olet oikeastaan ainoa ystäväni, jolle voin kertoa kaikkea ja joka ymmärtää. Anna minun syleillä sinua ystävyytemme merkiksi.
Hän vastusteli aluksi, ehkä hän ymmärsi tarkoitukseni väärin, sillä kun lopulta suostui, hän ikään kuin odotti enempää. Painoin hänet vain itseäni vasten ja tunsin hänen vartalonsa vastaavan omaani. Kevein mielin lähdimme kotiinpäin. Nyt ei tunnu niin pahalta, ei ainakaan vielä. Mutta tiedän, että heti eromme jälkeen viiltävä kaipaus tulee takaisin. Rakastanko minä häntä? Mitä on rakkaus, en minä ainakaan tiedä. Olen iloinen ja vapautunut hänen seurassaan. Samalla tunnen outoa kiihkoa, sisimmässäni ryöppyävät oudot voimat, joiden olemassa olosta en ole tiennyt mitään.
- Kuule Antti, voisitko sinä tulla huomenillalla meille, niin että voisin esitellä sinut äidilleni.
Kylmiltään esitettynä ajatus tyrmää minut. En kaikessa maailmassa ollut aikonut mennä hänen kotiinsa, en ainakaan tapaamaan hänen vanhempiaan. Olin yhdistänyt tämän tyttölapsen hyvin läheisesti unelmiini ja toiveisiini, mutta vain näillä salaisilla kävelyretkillämme. Kaikkialla muualla olemme kuin vieraita toisillemme, tuskin olen uskaltanut edes tervehtiä häntä kadulla tai koulussa.
- En oikein tiedä, uskallanko, sanoin epävarmasti
- Kuule tule vain. Minä voin vaikka sanoa, että sinä annat minulle tunteja.
Tytön ääni on nyt innostunut ja hänen intonsa saa minut lopulta myöntymään. Eikä siinä sitten auta mikään, minun on arkailevin mielin suostuttava, koska se on ainoa mahdollisuus toiveisiini tavata häntä.”
“Illan hämärtyessä lähestyn valkoiseksi maalattua taloa, joka huurteisten puitten siimeksessä kylpee valomeressä. Kaikki talon valot näyttävät olevan päällä. Olin usein katsellut taloa kaukaa, koska tiesin Ritvan asuvan siellä. Komea kaksikerroksinen, mansardi-kattoinen virkatalo oli hyvin kunnioitusta herättävän näköinen – ja myös pelottava. Vaikka olin luvannut tulla sovittuna aikana, en millään saanut askeleitani suunnattua rakennusta kohti. Kuljin eteenpäin ikään kuin se olisi ollut tarkoituskin. Vähän matkan päässä käännyin kuitenkin takaisin ja lopulta pamppailevin sydämin käännyin taloon johtavalle tielle. Ritva ei ollut kertonut vanhemmistaan juuri mitään, paitsi tuota isänsä ammattia. Yritin mielessäni keskittyä kuvittelemaan heidän ulkonäköään toivoen sen helpottavan miltei kuristavaa jännitystä. Paidan kauluskin tuntuu kovin kireältä tänä iltana. En ollut uskaltanut vaihtaa edes paitaa, koska se olisi herättänyt epäluuloja. Olin sentään laittanut solmioni kuntoon. Olin myös ajanut partani, ensimmäisiä kertoja, mikä oli herättänyt hilpeyttä Ritvassa. Minuahan oli kutsuttu pisteeksi, johon alkava parrankasvu oli antanut aiheen. Mietteeni rauhoittivat mieltäni sen verran, että rauhallisin mielin voin soittaa ovikelloa. Jostain syystä talon komeuskaan ei läheltä katsoen vaikuttanut yhtä musertavalta kuin valtatieltä katsottuna. Ulkoportaat olivat varsin kuluneet ja ulko-ovi näytti kaipaavan maalausta.
Samassa ovi aukeni ja nuori tyttö, jonka arvelin Ritvan nuoremmaksi sisareksi, pisti päänsä ulos.
- Hyvää iltaa. Onko Ritva kotona?
- Kyllä hän on. Tule sisälle vain. Ritva, sinulla on vieras, hän kajauttaa jonnekin niin että koko talo raikuu.
Seisoin hattu kädessäni pimeässä eteisessä katsellen salavihkaa avoimesta ovesta huoneeseen, joka on kotoisesti kalustettu pirtin kalustein. Vieressäni oleva ovi avautui äkkiä ja Ritva pyrähti yläkertaan vieviltä portailta eteeni.
- Hei Antti, hän sanoi, ja hänen poskensa hohtivat punaisina. Ehkäpä hänkin oli ollut vähän jännittynyt, vaikka tytöt näyttävätkin ottavan asiat paljon luonnollisemmin kuin pojat, tuumin itsekseni vähäisen kokemukseni pohjalta.
- Tule tervehtimään isää ja äitiä.
Kävelimme yhdessä tuosta avoimesta ovesta valoon. Silmäni tuntuivat vähän aristelevan äkillistä muutosta, mutta näin sentään pienenpuoleisen miehen istuvan pirtinpöydän ääressä tutkien sanomalehteä. Hänen isänsäkö? Olin kuvitellut hänet kookkaaksi ja voimakkaaksi mieheksi, mutta nyt hänen noustessaan tervehtimään huomasin, miten heiveröinen ja kuiva hän on, pituudeltaan tuskin minun mittaiseni, ehkä 50-vuotias. Pusersin hänen kättään pelkoni lauetessa kokonaan. Sivulta tuli keski-ikäinen nainen tumma tukka nutturalle kammattuna. Hänen äitinsä, sain selvityksen. Hän näytti nuoremmalta kuin miehensä, mutta hän on jostain saanut surujen uurtamat merkit kasvoihinsa. Ehkäpä heidän avioliittonsa ei olekaan niin onnellinen, kuin saattaisi kuvitella.
Istuimme yhdessä tuon tukevan pirtinpöydän ympärillä. Huoneen kalustus erikoisesti tuntui rauhoittavalta ja kotoiselta, olenhan itse kasvanut sellaisessa ympäristössä. Juttelimme kaikenlaista, enimmäkseen koulusta ja opettajista. Ritvan isä oli kiinnostunut shakista, ja hän opetti minulle sen aakkosia. Yritimme pientä peliä ja muutaman siirron jälkeen sain kuulla hävinneeni. Kertasin mielessäni pelin kulkua, ja seuraavaan peliin tein pienen sotasuunnitelman. Muutaman siirron aikana näin juoneni onnistuvan ja pian voin ilmoittaa: Olen sitten voittanut. Pieni ryppyinen mies terästyi ja tutki pelilautaa. Todellekin, se on matti, mutta sinun olisi pitänyt varoittaa minua siitä, hän ilmoittaa. Mutta mistäpä minä sen tiesin. Juotuamme kahvia, jota Ritvan äiti kaatoi suuresta kuparipannusta, Ritva halusi esitellä minulle taloa. Kiitollisin mielin seurasin häntä toiseen huoneeseen, joka oli kalustettu aivan toisella tavalla, ja jonka ymmärsin olevan edustushuoneen talon arvovieraita varten. Jykevän kirjoituspöydän päällä näin pienen kehystetyn valokuvan, ja nähdäkseni paremmin otin sen käteeni. Samassa Ritva huomasi kuvan kädessäni ja yritti ottaa sen pois. Panin käteni selkäni taakse, jolloin hänen pehmeä vartalonsa painautui itseäni vasten hänen kurkottaessaan saadakseen kuvan kädestäni. Olin syleillyt häntä kerran, mutta nyt sisätiloissa ilman ulkovaatteita tunsin melkein huumaantuvani. Tunsin poskieni kuumottavan veren kohistessa suonissani. En pystynyt tai halunnutkaan tehdä vastarintaa, ja hän sai kuvan kädestäni. Yritin nyt saada kuvan takaisin ja vuorostani painauduin häntä vasten.
- Poika, älä polta poskiasi, hän sanoi pehmeästi ihmeellinen ilme silmissään.
Lopulta Ritva antoi kuvan vapaaehtoisesti. Se esittää häntä hymyilevänä tuuhea kesäinen koivu taustanaan. Hän istuu siinä maassa sivuttain ja on juuri kääntänyt kasvonsa kuvaajaan päin kuin jotakin sanoakseen. Halusin kuvan itselleni, mutta Ritva pitää sitä huonona. Kiihko, joka oli vallannut minut, näytti nyt tarttuneen häneenkin. Hänen poskensa paloivat punaisina. Hän ei halua viedä minua huoneeseensa, koska hän arvelee, ettei hänen äitinsä pitäisi siitä.
- Ensi kerralla kun tulet, saat nähdä sen.
- Onko minun tultava uudelleen? Ääneni lienee ollut pelästynyt, sillä hän heläyttää pienen naurun.
- Luulen, että on hyvä näin. Nyt sinun on syytä mennä kotiisi, sillä en ole vielä tehnyt kotitehtäviäni.
Onnellisin mielin menimme takaisin pimeään eteiseen, johon hän näpäytti valot jostain koskettimesta.
- Tulehan taas käymään, sanoi hän kuin luonnollisen asian.
Pujahdin ovesta ulos raikkaaseen talvi-ilmaan. Tähdet olivat taas syttyneet taivaalle ja pienoinen pakkanen puri kasvojani, mutta tuskin huomasin sitä kerratessani illan tapahtumia. Miten turha pelkoni oli ollut.”

Iisalmen Lyseon perinteen mukaan kahdeksannen luokan oppilaat, abiturientit, kannettiin penkinpainajaisissa pulpeteissaan ulos koulun pääsisäänkäynnistä pienelle kierrokselle koulun pihamaalla ennen valmistautumistaan lopputentteihin ja ylioppilastutkintoihin. Heidät sananmukaisesti kannettiin ulos koulusta. Tilaisuuteen saapui oppilaiden omaisia ja muita kiinnostuneita, jotka hurrasivat ja huiskuttivat omilleen. Siitä kehittyi myös yhteinen sosiaalinen juhla, johon seitsemännen luokan oppilaat piirtelivät pilakuvia abiturienteista ja heidän opettajistaan. Antti oli mukana taiteilemassa värikkäitä kuvia pahvilevyille Keijon ja myöhemmin Suomen hauskuttajana tunnetun Spede Pasasen kanssa, joka opiskeli yhden vuoden Iisalmen Lyseossa hänen opintojensa tyssättyä Kuopiossa. Jotkut opettajat taisivat pahoittaa mielensä liian rohkeista kuvista, joissa irvailtiin heitä ja heidän toimiaan.
Viimeisenä kesänä ennen ratkaiseva kahdeksatta luokkaa Antti päätti hankkia työtä kaupungista saadakseen edes vähän omaa rahaa seuraavan talven opintoja varten.
Maalaiskunnan kunnantoimisto tarjosi hänelle työtä ensin puutarhurin apulaisena ja sitten kunnantoimistossa.
Antti oli myös toivonut voivansa tavata Ritvaa enemmän kesän aikana, koska edellisen kevään uurastaminen oli vähentänyt tapaamisia. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, sillä Ritva oli muuttanut kesäksi toiselle paikkakunnalle sukulaistensa luo.
Kesä kului kuitenkin ongelmitta ja Antti omistautui urheilu- ja lukuharrastuksilleen. Hän myös maalasi vesiväreillä sekä maisemia että muotokuvia, sekä elävistä malleista että kopioina. Hän havaitsi, että pettymykset ja toiveitten romahtamiset yleensä tasautuvat parissa viikossa, jos lujasti päättää olla antautumatta niiden aiheuttaman masennuksen tunteeseen. Koulun alkaessa syksyllä Antti totesi olevansa valmis seuraavaa lukuvuotta varten.
Pätevien opettajien pestaaminen näytti vain vaikeutuneen entisestään. Erikoisen masentava oli ruotsinkielen opettaja. Hänellä sanottiin olevan loistavat paperit, joiden perusteella hänet valittiin. Hän oli jo iäkäs ja hänellä oli omituisia tapoja. Hän aloitti tuntinsa lausumalla mahtipontisesti ruotsinkielisiä runoja. Hän pukeutui oudon nukkavierusti ja turhan lämpimästi. Joskus hän laahusti luokkaan jääkenkä jalassaan. Kesken tunnin hän totesi pukeutuneensa väärin, heitti pois päällimmäisen ja joskus seuraavankin puseron ja kaivoi laukustaan uuden, joka hänen mielestään sopi paremmin siihen tilanteeseen. Kyllä hän jotakin tiesikin aineestaan, mutta hänen opetuksensa oli sekavaa ja epäjohdonmukaista. Se oli todella vahinko ja alensi monen oppilaan arvosanaa lopputenteissä ja ylioppilaskirjoituksissa. Näin kävi myös Antille.
Syyslukukausi meni omalla painollaan, ja kevätlukukausi oli tavallista lyhyempi. Ja sitten tulivat penkinpainajaiset, jossa kahdeksasluokkalaiset abiturientit kannettiin ulos koulusta.
Abiturientit joutuivat toteamaan suosionsa saaduista aplodeista, joita joillekin annettiin enemmän kuin toisille. Koulun oppilaat seurasivat tilaisuutta luokkahuoneittensa ikkunoista.
Ritva kertoi myöhemmin Antille, että hän pudotti pienen ruusun ikkunasta silloin, kun Antti oli omalla kierroksellaan pulpetissa. Antti ei sitä huomannut mutta kylläkin Ritvan luokkatoverit.
Penkinpainajaisjuhlallisuuksiin kuului myös perinteinen hevosretki yöksi jonnekin syrjäiseen majapaikkaan, jossa oppilaat voivat rentoutua ja tutustua toisiinsa. Matkaa varten jokainen pukeutui perinteen mukaan susiturkkiin, jos sellaisen sai. Perillä oli vapaata ohjelmaa opettajan valvonnan alaisena. Antin seuralainen oli tukevahko tytönlyllerö, josta Antti ei pahemmin välittänyt.
Sitten alkoikin loppurynnistys. Muutaman viikon aikana pyrittiin ahmimaan mahdollisimman paljon tietoja eri aineista, kerraten sitä, mitä vuosien mittaan oli yritetty opettaa. Silloin ei juuri ollut aikaa eikä ajatuksia mihinkään muuhun. Antti huomasi erään tärkeän oppimista helpottavan asian. Oli tärkeää lukea opeteltava aine ensin huolellisesti läpi edes yrittämättä muistaa tai kerrata sitä. Sitten täydellinen irrottautuminen siitä päiväksi, korkeintaan pariksi. Aloittaessaan kertauksen hän huomasi, että asiat olivat tallentuneet ja jäsentyneet jonnekin muistin lokeroihin ja tulivat nyt sieltä esille. Nyt uudestaan lukiessa se tuntui tutulta ja siitä huomasi asioita, joita ei ollut huomioinut.
Lopputentit menivät yhdessä rysäyksessä. Eipä siinä ehtinyt paljon pohtia, oliko tulos hyvä vai huono. Heti perään tulivat ylioppilaskirjoitukset. Ensimmäisistä opettajien antamista vihjeistä Antti voi päätellä, että hän oli menestynyt hyvin, mutta ruotsinkieli oli epäonnistunut. Siitä hän sai ainoan a:n, muut menivät paremmin. Hänen kokonaisarvostelunsa oli 13 puoltoääntä, cum-laude-aprobatur. Ruotsinkielen koe jäi harmittamaan. Cl olisi nostanut kokonaisarvostelun pykälällä. Koulun loppukokeissa Antti oli hienosti toisena. Nyt oli sitten aikaa rentoutua ja odotella virallisia tuloksia.
Koulussa järjestettiin teini-illanviettoja. Kahdeksannen luokan opetusohjelmiin kuului myös tanssin opetus. Anttikin osallistui siihen, mutta ei hän tuntenut erikoista vetoa tanssimiseen. Viimeiseen teini-iltaan pyysi Ritvaa mukaan. Ei ollut sopivaa tulla yhdessä, kumpikin tuli omaa matkaansa. Illan kuluessa Antin luokkakaveri Seppo tuli kysymään, saako hän tanssia Ritvan kanssa. Se ihmetytti Anttia, koska kyllähän siellä haettiin vapaasti eikä Antti ollut varannut häntä. Hän meni hakemaan Ritvaa seuraavaan tanssiin ja kertoi siellä asian. Ritva meni heti hämilleen ja sanoi sitten: ”Lähdetään jo kotiin”. He päättivätkin lähteä heti tanssin jälkeen, kumpikin eri teitä ja aikaa. Kotimatkalla Antti ihmetteli Ritvan käytöstä, jolloin tämä kysäisi: ”Mitä sinä ajattelisit, jos minä menisin toisen pojan mukaan”. Asia jäi siihen, mutta myöhemmin hän sai tietää, että Seppo oli jossain vaiheessa tutustunut Ritvaan ja kiinnostunut hänestä. Ei selvinnyt, mitä yhteistä heillä oli ollut, mutta se sai Antin oudon levottomaksi. Oliko hän tunkeutunut heidän suhteensa väliin?
Ritva kiitti Anttia siitä, ettei tämä tanssin aikana ollut vetänyt häntä liian lähelle. Hän huomioi sen mielihyvin, sillä se oli osa hänen periaatteitaan: tähän saakka, mutta ei edemmäs.

