POIKA SAVOSTA III

II OSA.

AFRIKKA.

ELÄMÄ JA TYÖ AFRIKASSA.

Laiva kiinnittyi Durbanin satamaan myöhään illalla. Tullimuodollisuudet sujuivat ilman vaikeuksia, ja niin koko viisihenkinen perhe marssi satamapaviljongista laukkuineen ja nyytteineen lämpimännihkeään Durbanin yöhön. Vasta kuukausia myöhemmin viranomaiset huomasivat, ettei lapsia oltu merkitty viisumeihin ollenkaan, mitä satamaviranomaiset eivät onneksi huomanneet.
Satamalaiturilla oli kaksi ruotsalaista lähetystyöntekijää vastassa Antin perhettä, mikä olikin tarpeen heidän ohjaamisekseen oikeaan paikkaan. Kielitaito vain aiheutti vaikeuksia, koska he eivät osanneet kunnolla englantia eikä Antin ja Maijan ruotsinkielen taito ollut kehuttava.
Onnellisesti he kuitenkin pääsivät Ruotsin Kirkkolähetyksen lomakotiin nimeltään Svenksbo, jonne heidät majoitettiin. Siellä heille selvisi, ettei heidän asuntonsa ollut vielä vapautunut, tai paremminkin, ettei vielä oltu edes päätetty, mikä heidän asuinpaikkansa tulisi olemaan.
He saivat kuitenkin asua viikon ajan Svenskbossa, jossa heille oli varattu kaksi huonetta eikä loma-kodissa ollut sinä aikana muita asukkaita. Lomakoti sijaitsi Durbanin länsilaidalla kukkulan rinteellä, josta oli hyvät näköalat kaupunkiin ja Tyynelle Valtamerelle. Paikka oli rauhallinen, paljon lehteviä puita ja puistoja lähistöllä. Perhe asettui taloksi Svenskbohon, mutta lapset kieltäytyivät edelleenkin syömästä. He kuitenkin nauttivat täysin rinnoin leikkimisestä puistossa ja kiipeilemisestä sen mahtavissa puissa. Kuuman nihkeä ilma tuntui epämiellyttävältä. Lomakodin miellyttävä mutta tiukka emäntä kielsi lapsilta juoksemisen käytävillä, mikä aiheutti pientä epämukavuutta lapsille, joille juoksuaskel on luontevampi kuin käveleminen.
Antti käytti tuon viikon ajan lepäilemiseen ja orientoitumiseen siihen tosiasiaan, että he todellakin olivat nyt Afrikassa ja että hän oli aloittamassa uutta työkenttää.
Durban on viehättävä rantakaupunki. Se on rakennettu eurooppalaiseen tyyliin useine puistoineen ja puistokatuineen. Sen erityinen viehättävyys on puhdas, väljä hiekkaranta Tyynen Valtameren länsilaidalla. Meren mahtavat mainingit huokuvat rauhoittavina mutta myös vaarallisina, koska meriveden ahtautuminen rantaan aiheuttaa mahtavan pohjavirran, joka voi imaista varomattoman uimarin kilometrien päähän rannasta. Kaupungissa asuu eurooppalaisen väestön lisäksi bantuneekereitä, afrikkalaisia, kuten he itseään nimittävät, ja runsaasti intialaisia, jotka tuotettiin maahan työntekijöiksi maatiloille, mutta jotka ovat sittemmin suuntautuneet pienkauppiaiksi. Afrikkalaiset vihaavat näitä intialaisia enemmän kuin eurooppalaisia, koska he kilpailevat samasta leipäpuusta. Monet itsenäistyneet Afrikan valtiot ovatkin ensimmäiseksi karkottaneet nämä maasta.
Antti suoritti myös pieniä ostoksia Durbanissa, mikä olikin hyvä, sillä heidän tulevassa kotikaupungissaan Dundeessa tavaravalikoima oli hyvin rajoitettu.
Ensimmäinen suuri hankinta oli hopeanharmaan Volkswagenin, kuplafolkkarin, ostaminen, koska auto oli välttämätön Antin työn kannalta. Ongelman tuotti vain se, että maassa oli vasemman-puoleinen liikenne, ja sen vuoksi ohjauspyörä ja kaikki muutkin hanikat olivat väärällä puolella. Lähetysseura suoritti auton oston, mutta se rekisteröitiin Antin nimiin. Hän maksoi sen ostohintaa seuralle kilometrikorvausten muodossa. Tämä järjestelmä toimi käytännössä erinomaisesti. Muutaman tunnin harjoittelun jälkeen Antti uskaltautui tuolle 336 kilometrin ja viiden tunnin ajomatkalle Dundeeseen, kymmenen tuhannen asukkaan eurooppalaistyyliseen kaupunkiin.

“Niin sitten sain ajaa omalla autollani taloni pihaan. Ensimmäiset vaikutelmat olivat vähän sekavat, tuntui oudolta kuvitella asuvansa täällä. Talo oli varsin suuri, kuusi huonetta ja keittiö, lisäksi autotalli ja palvelijan huone eri rakennuksessa, piha suuri ja ympäröity aidalla. Puutarhassamme viinirypäleet olivat kahdessa pensaassa vielä syötävässä kunnossa, vaikka niiden aika oli jo ohi, sitruunat vasta nyt kypsyneet. Talon naapureina olivat tubisairaala ja korkeatorninen, ruotsalaistyylinen kirkko.
Kaisa Mari kulki talomme pitkää keskikäytävää edes takaisin ja lopulta uskaltautui juoksemaankin, sitä ei saanut tehdä Svenskbossa, ja oli pian kuin kotonaan. Hanne ja Markku tarvitsivat viikon ajan tottuakseen.
Mutta pian talo raikui iloisista huudoista ja ruokahalukin palautui vähitellen. Markku oli niin nälkäinen, ettei pohjaa tahtonut löytyä ollenkaan. Lapset kuitenkin olivat kotonaan.
Ja talo oli valmiiksi kalustettu, astiat ja kaikki, ruokaakin viikoksi, edellisten asukkaiden jättämiä, kunnes olisimme tottuneet maan tavoille, löytäneet tien ruokakauppaan ja omat tavaramme saapuisivat. Ruotsalaiset olivat todella nähneet vaivaa osoittaakseen, että olimme tervetulleita.”

Antin mieli paloi kuitenkin päästä tutustumaan tulevaan työkenttäänsä ja aloittamaan varsinainen työnsä. Auton mailimittarin lukemat nousivat tasaisesti. Paikannimet olivat outoja, afrikkalaisia: Ekhtuleni, Umpumulo, Appelsbosch. Muutamat nimet sisälsivät zulukielen kliksejä ja klakseja, joita suomalaisen kieli ei oppinut kunnolla vääntämään niin savolaista vääräleukaista sukua kuin olikin. Antti tilittää tuntojaan Afrikasta ja afrikkalaisista näin:

“Natal on kaunis maa, mutta jollain tavoin karu ja melkein pelottava, ei samalla tavoin lyyrillisen pehmeä ja turvallinen kuin Suomi. Pitkät sateettomat ajat kuivattavat pehmeän hienojakoisen maaperän pulverimaiseksi, joka sitten runsaitten sateiden tullen helposti tempautuu paljailta rinteiltä vesimassojen mukana pitkin vuorten rinteitä alas laaksoon. Nämä eroosion kaivamat syvät uomat ovat nähtävissä kaikkialla. Joku on lyyrillisesti sanonut, että Afrikka itkee hedelmällisen maaperänsä mereen.
Afrikkalainen luonne on suurelta osin samankaltainen, se on altis kaikenlaisille vieremille. Karun ja kuivan pinnan alla asuu ystävällinen ja helposti innoittuva ihminen, nauru ja laulu tulevat herkästi esiin. Mutta se on altis kaikenlaisille vaikutteille. Afrikkalaista sivistyneistöä sanotaan juomahimon orjaksi. Noituus ja usko esi-isien henkiin ja pahaan silmään on aivan yleistä, jopa niin, että siitä kirjoitellaan lehdissä, vaikkakin ne luonteensa mukaisesti tapahtuvat salassa.
Länsimaisen käsityksen mukaan afrikkalainen kulttuuri on takapajuinen ja kehittymätön. Teknisesti he ovatkin vuosisatoja jäljessä lännestä, mutta yhteiskunnalliset järjestelmät ja normistot ovat erittäin pitkälle kehittyneitä. Afrikkalaisessa yhteiskunnassa perheen ja suvun hengissä pysyminen ja kunnia on ensimmäisellä sijalla. Joka niitä vastaan rikkoo, joutuu vastaamaan teostaan perheen tai suvun edessä. Yksilön oikeudet ja velvollisuudet ovat toissijaisia ja aina suhteessa yhteisön tarpeisiin. Afrikkalaiset nauravat länsimaiselle demokratiakäsitykselle. Heidän mielestään yhteisöllä tulee olla johtaja, päällikkö, joka viime kädessä päättää ja ottaa vastuun. Tällainen järjestelmä luo turvallisuuden tunteen yhteisöön.
Eräs afrikkalainen sanoikin tarkkailtuaan eurooppalaisten lähettien elämää: ”Teknisesti teillä on paljon meille opetettavaa, mutta ei teidän tarvitse opettaa meille, miten elää”. Sen he osaavat paremmin.”

