MINÄ TERRORISTI

ABU INHA heräsi hätkähtäen summerin korviasärkevään ulinaan. Oli vielä hämärää ja yön viileys tuntui ilmassa.
”YHTENÄ PÄIVÄNÄ minä vielä tuhoan tuon vempeleen”, mutisi Abu Inha haroen mustaa vähän kiharaista tukkaansa pois kasvoiltaan ja hieraisten silmiltään viimeiset unen rippeet.
Mutta hän terästäytyi hetkessä ja ponnahti ketterästi ylös kenttävuoteeltaan.
Nopeasti ja tottuneesti hän suoriutui aamutoimistaan viimeistellen kammalla lievästi aaltoilevaa partaansa ja pukien ylleen väljän mustan khaki-kankaisen asunsa, jollaisen hän oli saanut tullessaan koulutusleirille.
Abu Inha käveli joustavin askelin teltalle, joka toimi rukoustilana. Teltan katossa värisi ilkeän vihertävän värinen sähkölamppu, joka sai virtansa yötä päivää prutkuttavasta kompressorista.
Telttaan kokoontui muutamia kymmeniä nuoria miehiä. He vaihtoivat vielä unen sumentamia tervehdyksiään, mutta aamun harras tunnelma ei sallinut enempiä keskusteluja.
Aamurukousta johti jo keski-iän ylittänyt mullah, jonka musta kokoparta oli osittain harmaantunut reunoilta.
Miehet kokoontuivat tutuiksi tulleille paikoilleen tehden yhdessä rukousten vaatimat kumarrukset, polvistumiset, kasvojen pyyhkäisyt käsillä ja kumarrukset maahan saakka siten, että otsa kosketti lattiaa, joka oli peitetty yhtenäisellä matolla.
”Oi Allah, sinä armollinen ja kaikkivoipa, ohjaile päivän toimiamme”, messusi kokenut oppinut valittavalla nuotilla, joka synnytti kaipaavan ikävän nuoren miehen sielussa.
Rukoukset tehtiin joka aamu yhdessä Mekkaan, muslimien pyhään kaupunkiin, päin. Aamu- ja ilta rukoukset tehtiin yhdessä, päivällä kukin hoiti rukouksensa säännöllisesti kolme kertaa siellä, missä sattui sillä hetkellä olemaankin.
ABU INHA tunsi ylpeyttä siitä, että hänet oli valittu ja kelpuutettu osallistumaan tälle erikoisleirille, joka pidettiin asumattomalla seudulla Syyriassa.
LEIRIN OHJELMA oli tiukka ja kuri ehdoton, vaikka ei näitä nuoria miehiä juuri tarvinnut ohjailla. He olivat kaikki syvästi antautuneet tehtävään, jota varten heidät oli valittu ja lähetetty tänne erämaahan koulutettaviksi.
Ja toisaalta, mitä houkutuksia täällä olisi ollutkaan? Lähimmät asutukset lienevät kymmenien kilometrien päässä, eikä iltalomia tunnettu.
RUKOUSTEN JÄLKEEN oli kevyt aamiainen, joka syötiin nopeasti mutta kiirehtimättä.
Sen jälkeen alkoi leirin varsinainen koulutus, johon kuului verryttelylenkkejä, taisteluharjoituksia sekä joukkueina että yksilöllisinä mies miestä vastaan, sekä aseen kanssa että ilman.
Miehiä koulutettiin erilaisiin tehtäviin.
Abu Inha oli kiinnostunut räjähdysaineista, ja siksi hänestä oli luonnollista, että hänet valittiin linjalle, joka koulutti hänestä räjähdysaineitten erikoistuntijaa.
Abu Inha oppi tekemään räjähteitä ja pommeja käyttäen lannoitusaineita. Hän oppi, miten pommeja voidaan tehdä mitä erikoisempiin tarkoituksiin.
Hän oppi eri räjähdysaineitten ominaisuuksia, niiden tehon ja käyttötarkoituksen.
Viimeisimmät muovi-yhdisteiset räjähteet kiinnostivat Abu Inhaa erityisesti, sillä paitsi että niiden teho oli moninkertainen verrattuja perinteisiin dynamiittiin ja muihin, sitä oli vaikea havaita turvatarkastuksissa. Sen pystyi lisäksi muotoilemaan melkein mihin tahansa sopivaksi, mikä lisäsi sen käyttökelpoisuutta. Sen ainoa huono puoli oli sen kalleus.
