KUOLEMAN ARVOITUS
Kun Jumala muovaili ihmisen maan tomusta, Hän puhalsi ihmisen sieraimiin elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu. Siten ruumis on osa maata, sielu ja henki ovat osa Jumalaa.
Mutta ihminen lankesi saatanan houkutukseen syödä hyvän ja pahan tiedon puusta, jonka seurauksena ihminen tuli tietämään hyvän, joka tulee seuraamalla Jumalan Lakia, ja pahan, joka tulee seurauksena Hänen lakinsa rikkomisesta. (1.Ms.2:15-17
Ihmisellä oli myös oikeus syödä elämän puusta ja elää ikuisesti, mutta Jumala peruutti tämän oikeuden synnin seurauksena. Täten kuolema tuli ihmisen elämään. (1.Ms.3:22) Välittömänä seurauksena siitä oli ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden katkeaminen, eli hengellinen kuolema. (1.Ms.3:8-10) Fyysinen kuolema tulee sitten, kun ihmisen elinpäivät päättyvät, joitten määrän Jumala lyhensi ensin 120:en vuoteen ja myöhemmin 70-80:en vuoteen.
Raamattu todistaa, että kaikki sielut ovat Jumalan. (Hes.14:4) Jeesus sanoi vertauksessaan miehestä, joka kokosi paljon tavaraa aittoihinsa ja unohti Jumalan: ”Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois”. (Lk.12:19-20) Jeesus myös todisti, että sielu on ikuinen, eikä sitä voi tappaa, mutta sitä voi vahingoittaa. (Mt.10:28; 16:26; Job.27:8)
Jumala myös kielsi ihmistä syömästä verta, koska sielu on veressä. (3.Ms.17:11; 5.Ms.12:23)
Hän kielsi tappamasta toista ihmistä ja sanoi kostavansa sen. (1.Ms.9:5)
Raamatun kirjoittajat rukoilevat toistamiseen, että jumala pelastaisi heidän sielunsa tuonelasta ja toteavat vakuuttuneina, ettei Jumala hylkää heidän sieluaan sinne. (Ps.16:10)
Toisaalta rukoillaan sielun varjelemista miekasta ja turmiosta, ja pyydetään sielun parantamista. (Ps.22:21; 35:17). Samalla todetaan, että joka menee harhaan Jumalasta, saa vahingon omalle sielulleen. (Snl.8:36)
Psalminkirjoittaja jo pystyi näkemään, että sielun lunastus on ylen kallis. (Ps.49:9) Tuskin hän kuitenkaan pystyi näkemään, mitä se maksoi Jumalalle.
Ensimmäinen ihmismurha kerrotaan heti Raamatun alussa, Adamin poikien Kain ja Abelin välillä. Murhaaja Kainia ei surmattu, mutta häneen tuli elinikäinen merkki tästä synnistä ja hän tuli kulkemaan kirottuna maan päällä. (1.Ms.4:8-12)
RAAMATTU ei juuri ihannoi ihmisiä, joista se kertoo. Siellä on lukuisia kertomuksia, joissa ihmiset rikkovat Hänen käskynsä. Kerrotaan sukurutsauksista, varkauksista, väkivallasta valheellisuudesta. Kerrotaan myös sekaantumisesta toisen vaimoon ja jopa murhaan.
David, josta Jumala antaa tunnustuksen vielä sukupolvien kuluttuakin, surmautti sotilaansa Urian taistelukentällä voidakseen peittää aviorikoksensa tämän vaimon Batsheban kanssa.
Moses surmasi egyptiläisen työnvalvojan uskoessaan, ettei tieto siitä leviäisi laajemmalle.
Luetteloa voisi jatkaa, mutta nämä riittänevät kertomaan, ettei Jumala tee valintaansa ihmisen erinomaisuuden vuoksi. Jokainen Hänen lakiaan rikkonut kärsii rangaistuksen rikoksestaan, eikä heitä välttämättä surmata. Mutta tästä huolimatta he ovat aseita Jumalan kädessä.
Kerrotaan parista tapauksesta, joissa Jumala itse surmasi rikoksen tehneen. Jumala surmasi Onanin siksi, ettei hän halunnut siittää lasta veljensä vaimolle, Er surmattiin siksi, että hän vaelsi jumalattomasti Jumalan edessä. (1.Ms.38:7-10)
JUUTALAINEN LAKI määritteli ne Lain rikkomukset, joista rangaistuksena oli kuolema. Esim. sapatin rikkominen on tällainen rikos. Johannes viittaa tähän kirjeessään. Hän kehottaa ”rukoilemaan lähimmäisen edestä, jonka näkee tekevän syntiä ja Jumala antaa hänelle elämän, niille, jotka eivät tee syntiä kuolemaksi”. Johannes lisää, ettei tule rukoilla sellaisen puolesta, joka tekee syntiä, jonka rangaistuksena on kuolema. (1.Joh.5:16)
UUDEN TESTAMENTIN puolella Saulus Tarsolaisen, eli Paavalin, tapaus kertoo koruttomasti Jumalan tavan käsitellä omistamiaan sieluja. Paavali ei peittele sitä, missä hän oli rikkonut.
Hän kertoo vainonneensa seurakuntaa kuolemaan saakka. (Ap.22:4; 1.Kor.15:9-10) Hänestä kerrotaan, miten ”Saulus raateli seurakuntaa, ja uhkui vihaa ja murhaa”. (Ap.8:3; 9:1)
Paavalin oma puolustus oli se, että hän teki sitä tietämättömyydestä, epäuskossa, (1.Tim.1:13) mutta tunnusti olevansa ”suurin syntinen”. (1.Tim.1:15)
Paavali toteaa kaiken tunnustuksensa jälkeen, että Jumalan armosta hän se, mikä on. (1.Kor.15:10) Hän kertoo luopuneensa kaikesta, mitä hänellä oli ennen kohtaamistaan Jeesuksen Damaskoksen tiellä, ja pitävänsä sitä roskana, vaikka hänellä olisi, mistä kerskata. (2.Kor.11:18-33)
Hän kehottaa ”unohtamaan sen, mikä on takanapäin, ja kurottamaan sitä kohti, joka on edessäpäin, rientäen kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on meidät kutsunut Jeesuksessa Kristuksessa”. (Fil.3:13-14)
Jumalan viimeinen vitsaus Egyptin oli kaikkien esikoisten surmaaminen. Juutalaisten tuli sivellä karitsan verellä oviensa pihtipielet säästyäkseen tuhon enkeliltä. Tämän johdosta juutalaisen tulee lunastaa esikoisensa puolella hopeashekelillä, koska kaikki esikoiset ovat Jumalan.
Jeesus Kristus tuli maailmaan tällaisena sukulunastajana, Jumalan Karitsana, joka omalla verellään lunasti ihmiskunnan kuoleman vallasta. Täten Jeesus pystyi vakuuttamaan: ”Ei yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole”. (Joh.11:25-26; 1.Kor.15:25-26)
Rikoksemme voivat olla raskaat ja niiden paino voi tuntua ylivoimaiselta omallatunnolla, mutta ”missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi”. (Rom.5:20)
Kastel 26.09.08
Gavriel