Etelä Afrikan hallituksen politiikasta johtuen rakentamisen tarve oli valtava. Suuria afrikkalaisia kansanjoukkoja siirreltiin uusille asuinalueille, jossa heille rakennettiin valtion toimesta pienehköjä taloja. Näitä asuinalueita nousi kaikkien kaupunkien laidoille ja niitä kutsuttiin nimellä ”location”, sijaintipaikka. Niitä ei oltu tarkoitettu pysyviksi asunnoiksi, vaan niissä asuttiin niin kauan, kun työtä riitti. Mustien pysyvät asuinalueet olivat heidän heimonsa asuinseuduilla, jonne työntekijöiden tuli muuttaa työn loputtua. Näille uusille asuinalueille tuli rakentaa kaikki julkiset rakennukset ja tuoda sinne tarvittavat palvelut.
Seurakuntien tuli tietenkin mennä sinne, missä ihmiset olivat. Eri seurakunnat, kirkot ja lahkot olivat tehneet rehtejä sopimuksia, ettei niiden kesken kilpailla ihmisistä, mutta käytännössä ”tuska sieluista muuttui kilpailuksi sieluista”. Se seurakunta, joka rakensi houkuttelevimmat kirkot ja kokoontumistilat, sai suurimmat kansanjoukot liikkeelle.
Se seurakunta, joka viivytteli tilojen rakentamisessa, menetti näin jäsenensä ja kannatuksensa.
Jännitys oli siinä, tuleeko rakentaa pientä ja halpaa vai suurta ja kallista. Rahavarat olivat aina tiukalla. Pieniin tiloihin mahtuu vähän ihmisiä, ja afrikkalaiset käyvät ahkerasti kirkoissa, ne ovat aina täynnä. Jumalanpalvelukset toivat heille tervetulleen vaihtelun elämän arkeen.
Antti koki tämän jännityksen jatkuvasti suunnitellessaan kirkkoja ja seurakuntakeskuksia eri yhteisöjen tarpeisiin soveltuviksi. Hän tarjosi afrikkalaisille heidän perinteisten majojensa mukaan suunniteltua kirkkotyyliä, mutta se sai jakamattoman tuomion. Afrikkalaisen mielestä kirkon tulee olla kirkko eikä se saa muistuttaa heidän omaa vaatimatonta majaansa. Kirkossa he halusivat tuntea kohoavansa arkisen elämän raadannan yläpuolelle, aivan konkreettisesti.
Toisaalta Antti halusi, että kirkkorakennuksen tärkeimmän osan, alttarin ja kuoriosan, tuli osoittaa sen ilmentämää toivoa ja uskoa ylösnousemuksesta. Hän kritikoi suomalaisia kirkonsuunnittelijoita, joiden suunnittelemien kirkkojen kuoriosan katto painuu alas ilman toivoa ja uskoa, niiden sanoma on ahdistava ja pimeä, ei valoisa ja kohottava. Se vastannee heidän omaa uskonnäkemystään.

ETELÄ AFRIKAN TASAVALTA, RSA.

Vuoden 1963 eteläisen Afrikan vuosikirjan mukaan RSA:n väkiluku oli 15 841 128 asukasta. Näistä valkoisia oli 3 067 638, värillisiä 1 488 267, aasialaisia 477 414 ja bantuja
10 807 809.
Etelä Afrikan hallitus teki selvän eron eri rotujen välillä. Värillisillä tarkoitettiin hottentottien ja bantujen tai hottentottien ja valkoisten liitoista syntyneitä, aasialaiset olivat intialaisia, bantut olivat tummaihoisia maan alkuasukkaita, jotka itse kutsuivat itseään afrikkalaisiksi.
Bantut jakaantuivat useisiin heimoihin, joista tärkeimmät olivat Xhosat, Zulut, Sothot ja Tsonga-Shangaan. Hallituksen tarkoitus oli, että näistä eri heimojen asuntoalueista muodostetaan itsehallintoalueita. Ensimmäinen tällainen ”bantustan” oli Transkei, joka oli eräänlainen kokeilu järjestelmän hiomiseksi. Sen pitemmälle tämä suunnitelma ei ehtinyt mennäkään ennen koko hallintojärjestelmän romuttamista.
Hallinnollisesti Etelä Afrikka oli jaettu neljään hallintoalueeseen: Kapin provinssi, Natal, Transvaal ja Oranjen vapaavaltio. Lisäksi sillä oli hallinnollinen valta Lounais-Afrikkaan.
Parlamentin kokoontumispaikka on Kapkaupunki. Se jakaantui kahteen kamariin: senaattiin, jossa oli 54 jäsentä, ja edustainhuoneeseen, jossa oli 150 jäsentä. Niistä kuusi edusti Lounais-Afrikkaa.
Äänioikeus oli kaikilla 18 vuotta täyttäneillä eurooppalaisilla ja lisäksi värilliset saivat äänestää Kapin provinssissa omista eurooppalaisista edustajistaan.
Afrikkalaisilla (bantuilla) ei ollut äänioikeutta.
Etelä Afrikan Tasavallan hallitus istui Pretoriassa. Hallituksessa oli 18 ministeriötä ja kuusi apulaisministeriötä. Afrikkalaisia edusti eurooppalainen bantujen hallinto- ja kehitysministeri sekä opetusministeri, jonka tehtäviin kuuluivat myös intialaisten opetusasiat.
Yhteiskunnallisesti Etelä Afrikan Tasavallan sisäpolitiikka perustui eri rotujen erilliseen ja rinnakkaiseen kehittämiseen omilla asuinalueillaan. Siitä käytettiin nimitystä ”apartheid”, eriyttäminen tai erillinen kehitys. Tämä järjestelmä oli ulotettu kaikkiin yhteiskunnan eri osiin, lähtien asuinalueista koululaitokseen, sairaaloihin, ravintoloihin, kahviloihin, kauppoihin, puistoihin, yleensä kaikkeen, missä eri rodut voivat tulla kosketukseen toistensa kanssa.
Seksuaalinen kontakti rotujen kesken oli kielletty. Hallituksen valvojat tarkkailivat jopa asuntojen ikkunoista kiellon rikkojia. Eri sukupuolta olevat eurooppalainen ja afrikkalainen eivät saaneet olla samassa huoneessa kaksistaan. Erityisesti turistit ja merimiehet olivat erikoistarkkailun alaisina. Apartheid oli buurihallituksen kehittämä ja sen kannatus oli suurinta buurien keskuudessa. Ehkä sen tunnollisimmat toteuttajat käytännössä olivat Saksasta muuttaneiden jälkeläisiä, joita maassa oli runsaasti. Ironisesti useimmat oikeustapaukset näissä rikkomuksissa olivat buurien ja afrikkalaisten välisiä. Buurit eli afrikaanerit (africaners) kuten heitä nimitettiin, olivat Alankomaista maahan muuttaneiden jälkeläisiä. Uskonnoltaan he olivat reformoituja. Englannista muuttaneiden jälkeläisiä oli suurin piirtein saman verran. He olivat pääasiassa anglikaaneja.
Luonnonrikkauksiensa suhteen Etelä Afrikka on Luojansa runsaasti siunaama. Se on kärkimaita kullan ja timanttien tuotannossa maailmassa. Lisäksi kivihiiltä on runsaasti, kuten myös monia metallimalmeja, kuten kuparia, kromia, rautaa ja monia harvinaisia metalleja, myös uraania. Luonnonöljyä ei ole löydetty mainittavassa määrin.
Maata vaivaavat pahimmat sairaudet ovat bilhartsia, tuberkuloosi, malaria ja keltakuume.
Syntyvyys oli vuonna 1960 tuhatta asukasta kohti: Eurooppalaiset 25.0, aasialaiset 36.5 ja afrikkalaiset 49.5. Kuolleisuusluvut vastaavasti: eurooppalaiset 8.6, aasialaiset 8.0, afrikkalaiset 16.6 tuhatta asukasta kohti. Eli ei siis ”yks nokkoo kohti”, kuten savolaisisäntä totesi piispan kysymykseen kuolleisuudesta seurakunnassa.
Etelä Afrikan Tasavalta oli pitkälle kehittynyt valtio. Kaupungit olivat eurooppalaistyylisiä leveine, usein puistomaisine, asfaltoituine katuineen. Vesi ja viemäriverkostot ja sähköistys olivat ajan tasalla. Maan valtavasta koosta johtuen välimatkat väestökeskusten välillä olivat myös suuret, mutta päätiet oli asfaltoitu ja sivuteitä kunnostettiin jatkuvasti. Julkinen liikenne, bussi- ja rautatieliikenne oli kehittynyt ja koki voimakasta kehitystä. Ulkomainen rahoitus suosi maata sen vakaiden olojen ja valtavien luonnonrikkauksien vuoksi.
Maan ilmasto vaihtelee suuresti sen eri osissa. Tyynen Meren rannikkoalue on aina lämmin mutta kostea, ja kasvustoltaan rehevä, levittäytyen rannikolta sitä reunustaville vihreille, pyöreä-muotoisille, viehättäville kukkuloille. Maan sisäosa on kuivaa ja karua ja talvipuolella kylmää hetkittäisine lumipeitteineen. Puusto on keskittynyt muutamille alueille Natalissa ja Transvaalissa. Kapprovinssin pohjoisreunan muusta maasta eristävä Drakensbergin vuoristo on viehättävä ja suorittu lomanviettoalue kuumana kesäaikana. Kesäajan kuuma ja kuiva ilmasto polttaa kasvuston ruskeaksi ja rumaksi, mutta talviajan usein runsaat sateet saavat luonnon kukoistamaan, kuten myös liettämään päällystämättömät sivutiet lähes mahdottomiksi autoliikenteelle. Teiden punainen savi on kostuessaan liukas ja pettävä kuin Suomessa kierä jää talvisina suvipäivinä.

SUUNNITTELUA JA RAKENTAMISTA.