“Eräänä loistavan kauniina kevättalven päivänä, kun vielä talvinen maisema kylpi häikäisevässä auringonkilossa, olimme sopimuksemme mukaan valmistautumassa retkelle Iisalmen kupeessa olevalle Poskivuorelle. Tarpeettomien juorujen estämiseksi tapasimme kaupungin asutuksen ulkopuolella. Hangen pinta kimalteli tuhansien tähtien tavoin, tumman kuusimetsän humistessa omia huminoitaan. Kuljimme rinnakkain tietä, jota aurinko oli sulattanut paikoin sorakerrokseen saakka. Siniset varjomme kulkivat pitkinä ja muodottomina edessämme, milloin sulautuen yhteen, milloin loitoten.
Poskivuorelle on noustava ikään kuin keittiön puolelta, ei siltä poskelta, jonka se on kääntänyt kaupunkiin päin. Siellä keittiöportaana oli mutkitteleva polku, joka talviseen aikaan toimi tukkitienä. Peräkkäin astelimme kapeaa reen jalaksen jälkeä pitkin. Suuret kuuset kaartuvat ylitsemme tien molemmin puolin melkein uhkaavina. Aurinko on jäänyt Poskivuoren pyöreän kuvun taakse. Ilma tuntuu täällä melkein kirpeän kylmältä. Tukkitieltä käännymme seuraamaan suksenlatua, joka vie kiemurrellen ja pahimpia louhikoita vältellen ylös vuoren laelle. Siellä istuimme vaivamme palkkioksi auringon sulattamalle kivelle ja katselimme eteemme avautuvaa näkymää. Oikealla näimme suurten kuusten ympäröimän seurakunnan mustakattoisen kirkon. Ritvan kotitalo jää tuuhean metsikön taakse, joka paljaaksi ajellun vuoren laelta levittäytyy niin kauas kuin silmämme kantaa. Vasemmalla näimme koulukaupunkimme massiivisen hahmon, vesitornin ja kirkontornin kohotessa määrätietoisina yli muitten rakennusten.
Levähdettyämme seurasimme alas johtavaa suksenlatua, tällä kertaa paraatipuolelta. Lisääntyvä lämpö oli paikoin sulattanut ladun kannattamattomaksi sohjoksi, niin että jäimme jaloistamme kiinni. Onnellisina ja punaposkisina hengähdimme vuoren juurella, pienen tuuhean metsikön erottaessa näkyvyyden tieltä. Kuin kujeillen Ritva työnsi minua, että olin menettää tasapainoni. Pidin kiinni hänen kädestään ja yritin vuorostaan kaataa häntä. Hetken painimme näin, ja sitten annoin tahallani periksi ja heittäytyen maahan vedin hänet mukanani. Juuri tätä hän halusikin, sillä hän jäi makaamaan ylleni yrittämättäkään nousta ylös. Jälleen kerran tunsin, että olen poikanen tuon tytön rinnalla. Hän on pari vuotta minua nuorempi, mutta kuitenkin aikuisempi. Voimani ponnistaen sain hänet vieritetyksi pois päältäni ja nyt minä vuorostani sain hänet kaadettua alleni. Siinä hän makasi lumessa kirkassilmäisenä ja suu onnellisessa hymyssä.
- Pidätkö sinä siitä, että painimme näin, hän kysyi.
- Pidän minä siitä, sanoin vaivalloisesti palan noustessa kurkkuuni.
En ollut koskaan ollut näin lähellä häntä. Tunsin itseni noloksi. Tuo tyttö, hän ottaa kaiken niin luonnollisesti, mutta minulle tämä kaikki on outoa. Vaikka pidänkin tästä, tunnen samalla eräänlaista hävettävää neuvottomuutta.
- Saanko minä kertoa äidille tästä? kysyi tyttö arvaamatta.
- Kerrotko sinä äidillesi kaikki? kysyin kauhistuneena.
Tuota en olisi ainakaan odottanut. Itse en ole kertonut mitään kenellekään, tuskin myöntänyt itsellenikään kaikkea sitä, mitä olemme kokeneet.
- Onko sinun välttämättä kerrottava kaikki?
- Äiti haluaa tietää. Katsos, luulen että hän sitten helpommin päästää minut ulos, jos kerron hänelle mitä teemme, ja eihän tässä ole mitään salattavaa.
Ei kai sitten ole, ajattelen itsekseni, mutta tunsin vieläkin asian karvastelevan mielessäni. Nousimme verkkaisesti ylös pudistellen lunta vaatteistamme. Riehakas mieleni oli täysin tasaantunut, olin melkein järkyttynyt, ja kesti hetken ennen kuin sain itseni sen verran tasapainoon, että voin jutella vapautuneesti kuten ennenkin. Se tuossa tytössä on juuri parhainta, ettei hänen kanssaan synny mitään painostavia tilanteita, jolloin ei tiedä, miten jatkaa keskustelua. Ei tarvitse aina puhua, koska tuntuu kuin hiljaisuuskin puhuisi, ymmärrämme toisiamme ilman sanojakin.
- Kuule, eikö sinunkin mielestäsi meidän suhteemme ole tavallaan ihanne, sanoi tyttö katkaisten harhailevat ajatukseni.
- Niin minäkin olen ajatellut, sanoin yllättyneenä, sillä itsekin olin ajatellut juuri samoin.
- Meillä ei ole ollut mitään pahaa. Tästä voisi melkein kirjoittaa kirjan, hän jatkaa.
Yllättävä ajatus, mutta eihän sitä koskaan tiedä, pohdin itsekseni”.

Nyt oli myöskin tehtävä ratkaiseva päätös, pyrkisikö hän hakeutumaan korkeakouluun heti vai vasta armeijan jälkeen. Antille oli aivan selvää, että hän haluaa jonnekin korkeampaan oppilaitokseen.
Lopulta hän päätti suorittaa asepalveluksensa ensin, koska se antaisi lisäaikaa miettimiseen jatko-opinnoista ja ehkä uusia virikkeitä eri mahdollisuuksista. Näin hän ilmoittautui olevansa valmis astumaan Suomen harmaaseen. Hän sai kutsun Kuopion II prikaatin jalkaväkipataljoonaan. Hänen tuli olla paikalla kirjoittautumassa armeijaan kesäkuun 15. päivänä 1953. Sotilasvalan hän vannoi heinäkuun 9. päivänä 1953 Kuopion tuomiokirkossa.
Aikanaan tuli sitten vahvistus ylioppilaskirjoitusten läpäisemisestä ja Anttikin saattoi mennä valitseman itselleen valkoisen lakin. Se painettiin hänen ja Aate-veljen päähän toukokuun lopulla vuonna 1953 pidetyssä juhlallisessa tilaisuudessa Iisalmen Lyseon voimistelu- ja juhlasalissa.
Antille jäi nyt pari viikkoa aikaa ennen astumistaan suorittamaan asepalvelustaan.
Tuntui jotenkin oudolta ajatella, ettei enää tarvitsisi mennä tuohon punatiiliseen oppikouluun, jossa hän oli vuosikaudet ahertanut. Aate-veli oli tuplannut yhden luokan ja sai lakin samaan aikaan.
Antti halusi viettää Ritvan kanssa ne muutamat hetket, joina heillä oli mahdollista tavata toisensa.
Eräästä tällaisesta hetkestä hän itse kertoo päiväkirjassaan.

“Poljimme rinnakkain kapeaa soratietä pitkin. Olimme sopineet sunnuntairetkestä jonnekin maaseudulle. Meillä oli mukana huovat ja vähän suuhun pantavaakin, koska tarkoituksemme oli viipyä siellä koko päivän. Ilma suosi retkeämme, iloisina ja vapautuneina ajoimme maisemien vaihtuessa. Alkumatka oli tuttua, olinhan monet kerrat vaellellut täällä, milloin yksin, milloin Ritvan kanssa. Tutut maisemat loppuivat, mutta Ritva sanoi tuntevansa erään paikan, samantapaisen kuin Poskivuori, mutta rauhallisemman. Lopulta löysimme tuon paikan, joka tieltä katsottuna kohosi jyrkkänä ja kallioisena harvan mäntymetsän peittämänä. Jätimme pyörät jonkin matkan päähän tiestä ja otamme huovat ja eväämme olallemme seuraten kapeaa polkua kauemmas metsään. Löysimme sopivan tasaisen paikan aurinkoiselta rinteeltä, johon levitimme huopamme ja istuimme lepäämään. Suuret kuuset humisivat alemmalla rinteellä. Äskeinen ponnisteluni tuntuu vielä ja paneudun pitkäkseni katsellen taivaalle pilvien verkkaista liikehtimistä. Keskustelumme käy helposti ja vaivattomasti. Ritva nojasi toiseen kyynärpäähänsä ja leikki pienellä oksanpalalla.
- Mitä sinä sanoit äidillesi lähtiessäsi tänne? kysyin.
- Sanoin että menemme retkelle jonnekin maaseudulle.
- Mitä hän sanoi, eikö hän kieltänyt?
- Ei, hän sanoi vain, että ottakaa tarpeeksi evästä matkaan.
- Mitä sinä sanoit äidillesi tuosta retkestämme Poskivuorelle?
- Minä vain sanoin, että painimme, eikä hän sanonut siihen mitään.
Kevyt hiljaisuus laskeutui välillemme. Vilkaisin tyttöä. Hän hymyili ja piirsi maahan jotain oksanpalallaan.
- Mitä sinä mietit? kysyn.
- Ajattelin vain, miten me kaksi olemme täällä luonnonhelmassa. Mitä hyvänsä voisi tapahtua.
- Pelkäätkö sinä, että niin voisi käydä?
- En minä pelkää. Ajattelin vain, miten helppoa se olisi.
Tyttö heitti äkkiä oksanpalan kanervikkoon ja kääntyi puoleeni kuin empien. Varovasti hän silitti kädellään otsaani.
- Sinulla on korkea ja kaunis otsa, hän sanoi sitten.
- Minä pidän sinun kasvonpiirteistäsi, ne ovat sirot ja puhtaat, sanon hyväillen toisella kädelläni hänen käsivarttaan.
Tunsin hänen läheisyytensä turvallisena ja pehmoisena, hänen kumartuessaan kevyesti ylitseni.
Kuin yhteisestä sopimuksesta painauduimme toisiamme vastaan, ei kiihkeästi eikä halukkaasti, vaan hiljaa ja varoen, kuin estääksemme jonkin hienon ja kallisarvoisen särkymistä. Huulemme yhtyivät kevyesti, ensimmäinen suudelma eläissäni. Tyttö vetäytyi varoen kauemmas. Katsellen helmaansa hän kysyi, hymyilemättä.
- Oliko se sinun ensimmäisesi? hän kysyi.
- Oli se.
Vilkaisin häneen salaa. Hän hymyili jälleen, salaperäisesti, katsellen jonnekin ylös kuusen latvaan, jossa mustarastas istui kaiutellen kuuluvaa säveltänsä.
Yhtäkkiä hän ponnahti pystyyn ojentaen kätensä minulle.
- Tule, mennään kävelemään tuonne kallioille.
Tartuin hänen käteensä ja käsi kädessä hyppelimme kallioisessa maastossa. Tuntemamme lumous oli muuttunut iloiseksi toimintatarmoksi. Riemuiten ja nauraen riensimme eteenpäin, kaksi nuorta lempiväistä. Ihmettelimme kuivaa, oudonmuotoista männynkäkkärää, joka yritti saada voimansa punertavasta, kuivasta maaperästä. Nauroimme harakalle, joka pitkä pyrstö touhukkaasti heiluen vilkuili meitä tuuhean kuusen takaa. Katselimme kaukaisia taloja, jotka utuisina uinuvat viljavainioittensa keskellä. Oli sunnuntai ja suloinen raukeus lepäsi kaiken yllä, työntekijät olivat lopettaneet aherruksensa, ihmiset lepäilivät kodeissansa, vain me kaksi, vapaina ja iloisina, tuntien kuuluvamme yhteen.
Päivä oli jo pitkälle kulunut, kun ajoimme rinnakkain kotia kohti. Aurinko jäi välillä kohoavien vuorenrinteitten taakse. Ilma tuntui viileältä helteisen päivän jälkeen. Varjot heittäytyivät pitkinä kuin kurottautuen tien yli.
Tunsin pientä haikeutta sydänalassani. Päivä on ollut ihmeellinen, epätodellinen. Oli raskasta palata takaisin ihmisten maailmaan. Emme puhuneet paljoakaan kotimatkallamme. Mietimme ja kertasimme mielessämme päivän tapahtumia”.