Antti sai vähitellen otteen tulevasta työstään. Ensiksi oli tarkastettava tulevat suunnittelukohteet. Ne olivat yleensä yksinäisillä alueilla, joista ei ollut karttoja eikä tonttipiirustuksia. Silmämääräisesti hän teki arvioita rakennuspaikasta merkiten muistiin merkittäviä ja huomioitavia kohteita paikalta, kuten puut, kivet ja karkean arvion maastonmuodoista ja korkeuksista. Ilmansuunnat olivat aina yksi tärkeä suunnittelun lähtökohta huonetilaohjelman ohella.
Koska rakentamisella oli aina kiire, hän ei ehtinyt kovin paljon keskittyä yksityiskohtien hiomiseen. Niistä usein sovittiin lopulta rakennuspaikalla rakentamisvaiheessa.
Suunnittelua ja rakentamista valvomaan ja ohjaamaan muodostettiin rakennustoimikunta, building board, johon Natalissa yhteistyössä toimivat viisi luterilaista lähetysseuraa, ruotsalainen, norjalainen, kaksi saksalaista ja yksi amerikkalainen, kukin nimesi jäsenensä. Tämän toimikunnan alku tuntui hankalalta erilaisista tavoitteista ja taustoista johtuen, mutta vähitellen sen työ alkoi sujua kitkattomasti. Jäsenten välille kehittyi lämmin ja toisiaan kunnioittava yhteishenki, jota Antti tuli kaipaamaan vielä vuosien jälkeen luovuttuaan lähetystehtävästään.
Ruotsin Kirkkolähetyksellä oli kentällä rakennusinsinööri ja rakennusmestari, jotka yleensä hoitivat rakennustöiden teknisen aloituksen ja valvonnan rakennustyön ajan. Tämä oli erittäin suuri apu, sillä heillä oli pitkälle samansuuntainen rakentamiskäytäntö kuin Antilla. Rakentaminen annettiin yleensä jollekin paikalliselle pienrakennusyhtiölle tai –ryhmälle tarjousten perusteella.
Muodollisesti rakentaminen tapahtui Etelä Afrikan Luterilaisen Kirkon, sen kaakkoisen alueen, (ELCSA – SER) alaisuudessa, jota johti ruotsalainen piispa Helge Fosseus, mutta käytännössä kirkko ei puuttunut juuri millään tavoin suunnittelu- ja rakennustoimintaan. Rahoitus tuli osaksi lähetysjärjestöiltä, osaksi Luterilaiselta Maailmanliitolta.
Yhteistoiminta ruotsalaisten lähettien ja kentän johdon kanssa sujui ilman vaikeuksia. Antti havaitsi heidän toimintansa rehdiksi ja suoraviivaiseksi. He olivat tarkkoja keskusteltaessa asioista, mutta kun päätökset oli tehty, he antoivat tilaa toimia puuttumatta yksityiskohtiin.

LISÄYSTÄ HENKILÖSTÖÖN.

Maija oli jo monia kuukausia aiemmin huolehtinut siitä, että henkilöstön jatkuvuus oli turvattu. Nyt keväällä alkoi näyttää siltä, että lupaukset oli lunastettava.
Huhtikuun 25. päivänä 1963 aloitti maallisen vaelluksensa pieni ihmisenalku, josta Natalin alueen rekisteritoimisto antoi yksiselitteisen todisteen:
Lomake no A 43203; Republic of South Africa. Abridged birth certificate. Issued in terms of section 40 of act no 17 of 1923. Certified a true extract from the birth register of: Surname Eskelinen; First name Tarja Miikal; date of birth twenty fifth April 1963; Sex female; District of birth Dundee; Race white: entry number 78/63. Allekirjoitus epäselvä. Natal Dundee 6.5.1963.
Siinä se oli, koko komeus paikallisella kuorrutuksella varustettuna, rotu ja kaikki huomioiden. Etelä Afrikan lain mukaan Tarja Miikal oli myös maassa syntyneenä sen kansalainen, kunnes hän aikuisikään vartuttuaan voisi itse päättää joko pitää sen tai luopua siitä.
Talon edelliseltä asukkaalta oli jäänyt taloon myös sen kokenut ja uskollinen Eveliina, afrikkalainen viiden lapsen äiti, joka tottuneesti otti huolehtiakseen pienestä henkilölisäyksestä.
Hän oli zuluja. Hän kuului tuohon soturien heimoon, joka menestyksellisesti taisteli sekä buureja että englantilaisia vastaan, ja joka lopulta solmi rauhansopimuksen Englannin kuninkaan kanssa. Tämän johdosta zulut ovat aina tähdentäneet, ettei heitä voitettu taistelukentällä, ja että sen johdosta heillä on erikoisoikeus suhteessa valkoisiin hallitsijoihin.
Naimisissa olevat zulunaiset kantavat päässään pönttömäistä ylöspäin kaartuvaa päähinettä, jonka he jotenkin letittävät kähärään tukkaansa kiinni. Kristittyjen naisten ei tulisi pitää sellaista, mutta jos he ovat naimisissa pakanamiehen kanssa, he pitäytyvät perinteisiinsä.
Kristityt afrikkalaiset muutenkin usein turvautuvat kaiken varalta myös noitatohtoreihinsa valkoisten tarjoamien hoitojen lisäksi. Eihän sitä koskaan voi tietää…, he arvioivat.

KAUPUNKITERMIITTEJÄ.

Monet meistä ovat nähneet joko luonnossa tai kuvissa korkeita tornimaisia ruskeasta savesta rakennettuja kekoja Afrikan maaseudulla. Ne ovat termiittien kaupunkeja, joissa nuo valoa pelkäävät lähes värittömät otukset asuvat ja koko ajan rakentavat lisäkerroksia tornitaloihinsa.
Kaupungeissa se ei kuitenkaan ollut mahdollista, ja niinpä termiitti-insinöörien oli keksittävä uusia keinoja yhteisöjen elintilan rakentamiseksi.
Dundeen talo, jossa Antti perheineen asui, oli hyvin hoidetun ja viimeistellyn tuntuinen sekä sisältä että ulkoa. Lattiat olivat vähän kuluneet, mutta seinät, katot ja ovenpielet oli maalattu äskettäin.
Eräänä päivänä Antti joutui ottamaan tukea ovenkarmista ”ohikiitävää junaa” väistäessään talonsa käytävällä. Ihmeekseen hän huomasi, että käsi vajosi karmin sisään maalikerroksen pettäessä. Maalin alla oli iso onkalo, joka jatkui alas ja ylös maalin sisällä. Aukkoon tulvi välittömästi pieniä lähes värittömiä monijalkaisia ötököitä ja niiden perässä ilmeisen yleishälytyksen hälyttäminä suurempia otuksia, joilla oli vahvat pihdit leuoissaan: ne olivat järjestyspoliiseja. Koputtelemalla karmia ja muitakin vastaavia paikkoja selvisi, että tilanne oli sama kaikkialla: maalikerrosten alla kulki suuria valtateitä, joita pitkin termiittiyhteiskunta hoiti sisäistä liikennettään. Karmien päältä yhteydet jatkuivat kattorakenteisiin asti. Asiaa oli tutkittava tarkemmin.
Paikalle kutsuttu ”termiittiasiantuntija” koputteli paikkoja ja porasi reikiä lattioihin ja talon ulkopuolellekin. Hänen asiantuntijalausuntonsa mukaan talon tai sen viereisen asfalttikadun alla oli suuri termiittipesä. Hän ehdotti, että avattaisiin suuri aukko johonkin strategiseen paikkaan lattialla ja pumpattaisiin siitä myrkyllisiä kaasuja pesäonkaloihin.
Näin tehtiinkin, ja monen päivän ajan tuo myrkytysoperaatio jatkui keskellä asuintaloa. Perhe joutui sovittamaan elintoimintonsa miten parhaiten taisi. Suuret talonalaiset onkalot johtivat tehdystä aukosta eri suuntiin, myös kadun alle. Lopultakaan ei saatu täyttä varmuutta, saatiinko talonvaltaajat karkotettua, mutta se oli varmaa, etteivät ovenkarmit, listat ja muut puuosat talossa tulleet ennalleen operaation seurauksena. Ainoa mahdollisuus niiden korjaamiseksi oli uusia ne kokonaan, eikä siihen oltu varauduttu. Niinpä aukot maalipinnoissa, joita termiitit itse olivat jo alkaneet tukkia, täytettiin ja paikat maalattiin uudelleen, kuten myös vandalismin jäljet lattioissa ja seinissä. Elämä jatkui taas talossa, kuten myös tuo yötä – päivää jatkuva heikko naputus pienten rakentajien jatkaessa loputonta rakentamistaan ja uusien käytävien avaamista puuosien sisällä.

ZULUMAASSA.

Antin perhe sai suomalaisen vieraan muutaman päivän ajaksi. Oli helpottavaa saada puhua suomea muistakin kuin perheen sisäisistä asioista, eli ns. keittiökieltä. Antti koki merkillisen asian puhuessaan hänen kanssaan puhelimessa Johannesburgiin. Hänen oli vaikeaa puhua siinä suomea, koska hän oli tottunut, että kaikki puhelut hoidettiin englanniksi.
Antti halusi näyttää vieraalleen todellista zulumaata, ja niin suunniteltiin matka Tugela Ferryn kautta Umpumuloon, jossa asui norjalainen lähettiperhe. Samalla hän voisi keskustella uusista rakennuskohteista ja toimipaikastaan piispan kanssa. Antti kertoo matkasta näin.

“Lähdimme matkalle hyvissä ajoin aamulla, sillä matka oli lähes 200 kilometriä ja kesti kahvitaukoineen yhteen suuntaan yli neljä tuntia. Alkumatkasta maisemat ovat melko yksitoikkoisia, muutama puu tai pensas siellä, toinen täällä. Jokunen zulumaja oli tien varressa. Zulumaja on puolipallon muotoinen. He rakentavat ensin ohuista rimoista rungon puolipallon muotoon. Tämän päälle he latovat elefanttiheinistä ja oljista punottuja paksuja ruohomattoja alkaen maan tasalta ja nousten sieltä kerros kerrokselta ylemmäs niin, että ylemmät varvit lepäävät osittain alemman yläosan päällä. Oviaukko on matala, se peitetään tarvittaessa ja yöksi ruohomatolla. Lattia ja osa seinistäkin rapataan sisältä lannan ja saven sekaisella lietteellä, joka kuivuessaan kovettuu kivikovaksi, kiiltäväksi pinnaksi. Maja on sisältä siisti ja hoidetun tuntuinen. Lannan haju haihtuu ajan oloon. Tällainen maja on erittäin käyttökelpoinen. Se on vedenpitävä sateella, lämmin talvella ja viileä kesäkuumalla. Huokoisen ruohomaton ansiosta se myös hengittää estäen näin kosteuden pesiytymisen majaan. Sen pystyttäminen tapahtuu päivässä tai parissa. Vastakohtana eurooppalaistyylinen pientalo betoniharkkoseinin ja peltikatolla varustettuna toimii juuri päinvastoin: se on kesällä kuuma ja talvella kylmä ja lisäksi kostea.
Perinteisillä asuinalueillaan zulut kuten muutkin afrikkalaiset rakentavat majansa kraaliin, muutaman majan ryhmään, jotka ympäröidään puukepeistä ja kivistä rakennetulla aidalla. Eläimiä, kuten lampaita, vuohia ja lehmiä varten rakennetaan lähettyville erillinen aitaus. Alun perin aitauksia tarvittiin villien eläinten varalta, mutta nykyisin niitä ei juuri näy vapaina eläinpuistojen ulkopuolella.
“Laskeuduimme alas vuoren rinnettä Tugela laaksoon. Sen läpi virtaa kuivana aikana lähes vedetön joki. Joen molemmat reunat ovat reheviä puuston ja pensaiden muodostamia metsikköjä. Tien ja joen yhtymäkohdassa liikkuu aina runsaasti luonnonoloissaan eläviä zuluja. Voimakasrakenteisilla miehillä oli lannevaatteet ja aseet, jousi ja nuolia tai keihäs. Tuliaseita näkyi harvemmin. Naimisissa olevilla naisilla oli hameet ja pönttöpäähineet ja runsaasti ranne-, kaula- ja jalkaketjuja, useimmat monivärisistä helmistä punottuja. Nuoret tytöt, jotka ilmeisesti odottivat initiaatiota, vihkimystä naiseksi, olivat lähes alastomia, vain runsailla helmikoristeilla varustettuina. Heidän notkeat, hyvin muodostuneet vartalonsa ja täyteläiset paljaat rintansa antoivat kuvan hyvinvoinnista, eivätkä he kainostelleet esitellä sulojaan. Heistä sai kuvan, että he olivat hyvin tietoisia vetovoimastaan ja nauttivat saamastaan huomiosta.
Jokilaaksosta vuoren kupeeseen koverrettu tie nousi vuoren rinnettä seuraillen tasaisemmille maille, jossa Tyynen Valtameren vaikutus alkoi näkyä kasvustossa: puuryhmät olivat vahvalehtisiä ja maa oli vihreän ruohon peittämä. Kasvuston vehreys korostui lähestyttäessä rannikkoa ja Eshoween johtavaa rantatietä. Kukkulat ovat miellyttävän pehmeitä ja pyöreämuotoisia kuin nuoren zulutytön rinta. Ilmasto muuttui myös kosteaksi ja nihkeäksi, mikä sai ihon hikoilemaan. Sadeilmalla rantatiellä oli joskus niin paljon käärmeitä, että niitä jäi kasoittain autojen alle. Koska ilma oli epävakainen, yövyimme Umpumulossa.
Pyrimme lähtemään kotimatkalle ajoissa, mutta vieraanvaraisuus siirsi lähtöä. Oli jo täysi pimeys, kun ajoimme Tugela Ferryn kautta. Tie on mutkainen ja kivinen ja pieni ohjausvirhe voi aiheuttaa pahoja seurauksia. Onnistuimme ohittamaan sen ilman hankaluuksia ja onnittelimme itseämme, ettemme saaneet sadetta, mikä olisi muuttanut punaisen multa- ja sorapinnan liukkaaksi ja petolliseksi liejuksi.”

Kilpailu ja erimielisyydet eri afrikkalaisheimojen kesken johtivat joskus verisiin taisteluihin, joissa käytettiin perinteisiä aseita, veitsiä, viidakkoveitsiä, puukarttuja, keihäitä ja joskus myös tuliaseita. Niissä useat ihmiset saivat surmansa ja lukuisat haavoittuivat. Yhteenottoja tapahtui myös afrikkalaisten ja intialaisten välillä, mutta harvemmin valkoisten ja afrikkalaisten välillä. Poikkeuksen tekivät kuitenkin muutamat terroristiryhmät, jotka pyrkivät pommi-iskuillaan tai tuliaseillaan levittämään pelkoa ja epävarmuutta valkoisen väestön keskuuteen. Yleinen vaikutelma kuitenkin oli, että länsimainen lehdistö suurenteli näiden iskujen merkitystä esittäen ne siten, että niistä saatiin suurimmat otsikot. Tämä kaikki vahingoitti maan imagoa maailmalla, mikä oli jo tarpeeksi paha hallituksen harjoittaman apartheid-politiikan takia.

AFRIKKALAISEN ARKIELÄMÄÄ.

Afrikkalaiselle on hyvin tärkeää, että tavattaessa suoritetaan oikeat tervehtimisseremoniat. Ulkona maastossa tavatessaan he aloittavat seremoniat jo usean sadan metrin päässä toisistaan. Siinä käydään läpi oma ja läheisten terveys, mielen vireys ja tuntemukset ja paljon muuta. Pienistä vivahde-eroista he pystyvät päättelemään, mikä toisen tilanne on. He pitävät hyvien tapojen vastaisena käydä suoraan asiaan ilman, että on ensin kunnolla tervehditty. Siinä samalla punnitaan vastapuolen todellista pyrkimystä ja vilpittömyyttä. He myös kaihtavat esittää asiansa suoraan, vaan se heitetään ikään kuin sivulauseessa, josta toisen tulee osata se poimia.
Maan hallituksen harjoittama syrjimispolitiikka katkeroitti erikoisesti afrikkalaista sivistyneistöä, lakimiehiä, opettajia, professoreita, lääkäreitä, niitä, jotka olivat pitkälle koulutettuja ja odottivat samanlaista kohtelua kuin mitä heidän eurooppalaiset kollegansa nauttivat. Julkisesti he eivät uskaltaneet tuoda esiin mielipiteitään hallituksen urkkijoiden pelossa.
Mutta myös tavallinen afrikkalaisväestö koki tuon syrjimisen aiheuttaman nöyryytyksen katkerasti. Erikoisesti suurkaupungeissa sen tunsi ihmisten tukahdutetun pidättyvässä katseessa.
Monet eurooppalaiset lisäsivät tätä nöyryytystä tietoisesti: Lihakaupassa asiakkaalle annettiin suurempi annos kuin he pyysivät, leivät kietaistiin vanhaan sanomalehteen, heille puhuttiin kuin koirille ja vähä-älyisille. Tämä oli täysin tarpeetonta ja lyhytnäköistä käyttäytymistä.
Kaikista tukahduttamistoimista ja toimeentulon niukkuudesta huolimatta afrikkalainen mieli innostuu helposti ja elämänusko pulpahtaa herkästi esille.
Odotellessaan linja-autoa, joka on aina myöhässä aikataulustaan, tukeva afrikkalainen nainen heittää nyyttinsä hetkeksi jalkakäytävän viereen ja aloittaa pienen tanssin kevyin askelin hyräillen hiljaa jotain rytmikästä laulunpätkää taputtaen käsiään sen tahdissa. Tukevaa takamustaan pyöritellen ja ruumistaan sen tahdissa notkistellen hän ilmentää sisäistä voimaansa, jota mitkään ulkoiset vastoinkäymiset eivät ole pystyneet lannistamaan. Hän edustaa Afrikkaa, salaperäistä, kiehtovaa ja vaarallista, ennalta arvaamatonta, joka kesken huolien ja vaikeuksien puhkeaa innoittavaan tunteitten purkaukseen. Afrikkalaisen sielun sisällä elää mystiikka, tanssi ja laulu, mutta myös väkivalta ja kuolema, jotka ovat aina lähellä jokaista afrikkalaista.

SUUNNITTELUA APARTHEIDISTA RIIPPUMATTA.