Pari viikkoa kuluivat harmittavan nopeasti. Toukokuun viimeistä edellisenä päivänä, joka sattui lauantaiksi, annettiin todistukset ja lihakauppiaan myssyä muistuttava lakki. Myös Ritva toi oman ruusunsa täynnä pieniä kukkia, kysyttyään ensin, onko se sopivaa. Siinä Antti lupasi, että kun Ritvan vuoro tulee, hän tuo ruusuja. Tämän lupauksen hän tuli pitämäänkin, mutta olosuhteissa, joita kumpikaan ei voinut aavistaa. Monien onnittelujen, valokuvaamisten ja kaupungin kasinolla tarjotun kunniaillallisten jälkeen oli käytävä läpi lukemattomat sukulaiset, tuttavat ja ystävät.

ASEVELVOLLISUUS.

Antti asteli monien muiden epävarmojen ja jopa pelokkaiden nuorukaisten kanssa Kuopion II JV prikaatin kasarmirakennuksen pihamaalla kesäkuun 15. päivänä 1953 ilmoittaakseen halukkuutensa asevelvollisuutensa suorittamiseen. Kaikki kävi totutulla rutiinilla. Antille osoitettiin hänen huoneensa ja ilmoitettiin seuraavista toimenpiteistä, joista ensimmäisiä oli pukeutuminen armeijan varusteisiin. Siviilivaatteet tungettiin suuriin pahvilaatikoihin ja nimillä varustettuina varastoitiin kasarmin ullakolle. Seuraavana päivänä sitten alkoivat armeijan normaalit toimet, joiden tarkoituksena on muovata sekalaisesta nuorukaisten laumasta miehiä ja kurinalaisia sotilaita ja johtajia. Kullekin alokkaalle annettiin varusteet, jotka oli summittain pyritty mitoittamaan kunkin tarpeitten mukaan. Erityisesti jalkineet olivat yksi hankalimmista, koska armeijan jalkineet ovat yleensä vanhoja ja moneen kertaan käytettyjä. Sopivia oli vaikea löytää eivätkä ”rättimikot” olleet mitenkään auttamishaluisia. Monia keskusteluja heidän kanssaan sai käydä, ennen kuin he uskoivat, että saapas puristaa tai ei pysy kunnolla jalassa.
Koska juhannus, tuo suomalaisten juhlista jaloin, oli muutaman päivän perästä, koko Kuopion jalkaväkipataljoona määrättiin osallistumaan juhannusjuhliin. Ne pidettiin Rissalan lentokentällä parin kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Autokuljetuksia ei oltu järjestetty, vaan paikalle siirryttiin marssien. Siitä tulikin sitten tuskien taival, sillä alokkaiden sovittamattomat jalkineet hiersivät useimpien jalat verille. Parin päivän perästä lähes puolet pataljoonasta oli kykenemätön palvelukseen. Asiasta oli jonkin verran virallisia kyselyjä ja joku johtajista lienee saanut moitteita.
Armeijan yleisen suunnitelman mukaisesti alokkaiden aikataulut oli tarkasti etukäteen ohjelmoitu kenttä- ja maastoharjoituksineen, luentoineen, aseenkäsittelyineen ja -puhdistuksineen sekä lisäksi tietenkin huoneiden siivousta, vuoteiden sijaamista ja varusteiden asettelemista, joita ilman mikään armeija ei ole sopiva taistelemaan. Tällainen mielikuva siitä ainakin jäi.
Alokkaita tietenkin myös tarkkailtiin koko ajan, osa heistä tulisi jatkamaan oppilaina ensin aliupseerikoulutusta varten ja sitten osa heistä kelpuutettaisiin RUK:n upseerikouluun. Alokasaika muuttui varusmiesajaksi heinäkuun 9. päivänä. Silloin ommeltiin kauluslaatat asepukuihin.
Antti on sotilasmuistiossaan huomioinut ensimmäisen sunnuntailoman, jonka hän sai 18. heinäkuuta. Hän kävi silloin kotonaan edes ilmoittamatta siitä kotiinsa etukäteen.
Antti palveli muiden joukossa tuon 48 päivää kestävän alokas- ja varusmiesajan loppuun. Elokuun 3. päivänä alkoi reservin aliupseerikoulutus. Antti kertoo sotilasmuistionsa mukaan odottaneensa sitä, sillä alokas- ja varusmiesajan tahti oli hidastunut ja palvelus tuntui suorastaan laiskottelulta.
Iltalomat olivat haluttuja ja silloin monet menivät tansseihin tai elokuviin. Myös kahviloissa vetelehtiminen kuului ajanviettomenoihin.
Antti ei ollut kiinnostunut tanssipaikkojen hikisestä tunnelmasta. Mieluummin hän hakeutui elokuviin, jos vain oli tarjolla mielenkiintoinen kuva.
Aliupseerikoulutukseen kuului paljon maasto – ja kuntoharjoituksia. Ohjelmaan sisältyivät myös lähes parin kymmenen kilometrin marssit täysin pakkauksin sekä erilaisia kilpailuja.
Iltalomalaisia tervehdittiin usein kaikenlaisin koiruuksin. Tehtiin vesipetejä, joissa vedellä täytetty muovipussi kasteli vuoteen mukavasti iltalomalta palaavan asettuessa nukkumaan. Toinen vähän vaarallisempi tapa oli käsitellä ylävuodetta siten, että se romahti nukkujan alla. Siinä alapetillä nukkuja oli todellisessa vaarassa. Mitään vakavaa näistä kujeista ei kuitenkaan sattunut.
Armeijan ruoka oli riittävää ja vaihteluakin oli sopivasti. Näkkileivän kanssa oli omat ongelmansa. Joskus sai pitää kiinni leipäpalan toisesta päästä, ettei se olisi juossut karkuun. Ne madot, nääs! Sekin ongelma poistui, kun oppi karistelemaan enimmät madot pois ennen syöntiä.
Ruokapaketit kotoa olivat aina tervetulleita, ei niinkään ruuan takia, vaan siksi, että siellä oli usein kirjeen lisäksi jotain erikoishyvää, suklaata tai pipareita, jota voi jakaa kavereilleen.
Sunnuntaiaamun kahvin yhteydessä tarjottiin ranskanleivän puolikkaita ja marmeladia. Jokainen silmäili palaa, jonka halusi kahmaista itselleen. ”Jatkakaa” luvan jälkeen leipäpalat hävisivät hetkessä, ja oli todella onnea, jos onnistui nappaamaan haluamansa palan.
20. syntymäpäivästään Antti kirjoitti sotilasmuistioonsa näin:

“Eilen 12.09.1953 täytin 20 vuotta. Ikävää, ettei sattunut sunnuntailomaa juuri nyt. Päivän kunniaksi tulkoon sen lauantaipäivän ohjelma tähän.
Kello 06.00 herätys, aamutoimet ja ruokailu. Kello 07.45 koe ohjesäännöistä. Kello 08.45 – 10.45 sulkeista ja komentajakoulutusta. Kello 11.00 – 13.00 Ruokailu. Kello 13.00 – 14.00 oppitunti. Kello 14.00 – 14.30 asepuhdistusta. Kello 15.00 tuvan suursiivous ja kello 16.00 tupatarkastus.
Onneksi sattui kuoronharjoitus, johon olin liittynyt, sopivasti alkaen kello 13.00. Ehdin näin vain tupatarkastukseen. Tämän jälkeen joukkue oli hälytystilassa, koska Haltexin tehdas oli syttynyt tuleen.
Emme kuitenkaan joutuneet sammutustöihin, vaikka muut joukkueet joutuivatkin.
Iltaruokailun jälkeen siistimme vähän itseämme iltalomaa varten. Menin kavereitteni kanssa Torpalle, suosittuun kahvilaan, ja siellähän se ilta kuluikin mukavasti. Kello 23.30 saavuimme takaisin kämpille ja pian olimmekin unten mailla. Sellainen oli 20. syntymäpäiväni. Ei hullumpi. Eipähän ainakaan jäänyt mitään pahoja jälkiseurauksia. Vain pari joukkueeni jäsentä sai tietää syntymäpäivästäni.
Tänään tulivat kokelaat Haminan RUK koulusta. Kovin olivat ilottoman näköisiä ja kertoivat karmivia juttuja upseerikoulusta. No eipä meitä pelota! Jo kauan olen pingottanut AUK:n toiselle puoliskolle”.

Asevelvollisille annettiin pimeäkoulutusta ampumaradan maastossa. Joukot siirtyivät maastoon 17.09. ja aloittivat asemiensa kunnostuksen kello 18.00 maissa. Ilma oli kirkas ja taivas pilvetön. Kuukin oli hetken näkyvissä mutta painui pian metsän taakse. Ilta pimeni ja tuli yö. Ohjelman mukaisesti ”viholliset” hyökkäsivät ennen puoltayötä paukkupanosten ja savupommien räiskyessä. Valoammusten halkoessa yönmustaa taivasta seutu rävähti hetkeksi täysin valoisaksi, mikä sokeutti silmiä entisestäänkin. Ohjelman mukaisesti puolustajat tekivät vastahyökkäyksen haparoiden maakuoppien, taisteluhautojen ja juurakoiden lomitse vain aseiden suuliekkien ja valoammusten hetkeksi valaistessa säkkipimeää maastoa. Tilanne oli ohi puolen yön maissa, ja joukkue siirtyi yöksi telttoihin. Antti joutui yövartioon 01.30 – 02.00. Yö oli kylmä eikä nukkumisesta tullut juuri mitään. Aamulla ressaantunut ja savuavan kaminan nokeama joukkue horjui kasarmiinsa.
Antin pessimistisistä odotuksista huolimatta hänelle tiedotettiin, että hänen tulee ilmoittautua Haminan Reserviupseerikoululla 24. päivä syyskuuta 1953. Koulu alkaisi seuravana päivänä.
Viimeisen sunnuntailomansa ennen siirtymistään Haminaan Antti vietti Iisalmessa vieraillen kotonaan ja sisarustensa luona sekä osallistumalla entisen koulunsa Iisalmen Lyseon juhliin.

RESERVIUPSEERIKOULU

”Monien viikkojen painajainen on muuttunut kylmäksi todellisuudeksi”, joutui Antti toteamaan sotilasmuistiossaan astuessaan epämukavan ja huonosti nukutun yön jälkeen Haminan rautatieasemalle kahdeksan maissa aamulla 24. päivä syyskuuta torvisoittokunnan yrittäessä piristää turtuneita mieliä. Matka oli alkanut Kuopion asemalta edellisenä iltana klo 18.00. Heidät oli ylennetty korpraaleiksi ennen lähtöään kasarmeilta.
”Kiväärilinja tänne”, oli ensimmäinen komento, minkä Antin sekasortoiset aivot pystyivät rekisteröimään. Rautatieasemalta marssittiin upseerikoululle ja siellä heidät jaettiin omiin joukkueisiinsa ja huoneisiinsa. He joutuivat luovuttamaan entiset varusteensa ja pukeutumaan uusiin. Kaikki heidän tuleva varustuksensa oli sullottu pystykaappiin, josta tuli katsella päälle pantavat ja lajitella ja pinkata loput. Päivä ja seuraava viikkokin meni yhdessä suhinassa.
Antti koki, että hänen tuli aloittaa kaikki taas alusta, he olivat alokkaita taas. Vähitellen hän kuitenkin sopeutui koulun rytmiin, jossa oli aivan toinen tahti kuin aliupseerikoulussa. Ensimmäisen sunnuntailoman hän sai lokakuun 10. päivänä. Hän matkusti silloin Iisalmeen tapaamaan sukulaisiaan ja tuttujaan. Sotilasmuistiossaan hän kertoo loman jälkeen saaneensa ponnistella viikon verran pystyäkseen taas uppoutumaan sotilasasioille. Aristelua aiheutti myös se, että sotilaat tervehtivät häntä vetämällä kätensä lakin reunaan, hänhän oli nyt upseerioppilas.
Upseerikoulun ohjelmaan kuului paljon maastoharjoituksia ja marsseja, jotka liikkuivat fyysisen kestokyvyn rajoilla. Yksi tällaisia kilpailuja oli Kirkkojärven marssi. Siinä komppaniat kilpailivat keskenään paremmuudesta. Marssista siinä muistutti vain nimi, tuo Kirkkojärven kiertäminen, 15 kilometrin matka, tehtiin juosten, asepuvussa, kypärä päässä ja kivääri selässä. Monet siinä uupuivat matkalle ja parasta kuntoa esittäneet joutuivat kantamaan heikoimpien aseita, jotta kokonaistilanne paranisi. Antin 1.komppania/RUK oli viides ajalla 1.38. Vauhti oli siis melkoinen.
Upseerioppilaat joutuivat lukuisten oppituntien ja kokeiden ohessa toimimaan joukkueensa johtajina kouluttajan valvonnassa. Anttia koulutettiin hänen joukkueensa johtajan kapteeni Kauhasen sanojen mukaan esikuntatehtäviin. Tämä kapteeni, Veri-Kauhaseksi kutsuttu, oli haavoittunut sodassa. Hän oli itseoppinut psykologi, joka kuvitteli voivansa nähdä oppilaistaan, mihin he kykenivät. Hänen tapansa kouluttaa joukkuettaan muistutti joskus enemmän simputusta ja sadismia kuin aitoa koulutusta. Joukkue juoksi aina maastoharjoituksiin toisten joukkueiden marssiessa, kuten kuului. Kyllä he ihmettelivät 1. joukkueen lentoa! Antti kertoo kirjeessään 16.11.:

“Tuhannet kiitokset kirjeestäsi ja ennen kaikkea niistä ”pienistä”. Tuhannet kiitokset myös niistä korvapuusteista. Kuvittelinkohan minä liian elävästi ne lentopusut, koska heti seuraavana päivänä sain korvapuusteja? Tämä paketti tuli muuten tänään maanantaina aivan kuin sen kunniaksi, että meidät tänään 16.11. ylennettiin alikersanteiksi. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että jos joudumme lähtemään maitojunassa, lähdemme täältä alikersantteina ja nautimme sen mukaista palkkaa, kokonaista 60 markkaa vuorokaudessa.
Voitko kuvitella, millaista meillä oli komppaniassa viime perjantaina? Kerron vähän iltatouhuistamme. Joukkueemme johtaja, ”Veri-Kauhanen” oli saanut päähänsä, että komppaniassa esiintyi velttoutta. No, järjestettiin pienet vipinät. Annettiin aikaa 5 minuuttia: täysi taisteluvarustus päälle, lisäksi täysi pakkaus ja työpuku. Toisen viiden minuutin sisällä tuli olla lomapuku yllä. Tämän jälkeen harjoiteltiin vähän sulkeisharjoituksia. Sitten viisi minuuttia aikaa, kaikki vuoteisiin ja hiljaisuus. Tätä seurasi heti perään herätys, ja seuraavan kymmenen minuutin aikana tuli petata vuoteet ja pukeutua kunnollisesti. Olihan se tosiaan pientä vipinää kautta linjan, mutta kaipa me olimme sen ansainneet. Kaikesta huolimatta sai lopulta mennä nukkumaan kahden lakanan väliin ilman aikataulua. Silloin jäi aikaa ennen nukahtamista ajatella, muistella menneitä vuosia ja – uneksia. Silloin tulivat mieleen ne monet kauniit hetket, jotka vietimme yhdessä. Silloin oli myös tilaisuus harkita tulevaisuutta”.

“Tämä Veri-Kauhanen on jonkinlainen itseoppinut psykologi. Hänellä on omat vuosien aikana kehittyneet menetelmänsä, jotka eivät suinkaan ole aina kovin hellävaraisia. Minuun nähden hän ei ole käyttänyt pahimpia keinojaan, ehkäpä jollain tavalla miellytänkin häntä. Omien sanojensa mukaan hän kouluttaa minusta esikuntaupseeria. Olen joutunut tekemään kaikenlaisia piirustus- ja kirjoitustehtäviä. Maastossa olen joutunut hyvin vähän johtamaan harjoituksia.
Tänään ilmoitettiin ensimmäiset maitojunalaiset, kolme miestä, heidät passitettiin kesken kurssin takaisin joukko-osastoihinsa. Muutamat muut joutuivat tarkkailun alaisiksi, valvontalinjalle.
Tunnen itseni kuin seitsen-luokkalaiseksi. Lakin saaminen tuntuu kaukaiselta haaveelta, mutta kun sen lopulta saa, ihmettelee, miten helpolla sen kuitenkin sai. Koulussa vastuu oli osin vanhempienkin varassa, täällä vastuu on kokonaan itsensä varassa. Sotilaita kohdellaan miehinä ja jos he eivät niitä ole, he kehittyvät pian sellaisiksi. Vastuu eniten kouluttaa ja kehittää. Se saattaa myös repiä hermot. Pojat ovat tavattoman hermostuneita ja helposti syttyviä. Pieni erimielisyys, vain pieni poikkipuolinen sana, ja riita on täydessä käynnissä. Kouluttajat usein aivan harkiten lisäävät tätä painetta kaikenlaisilla ylitöillä ja harjoituksilla. Joka sen kestää, on mies; joka ei, ei hänestä koskaan miestä tulekaan. En itse usko paljon muuttuneeni, vaikka kouluttajani ovat parastaan yrittäneet. Olen aivan liian suuri optimisti, jotta elämänuskoni loppuisi. Jos se loppuu, kaadun paikoilleni.
Luulen, että ne rivot puheet ja laulut, joita pojat täällä harrastavat, vahvistavat heidän elämänuskoaan ja lievittävät hermojännitystä. Se sopinee muutamille luonteille, mutta ei minulle. Ei ehkä ole oikein puhua näin joukkueen hengestä, mutta ehkä tämä ruokkii minun kestävyyttäni, tarkoitan tällä tarvetta purkautua.
Olen aivan yhtä hiljainen kuin ennenkin, ehkä enemmänkin. Mieluiten syvennyn tehtävääni yksin. Sotilas-muistiooni olen hukuttanut tämän kaipuuni, sen kuvittamisessa erkanee hetkeksi ympäristöstä”.

Veri-Kauhasen I komppanian I joukkueen / RUK 81 tuntomerkiksi Haminan kaupungissa todella kehittyivät marssilaulut, jotka varmaan saivat kaupungin kainot neitoset punastumaan. Rivoja ja karkeita marssilauluja oli yllättävän viljalti saatavissa ja niihin keksittiin omia säkeistöjä tai tarvittaessa sävellettiin kokonaan omia. Lopulta joku häveliäs kaupunkilainen oli esittänyt kainon pyynnön, että sanavalintaa jotenkin siistittäisiin. Veri-Kauhanen esitti asian edelleen joukkueelleen, mutta ikään kuin anteeksipyydellen. Hänkin taisi salassa pitää niistä, ne kuvasivat myös hänen taistelutahtoaan. Hänen elämänsä oli ollut rajua ja kovaa ja hän istutti sitä oppilaisiinsa.
Joulukuun alussa Haminan RUK:n oppilaat siirtyivät Niinisalon erämaihin. Edessä oli runsaan viikon kestävä ampuma- ja sotaharjoitusleiri. Koko sen ajan he nukkuivat teltoissa. Päivät olivat täynnä ampumaharjoituksia kovin patruunoin ja taisteluharjoituksia sekä päivällä että yöllä. Antti toimi pataljoonan komentajan adjutanttina leirin ajan. Toisten kaivaessa poteroita tai taisteluhautoja ja räpeltäessä maastossa hän istuskeli teltassa vaatien puhelimella tukikohtien päälliköiltä ja komppanioilta ilmoituksia ja peitepiirroksia. Hän piti päiväkirjaa tapahtumista. Myöhemmin palattuaan Haminaan hän joutui tekemään töitä yli keskiyön kirjoittaessaan sitä puhtaaksi liitteineen. ”Kaikki tuntui oudolta kasarmilla, jopa omat kasvoni vahvan parransängen alta”.
Joulukuun 23. päivä RUK:n kurssi no 81 pääsi neljän päivän joululomalle. Antti kertoo muistiossaan, että se aika kului kuin siivillä. ”Tuskin huomasinkaan, kun oli jo poislähdön aika. Elämä oli taas synkkää ja harmaata. Joululoma tuntui kuin unelta, vain kaukainen muisto oli siitä jäljellä”. Mutta hän silmäilee teenpäin. ”Vain 1,5 viikkoa jäljellä RUK:ssa. Jos saisin valita ajan eteenpäin tai taaksepäin, ilman muuta valitsisin kuitenkin ajan eteenpäin”.
Koulun perinteen mukaan kukin vuosikurssi vietti kurssijuhlansa koulun maneesissa. Kurssi 81 vietti sitä tammikuun toisena päivänä 1954. Silloin järjestettiin kaikenlaista ohjelmaa ja lopuksi oli tanssia. Oppilaat hankkivat itselleen daamit, kuka mistäkin. Antti oli mukana koulun kuorossa ja lauloi siellä nytkin kuoron mukana juhlallisessa kurssijuhlassa.
Ajoittain Anttia vaivasi hänen vasen jalkansa, se jalka, jonka hän katkaisi lapsena keinusta hypätessään. Lääkäri oli todennut jossakin vaiheessa jälkeenpäin sitä tutkiessaan, että sen katkennut luu on luutunut väärään asentoon ja se pitäisi katkaista ja lastoittaa uudelleen oikeaan asentoon. Vaarana hänen mukaansa oli se, että väärään asentoon luutuneena se voisi rasituksen alaisena alkaa syödä lonkkaniveltä. Antti pelkäsi jalkansa voivan kipeytyä niin, ettei hän pystyisi käymään upseerikoulua loppuun. Onneksi tilanne ei kuitenkaan kehittynyt niin pahaksi.
Upseerikurssin no 81 loppusota käytiin 9. – 12. 01. välisenä aikana. Joukkueet menivät maastoon kaikkine varusteineen lauantaina. Maat olivat silloin vielä paljaat eikä suksia katsottu tarpeelliseksi ottaa mukaan. Sakea lumisade alkoi kuitenkin heti heidän ehtiessään maastoon. Seuraavana aamuna lunta oli jo 25 sm. Sotaharjoitus alkoi sunnuntaina ja miehet joutuivat tarpomaan syvässä, vastasataneessa lumessa. Raskaimpia varusteita ja aseita, kuten konekiväärejä, vedettiin ahkioissa. Lunta oli kerääntynyt runsaasti puiden oksille, joista se putoili suurina paakkuina miesten niskaan.
Miehet joutuivat kukin vuorollaan jatkuviin partioihin tai vartiotehtäviin. Vain pari tuntia jäi aikaa nukkumiseen. Lisäksi ilma kylmeni huomattavasti eivätkä miehet olleet varautuneet siihen. Miehet palelivat aina, mitä pahensi hikiset vaatteet. Sotaharjoituksen tarkoituksena lienee ollutkin saada miehet heidän kestokykynsä rajoille, ja siinä kyllä onnistuttiin. Urheasti Antti kuitenkin toteaa muistiossaan, että tuon parin tunnin levottoman levon jälkeen tunsi taas olevansa kunnossa. Olihan yleiskunto varmaan kasvanutkin neljän kuukauden rääkkäyksen aikana, mutta positiiviseen mielialaan vaikutti tietoisuus, että koulutusaika oli pian ohi.
Tammikuun 16. päivänä 1954 kello 22.10 Antti suuntasi matkansa Kuopioon menevässä junassa takaisin entiseen joukko-osastoonsa, nyt upseerikokelaana.

UPSEERIKOKELAS.

Kuopiossa Antti määrättiin viidennen joukkueen johtajaksi. Myöhemmin siihen liitettiin toinen eli kuudes joukkue, ja hän jakoi johtajuuden toisen kokelaan kanssa.
Tuskin hän oli päässyt majoittumaan kasarmilla, kun hänen oli varustauduttava varusmiesten loppusotaan. Junalla porhallettiin 18. päivänä tammikuuta Lappiin Rovajärvelle ja sieltä hiihtäen Ristilammelle Ravijoen maastoon. Antti sopi kokelastoverinsa Kivekkään kanssa, että kumpikin kirjoittaa kirjeen toisen mielitietylle, ja se lähetetään sitten omissa nimissä. Tässä Kivekkään kirjoittama kirje Antin tyttöystävälle, jonka Antti tallensi sotilasmuistioonsa.

“Ristilammella 23. 01.54. Rakas.
Kiitän Sinua kauniista kirjeestäsi, joka suuresti ilahdutti vanhan korpisoturin mieltä Ravijoen lumisissa maisemissa.
Istun paraikaa öljytuikun valaisemassa, pystykaminan suloisesti lämmittämässä, teltassa ympärilläni puolen joukkueen verran miehiä ja kokelas Kivekäs, kirjoittaen Sinulle vastausta. Olen usein ajatellut Sinua aikoen kirjoittaa pari riviä, mutta nämä korpiolosuhteet ja vastuunalaisuus ovat tähän mennessä vieneet kaiken aikani. Toivon, että olet voinut hyvin sitten viime kuuleman.
Viime sunnuntaina saavuin toivorikkaana kokelaana Kuopioon. Toiveeni eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä jo maanantaina iltapäivällä havaitsin matkaavani härkävaunussa kohti Rovajärveä. Keskiviikkoaamuna kello 02.00 aikaan saavuin Misin rautatieasemalle, josta lähdin muiden mukana kohti Rovajärven leirialuetta. Pakkaukseni, joka kooltaan ja painoltaan aiheuttaa vielä vuosien kuluttua levottomia öitä ja painajaisunia, onnistuin sujauttamaan kuormaston mukaan. Parin peninkulman hiihdon jälkeen, hiihdon, joka oudokseltaan melkoisesti kulutti honteloita hartioitani, havaitsin edessä telttoja, joiden savutorvista nousi kutsuvasti savua. Ryömittyäni telttaan, joka oli määrätty minulle ja joukkueelleni, sulattelin jäätyneet jäseneni, jonka jälkeen koetin muiden mukana kantaa korteni kekoon tehdäkseni oloni teltassa mahdollisimman mukavaksi, ts. kannoin havuja, pilkoin puita jne.
Nyt olen asustanut nelisen vuorokautta täällä, ja elämä tuntuu olosuhteisiin katsoen verraten siedettävältä, joskin toivomisen varaa on. Palvelus ei ole kovin rankkaa täällä, päivittäin hiihtelemme muutamia kilometrejä, suoritamme ammuntoja tms.
Luonto on verrattain karua. Paksuun lumivaippaan verhoutuneet havumetsäiset vaarat kimaltelevat Lapin lyhyen talvipäivän auringon luodessa hopeanhohtoisia säteitään minun ja tietysti muittenkin iloksi. Tunnelmaa häiritsee joskus kersantin natsojen vilahtelu lähistöllä, mutta kun osaa sivuuttaa tuollaiset pikkutekijät sopivasti, niin täällä tuntee suorastaan viihtyvänsä. Näin päivisin. Mutta illan tullen hiipii mieleen outo kaiho. Tuntuu kuin puuttuisi jotain. Ehkäpä kaikesta huolimatta Lapin kylmä luonto ei ole pystynyt jäädyttämään sydäntäni – kaipaan Sinua.
Kuu on ehtinyt jo radallaan niin pitkälle, että lienee paras minunkin seurata sen kehotusta ja antaa öisen rauhan laskeutua ympärilleni.
Sinun”

Lapin taistelijat palasivat härkävaunuissaan takaisin Kuopioon helmikuun toisena päivänä. Varusmiehet, jotka olivat palvelleet kahdeksan kuukautta, pääsivät siviiliin helmikuun seitsemäntenä päivänä. Kuopion varuskunnan kasarmirakennukset olivat taas tyhjiä ja autioita.
Uudet alokkaat tulivat helmikuun 17. päivänä.
Nyt Antti joutui toisten kokelaitten kanssa opettamaan noille vetelyksille samaa, mitä he itse olivat opetelleet muutama kuukausi sitten. Kaikki kävi kuitenkin kuin rutiinilla ja maaliskuun 15. päivänä oli alokkaiden tulojuhla, josta lähtien he olivat varusmiehiä.
Antin mielialat näyttävät hänen sotilasmuistionsa merkintöjen mukaan vaihdelleen masennuksesta alakuloisuuteen. Hän ei pitänyt tanssiaisista eikä kaivannut niiden palveluksiaan tarjoavien tyttöjen seuraa, joita parveili kasarmin laitamilla. Elokuvissa hän kävi ja istuskeli kavereittensa kanssa kahvilassa.
Antti piirteli ja kirjoitteli sotilasmuistioonsa tuntemuksiaan näiltä ajoilta. Hän myös piirsi ja maalasi muotokuvia kokelaskavereistaan. Hänen piirustustaitonsa oli huomioitu myös upseeriston parissa, ja niin hän sai komennuksen siirtyä esikunnan ullakolle, jossa hänen tuli tehdä mainostauluja ja kaikenlaisia maalattuja kuvia esikunnan tarpeisiin. Tämä oli tavallaan helpompaakin kuin äkseeraaminen sotilaitten kanssa, mutta kovan oppilasrääkin jälkeen hän havaitsi lihovansa fyysisen liikunnan puutteessa. Sunnuntailomat kotona ilahduttivat haikeaa mieltä.
Tulevan opiskelun ratkaiseminen alkoi painaa mieltä. Hän kertoo miettineensä Teknistä Korkeakoulua mutta myös mainospiirtäjän ura kiinnostaa. Kirjeessään 01.04.54 hän kirjoittaa:

“Aikomukseni on muutaman tunnin kuluttua lähteä lomalle Helsinkiin. Loma alkaa huomenna perjantaina ja loppuu sunnuntaina. Tällä lomalla olisi selviteltävä tuleva opiskeluni. Ennen kaikkea, mille linjalle antaudun. Olen edelleenkin ajatellut ”Polia”, mutta varmaa se ei suinkaan ole. Vähän arveluttaa, miten pystyn selviytymään matematiikasta, enhän ole koskaan tuntenut erikoista mielenkiintoa tätä ainetta kohtaan. Toisena mahdollisuutena on mainospiirtäjän ura. Mitä luulisit, eihän sekään hullumpi olisi? Olen täällä harrastanut jonkin verran piirustusta. Olen piirtänyt ja vesivärein maalannut kuvia kokelastovereistani, eli muotokuvan jokaisesta. Tämä harrastus on erittäin mielenkiintoinen. Olen ottanut koko sen työn harjoituksen kannalta. Nyt alkaakin jokaisen kokelaan vuoteen kohdalla olla kuva seinällä. Tämä on helpottanut toimintaamme kokelastuvassa. Kun joku sotamies ilmoittautuu jonkin kokelaan käskystä, jonka nimeä hän ei tiedä, hän voi kuvan perusteella ilmaista, kuka kokelas on kyseessä. Ensi kerralla minä piirrän kuvan Sinusta, eikö niin? Ja tämän kuvan minä sitten säilytän sotilasmuistojeni välissä. Minkälaisen todistuksen sait väliarvosteluissa? Reino-veljeni pistäytyi täällä kasarmilla viime sunnuntaina. Hän oli saanut aika hyvän pahvin. Näyttää, että se poika tekee vielä historiaa. Hän oli jonkinlaisella retkellä. Samalla retkellä kai oli Kuosmanenkin, koska näin hänet täällä. Olisit Sinäkin tullut käymään. Olisi ollut niin kiva ilmakin viime sunnuntaina. – Siitä kirjeestä. Sinä olet tosiaan mainio. En vain oikein ymmärrä, mitä tarkoitat sanomalla, että jotenkuten olin selvinnyt seurastasi. Hyvä ihminen, olisithan Sinä selvinnyt seurastani aivan kivuttomasti. Pari sanaa vain, ja – . Minä pidän melkein enemmän siitä hurjasta kirjeestä. En todellakaan halua, että millään tavoin viimeistelet tai kaunistelet sanottavaasi. – Täytynee lopettaa tähän. Voi hyvin. Sinun Antti, 4/2 PR Kuopio.”