Durbanin norjalainen intialaistyöntekijä pastori Einar Ims lähestyi zulukirkon piispaa kysymyksellään, voisiko heidän arkkitehtinsa suunnitella myös heidän Durbanin intialaisten kirkkonsa. Tämä ei kuulunut Antin työtehtäviin. Samoin Eshowen saksalainen seurakunta kyseli, voisivatko hekin saada kirkkonsa suunnitelmat zulukirkon suunnittelijalta.
Piispa Fosseus tutkisteli asiaa mielessään ja hän tuli seuraavaan loppupäätelmään: Tämä on hyvä tapa osoittaa, ettei zulukirkko harjoita rotuerottelua eikä tue sitä. Niinpä Antti sai sitten kaksi vaativaa tehtävää, kirkko Durbaniin ja toinen Eshoween.
Eshowen luterilaisen kirkon ja siihen liittyvät seurakuntatilat hän suunnitteli pienen sisäpihan ympärille siten, että katettu ulkokäytävä yhdisti eri toiminnot toisiinsa. Kirkko sai perisuomalaisen korkeakattoisen muodon. Sisäkatto tehtiin laseeratuista mäntylaudoista. Suunnitelma oli varsin vaativa epätäydellisillä työvälineillä ja huonolla englanninkielen taidolla. Suunnitelmat täytyi tehdä varsin kattaviksi, koska työ annettiin kokonaisurakkana tehtäväksi. Lopputulos oli kuitenkin onnistunut ja seurakunnan tyytyväisyys ilmeinen, erikoisestikin, kun he saivat suunnitelmat lähes ilmaiseksi. Antti kieltäytyi vaatimasta korvausta, mutta seurakunta antoi pienen summan lahjana.
Durbanin intialaisille tarkoitetun kirkon suunnittelu alkoi aivan toisenlaisista periaatteista. Ensiksikin siihen tuli saada jotain, mikä muistuttaisi intialaista rakennustyyliä. Toiseksi se tuli suunnitella siten, että islaminuskoiset intialaiset voisivat tulla iltamyöhällä kuuntelemaan jumalanpalvelusta ilman, että heidät huomattaisiin. Kolmanneksi sen tulisi olla kirkon näköinen ja tuntuinen, sen tuli erota edukseen hallituksen rakentamista matalista yksikerroksisista taloista. Sen tulisi tietenkin olla myös halpa. Koska rakennuspaikka kuului Durbanin kaupunkiin, sen rakennussuunnitelmat tuli hyväksyttää kaupungin viranomaisilla.
Durbanin asukasluku oli vuonna 1963 yli 655 000, joista intialaisia oli yli 231 000, eurooppalaisia lähes 195 000, afrikkalaisia 205 000, värillisiä lähes 26 000.
Suunnitelmia hiottiin pitkään ja hartaasti ja rakennuslupakin saatiin pienin muutoksin. Ja niin tiistaina joulukuun 21. päivänä 1965 the Natal Mercury kertoi kuvauutisissaan, että Chatsworthin intialaisen kaupunginosan ensimmäinen kirkko, nimeltään the Christ Lutheran Church, vihittiin käyttöönsä edellisenä sunnuntaina piispa Helge Fosseuksen johtaessa toimitusta. Koska kirkko oli ainoa siinä kaupunginosassa, eri kirkot ja seurakunnat vuokrasivat ja käyttivät kirkkoa laaditun aikataulun mukaan. Käyttöä sillä ainakin tuli olemaan!
Tammikuussa 1964 perhe muutti Vryheidiin, jossa heille oli varattu oma talo viehättävän Breestreet kadun varrella. Talo sijaitsi omalla pensas- ja puuaidoilla rajatulla tontillaan. Paikka oli rauhallinen ja lähellä kaupungin keskustaa. Vryheidin kaupunki sijaitsee 75 kilometriä Dundeesta koilliseen. Asukasluvultaan se on Dundeen kokoinen, 10 200 asukasta, ympäristössä on kivihiili- ja rautamalmiesiintymiä, wattlepuu- ja sahateollisuutta. Wattle on lepän tai pajun tapainen, nopeasti kasvava puu. Sen kuorta käytetään nahan parkitsemiseen, puuaines on pehmyttä ja kelpaa vain polttopuuksi tai paperiteollisuuteen.
Myös Vryheidiin tuli suunnitella oma kirkko ja sen yhteyteen pappila. Antti suunnitteli kirkon siten, että se avautui läheiselle afrikkalaisten asuntoalueelle, jossa osa asukkaista asui vielä teltoissa myös talven yli. Siellä talven aikana kuoli parikymmentä lasta keuhkokuumeeseen. Kirkon alttari on afrikkalaisten asuntoalueelle avautuvan korkean ikkunan edessä. Ikkunaan Antti suunnitteli suuren, koko rakennuksen korkuisen tyhjän ristin, joka sisältä katsoen näyttää lankeavan afrikkalaisten asuntoalueen yli. Kirkon takaosaan rakennettiin seurakuntasali. Se avautuu isoilla ovilla kirkkosaliin, jonka lattia laskeutuu loivasti rinteen suunnassa alttarille.
Antin aika meni jatkuvissa suunnittelu- ja tarkastustöissä. Kolmen vuoden aikana hän suunnitteli toistakymmentä sakraalirakennusta, seurakuntakeskuksia, kirkkoja, pappiloita ja muita rakennuksia. Ensimmäinen hänen suunnittelemansa sakraalirakennus, pieni jyrkkäkattoinen kappeli, valmistui Swazimaahan vuoden 1964 alkupuolella. Antti valvoi myös kahden kirkon, Vryheidin ja Mondhlon, kirkkojen rakennustyöt.
Dundeen kirkon suunnitelmat hän teki yhtenä viimeisistä töistään ennen matkustamistaan Suomeen lomalle. Se muistuttaa muodoltaan jyrkkäkattoista telttaa, jonka helmat on nostettu sivuilta ylös valon ohjaamiseksi sisään. Sitä hän ei ehtinyt nähdä valmiina.

PERHE-ELÄMÄÄ VRYHEIDISSA.

Vryheidin talo oli kadulta katsoen varsin tyylikäs. Kaksi pyöreää pilaria oli sijoitettu pääsisäänkäyntiin pienen sisäänvedetyn ulkokuistin etusivuille. Lämmityslaitetta talossa ei ollut, joten oli suunniteltava oma takka ja siitä putket toimistoon lämmön johtamista varten. Takan rakentaja löysi talon sisältä pienen käärmeen lattian ja takan liittymäkohdassa.
Piha oli tasaisen nurmikon peittämä, ja siellä kasvoi muutama suuri puu, pari palmua ja sypressiä, appelsiini- ja greippipuu sekä viiniköynnös. Pihan perällä oli pieni mansikkamaa. Pihan takanurkkaan oli rakennettu erillinen palvelijanhuone ja ulkokäymälä, ja pihan toiseen nurkkaan pyöreä olkikattoinen vierasmaja. Palvelijoita oli talon sisätöissä kaksi, yksi keittiössä ja toinen siivoustöissä. Molemmat olivat tarkkoja omista alueistaan eikä toinen saanut puuttua toisen töihin. Pihaa hoiti iäkäs Daba, tunnollinen ja luotettava zulumies.
Eräänä päivänä pihalta kuului korviavihlova huuto. Kaikki ryntäsivät sinne, mutta Daba oli jo hoitamassa ongelmaa. Keittiötyttö Kristiina oli mennyt ulkovessaan, kun istunnon aikana käärme pyrki sisään omille asioilleen oven alla olevasta raosta. Pakoon ei päässyt, mutta luultavasti käärme säikähti aivan yhtä paljon kuin Kristiinakin ja luikki kiireesti karkuun.
Eräänä talviyönä perhe heräsi kovaan paukkeeseen ulkoa. He luulivat, että oli syttynyt sota. Ikkunasta he näkivät, että maassa oli kymmenen senttimetrin nuoska lumikerros. Aamulla lumen sulettua he menivät tarkastamaan, mikä paukkeen oli aiheuttanut. Silloin paljastui, että läheinen wattle-metsikkö oli kuin sodan jäljiltä, runkoja oli katkeillut ja oksisto roikkui puoleksi murtuneena raskaan lumikuorman alla. Märkä äsken satanut lumi oli katkonut myös sähkö- ja puhelinpylväitä.
Helmikuussa 1964 Kaisa Maria aloitti koulunkäyntinsä Vryheidissa. Maija kertoo siitä 07.02.64.

“Elämäämme on tullut muutos. Kaisa lähti aamulla kouluun. Lapset käyttävät koulussa eräänlaista univormua, mustaa hametta ja valkoista puseroa. Sillä on se hyvä puoli, ettei tarvitse joka aamu miettiä, mitä panisi päällensä. Kaisa lähti innostuneena kouluun, ja kai hän kielenkin puolesta jotenkin pärjää, ainakin hänen suomenkielensä on saanut englantilaisen nuotin. Olen iloinen, että hän pääsi kouluun, sillä hän alkoikin olla ikävystynyt kotona olemiseen. Aamulla vien hänet autolla ja iltapäivällä hän kävelee itse kotiin. Koulu alkaa kahdeksalta ja loppuu puoli yhdeltä. Matka kestää 15 minuuttia. Tämä alku on eräänlaista leikkikoulua. Hannelle se oli vaikeaa, hän muisti sanoa, ettei hän vielä halua sinne. Mutta samanlaisen pienen koululaukun hän halusi kuin Kaisallakin on. Pyykkärityttömme haluaa tulla Hannen pyykkäriksi, kun hän tulee isoksi, mutta ei Kaisan, koska hänelle ei mikään kelpaa.
Markku on alkanut puhua kuin puuropata. Meille hän puhuu suomea, mutta kai hän vähän englantiakin osaa. Dundeessa hän kerran hävisi ja hätäilimme jo, mikä hänet oli vienyt. Soitimme poliisiasemalle, ja siellä sanottiin, että kyllä heillä yksi valkotukkainen poika on juomassa teetä ja syömässä pikkuleipiä. He olivat löytäneet hänet harhailemasta kadulla eikä tämä osannut sanoa, mistä hän oli tullut. He olivat kuitenkin arvanneet, että hän on varmaankin niiden skandinaavien lapsia, eikä Markku ollut ensimmäinen omille tutkimismatkoilleen eksynyt pikku poika.
Meitä varotettiin, että Vryheidissa voi olla yksinäistä. Olemme ystävystyneet erääseen Ruotsin babtistien lähettiperheeseen, joka on Eestin pakolaisia.
Eräänä päivänä luoksemme käveli vanha nainen, joka sanoi olevansa myös lähetti ja luultavasti babtisti hänkin.
Hän opettaa minulla zulua 20 minuuttia joka aamu. Hänen miehensä tai isänsä oli ollut lääkäri ja häneltä oli jäänyt lukuisia pieniä pilleripulloja, joihin hän oli valmistanut luonnonlääkkeitä eri sairauksiin.
Ilmojen suhteen on todella mukavaa. Todellista hellettä ei ole ollut. Viinirypäleet ovat kypsyneet.”

Vryheidin talossa oli varsin usein vieraita, sekä rakennusasioissa että muissa. Jos Maija joskus tunsikin yksinäisyyttä, sitä varmaan lievensi hollantilainen pienen lahkoseurakunnan pastori, joka vieraili Maijan luona, varsinkin silloin, kun Antti oli työmatkoillaan. Antti koki hänen sanomansa kovin kapeaksi ja rajoittuneeksi, mutta Maija näytti pitävän siitä.
Toinen talossa usein vieraillut mies oli aivan ilmeisestikin hallituksen urkkija, joka ilmaantui paikalle ilmoittamatta ja kutsumatta . Hän uteli kaikenlaisia asioita, joihin kaikkiin ei osannut vastatakaan. Vaalien jälkeen hän tuli tiukkaamaan, miksi perheestä ei käyty äänestämässä. Hän tyytyi sitten, kun hänelle selitettiin, ettei heillä ollut aavistustakaan oikeudestaan äänestää.
Antti vieraili perheineen eräällä saksalaisten omistamalla maatilalla. He olivat täysin omaksuneet afrikkalaisen Euroopasta muuttaneen siirtolaisen elämäntyylin ja tavat. He olivat myös innokkaita apartheidin kannattajia, joskaan eivät pyrkineet kiihkeästi mainostamaan aatetta.
Silloin oli kuuma iltapäivä.
Antin nuorin tytär Tarja lähti tutkimusmatkalle talon pihamaalle. Äkkiä sieltä alkoi kuulua kova kirkuna. Kaikki juoksivat kiireesti ulos, mutta talon isäntä oli nopein; hän aavisti heti, mistä oli kysymys. Ulkorakennuksen korkeassa päädyssä oli mehiläisten pesä ja kuumalla ilmalla sieltä valui niiden keräämää hunajaa pitkin rakennuksen päätyä. Jostain syystä mehiläiset kuvittelivat Tarjan vaaralliseksi ja hyökkäsivät joukolla hänen kimppuunsa. Isäntä kantoi tytön sisälle taloon ja siellä talon tytär, joka oli sairaanhoitaja, yhdessä Antin kanssa kaivoi Tarjan ihosta kymmeniä mehiläisen suuosia, jotka jäävät ihoon niiden pistäessä. Onneksi niissä oli pyöreä lähes puolen sentin kanta, josta niitä oli helppo poistaa pöytäveitsellä. Tarja oli tietenkin saanut suuren annoksen myrkkyä piikkien mukana. Lääkäri kehotti tulemaan kiireesti sairaalaan vasta-ampullin saamiseksi. Tyttö tuli pitää hereillä koko kolmen vartin matkan ajan. Tapauksesta ei jäänyt muita jälkiseurauksia, mutta Tarja oli uninen ja väsynyt. Tällaiset pistot voivat altistaa ihmisen vastustuskyvyn niin, että myöhemmät vastaavanlaiset pistot voivat olla hengenvaarallisia.
Eräs vanha saksalainen nainen vieraili talossa jo keski-iän ylittäneen tyttärensä kanssa. Hän oli saksalaisen lähetystyöntekijän tytär. Nainen kertoi, että heidän asuessaan lapsena lähetysasemalla maalla siellä oli niin paljon käärmeitä, että ne tulivat lasten leikkeihin. Lapset eivät osanneet pelätä niitä, vaan he kädellään työnsivät liian innokkaita tunkeilijoita sivuun, eivätkä ne pistäneet heitä. Vanhan naisen tytär oli jäänyt hoitamaan äitiään uhraten näin oman elämänsä äitinsä hyväksi.