Antti ei mainitse tuossa kirjeessään siitä, että kolmantena vaihtoehtona oli lääketieteellinen, jossa hänen serkkunsa Liisa opiskeli. Liisa antoi hänelle tämän Helsingin matkan yhteydessä kirjoja, joita hänen tulisi lukea sisäänpääsykokeita varten, ja muutenkin rohkaisi häntä pyrkimään sinne.
Antti mietiskeli näitä mahdollisuuksia aikansa, ja sitten hän lähetti hakemuksensa Helsingin Teknilliseen Korkeakouluun pyrkiäkseen sen arkkitehtiosastolle.
Lopulta tuli se päivä, jolloin tunnetun laulun sanoin ”ullakon kasarmin kun hiljaa kiipesin, sen pölystä kun puhdistin ja sitä kääntelin” haettiin pahvilaatikot, johon siviilivarusteet oli pakattu. Esisovitus ja puhdistus suoritettiin ja sitten kiireesti kokeilemaan, miltä siviilit tuntuivat päällä.
Illalla sitten vähän juhlittiin tapausta ja jotkut olivat hankkineet päivän kunniaksi vahvistustakin, mutta onneksi pysyteltiin omilla kämpillä eikä menty kasarmille hillumaan. Alkoholin käyttö kasarmialueella oli kielletty, mutta upseerikerholla sitä nautittiin runsaasti. Monet upseereista olivat sodan karaisemia ja jotkut haavoittuneet siellä. Useimmilla oli henkisiä vaikeuksia kokemustensa vuoksi ja toinen jatkuvaa kireyttä aiheuttava tekijä oli hillitön pyrkimys uralla ylenemiseen. Pyrkyrit ohittivat paremmin ansioituneet, jotka eivät osanneet pitää meteliä itsestään. Tämä aiheutti katkeruutta ja sotki pahasti keskinäisiä välejä. Alkoholin he kuvittelivat tuovan sopivaa lohdutusta.
Lauantaina toukokuun kahdeksantena päivänä 1954 riisuttiin armeijan varusteet lopullisesti kasarmin ruokalassa pidetyn loppujuhlan jälkeen.
Antti ylennettiin reservin vänrikiksi toukokuun kymmenentenä päivänä 1954.
Antti meni kotiinsa Hanhiniemeen osallistuen kevään pelto- ja kylvötöihin. Nyt jäi aikaa myös sulatella kaikkea sitä, mitä asepalvelus oli opettanut. Hän jatkoi maalausharrastustaan. Eräälle koulun opettajalle hän maalasi tilaustyönä maisemataulun öljyväreillä.
Kevät sai hänet pohtimaan omia syviä tunteitaan ja tuntemuksiaan.

“Talven ja kevään taitekohta on kuin hiljaisuus, jolloin mahtavat luonnonvoimat lepäävät taistelunsa jälkeen, eikä ole enää epätietoisuutta voittajasta. Mutta ennen lopullista iskua vahvempi haluaa silmäillä ympärilleen kootakseen voimansa. Tuon hiljaisen odotuksen kokee jokainen voimakkaana tuskana, kunnes taivas vetäytyy harmaaseen pilviverhoon. Silloin koko luomakunta ja ihminen sen mukana ikään kuin herää pitkästä unesta, joka on ollut rauhaton ja epämieluisten unikuvien katkoma. Tummat kuuset humisevat huumaavassa kuorossa punertavien lehtimetsiköiden soittaessa hätäisinä omaa säveltään. Uuvuttava raukeus muuttuu miltei hermostuneeksi toimintatarmoksi, joka saavuttaa klimaksensa hereän kevätsateen myötä. Ilma on täynnä liverrystä, lirkutusta, kurnutusta, kevätpurojen solinaa, kevään kohinaa. Miten usein olenkaan ollut tuon aina uuden ja ihmeellisen uudistumisen todistajana.
Tänä keväänä on iloni kuitenkin ollut moninkertainen, sillä en ole nyt yksin ihmettä kokemassa. Teimme yhdessä Ritvan kanssa paikkoihin, joissa olimme yhtä luonnon kanssa, aistien sen järkkymättömien lakien suojaavan voiman. Olen kuullut sanottavan, että kevät on toivon ja lemmen täyttymisen aikaa. Minulle kevät on aina merkinnyt eräänlaista puhdistautumista, ankaraa itsetilitystä, uusien voimien keräämistä tulevia kiusoja varten. Kukkaiskedon uuvuttava yltäkylläisyys herättää minussa ahdistavaa kaipausta, miltei tuskallista tyydyttämättömyyttä. Olen usein miettinyt, miten toiset ihmiset kokevat vuodenaikojen vaihtelut. Vai onko niin, että minä olen eräänlainen tunteilija, kaunosielu, joka pyrkii elämään omaa salattua elämäänsä enemmän haaveittensa ja tunnekuviensa maailmassa kuin järkevästi ja käytännöllisesti ratkaisemaan elämän solmut sitä mukaa kuin ne eteen tulevat.
Miten Ritva aistii kevään suuren sanoman? Muistan erään illan, joka hämyisenä värjötteli kosteankuulaassa kevätilmassa yön ja päivän rajamailla. Tulimme kävelyltä Poskivuoren suunnalta ja pysähdyimme hänen kotiinsa vievän polun kohdalla. Huomioni kiintyi hänen silmiinsä, jotka loistivat ennen näkemättömällä tavalla.
- Miksi silmäsi loistavat noin? Oletko jostain syystä erikoisen onnellinen nyt? kysyin.
Hän hymyili vain salaperäisesti ja katseli auringon heikkoa kajastusta poutapilven reunoissa.
Mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi? Hän oli kuin kevät itse, salaperäinen, tenhoava, tietoinen omasta voimastaan ja kyvystään uuden synnyttämiseen”.

Antti koskettaa tuossa itsetilityksessään piirrettä, mikä on ollut hänelle luonteenomainen pienestä pitäen. Hän mielellään vetäytyi yksinäisyyteen antaen mielikuvitukselleen täyden vapauden. Hän koki arkielämän tuomat velvollisuudet häiritsevinä ja pyrki suoriutumaan niistä mahdollisimman nopeasti voidakseen taas nauttia omasta salaisesta maailmastaan.
Hänen opettajansa lienevät myös huomanneet tämän ominaisuuden, mikä sai erään heistä lähes tuskastuneena toteamaan, ettei Antti yritä tosissaan eikä käytä lahjojaan oikein, ja erään toisen valittamaan, että tuo haaveilija on pahimpia luokassaan. Antti sai kuulla näistä toisten oppilaiden kautta, ja hän koki ne kohtuuttomina ja loukkaavina.
Samaa arkuutta ulkomaailmaa kohtaan hän osoittaa toisessa kuvauksessaan syyskesän metsässä.

“Kävelemme ilman päämäärää vehreässä luonnossa. Koivujen lehdet alkavat jo osin kellastua ja puolukat hohtavat punaisina kiiltävien lehtiensä joukossa. Asutuksen tyypillinen humu kuuluu selvänä mutta kuitenkin ikään kuin epätodellisena lämpimässä illassa. Polku, jota seuraamme, kiemurtelee punertavien männynkylkien reunustaessa sitä pilarien tavoin. Yritämme kulkea rinnakkain ja polun kuroutuessa lähes olemattomiin hän kiertyy lähemmäs. Kierrän käsivarteni hänen vyötärönsä ympärille tuntien hänen notkean vartalonsa työskentelyn kävelymme tahdissa. Olemme molemmat sanattomia, sillä hetki tuntuu lähes pyhältä. Henkeämme pidättäen kuljemme rinnakkain hiljaisessa metsässä liikenteen kaukaisen melun soidessa taustamusiikkina. En ole koskaan pyrkinyt sanoin vakuuttamaan tunteitteni aitoutta. Niinpä en nytkään osa sanoa, miten paljon olen häntä kaivannut ja ajatellut, eikä hänkään puhu omista tunteistaan. Mutta emme tarvitse sanoja, tiedämme molemmat tarvitsevamme toisiamme. Kuin vastaukseksi ajatuksilleni hän painaa päänsä pehmeästi poskeani vasten.
Samalla polku tuo meidät aukean laitaan, jossa laskeutuvan auringon valaisemat viljapellot odottavat leikkaajaansa. Kuin sanattomasta sopimuksesta erkaannumme toisistamme. Nuo yhteiset kokemuksemme ovat yksin meidän, emmekä halua jakaa niitä kenenkään toisen kanssa”.

Alkukesän aikana Antti sai myöntävän vastauksen hakemukselleen Teknillisen Korkeakoulun arkkitehtiosaston karsintakursseille.
Kurssit alkoivat kesäkuun puolivälissä Helsingissä.
Antti pääsi asumaan Suomen Lähetysseuran asuntolaan Tähtitorninmäelle. Tämä oli erittäin hyvä, koska paikka oli rauhallinen ja siellä voi myös aterioida. Kursseihin kuului luentoja eri aineista ja kokeita niiden jälkeen. Arkkitehtiosastolle hakevat joutuivat lisäksi osallistumaan lukuisiin harjoituksiin sekä piirustus- ja sommittelutehtäviin. Päivät kuluivat nopeasti ahkerassa touhussa eikä siinä jäänyt paljon aikaa turhille haaveiluille.
Antti sai tietää, että hän oli yksi niistä sadasta ja yhdestä, jotka kilpailivat paikasta auringossa. Sisään otettiin neljäkymmentä. Hän sai myös kuulla, että monet pyrkijöistä olivat yrittämässä toistamiseen ja monet olivat suorittaneet erilaisia valmiuskursseja sekä kurssiaineissa että piirustuksessa. Hän koki, ettei hänellä maalaispojalla ollut juuri mitään mahdollisuuksia.
Hän tilittää tuntemuksiaan kirjeessään 22.06.54.

“Terveiset täältä Helsingistä. Hyvin täällä on toistaiseksi mennyt, vaikka melko tiukalla meitä on pidetty. Luentoja ei ole ollut kovin paljon, mutta tekemistä on kuitenkin aina. Päivä alkaa kello 08.00. Silloin piirrämme kymmeneen asti. Kello 10.00 – 11.00 on ruokatunti ja 11.00 – 13.00 matematiikan luento. Sama toistuu joka päivä. Se tuntuu aika yksitoikkoiselta. Loppupäivä kuluu tavallisesti matematiikan parissa. Näiden kurssien ohjelma ylittää melkoisesti koulukurssimme, joten seuraaminen on joskus vaikeaa. Ja piirustus sitten. Tämä ei tosiaankaan ole enää leikkiä. Tänään piirrettiin jokin satamanäkymä vesivärein (jonka luennoitsija kähvelsi), huomenna leikellään pintasommitelma väripapereista. En ole ennen kuvitellutkaan, että piirustus voi olla näin vaativaa ja suorastaan rasittavaa. Monella meistä – ja erikoisesti minulla – on aika heikot mahdollisuudet selviytyä kunnialla näistä kursseista. Karsittavia on 101 ja korkeakouluun otetaan 40 opiskelijaa A – osastolle. Siis 61 eli yli puolet karsitaan pois. Ja voin sanoa, etteivät tänne ole tulleet edes keskinkertaisilla lahjoilla ja taidoilla varustetut. Monet ovat opiskelleet vuosikausia matematiikkaa tai piirustusta korkeakouluissa. Sanonkin, että minulla on yksi mahdollisuus sadasta tulla valituksi. En kuitenkaan aio keskeyttää ainakaan tässä vaiheessa.
Ylihuomenna on juhannus. Kyllä se kaivelee, kun ajattelee teitä siellä vilpoisella maaseudulla. Täällä Helsingissä on toisinaan kuuma kuin pätsissä. Aina on ympärillä sama tohina ja hyörinä, ei koskaan ole hiljaista ja rauhallista. Onneksi tämä kurssimme vie aikamme kokonaan, ettei jää paljon aikaa murehtia kohtaloaan. Meillä on nyt kolme vuorokautta vapaata, seuraava luento on vasta lauantaina. Olisihan tässä ehtinyt käydä vaikka siellä kotonakin, mutta en viitsi lähteä, koska jo lauantaina on oltava täällä. En tiedä, miten juhannuksen viettäisi. Kai se on oltava neljän seinän sisällä. Ei oikein huvita lähteä minnekään.
Kun Sinä käyt siellä jotain metsäpolkua, linnut laulavat ja sirkuttavat ympärillä ja hengität raikasta ilmaa puhdistavan sateen jälkeen, ajattele silloin minua poloista, joka kävelen pitkin pölyistä asfalttia koettaen soluttautua ihmismassojen läpi. Ja lintujen laulun asemesta ilman täyttää tuhansien autojen pärinä ja raitiovaunujen kolina ja räminä. Silloin ehkä saat pienen kuvan siitä juhannuksesta, jonka minä vietän täällä Helsingissä. Tästä voisi päätellä, että olen perin juurin kyllästynyt pääkaupunkiin. Onhan tässä kivivankilassa jotain mielenkiintoistakin. Matkat vain ovat niin pitkät, että joutuu päivittäin tarpomaan väsyksiin asti. – Koeta tulla käymään – ja ennen kaikkea, kirjoita pian! Antti.”