VALKOISEN MIEHEN VARJO.

Eurooppalaisten valtioiden elintason noustessa ja tekniikan kehittyessä ne pyrkivät ulottamaan vaikutustaan uusiin maihin ja maanosiin. Pohjois-Afrikan autiomaa Sahara ja korkeat vuoristot olivat tehokkaasti estäneet tunkeutumisen syvemmälle Afrikkaan sitä kautta, mutta merenkäynnin kehittyessä edettiin etelään rannikkoa pitkin. Ensimmäiset kosketukset uusille alueille olivat tutkimusmatkoja, mutta niiden vanavedessä tulivat sotilaat ja heidän perässään kauppiaat ja muut onnenonkijat lähetyssaarnaajien lisäksi. Afrikasta pyrittiin hyötymään taloudellisesti, etsittiin kultaa, hopeaa ja timantteja, samoin eksoottisia eläimiä eläintarhoihin ja areenoille sekä ihmisten koteihin. Pian hyödyn tavoittelu suuntautui paikallisiin ihmisiin, alkuasukkaisiin, kuten heitä nimitettiin. Heitä koottiin suurina joukkoina kuljetettaviksi Eurooppaan ja Lähi Itään tai myöhemmin Amerikkaan sitten, kun se oli ”löydetty”. Siellä heidät myytiin orjiksi.
Kristilliset teologit pohtivat, oliko alkuasukkailla mahdollisesti sielua. Pitkään teologit olivat väittäneet, ettei eurooppalaisella naisellakaan ollut sitä, miten sitten mustalla ”sivistymättömällä” alkuasukkaalla. Afrikkalaisia metsästettiin sotajoukoin, mutta jotkut paikalliset päälliköt möivät alamaisiaan tai alistamansa naapuriheimon jäseniä pilkkahintaan eurooppalaisille kauppiaille.
Hyvä Toivon Niemen ”löysi” portugalilainen Bartholomew Dias vuonna 1486 ja häntä seurasi Vasco da Gama vuonna 1497, joka matkallaan Intiaan ”löysi” Natalin, mutta sinne ei perustettu pysyvää eurooppalaista asutusta kolmeen sataan vuoteen haaksirikkoisten lisäksi.
Hollantilainen Itä-Intian yhtiö perusti Pöytävuoren lähelle laivojensa huoltoaseman vuonna 1652. Ranskalaisia hugenotteja, parisataa ihmistä, muutti Kapin alueille 1688 – 1689.
Hollantilainen Kapin hallitus antautui brittivoimille 1795, mutta alue palautui Batavian tasavalloille Amiensin aselevon kautta. Britit valloittivat alueen 1806 ja lopullisesti alue annettiin heille 1814.
Englantilaisia siirtolaisia, luvultaan 5000, muutti alueen itäosiin vuonna 1820 Englannin taloudellisen laman ajamina.
Orjuus kiellettiin Kapin alueella 1834. Silloin vapautettiin 35 745 orjaa.
Vuosina 1836 – 1838 muutamia satoja buurifarmareita perheineen ja tavaroineen muutti pohjoiseen pieninä ryhminä alueelle, joka nyt tunnetaan nimellä Transvaal (Vaaljoen takainen alue). He olivat kyllästyneet englantilaiseen hallintoon.
Englanti yritti rakentaa Kapin alueelle rikollisten tukikohtaa, mutta se torjuttiin menestyksellisesti.
Kapin ensimmäinen parlamentti kokoontui 1854 ja vastuullinen hallitus muodostettiin 1872.
Timantteja löydettiin Kimberleystä 1866.
Englantilaisten ja buurien väliset sodat, Buurisodat, käytiin 1880 ja 1899 – 1902.
Vuonna 1910 laadittiin Etelä-Afrikan Unionin perustussääntö.
Vuonna 1824 brittiläinen luutnantti Farewell sai Port Natalin ja ympäröivän maaseudun zulu-päällikkö Tshakalta, jota pidetään zulujen Napoleonina. Durban perustettiin vuonna 1835. Vuonna 1837 Piet Retief samosi siirtolaisjoukkonsa (voortrekkers) kanssa Nataliin ja sai maata zulupäällikkö Dingaalta, joka oli murhannut Tshakan. Seuraavana vuonna Dingaan murhasi Retiefin ja 70 muuta eurooppalaista. Vuoden 1838 lopulla voortrekkers Andries Pretoriuksen johdolla murskasivat Dingaanin vallan Blood Rivern (Verijoen) taistelussa lähellä Vryheidia. Buurit perustivat Pietermaritzburgin kaupungin ja Natalin tasavallan.
Sokeriviljelmiä perustettiin vuodesta 1847 lähtien. Niille tuotiin työntekijöitä Intiasta.
Vuosina 1848 – 1851 Nataliin muutti 4 500 englantilaista uudisasukasta.
Zulusota vuonna 1879 oli verinen. Kuuluisia taistelutantereita ovat Roorkesdrift, jossa englantilaiset puolustautuivat zulujen hyökkäyksiä vastaan, ja Isandhlwana, jossa englantilaiset kärsivät tappion. Zulupäällikkö Cetewayon joutui englantilaisten vangiksi zulujen kärsiessä tappion Ulundissa.
Kultaa löydettiin Transvaalista vuonna 1886, mikä aiheutti eurooppalaisten ryntäyksen maahan. Etelä Afrikan Unioni perustettiin 1910. Se muutettiin Etelä Afrikan Tasavallaksi vuonna 1961.
Eurooppalaisten tunkeutuminen Afrikkaan tapahtui voiton ja edun nimissä. Kun eurooppalaisia oli muuttanut tarpeeksi jollekin alueelle, sinne perustettiin paikallishallinto, joka alisti paikalliset asukkaat valtansa alle. Kansainväliset suuryhtiöt aloittivat alueen luonnonrikkauksien hyödyntämisen, ja siitä saadut voitot menivät eurooppalaisille omistajille. Paikallisten asukkaiden elinoloja ja hyvinvointia niillä ei edistetty. Sairaanhoito ja koululaitos perustettiin, useimmiten lähetysjärjestöjen toimesta ja kustannuksella. Samalla hajotettiin heimojen perinteinen hallitus-järjestelmä, eivätkä valtaa pitävät useinkaan valmistaneet afrikkalaisia viranomaisia vallanvaihtoon sitten, kun se tuli lopulta väistämättömäksi. Uusien itsenäisten valtioiden oli aloitettava hallinnon opetteleminen miltei aakkosista.
Valkoisen miehen varjo Afrikassa on musta.

MUSTAN MIEHEN VARJO.

Vallansiirto valkoisilta afrikkalaisille tapahtui useissa tapauksissa suhteellisen rauhallisesti, tosin sitä joissakin tapauksessa olivat edeltäneet väkivaltaiset ryhmittymät, jotka terrorisoivat sekä eurooppalaista että myös omaa kansaansa. Eurooppalaisia aseita virtasi Afrikan maihin ja valta vaihtui usein veristen ja raakojen taistelujen kautta.
Perinteisesti heimojohtajilla oli ollut hallintonsa apuna eräänlainen kansanedustus, heimokokous, jossa kansalaiset saivat esittää omat mielipiteensä ratkaistavista asioista. Lopullisen päätöksen teki kuitenkin heimopäällikkö eikä kukaan kyseenalaistanut hänen oikeuttaan siihen.
Eurooppalaiset vallanpitäjät olivat yrittäneet juurruttaa demokraattista järjestelmää hallitsemilleen alueille, mutta kehittymättömät liikenne- ja tietoliikenneyhteydet yhdessä tottumattomien viranomaisten ja puutteellisten hallintojärjestelmien kanssa ovat vaikeuttaneet sen toteuttamista uusissa itsenäisissä valtioissa. Seurauksena on usein ollut väkivaltainen, toistuva vallankaappaus.
Vanhat heimojen väliset erimielisyydet ja taistelu vallasta ovat useassa tapauksessa johtaneet massamurhiin ja kansainvaellukseen. Pakolaisleirit ovat yleistyneet, kuten myös ennen tuntemattomat sairaudet ja kulkutaudit, joita aliravitsemus ja nälänhätä ovat ruokkineet.
Eurooppalaisten aseiden avulla Afrikkaan on syntynyt diktaattoreita, jotka ovat tyrannisoineet kansaansa. Joitakin vihattuja asukkaita on karkotettu maasta, kuten intialaisia työntekijöitä, pienkauppiaita ja käsityöläisiä. Joissakin tapauksissa nämä diktaattorit ovat pakkolunastaneet farmarien maita veristen mellakoiden kautta ja jakaneet niitä omille kannattajilleen.
Myös mustan miehen varjo Afrikassa on musta.