Kokeitten tulosten perusteella Antin mieliala pysyi suhteellisen luottavaisena, vaikka ei hän edelleenkään elätellyt mitään toivekuvia mahdollisuuksistaan. Lisäksi matematiikan opettaja oli hukannut Antin erään kokeen tulospaperin ja merkitsi tulokseksi nollan. Hän tietenkin valitti siitä, koska hänen mielestään hän oli menestynyt kokeessa melko hyvin. Hän ei saanut koskaan tietää, löytyikö koepaperia ja miten sen kanssa meneteltiin.
Hän lähti kurssin jälkeen kotiinsa Hanhiniemeen epätietoisena tuloksista.
Lopulta kuitenkin selvisi, että hän oli kymmenen parhaiten menestyneen joukossa, ja että hän oli tervetullut aloittamaan syyskuun alussa opinnot Teknillisen Korkeakoulun arkkitehtiosastolla.

TEKNILLINEN KORKEAKOULU.

Ensimmäisiä hoidettavia asioita oli oppilasasunnon saaminen. Etukäteen oli jo puhuttu Suomen Lähetysseuran kanssa Tähtitorninmäen mahdollisuudesta, mutta sinne oli monia muitakin halukkaita ja lisäksi hakijan uskonnollinen tausta oli tärkeä. Antilla ei tässä asiassa ollut mitään esitettävää, hän ei katsonut kuuluvansa mihinkään uskonnolliseen suuntaan. Liisa-serkun suositus ehkä vaikutti positiivisesti ratkaisuun, ja niin hänelle kuitenkin varattiin asunto seuran asuntolasta.
Toinen tärkeä asia oli rahoituksen järjesteleminen. Isä Väinö Jalmarin avustuksella sekin järjestyi Säästöpankista, joka myönsi opintolainan. Antti sai lisäksi opintotukea koululta.
Niinpä nuori arkkitehtiopiskelija suuntasi matkansa Helsinkiin aloittaakseen monien vuosien uurastuksen uusissa ja oudoissa olosuhteissa.
Lähetysseuran oppilasasunnot sijaitsivat pääasiassa seuran omistaman toimitalon kattokerroksessa Tähtitorninmäellä lähellä eteläsatamaa.
Opiskelijat edustivat useita aloja; yksi opiskeli lääketiedettä, toinen historiaa ja kielitiedettä, useimmat olivat Helsingin Yliopiston kirjoissa. Arkkitehtuuria opiskeli kaksi oppilasta, yksi opiskeli fysiikkaa ja matematiikkaa. Teknillisen korkeakoulun kiinteä kurssimainen opinto-ohjelma imaisi pian mukaansa, vaikka opiskelijoita olikin varotettu, ettei koulu vedä ketään mukanaan. Jos joku ei pysy tahdissa mukana, hän jää armotta jälkeen. Tässä korkeakoulu erosi Yliopiston opetusohjelmasta, jossa kukin sai valita opiskelutahtinsa ja aineensa vapaasti.
Teknillisen Korkeakoulun opetusohjelman ensimmäinen virstanpylväs oli pikkudiplomi, mikä tuli suorittaa kahdessa vuodessa. Se oikeutti jatkamaan opintoja edelleen. Diplomin saavuttaminen oli teoreettisesti mahdollista suorittaa neljän ja puolen vuoden ajassa.
Asuntolan huoneet olivat tyypillisiä ullakkohuoneita, joiden paneloitu sisäkatto paikoin putosi melko alas vesikaton muotoja noudatellen. Opiskelijoita majoitettiin kaksi samaan huoneeseen, jotka sijaitsivat keskikäytävän molemmin puolin, mutta huoneet olivat suhteellisen tilavia. Käytävän toisessa päässä olivat ruokasali ja keittiötilat. Opiskelijoissa oli sekä tyttöjä että poikia.
Asuntolan opiskelijoiden kesken muodostui hyvä ja läheinen yhteishenki. Opiskelu oli tietenkin tärkein ja etualalla, mutta sen ohessa järjestettiin kaikenlaisia hauskuuksia.
Jonkun pitkällä ”iltalomalla” olevan koko kalustus kannettiin yhteisvoimin ullakolle ja oveen kiinnitettiin lappu: vuokrattavana. Toisen ikkunan ulkopuolelle rakennettiin ns. pirunviulu, ohut lanka, jota soitettiin yöllä viulunjousella toisesta huoneesta. Yhteen huoneeseen järjestettiin ”hirttäytynyt” vaatteilla katosta roikkuen ja sopivilla valoefekteillä varustettuna.
Asuntolan tuhti ja tunnollinen mutta näkökentältään varsin rajoittunut emäntä pystyi vielä jotenkin nielemään nämä, vaikka eivät ne mitenkään hänen rauhaansa häirinneet. Hän kuitenkin poltti päreensä lopullisesti seuraavasta tempauksesta: Asuntolan pojat laativat yhteistuumin ilmoituksen HS:n yleisöosastoon, jossa ”Tähtitorninmäen tytöt hakivat miesseuraa”. Vastauksia tuli paksu pinkka, joissa osa kirjoittajista oli tosissaan, osa oli havainnut jekun ja vastaili sen mukaan. Pojat niitä yhdessä tutkivat ja nauroivat, mutta ukkospilvet leijailivat taivaalla, kun emäntä sai tietää asiasta. Hän uhkasi ajaa pois asuntolasta teon suunnittelijat, joista Antti oli yksi, mutta rauhoittui lopulta lääketiedettä opiskelevan Håkanin selitettyä poikien tarvitsevan tällaista opiskelun vastapainoksi.
Antilla oli kitara, jota hän soitteli ja sivussa piirteli muotokuvia tovereistaan.
Antti tilittää tuntemuksiaan kirjeissään 12.09.54, eli syntymäpäivänään, ja 09.10.54.

“Tuntui oudolta jättää taas Iisalmi, ties kuinka pitkäksi aikaa. Katselin vaunun ikkunoista, kunnes valot häipyivät tummaan yöhön. Tällaista lienee elämä nykyisessä kulttuuriyhteiskunnassa; ei ketään tuttuja, ei ketään, jolle huolensa ilmaisisi, vain outoja kasvoja kaikkialla.
Näin tämä koulu alkoi pyöriä hiljalleen ja sitten yhä kiihtyvällä vauhdilla. ”Korkeakoulu ei vedä teistä ketään mukanaan”, sanottiin meille heti alkuun. Jos me teemme parhaamme, on meillä mahdollisuus onnistua. Jos laiskottelemme, jäämme armotta jälkeen. Tällaisessa tulee väkisinkin jonkinlaiseksi koneiston osaksi, hammasrattaaksi, jonka on pyörittävä jatkuvasti toisten mukana. Ohjelma täällä ”lafkalla” poikkeaa yliopisto-opinnoista siinä, että täällä on kiinteä lukujärjestys, jonka mukaan luennot ja harjoitukset tapahtuvat. Tämä kylläkin tavallaan vetää mukanaan, koska aineet ovat pakollisia. Päivittäinen ohjelma onkin niin tiivis, ettei siitä jää juuri aikaa laiskotteluun. Usein olen koululla aamu kahdeksasta iltakymmeneen. Vain syömässä ehtii välillä käydä. Ei tämä kaikki ole vain luentoja, niitä on 3 – 4 päivässä. Meillä arkkitehtiopiskelijoilla on kaikenlaisia piirustustehtäviä, ja ne juuri vievät paljon aikaa, jos mielii tehdä ne kunnolla ja saada hyviä tuloksia. Vaikka päivät menevätkin melkein yhdessä suhinassa, pidän kuitenkin siitä kaikesta. En ainakaan vielä ole katunut valintaani.
Pelkään kirjeitteni saavan aivan liian kuivan ja asiallisen sävyn. Ehkä tämä kaikki johtuu alkukankeudesta; otan vielä kaiken niin vakavasti, mikä ei ollenkaan kuulu teekkarin mielialaan.
Täällä ilmat ovat tuulisia ja koleita, usein on jopa pakkasen tuntua. Kylmetyin aluksi aika pahasti, mutta nyt tuntuu taas paremmalta. Osallistuin suunnistuskisaan pari päivää sitten, ja se tuntui menevän aika hyvin.
Kerro terveisiä tutuille – jos uskallat. Hyvää jatkoa. Antti.”

Antin korkeakouluopinnot luistivat hänen kirjeittensä ja muistiinpanojensa mukaan hyvin. Hänen mielialassaan on kuitenkin havaittavissa selvää alakuloisuutta. Se näkyy hänen tavassaan kirjoittaa tyttöystävälleen, mitä sanaa hän jostain syystä pyrkii välttämään. Hän on vähentänyt hellien sanojen käyttöä kirjeissään. Tämä voi tietenkin johtua siitäkin, että hänen kotonaan Hanhiniemessä ei käytetty sellaista sanastoa eikä perheen tapoihin kuulunut osoittaa tunteitaan fyysisellä läheisyydellä, halauksin tai poskipusuin. Mutta taustalla voi olla vakavampikin ongelma, joka oireilee tällä tavalla. Oliko hänen suhteeseensa Ritvaan tullut jokin määrittelemätön särö?
Korkeakouluopiskelu Helsingissä tarjosi uusia mahdollisuuksia vapaaehtoiseen toimintaan sekä korkeakoulun puitteissa että sen ulkopuolella. Korkeakoulun oppilaskunta järjesti ensimmäisen vuoden opiskelijoille, ”fukseille”, kuten heitä nimitettiin, luentoja ja kokeita, joiden tarkoituksena oli teekkarihuumorin kyllästämänä kasvattaa uutta opiskelijapolvea teekkarielämään soveltuvaksi. Tämä kasvatusperiodi huipentui eräänlaiseen ”initiaatioon”, vihkimykseen, jonka läpäisseet katsottiin arvollisiksi saamaan ja käyttämään teekkarien tunnusta, tupsulakkia. Tämä tapahtui sopivasti ennen vappua, jossa heillä oli mahdollisuus ensimmäistä kertaa ylpeillä tupsun heilahtelusta.
Oppilaskunta järjesti monenlaista toimintaa ja tempauksia, joista jotkut olivat hyvinkin epäsovinnaisia. Niistä yleensä sovittiin etukäteen Helsingin poliisin kanssa ristiriitojen välttämiseksi. Oppilaskunnan vapaaehtoinen toiminta tanssiaisineen ja ”vetisine” illanviettoineen ei kiinnostanut Anttia. Hän kuitenkin koki, että hän näin menetti myöskin sen tarjoaman henkisen ja yhteisötoiminnallisen kasvatuksen, mitä korkeakoulun opetusohjelma ei tarjonnut.
Suomen Lähetysseuran puitteissa toimi Akateemisten Vapaaehtoisten Lähetysliitto, AVL. Se oli opiskelijoille tarkoitettu vapaaehtoinen toimintamuoto, joka pyrki antamaan opiskelijoille oikeaa informaatiota lähetystoiminnasta sekä rohkaisemaan heitä omakohtaisesti antautumaan seuran läheteiksi jollekin kentälle. Monet lähetit saivatkin ensimmäisen kipinän tämän toiminnan kautta.
AVL:n piirissä toimi muutamien opiskelijoiden muodostama sisäpiiri, jonka toiminta oli karismaattinen ja luonteeltaan salaileva. Se vaikutti heidän tulevaan orientoitumiseensa elämässä.
Teknillisen Korkeakoulun opiskelijoiden keskuudessa toimi Ristin Kilta, joka pyrki hoitamaan opiskelijoiden hengellistä kasvua. Antti toimi sen puheenjohtajana toisen lukuvuoden ajan.
Yliopistossa ja korkeakoulussa opiskelevat, hengellisesti aktiiviset osallistuivat eri kaupungeissa järjestettyihin teinikokouksiin. Myös Antti osallistui muutamiin tällaisiin kokouksiin.
Helsingin kaupunki tarjosi lukuisia mahdollisuuksia osallistua jumalanpalveluksiin eri kirkoissa, luentoihin tai opintokusseille kristillisistä aiheista.
Monet opiskelijat osallistuivat Helsingin Saksalaisen kirkon kokouksiin vain siksi, että siellä kuuli puhuttavan hyvää ja johdonmukaista saksankieltä.

OPISKELIJATOVEREITA.

Opiskelija-asuntolassa Antti joutui läheltä seuraamaan opiskelijatovereittensa elämää.
Hän asui samassa huoneessa ensimmäisen vuoden yliopistossa opiskelevan Jorman kanssa. Jorma oli kanttorin poika itäisestä Suomesta ja hengeltään he sopivat hyvin yhteen. Hänen sisarensa, joka myös opiskeli Helsingissä, vieraili usein veljensä luona ja ystävystyi myös Antin kanssa.
Toisena lukuvuonna Antti sai huonekaverikseen lääketiedettä opiskelevan Ollin. Hän oli lahjakas ja terävä-älyinen, mutta hänen tunne-elämänsä oli kuivakiskoinen ja rajoittunut. Olli meni naimisiin Jorman sisaren kanssa, mutta hän kuoli munuaissyöpään pian valmistumisensa jälkeen.
Eräs herännäisympäristöstä tullut teologiaa opiskeleva poika kiintyi jostain syystä Anttiin niin, että hän alkoi pitää tätä uskottunaan. Hän kertoili elämästään asioita, jotka saivat Antiin ymmälleen, koska eihän hänellä ollut mitään kokemusta sielun pimeiden asioiden penkomisesta. Tämä poika oli henkisesti tasapainoton ja etsi auttajaa henkisten, jopa Anttia kauhistuttavien kokemustensa selvittelemiseksi. Antti koki, ettei hän ollut oikea henkilö siihen, mutta kuunnella hän osasi.
Eräs yhteiskunnallisia aineita yliopistossa opiskeleva poika luhistui henkisesti niin, että hän lopulta jättäytyi pois luennoilta ja istui päivät asunnossaan. Jonkin ajan kuluttua hän muutti maaseudulle ja nai siellä itseään useita vuosia vanhemman naisen. Hän kai löysi äitinsä tuossa naisessa.
Henkisesti lähinnä Anttia oli fysiikkaa ja matematiikkaa opiskeleva Jaakko. Hän oli kirkkoherran poika ja älynlahjoiltaan selkeästi keskitason yläpuolella. Hänen puhdas ja suora sielunelämänsä ja henkinen rakenteensa viehätti Anttia. He tekivät eräänä kesänä yhdessä viikon patikkaretken Kuusamon Julman Ölkyn maisemiin, eläen teltassa ja erämaamökeissä. Jaakon elämä päättyi järkyttävästi muutama vuosi hänen valmistumisensa jälkeen hänen ohjaamansa auton joutuessa autokolariin, jossa hän menehtyi.
Eri opiskelijapiireissä liikkuessaan Antti pääsi tutustumaan joihinkin tyttöopiskelijoihin, jotka myös osoittivat kiinnostusta häneen. Jo karsintakursseilla hän tutustui tyttöön Porista ja tapasi häntä myöhemminkin, mutta ei se johtanut mihinkään vakavaan. Eräs teatterikoululainen liikkui myös samoissa piireissä. Arkkitehtiopiskelija Esa, joka oli kotoisin Lapista, tunsi pari tyttöä samoilta leveysasteilta ja he tapailivat pari kertaa yhdessä. He olivat kuitenkin hengeltään aivan muuta kuin sitä, mitä Antti etsi. Hän tunsi olevansa yksinäinen harhailija oudossa ympäristössä.
Hän tunsi hengenyhteyttä kirjailijan kanssa, joka vertaa kahden ihmisen hetkellistä tapaamista kahden valtamerilaivan kohtaamiseen aavalla merellä yön pimeydessä. Vain hetken valaistut laivat pystyvät huomioimaan toisensa ja vaihtamaan tervehdyksiä etääntyäkseen taas ja häipyäkseen mustaan yöhön vain kalpea muisto seuranaan.
Tarkkaillessaan opiskelijatovereittensa elämää Antti joutui puntaroimaan syvemmin elämän tarkoitusta. Oliko ihmisen elämä vain tarkoituksettomien ja satunnaisten tapahtumien ohjailema, vai oliko kaikella sillä, mitä heille tapahtui, jokin yhtenäinen mutta ihmisiltä salattu suunnitelma? Uskonnolliset asiat olivat jossain määrin aina kiinnostaneet häntä, mutta hän koki vierautta piireissä, jotka alkoivat vaatia jäseniltään selkeitä toimintakaavoja ja –muotoja.
Eräs teekkaritoveri kertoi julkisessa tilaisuudessa omasta kokemuksestaan, jossa hän oli eräässä onnettomuudessa menettänyt toisen silmänsä. Ilman tunnelatauksia ja huutomerkkejä hän kertoi elämän-asenteensa muuttuneen todetessaan toisen silmänsä valuvan poskelleen. Hän oli alkanut tosissaan etsiä elämänsä tarkoitusta. Hän kertoi lähteneensä seuraamaan Jeesuksen askeleita, mikä oli Antille täysin outoa. Miten Hänen askeleissaan kuljettiin?

KRIISI.

Toisen vuosikurssin loppupuolella Antti alkoi tuntea sisäistä painetta, joka häiritsi hänen jokapäiväistä elämäänsä. Hän ei pystynyt ratkaisemaan, oliko se fyysinen vai henkinen tai peräti hengellinen luonteeltaan, mutta se oli tarpeeksi vaivalloinen vaatiakseen huomiota osakseen.
Ehkä ylioppilasasuntolan hengellinen ilmapiiri vaikutti siihen, tai hänen osallistumisensa hengellisiin tilaisuuksiin. Tai ehkä hän tietämättään vain etsi ihmistä, joka vastaisi hänen henkiseen yksinäisyyteensä. Hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella elämänsä syvimmistä tuntemuksista. Osallistuessaan penkinpainajaisretken tansseihin hän pohtii muistiinpanossaan suhdettaan ns. uskoviin.

“Syötyämme kunnolla raivasimme pöydät ja tuolit pois keskilattialta, ja niin penkinpainajaistanssit voivat alkaa. En ole mikään hyvä tanssija; jollain tavalla en ole saanut itselleni selvitettyä tuota kysymystä, onko oikein tanssia vai ei. Tiedän muutamien luokallani olevan ehdottomasti sitä vastan, mutta he ovat uskovia. Itse en katso lukeutuvani heihin, mutta heidän periaatteensa kiehtovat minua.
Tänä iltana annan kuitenkin palttua noille ajatuksilleni, ja johan kohteliaisuuskin vaatii huolehtimaan kumppanini tarpeista. Niinpä tanssin sinä yönä, vaikka olisinkin mieluummin viettänyt sen keskustellen muutamien tovereitteni kanssa.”

Yksi mahdollisuus Antin pahanolon tunteeseen oli tietenkin hänen ja Ritvan välien viileneminen. Siihen taas oli voinut vaikuttaa hänen epätietoisuutensa siitä, mitä tuo tyttö todella ajatteli ja tunsi hänestä. Rohkeasti Antti toteaa muistiinpanoissaan, että he ymmärtävät toisiaan ilman sanojakin. Nyt näyttää kuitenkin, että sanoja olisi tarvittu. Ote Antin muistiosta.

“Olin luullut oppineeni jotain tyttöjen ajatuksenjuoksusta, mutta tuon ikimuistettavan illan kokemuksen perusteella voin lisätä mielipiteisiini uuden piirteen, jota on vaikea sovittaa aiemmin näkemiini ja josta en ollut ollenkaan tietoinen. Oliko Ritva todella tahtonut katkaista suhteemme kokonaan, vai oliko sen takana vain hänen äitinsä tahto? Jos edellinen vaihtoehto on oikea, miksi hän sitten niin täysin muutti mielensä, olemmehan taas tavanneet ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. En tiedä, mitä hän on sepittänyt äidilleen, mutta sen illan jälkeen emme ole edes puhuneet asiasta.”

Toinen hänen ja Ritvan väliseen epäselvyyteen vaikuttanut tekijä lienee ollut hänen luokkakaverinsa Sepon mahdollinen ystävyys Ritvan kanssa ennen häntä. Vaikka mistään ei selviäkään, miten asiat todella olivat, siitä lienee jäänyt jokin epäilys kaivelemaan mieltä, kuten Antti kirjeessään 29.01.55 kirjoittaa Ritvalle. Lisäksi Ritvakin oli vihjaillut omassa kirjeessään mahdollisuudesta, että heidän ystävyydestään oli tullut rasite kummallekin.
Antti olisi kaivannut Ritvan läheisyyttä ja ymmärtämystä enemmän kuin koskaan ennen. Nyt se ei kuitenkaan ollut mahdollista etäisyyden vuoksi ja siksi, että Ritvan tuli keskittyä opintoihinsa. Antti oli kadottanut yhteyden läheiseen ystäväänsä, jonka hän tunsi olevan kuin osa häntä.
Vaikka sisäiset rasitteet häiritsivätkin täysipainoista opiskelua, hän kuitenkin selviytyi tehtävistään.
Antti ei koskaan ollut tullut kasvokkain sielunhoidollisen keskustelun kanssa eikä tiennyt sellaista olevankaan. Hän sai keskustella sisäisistä paineistaan erään Lähetystalolle muuttaneen tytön kanssa, joka osallistui keväällä 1956 järjestetyille lähetyskursseille. Keskustelu toi selvää helpotusta paineeseen, mutta Antti kuvitteli tytön luvanneen enemmän kuin vain keskustelua.
Seuraavana kesänä Antti hakeutui töihin Jyväskylän kaupungin arkkitehtiosastolle. Hän sai asunnon erään lakimiehen kotona, joka oli hengellisen herätyksen kokenut entinen alkoholisti.
Kesäaikana kaupungin virastojen työntekijät olivat kesälomalla. Kaupunginarkkitehti tuskin näyttäytyi virastossaan koko kesänä. Antin pääasiallinen työ oli toimia puhelinvastaajana, vaikka sekin soi hyvin harvoin. Terassin kaiteen hän suunnitteli erääseen lastentarhaan.
Antti tapasi tuon lähetyskurssilaisen kesällä Jyväskylässä, jonne hän tuli tapaamaan sisartaan. Siellä tuo tyttö, Maija, kielsi koskaan luvanneensa mitään ja sanoi yhteyden loppuvan siihen. Tämä oli erittäin vaikea shokki Antille, joka oli uskonut saaneensa lupauksen rukouksen yhteydessä. Hänen tapoihinsa ei kuulunut kerjätä, vaan hän tyytyi siihen. Hänen sisäinen tuskansa oli kuitenkin sietämätön.
Lopulta hän turvautui rukoukseen, ensimmäiseen todelliseen rukoukseen. Hän luovutti siinä kaiken Taivaalliselle Isälleen, ja ihme tapahtui: tuska hellitti välittömästi. Samalla kuitenkin tapahtui jotain muutakin: jotakin kuoli hänessä. Hän koki tulleensa naisen pettämäksi toistamiseen syntymänsä jälkeen. Tämä teki hänet erittäin varovaiseksi ja epäluuloiseksi naisten suhteen, eikä hän ole vapautunut siitä koskaan.
Myöhemmin hän sai tietää, että Maija itse eli silloin omaa henkistä kriisiään, koska teologiopiskelija, johon hän oli ihastunut, alkoi seurustella toisen tytön kanssa. Maija opiskeli hammaslääketiedettä.
Joku on todennut, että hän, joka valtaa ihmissydämen ensimmäiseksi, pitää sitä hallussaan kuolemansa saakka, ehkä sen jälkeenkin. Tämä selittänee osaltaan oidipus ilmiötä, äidin tarpeettoman lujaa otetta pojastaan.
Tämän toteamuksen mukaan tällainen sydämensä ”menettänyt” ihminen on kykenemätön solmimaan uutta syvää ja ehjää ihmissuhdetta.

KIHLAUS.

Kesän loputtua Antti palasi Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Myös Maija palasi kotoaan Torniosta. Hän oli ilmoittanut Antille tulostaan, joka menikin häntä vastaan rautatieasemalle. He sopivat voivansa tavata toisiaan silloin tällöin, ja tästä kehittyikin eräänlainen suhde heidän välilleen, vaikka Antti olikin hyvin pidättyväinen ja varuillaan.
Jonkin ajan kuluttua Maija totesi, ettei hän halua jatkaa tällä tavoin ihmisten takia. Hän halusi virallistuttaa heidän suhteensa. Vaikka Antti ei katsonut olevansakaan valmis tähän, hän kuitenkin suostui, ja niin ostettiin kihlat syksyllä 1956.
Kihlausaika oli tavallaan onnellista, mutta Anttia kiusasi Maijan suhde hänen karismaattisiin ystäviinsä, jotka näyttivät joskus olevan tärkeämpiä Maijalle kuin hän itse, ja joiden seuraan hän ei päässyt mukaan. Tilanne olisi varmaankin vaatinut tarkempia selvityksiä, mutta ei hän osannut lukea merkkejä oikein.
Toisaalta opiskelu ja työ veivät Antin voimat, ettei paljon jäänyt energiaa muuhun.
Maija keskeytti opintonsa toistaiseksi. Hän halusi talouskouluun Rovaniemelle.
Antti jatkoi opintojaan hankkien samalla osapäivätyötä eräästä arkkitehtitoimistosta Helsingissä opintojensa rahoittamiseksi. Maija kirjoitteli Antille talouskoulusta. Antti ihmetteli mielessään, miten innostuneesti hän kertoili käynneistään tansseissa ja miten hän sai tanssia koko illan. Ilmeisesti Maijan karismaattisuus ei kieltänyt käyntiä yleisissä tansseissa eikä tanssimisesta.
Osapäivätyö, vaikkakin vain muutaman tunnin päivittäin, sotki Antin opiskelua. Hänen oli jäätävä pois muutamilta oppitunneilta ja siirrettävä harjoitustöitä ja tenttejä eteenpäin. Lukuvuosi oli kuitenkin kokonaisuutena varsin onnistunut.

VIHKIMINEN.

Seuraavana kesänä Antti meni asumaan Maijan vanhempien kotiin Tornioon. Maijan vanhemmat, erikoisesti hänen äitinsä, olivat olleet kihlausta vastaan, mutta tyytyneet tapahtuneeseen tosiasiaan.
Kesätyötä Antti sai Kemin kaupungin arkkitehtiosastolta.
Maija ei kuitenkaan tyytynyt kihlaukseensa, hän halusi saada toisen sormuksen nimettömäänsä. Maija ja Antti vihittiin avioliittoon kesällä 1957 Tornion perinteistä rikkaassa kirkossa.
Syksyllä he palasivat Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Lähetysseuran opiskelija-asuntolaan ei huolittu aviopareja, ja niin he joutuivat muuttamaan muualle. Seuralla oli omistuksessaan vanha puinen kaksikerroksinen omakotitalo Oulunkylässä, ja seura tarjosi heille sen kattokerroksessa sijaitsevan kahden huoneen ja keittiön asuntoa. Talo oli vanha ja huonokuntoinen, mutta se sopi heille toistaiseksi. Sieltä oli kuitenkin puolen tunnin bussimatka kaupunkiin, mikä ruuhka-aikoina helposti kasvoi kaksinkertaiseksi.
Antti työskenteli edelleen osan päivää arkkitehtitoimistossa. Nyt hänellä oli vastuullaan myös hänen vaimonsa hammaslääketieteen opiskelun rahoittaminen, johon hänen vanhempansa tosin osittain osallistuivat. Päivät venyivätkin pitkiksi ennen palaamista kotiin kaupungista.

OPISKELUA JA PERHE-ELÄMÄÄ.

Heidän elämänsä jatkui tasaisesti sen lukuvuoden. He molemmat opiskelivat ja Antti työskenteli opiskelunsa ohessa. Hän teki myös kaikenlaisia pieniä tehtäviä Lähetysseuralle, suunnitteli mainoksia ja ohjelmia sekä kuvitti kirjoja. Nämä olivat harrastusluonteisia, rahaa niistä ei saanut.
Heidän asuintalonsa alakerrassa asui entinen Kiinan lähettiperhe, joiden kanssa kehittyi lämmin ystävyyssuhde ja joilta he saivat matka-arkkuja. Heidän muutettuaan pois siihen muutti lähettiperhe Ambomaalta. Tämän perheen äiti oli kokenut henkisen luhistumisen kentällä. Hänellä oli outoja tempauksia, joiden selvittämiseen tarvittiin ulkopuolisten apua. Lähettien henkiset ongelmat lähetyskentällä eivät olleet mitenkään epätavallisia, jotkut tekivät itsemurhan kestokyvyn luhistuessa. Tunnetusta syystä Lähetysseura pyrki peittelemään näitä poikkeavia tapauksia.
Perhe alkoi myös saada lisäystä. Kesällä 1958 syntyi Kaisa Maria Torniossa, keväällä 1959 Raija Hannele Helsingissä ja keväällä 1961 Väinö Markku Tapio Helsingissä. Koska molemmat vanhemmat opiskelivat, oli lasten hoitajaksi hankittava kotiapulainen.
Perhe asui Oulunkylässä kolmisen vuotta, mutta muutti sitten Tapiolaan Helsingin uudelle asuntoalueelle. Asunto oli kymmenkerroksisessa talossa, josta oli hulppeat näköalat kauas ympäristöön, mutta jos vilkaisi parvekkeelta alas, voi saada huimauskohtauksen.
Keväällä 1961 Antti sai lopulta viimeistely- ja puhtaaksi piirtämisluvan diplomityölleen, joka esitti kirjastorakennusta Kemin kaupunkiin. Sinä keväänä hän sai arkkitehdin arvonimen, jonka vahvistus on päivätty toukokuun 4. päivälle 1961. Sen yleisarvostelu merkittiin sanalla ”hyvä”.
Antti muutti myös työpaikkaansa, hän työskenteli nyt arkkitehtitoimistossa Lauttasaaressa, koska se oli lähempänä hänen uutta asuntoaan. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen työskentelemään yhtenä osana suuressa toimistossa. Hän halusi itsenäistä työtä, joka paremmin vastaisi hänen eristyvää luonnettaan. Hän lähetti kyselyjä moneen suuntaan, mutta sopivaa ei löytynyt. Yhtenä mahdollisuutena oli antautua lähetystyöhön, joka oli jatkuvasti kummitellut taustalla. Arkkitehdille sopivia tehtäviä ei kuitenkaan ollut helppo löytää, eikä Suomen Lähetysseura antanut paljon toivoa ajatukselle. Sieltä kuitenkin lähetettiin kyselyjä eri tahoille, mm. Luterilaiselle Maailmanliitolle. Sitä kautta lopulta toivo alkoikin pilkistää.