KRUGER KANSALLISPUISTO.

Etelä Afrikassa ei juuri näe villejä eläimiä vapaina luonnossa. Vain villejä koiria, vyötiäisen ja apinoita voi nähdä lintujen ohella matkoilla Natalin ja Transvaalin maaseudulla. Koska kerran oltiin Afrikassa, oli toki saatava elämyksiä ja kuvia myös sen eksoottisista eläimistä.
Antti lähti perheineen Krugerpuistoon lokakuun alussa. Silloin oli jo paras aika ohi, joka on kesäkuusta syyskuuhun, jos aikoo nähdä puiston eläinkantaa parhaimmillaan. Puisto sijaitsee Transvaalin koillisreunalla Mozanbiqin rajan tuntumassa. Se perustettiin 1898, sen pituus on n. 320 km ja sen alue on kaikkiaan n. 8000 neliömailia.
Matka Vryheidista oli kaikkiaan yli 550 kilometriä ja siihen oli varattava koko päivä. Onneksi pieni kuplavolkkari oli vaihdettu isompaan varianttiin, jossa oli enemmän tilaa lapsille ja tavaroille.
Antti kertoo kokemuksistaan puistosta ja sen eläimistä.

“Saapuessamme puistoon päivä oli jo pitkälle kulunut. Kansallispuisto on aidattu ja eläimet kulkevat siellä vapaasti luonnollisessa ympäristössään. Puistossa vierailevat majoitetaan aidoilla ympäröityihin ”kraaleihin” puiston sisällä pieniin useimmiten pyöreisiin, korkeakattoisiin majoihin. Alueella on ravintoloita ja myymäöitä, joista voi ostaa turistirihkaman lisäksi myös ruokatarpeita. Näitten pienten keskusten ulkopuolella saa liikkua vain autolla tai aseistetun vartijan seurassa. Portit avataan auringon noustessa ja suljetaan auringon laskiessa. Myöhästyneiltä peritään pieni sakkomaksu. Nopeus puiston teillä on rajoitettu kaupunkiajon mukaiseksi.
Lähdimme heti seuraavana aamuna liikkeelle saatuamme lapset ja itsemme heräteltyä
pienten hyttysten ja hiostavan kuumuuden vuoksi huonosti nukutun yön jälkeen. Koska sadeaika oli jo alkanut ja ruoho oli pitkää eläimet olivat sen suojassa tai metsiköissä. Lisäksi saimme kuulla, että edellisen kuivuuden vuoksi monia petoeläimiä oli jouduttu lopettamaan, koska ne verottivat liikaa heikentyneitä eläimiä. Leijonia näimme vain kaukaa, mutta kirahveja, elefantteja, antilooppeja useita eri lajeja, apinoita, paviaaneja, villisikoja, puhveleita, shakaaleja, hyeenoja, virtahepoja ja monia muita eläimiä, joiden nimiä en tiedä suomeksi, näimme runsaasti. Elefantit tulivat joskus aivan automme eteen heilutellen suuria korviaan. Eräs niistä juoksi hillitöntä vauhtia, mutta onneksi jonkin matkan päässä meistä. Tällaiset yksinäiset yksilöt voivat olla vaarallisia ja niitä kutsutaankin hulluiksi elefanteiksi. Niiden tiedetään ruhjoneen autoja matkustajineen. Sarvikuonot ovat myös joskus hyökkäileviä ja puskevat lommoja autojen kylkiin. Pitkäkaulaiset kirahvit ihmettelivät kaukaisia suomalaisia kaulaillen välillä toisiaan.
Vedestä rannoille nousseet virtahevot ovat Afrikan vaarallisimpia petoja. Ne tappavat enemmän varomattomia ihmisiä kuin mitkään petoeläimet. Kömpelöstä ulkoasusta huolimatta ne ovat nopealiikkeisiä ja juoksevat nopeasti.
Lintuja näimme myös mitä erilaisin muodoin ja värein. Hassuimpia oli sarvinokkalintu, koreasti eri väreihin puettu metson kokoinen lintu, joka suurella nokallaan puuhaili aamutoimissaan.
Pysähdyimme erään laajalle alueelle levittäytyneen paviaanilauman lähettyville. Ne haeskelivat ruokansa maasta kaikessa rauhassa pienine poikasineen. Paikalle osui suuri hyeena, joka hampaat irvissä, kuten sillä aina on, pysähtyi tarkastelemaan paviaaneja ja sopivaa aamupalaa. Paviaanit ampaisivat läheisiin puihin ja kantojen päihin. Sitten lauman isot harmaaturkkiset urokset kokoontuivat taistelurintamaan ja joukolla hyökkäsivät hyeenan kimppuun. Hyeena joutui pakenemaan henkensä edestä.
Muutaman päivän ajan samoilimme puistossa, mutta jännittävin elämys oli sateen paisuttaman leveän virran ylittäminen. Sen poikki oli rakennettu betoninen silta, mutta vuolas vesi juoksi sen yli koko pituudelta. Harkitsimme kääntymistä takaisin ja palaamista keskukseen samaa tietä, mutta se olisi vienyt liikaa aikaa. Uskaltauduin kuitenkin sillalle, jossa vesimassat ryöppysivät kuljettaen mukanaan oksia ja puitten runkoja. Onnellisesti saavutimme vastarannan, mutta vieläkin koen kylmiä väreitä selkäpiissäni muistellessani joen ylitystä. Lapset eivät ilmeisesti edes tajunneet tilanteen vaarallisuutta.
Palasimme kotiin Swazimaan kautta, mikä lyhensi matkaa jonkin verran.
Vasta kotona huomasimme, että 36 kuvan filmi oli juuttunut kiinni emmekä saaneet siitä yhtään kuvaa. Onneksi toisessa filmissä oli muutamia onnistuneita kuvia todisteeksi käynnistä kansallispuistossa.”

Antin kolmen vuoden työrupeama Afrikassa alkoi lähestyä loppuaan. Vaivojaan säästelemättä ja kyselemättä hän oli antautunut työlleen. Koska heidän jatkosuunnitelmansa olivat epävarmoja, kaikki tavarat oli pakattava takaisin arkkuihin. Jatkuva paine suunnittelussa ja työmatkat kuumassa Afrikan helteessä olivat vieneet voimat niin, ettei pakkaamiseen tahtonut löytyä tarvittavaa puhtia. Yhteistoimin sitä kuitenkin tehtiin. Henkisesti Antti oli voinut varsin hyvin vastoinkäymisistä huolimatta, joista Maijan kohtuleikkaus Durbanin sairaalassa syyskuussa 1965 ei ollut vähäisin. Sen vastapainoksi Antti varasi heille muutaman päivän loman Beverly Hillsin lomahotellissa Tyynen Meren rannikolla. Heidän huoneestaan oli mahtavat näkymät tuhansin timantein kimaltelevalle merelle, jossa delfiinit pitivät omia sukellus- ja hyppykilpailuitaan.
Antti kuvailee sisäisiä vaikutelmiaan ja kokemuksiaan Afrikan työkentältään seuraavasti.

“Ensimmäinen tuntuma astuessani Afrikan mystiseen ilmapiiriin oli kuuma lehahdus kasvoille, joka tuntui välittävän lukemattomia aistimuksia, joihin vuosien kuluessa liittyi uusia hajuja, lintujen ääniä, kaskaitten jatkuvaa siritystä Vryheidin puistokadun lehtipuissa, mikä hiljeni autojen ohittaessa paikan alkaakseen heti uudelleen, maito- ja öljypullojen leijailemista kadulla piha-aitamme takana, joka sopivasti peitti näkyvistä niitä päänsä päällä kuljettavat afrikkalaisnaiset, tai herääminen ensimmäisen yön jälkeen Afrikan aamuun pienten kyyhkysten kujerrellessa rauhoittavasti ruotsalaisen lomakodin puutarhassa Durbanissa.
Afrikan tuntemuksiin liittyvät kosketukset afrikkalaisten ihmisten kanssa, mitä kylläkin rajoitti harmittavasti edes alkeellisen kielitaidon puuttuminen, koska sen hankkimiseen ei ollut aikaa. Onneksi sentään useat afrikkalaiset rakentajat ja pastorit, joiden kanssa työskentelin, osasivat auttavasti englantia. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasia, että afrikkalaisen sielun löytäminen on mahdotonta ilman kielellistä kontaktia. Heidän kielestään voivat puuttua lukuisat tekniset ja muut läntisiä kieliä rikastavat sanastot, mutta niillä alueilla, jotka heille ovat tärkeitä, kieli on hämmästyttävän rikas. Esimerkiksi lehmää tai sen laumaa voidaan ilmaista lähes seitsemällä kymmenellä eri termillä, joista kukin lisää pienen vivahteen tai detaljin. Yhdellä sopivalla sanalla voidaan ilmaista lehmän ikä, väri, sukupuoli, onko niitä paljon tai vähän ja niin edelleen. He pystyivät arvioimaan lauman koon vain vilkaisemalla sitä.
Afrikkalaisen sielun tuntemattomia syvyyksiä ei eurooppalaisen ole helppo luodata. Mystiikka on lähellä afrikkalaista. Perinteiset noitatohtorit ja kansanparantajat ovat muuttaneet kaupunkeihin ja ovat sopeuttaneet toimintansa uuden ympäristön vaatimusten mukaan. Kansa tarvitsee ja hakee heidän palvelujaan kuten ennenkin. Myös rikolliset ainekset turvautuvat heihin. He saavat noidalta näkymättömäksi tai haavoittumattomaksi tekevää rohtoa. Tässä vahvassa uskossa he tekevät uskaliaita ryöstöjä ja murhia tunkeutumalla valkoisten ihmisten taloihin päivänvalossa.
Kristityt afrikkalaiset hakevat lapselleen kristillisen kasteen lisäksi kaiken varalta myös noitatohtorin tai kansanparantajan suorittaman perinteisen rituaalin.
Turvautuminen päihdyttäviin aineisiin, alkoholiin tai huumeisiin, on usean afrikkalaisen ongelma, myös kirkon pappien keskuudessa. Juttelin kerran tällaisen sopivasti alkoholista rohkaisua itselleen hankkineen afrikkalaisen papin kanssa. Hän syytti valkoisia siitä, etteivät he täytä Raamatun käskyä ”olla hedelmällinen ja täyttää maa”. Afrikkalainen nainen synnyttää usein 10 – 15 lasta, joista ehkä vain puolet tai kolmannes jäi eloon. Länsimaisen lääkehoidon ja hygienian ansiosta ja ilman pelkoa nälkäkuolemasta katovuosina eloon jääneiden lasten lukumäärä on kasvattanut monen Afrikan maan väkilukua räjähdysmäisesti.
Tämä afrikkalainen pastori esitti myös hämmästyttävän toteamuksen: ”Jos ja kun väkivaltainen kansannousu alkaa Etelä Afrikassa, me ensimmäiseksi tapamme kaikki lähetyssaarnaajat”. Ihmettelevään kysymykseeni hän selitti: ”Eurooppalaiset lähetyssaarnaajat ovat opettaneet lapsiamme alistumaan ja tyytymään alhaisempiin oloihin kuin valkoiset. He ovat opettaneet heille länsimaisia tapoja ja uskomuksia, jotka ovat meille vieraita ja jotka ovat tuhonneet meidän oman kulttuurimme”.
Sain kuvan, että ulospäin tyynen ja sopeutuneen kuoren alla asuu kokonaan toinen ihminen, joka hautoo sisällään mustia ja katkeria ajatuksia, pystymättä kuitenkaan pukemaan niitä toiminnalliseen muotoon.
Tuntui pahalta, ettei afrikkalainen rakentajani saanut tulla kahville kanssasi kahvilan sisälle, vaan jouduin tuomaan kuppimme ulos ja juomaan kahvimme siellä. Vielä enemmän mieltäni jäi painamaan, etten jaksanut viimeisinä viikkoina antaa selvitystä Vryheidin seurakunnan keräämistä kolehtivaroista oman kirkkonsa kaunistamiseksi. Olin käyttänyt ne kirkon ulkokaton maalaamiseen ja pienempiin ulkotöihin. Tästä minun huolimattomuudestani johtuen seurakunnan afrikkalaista pastoria syytettiin varojen kavaltamisesta.
Suhteeni ruotsalaisiin lähetteihin olivat hyvät ja korrektit. Jotkut heistä ovat pitäneet yhteyttä muutettuamme takaisin Suomeen. Ruotsalaiset lähetit puhuivat hyvin kunnioittavasti Suomen Lähetysseuran työstä Ambomaalla. He pitivät sitä esikuvallisena.”