OPISKELU – PERHE.

Elämän arvot voidaan asettaa eri järjestykseen sen mukaan, mitä kukin pitää tärkeänä ja mitä vähemmän tärkeänä. Jollekin perheen perustaminen ja sulautuminen normaaliin yhteisöön on tärkeää. Toiselle opiskelu ja uran luominen sen kautta on tärkeämpi, useimmiten perheen perustamisen kustannuksella. Usein kuitenkin taloudelliset realiteetit määrittelevät arvojärjestyksen.
Arkkitehtuuri on ala, joka vaatii paljon tutkimista ja perehtymistä laajaan alaan. Se kaikki vaatii paljon aikaa ja keskittynyttä antautumista.
Uran luomisen kannalta Antin ratkaisu perheen perustamiseksi opiskelun ollessa vasta aivan alkuvaiheissaan oli huono ja harkitsematon. Pyrkiessään pääsemään sisään arkkitehtuuri-suunnittelun salaiseen mutta kiehtovaan maailmaan hän olisi tarvinnut paljon hiljaisuutta, paljon keskittynyttä arkkitehtien töiden ja yleensä taiteen perusteiden tutkimista, sekä ennen kaikkea itsensä henkistä ja sielullista kehittämistä. Hän tunsi tulleensa johdetuksi asemaan, johon hän ei ollut kypsä eikä henkisesti valmis. Hän tunsi, että hän menetti näin mahdollisuuden kasvaa täyteen miehuuteen ja vastuun kantamiseen. Hän tavallaan menetti nuoruusiän. Toisaalta hän koki taloudellisen vastuun välistä ylivoimaiseksi. Hän joutui suoriutumaan kahdesta vaativasta tehtävästä yhtä aikaa, jotka kumpikin olisivat tarvinneet täysipäiväisen työpanoksen. Ei hän valittanut eikä pakoillut vastuutaan, hän teki sen, minkä pystyi. Onneksi hän oli fyysisesti terve ja nuorena ihminen jaksaa suorittaa tehtäviä, joita vanhempana hämmästelee.
Mutta tästä kärsi sekä hänen opiskelunsa että työnsä arkkitehtitoimistoissa ja omassa praktiikassaan. Valmistuessaan arkkitehdiksi hän koki runnoneensa vaaditut harjoitukset ja kokeet läpi raakoina ja puolivalmiina. Hän tiesi ja tunsi, että toisenlaisissa olosuhteissa hänellä olisi ollut aivan toisenlaiset mahdollisuudet. Tämä tietenkin tuli leimaamaan hänen toimintaansa arkkitehtina. Hän ei osannut suunnitella vapautuneesti ja irtonaisesti. Vastuun ja suoriutumisen paine oli peikkona hänen kaikissa töissään ja toimissaan. Hänet oli väkivaltaisesti temmattu haaveellisen nuoren elinpiiristä puolikypsänä suoraan aikuisen vastuuseen ja velvollisuuteen.

UUSI TYÖPAIKKA.

Luterilainen Maailmanliitto, sen lähetysosasto, ilmoitti, ettei se voi ottaa vastuuta arkkitehdin lähettämisestä ja taloudellisesta tukemisesta Etelä Afrikkaan, joka oli valittu kohdemaaksi. Aikansa palloteltuaan Ruotsin Kirkkolähetys lopulta ilmoitti ottavansa täyden vastuun. Tämä ratkaisi asian ja asianmukaiset viisumihakemukset pantiin vireille. Koska Antin ja Maijan englannin kielitaito ei ollut kehuttava, sovittiin, että he osallistuvat kolmen kuukauden kielikurssiin Englannissa matkallaan työkentälleen. Arkaillen Antti allekirjoitti vaaditun työsopimuksen loppukesällä 1962.
Tämä tarkoitti sitä, että kaikki tavarat oli pakattava valmiiksi ja asiat hoidettava Suomessa ennen lähtöä kielikurssille. Tähän kaikkeen liittyi pieni riski siinä, ettei viisumia myönnettäisikään ajoissa.
Asiaan kuului sekin, että lopullisen lähtöpäätöksen jälkeen Antti sai houkuttelevan työtarjouksen oululaiselta arkkitehtitoimistolta, joka haki vetäjää pohjoisen Suomen projekteilleen. Asia oli kuitenkin jo päätetty lähetysseuran kanssa eikä Antti voinut enää perua sitä.
Maijan ja Antin erottaminen lähetystyöhön tapahtui Oulunkylän kirkossa maanantaina 20.08.1962.
Helsingistä he matkasivat Tornioon, jossa oli matkaan siunaaminen Tornion kirkossa. Torniosta matka jatkui junalla Uppsalaan ja sieltä edelleen Göteborgiin, josta he astuivat pieneen laivaan. Laiva heittelehti syysmyrskyssä koko matkan, niin että lähes koko perhe oli merisairas ja pystyi syömään vasta Thamesjoella, jossa myrsky laantui. Päivä oli syyskuun kahdeksas 1962.
Kielikurssit pidettiin Theddingworth-nimisellä paikkakunnalla lähellä Rugbya. Kurssipaikka oli vanha metsästyskartano kompleksi Hothorpe Hall idyllisellä englantilaisella maaseudulla aaltoilevine nurmikenttineen ja niitä jakavine puuryhmineen. Päärakennus oli kaksikerroksinen. Rakennukset olivat vanhoja ja kovasti saneerauksen tarpeessa. Ikkunat olivat tyypillisiä ylöstyönnettäviä yksinkertaisia liukuikkunoita. Talossa oli keskuslämmitys, mutta se toimi vain lähellä kattilahuonetta, jossa oli kuuma ja muualla paleltiin. Parasta kartanossa oli ihanteellinen ympäristö, myös lapsille alkusyksystä, mutta sitten tuli talvi ja kylmät viimat. Lunta satoi ja tuiskusi, myös hatarista ikkunoista sisälle huoneisiin. Suomalaiset vieraat katselivat ihmetellen englantilaisten lehmien seisomista takapää tuuleen kaiken viiman ja tuiskun keskellä, koska talvisuojia ei ollut eikä niitä normaalisti tarvittukaan. Talvi oli kylmin kahdeksaankymmeneen vuoteen. Antin perheestä kukin vuorollaan sairasti nuhaa ja yskää.
Lisäksi Maija odotti neljättä lastaan. Ote Maijan kirjeestä vanhemmilleen 29.12.1962.

“Meillä taitaa olla tänä yönä kylmä. Tuuli on meidän puolella taloa, se vain humisee ikkunassa ja hormeissa. Takka on kyllä suljettu, savupeltejähän täällä ei ole. Tulimme juuri saunasta, ja ulkona on ihan talven tuntua. Ei taida olla mukava Afrikan helteessäkään, mutta ei ole mukava palellakaan.
Aamulla oli todellinen lumimyrsky. Lämpömittari osoitti 11 astetta sisällä. Lastenhuoneessa oli sähkölämmitys koko yön päällä. Ovi sieltä meidän huoneeseen oli auki ja mittari on aivan oven pielessä. Sisävessan ikkuna oli jätetty raolleen ja siellä oli lunta lattialla. Meilläkin on nyt sähkölämmitin päällä ja nyt on sentään lämpöä 15 astetta. Yläikkunaa ei saa kunnolla kiinni ja sieltä tulee lunta sisään. Suomalainen ei pakottaisi koiraansakaan ulos tällaisella ilmalla, ja täällä härkäraukat värjöttelevät laitumella kylmissään ja nälissään. Minä vain ihmettelen, miten vesi säilyy jäätymättä vesiputkissa ulkoseinän ulkopuolella ja ulkovessoissa. Kun ihmettelin, miksi putket rakennetaan ulkopuolelle, asukkaat sanoivat: ”Ne on helpompi korjata, kun ne jäätyvät”. Onhan se niinkin!”

Onneksi Antti pääsi viikoksi Leicesteriin harjoittelemaan kielitaitoaan paikkaan, jossa ei kuullut suomen sanaa. Hän käväisi myös Lontoossa yrittäen hoitaa viisumiasioita. Perheen kestävyys alkoi olla lopuillaan, kun viimein tuli tieto viisumin myöntämisestä.
Tammikuun viimeisenä päivänä 1963 perhe pääsi lopultakin suureen valtamerilaivaan Windsor Castleen, joka suuntasi matkansa kohti etelää ja aurinkoa.
Antille ja hänen perheelleen oli varattu laivasta kaksi hyttiä, jotka olivatkin tarpeen. Ne olivat tietenkin pieniä eikä niissä juuri ollut tilaa pitempään oleskeluun nukkumisen lisäksi. Mutta olihan laivassa tilaa, oli uima-allas, tosin alkumatkasta kiinni, oli useitakin ruokasaleja, kansipaikkoja jne. Ruoka tuotti hankaluuksia lapsille alusta lähtien, he kieltäytyivät syömästä sitä. Jostakin he kuitenkin saivat sen verran ravintoa, että pysyivät hengissä tuon kolmisen viikkoa kestävän laivamatkan. Päiväohjelma laivalla oli kuten yleensä matkustajalaivoissa, pienimuotoisia kilpailuja käsipallossa ja kumilätkien heittelyssä, korttipelejä, vetelehtimistä baareissa, jos piti sellaisesta, keskustelu- ja tutustumisyrityksiä toisten matkustajien kanssa, joutilasta istuskelua kansituoleissa lukien laivan kirjaston tarjoamia mahdollisuuksia tai vain nauttien auringosta ja joutilaisuudesta.
Antti tutustui laivassa muutamiin nuoriin arabeihin, jotka olivat matkalla Englannista kotiinsa Saudi Arabiaan. He olivat opiskelleet Englannissa. Anttia ihmetytti heidän hillitön vihansa Englantia ja englantilaisia kohtaan, joita he syyttivät kaikesta, mikä heidän maassaan oli vialla.
Onneksi meri oli suhteellisen ystävällinen eikä heitellyt sitä ja sen matkustajia aivan holtittomasti.
Antti kirjoittaa laivamatkasta kirjeessään 23.05.1963 ystävilleen Suomeen.

“Kolme kuukautta sitten, eli helmikuun 19. päivänä, saavutti laivamme Windsor Castle vihdoin ja viimein määräsatamamme Durbanin Afrikan itärannalla, ja lopultakin saimme kovan maan jalkojemme alle. Se oli suuri helpotus meille kaikille, vaikka laivamatkakin oli ollut pääosin varsin suosiollinen.
Varsinkin tulo Las Palmakselle tuntui ihanalta Englannin lumisateiden ja hyytävän kylmien öiden jälkeen. Oli ihanan lämmintä, rauhalliset mainingit soluivat hiljaa kohti rantaa lopulta kuollen rantahiekkaan. Elämäkin siellä tuntui kovin huolettomalta ja helpolta, vaikka tuo Espanjan alaisuudessa elävä saariryhmä saakin pääasiallisen elantonsa turismista. Laivan saavuttua satamaan voi huoletta mennä ostoksille eikä kukaan kysele papereitasi. Ja ostettavaa kuten myös myyjiäkin on aina satamalaiturilta lähtien vaikka millä mitalla. Ikävä piirre vain on tuo ylenmääräinen tyrkyttäminen ja palvelusalttius, joka ei oikein vakuuta. Tavarat ovat halpoja. Erikoisesti kauniit marokkolaiset aidosta nahasta tehdyt kantopussit viehättivät. Ja tietenkin ne kuuluisat suuret nuket, jotka kävelevät ja itkevät ja mitä muuta tehnevätkään, nehän ne aina yhdistetään Las Palmakseen, ja hinta on edullinen.
Las Palmakselta alkoi sitten melkein suora kurssi kohti etelää ja Kapkaupunkia. Tuosta matkavälistä on mieluisat muistot, ilma oli suosiollinen, meri tyyni ja aurinko helotti täydeltä terältään. Ainoat näkemämme merielävät olivat pyöriäiset, tai ehkä ne olivatkin delfiinejä, jotka uivat kilpaa laivamme kanssa, sekä hopealle välkehtivät lentokalat, jotka suurina parvina lensivät turvallisemmille vesille laivamme keulan edestä, ja aina auringon puolelle. Siinä olisi oppia meillekin!
Kapkaupunki, idyllinen Etelä Afrikan toinen pääkaupunki ja parlamentin kokoontumispaikka – Pretoria on hallinnollinen keskus – ja kuuluisa Pöytävuori parhaassa pöytäliinassaan, joka meidän kunniaksemme oli katettu. Kapkaupunki on hyvin elegantti ja kansainväliseltä vaikuttava kaupunki. Käväistessäni kaupungilla sain ensimmäisen tuntuman sikäläiseen arkeen. Satamassa työskenteli muutamia kymmeniä mustia miehiä lapioiden jotain rytmikkään laulun säestyksellä valkoisen työnjohtajan valvonnassa. Vaikka näky toikin mieleen kuvauksen jostain orjatyöleiristä, nämä työntekijät näyttivät hyvinvoivilta ja vapailta. Mutta kaikissa kaupoissa, puistoissa ja puistonpenkeissä oli teksti, joka ilmoitti mitkä niistä oli varattu mustille, mitkä valkoisille. Se oli ensimmäinen kosketus maan apartheidiin.
Kapkaupungin jälkeen alkoi ehkä matkamme ikävin taival. Ilma muuttui merkillisen kuumaksi ja hiostavaksi. Illat sen sijaan olivat suurenmoiset, tuuli vähäinen ja ranta-asutuksen valot välkehtivät helmivyön tavoin. Mutta ikävöimme kovin päästä omaan kotiin puolen vuoden boksielämän jälkeen. Lapset olivat jättäneet syöntinsä melkein kokonaan ja yksi toisensa jälkeen antoi ylen senkin vähän, minkä sai sisään. Kyllä tuntui ihanalta päästä pois laivasta kolmen viikon matkan jälkeen.”