Koska Antti oli lähetystyössä ja lähetysseuran palveluksessa, on paikallaan muutamalla sanalla kosketella hänen työnsä hengellistä puolta.
Koko perhe oli tietenkin siinä onnettomassa asemassa, etteivät he osanneet afrikkalaisten kieltä voidakseen osallistua heidän jumalanpalveluksiinsa. Myös ruotsinkielen taito oli hatara, vaikkakin sillä jotenkin pystyi seuraamaan, mitä tilaisuuksissa tapahtui. Dundeessa osallistuminen oli helppoa, koska kirkko ja lähetysseuran johtoa oli naapurissa. Vryheidissa he olivat yksin eikä siellä babtistien ja joittenkin lahkokirkkojen lisäksi ollut muita osallistumismahdollisuuksia.
Yleinen huomio kuitenkin oli, etteivät lähetit paljonkaan pohtineet uskonsa syvintä olemusta keskinäisessä kanssakäymisessään. Ensimmäisellä sijalla olivat käytännön asiat ja joskus henkilökohtaiset ongelmat, joita niitäkään ei kentältä puutu. Ehkä vaikeimmassa asemassa olivat naimattomat naispuoliset työntekijät, jotka usein näyttivät kokevan yksinäisyyttä ja pyrkivät etsimään yhteyksiä epäsovinnaisistakin suhteista. Ruotsalaisten työntekijöiden suhtautuminen oli korrektia, mutta heillä oli selvä raja, mihin saakka voi edetä mutta ei sen pitemmälle. Läheisimmät henkiset ja hengelliset suhteet Antti solmi amerikkalaisen ja norjalaisen lähettiperheen kanssa.

LOPPUSIIVOUS.

Lopulta sitten huhtikuun alkupuolella 1966 pakkaaminen oli saatu suurin piirtein tehtyä, vaikkakin jonkun arkun kansi ei mahtunut kiinni, lentoliput oli saatu, matkalaukut ja nyytit jokaiselle perheen jäsenelle saatu valmistettua ja kaikki oli valmista loppuryntäystä varten. Yksi tehtävä oli suoritettava: Perheeseen hankittu koira, Skotlannin paimenkoira Taru, oli kaikkien suureksi suruksi vietävä Roorkes Driftiin ruotsalaisen pastorin luo, joka suostui huolehtimaan siitä.
Viimeisenä iltana ennen perheen starttaamista talosta kohti Suomea he päättivät nauttia illan miellyttävästä viileydestä pihanurmikolla. Yhtäkkiä Taru koira jähmettyi paikoilleen kadun viereisen pensasaidan viereen. Tutkittaessa tarkemmin sen käyttäytymistä paljastui, että aidan vieressä oli käsivarren paksuinen käärme kiepille kiertyneenä. Oli ihme, ettei se ollut iskenyt koiraa eikä muita nurmikolla liikkuvia. Käärme oli luultavasti udder, yksi myrkyllisimmistä käärmeistä, jonka myrkky voi aiheuttaa paikallisen halvauksen. Käärme kuitenkin luikerteli tiehensä, ennen kuin sille ehdittiin tehdä mitään.
Perjantaiaamuna kone starttasi kohti Ateenaa, josta matka jatkui Tel Aviviin. Siellä toivon mukaan oli suomalainen lähetti vastassa auton kanssa. Kukaan ei ollut huomioinut, että Ateenassa oli pääsiäisaika ja kaikki kadut olivat tungokseen asti täynnä ihmisiä. Kaupunkikierrokseen osallistunut perhe juuttui kymmenien muiden kanssa liikenneruuhkaan, mikä sai kreikkalaisen oppaan toivottomana toteamaan: Jääkööt sitten ne provisiot saamatta, kun ei pääse myyntikioskin luo. Ateenassa perhe majoittui hotelliin, mikä piti olla matkalipun hinnassa, mutta hotelli kuitenkin velotti ilmastoinnista, lämmityksestä helteellä ja siivouksesta eikä Antilla ollut voimia vastustaa. Ateenan kentällä yksi matkalaukku oli hukassa, mutta löytyi sentään.
Tel Avivista matka jatkui Jerusalemiin suomalaisen lähetin kanssa, joka oli kuin olikin vastassa pakettiautollaan, mihin seitsemän laukkua ja nyyttiä mahtui kuuden matkustajan lisäksi. Yksi ongelma oli vielä: Israelissa oli sapatti eikä mikään liikkunut. Heidät majoitettiin yhteen majapaikkaan, jonka isäntä ei suostunut koskemaan tarjottuun rahaan, vaan käski panna sen pöydälle. Rahankäsittely oli häneltä oikeaoppisena juutalaisena kielletty sapattina.
Seuraavan päivän Antti käytti tutustumalla Suomen Lähetysseuran tiloihin Jerusalemissa. Jerusalemista perhe matkusti Tiberiaaseen, jossa suomalainen nainen nimeltä Julia komean Romeo koiransa kanssa antoi heille majapaikan. Paikka oli Poriassa korkealla kukkulalla kaupungin yläpuolella. Sieltä oli hyvät näköalat Genessaretin järvelle. Syyrialaiset ampuivat tykistöllään Israelin puolelle tähtäillen maatilojen työntekijöitä ja kalastajia korkealta kukkulalta Genessaretin järven takaa, mikä sai Israelin lentokoneet tekemään matalasyöksyjä Syyrian puolelle. Ne lensivät Porian paikan yli miltei kattoja hipoen liukuen sitten alas järven päälle noustakseen taas ylös sen vastarannalla, mikä oli syyrialaisten hallussa.
Lopulta 17.huhtikuuta 1966 lopen uupunut ja nuhraantunut perhe pääsi matkustamaan kohti Uppsalaa tapaamaan seuran johtoa ja sieltä edelleen Suomeen ja Helsinkiin.
Antti tilittää omaa osuuttaan Temppelin rakentamiseksi, joka ei ole käsin tehty näin. (Ef 2:20-22)

“Elämämme oli alkanut kulkea tavanomaisia reittejään – ja eikö se olekin ihaninta silloin, kun se on työtä ja vainaa? Elimme täällä varsin mukavasti, ulkonaisesti jopa paremmin kuin Suomessa, mutta hengellisesti olimme olleet eräänlaisessa erämaassa. Vieras kieli ja oudot tavat voivat olla uskomattoman vaikeita ylittää. Muistattehan meitä – niin rukouksin kuin kirjeinkin – mutta ennen muuta rukouksin Isän valtaistuimen edessä, että täyttäisimme tehtävämme Kristuksen Ruumiin, tai ehkä paremminkin sanoen, Kristuksen Temppelin rakentamiseksi maan päälle, tuon näkymättömän, joka käy sydämestä sydämeen. Olettehan kuulleet puhuttavan ihmisistä, jotka ovat pylväitä, toiset kynnysmattoja, jotkut rukouksin toisia kantavia, ja muutamat Kristuksen valoa läpäiseviä – tai heijastavia – ; kaikki rakennustermejä. Ja onhan tunnettua, että joudumme tuottamaan rakennusmateriaaleja ja rakennuksen osia, kuten noita kynnysmattoja mutta myös erikoismateriaaleja, hyvinkin pitkien matkojen takaa. Ne on tarkoitettu poljettaviksi ja niitä poljetaankin, mutta on hyvä olla tallattavana tehtäväänsä täyttäen.”