Leirille oli kuitenkin tuotu pieni annos tätäkin, jota koulutettavat saivat itse kokeilla.
Kouluttajat olivat nuoria miehiä vielä hekin, jotka olivat saaneet koulutuksensa samaan tapaan kuin hekin.

KOULUTUSLEIRI oli kokonaisuudessaan julistettu kielletyksi sotilasalueeksi. Sinne johti vain yksi mutkitteleva päällystämätön maantie, jota pitkin leiriä huollettiin ja jonne pääsi alueen alkupäässä olevan tarkastusaseman läpi vain erikoisluvalla.
Leiriä valvoivat kiertelevät sotilaspartiot, joita varsinkin yöllä tehostettiin mahdollisten kutsumattomien vieraitten estämiseksi.
Leirille oli koottu sekalainen joukko nuoria miehiä. Valtaosa miehistä oli syyrialaisia, jotka tunnisti komeasta huuliparrasta, seuraavaksi palestiinalaiset, joita oli tullut maista, joissa heidän pakolaisleirinsä sijaitsivat, Syyriasta, Libanonista, Jordaniasta ja palestiinalaisalueilta Palestiinasta. Olipa joukossa pari egyptiläistäkin, pari parrakasta iranilaista sekä harvinaisuutena yksi mies Englannista.
Miesten kesken syntyi ystävyyssuhteita, mutta Abu Inha tuli pian huomaamaan, ettei hän ollut suosittu egyptiläisten parissa. He eivät edes yrittäneet peittää vastenmielisyyttään ja halveksuntaansa saadessaan tietää, että hän oli kotoisin Palestiinasta.
KAIKKI LEIRILÄISET joutuivat käymään läpi peruskulutusjakson, jossa heille opetettiin sotilaspalvelun aakkosia: Kevyttä yhteismarssia, sulkeista ja tervehdyksiä. Oleellisena siihen kuului aseenkäsittely ja sen tuntemisen opettaminen. Leirille oli tuotu Kalashnikov-kivääreitä, amerikkalaisia M-16 ja israelilaisia Uzi rynnäkkökivääreitä sekä pistooleita. Olipa jostain saatu käyttöön Israelin kehittämä erikoisase, jolla voi ampua nurkan takaa joutumatta itse ammutuksi.
Useimmilla olikin jonkinlainen tuntuma aseisiin, mutta nyt opetettiin niiden huoltaminen ja puhdistaminen hajottamista ja uudelleen kokoamista myöten.
Eniten miehiä kuitenkin kiinnosti kranaatinheitinten ja rakettien sekä ohjusten tuntemus.
Vuoden 1973 Israelin ja arabimaitten välisen sekä Libanonin sodan kokemusten perusteella olalta laukaistavat kevyet panssarintorjunta-aseet olivat suuressa suosiossa. Niiden käyttöä harjoiteltiin ampumalla harjoitusmaaleina käytettäviä autonromuja. Näitä kevyitä aseita pystyy kahden miehen partio käyttämään toisen suorittaessa tähtäyksen ja laukaisemisen toisen ohjatessa ammusta maaliin, joko tutkaa tai lankaohjausta käyttäen.
VAIKKA MIEHIÄ koulutettiinkin erilaisten aseitten ja räjähteitten käyttöön, he tulisivat käytännössä toimimaan useimmiten yksin tai muutaman miehen kommandoyksiköinä, minkä johdosta heidän täytyi pystyä toimimaan kaikissa olosuhteissa ja hallitsemaan eri aseita.
OSA MIEHISTÄ koulutettiin yksinkertaisten rakettien rakentamiseen. Heille opetettiin, miten sellaisten rakennusohjeita voi löytää internetin kautta.
ABU INHA tutustui innokkaasti erilaisiin pommeihin, joita heille opettivat iranilaiset ja irakilaiset, joilla oli kokemusta niiden käytöstä sekä israelilaisia vastaan Libanonissa että amerikkalaisia joukkoja vastaan Irakissa. Iranilaisten erikoisuutena olivat kiven näköisiksi naamioidut tienvarsipommit, sekä pommit, joihin oli kytketty panssarin läpäisevä tykin ammus. Tällaisia voitiin maastouttaa sotilaitten ajamien teitten varrelle ja laukaista kauko-ohjauksella.
HEILLE OPETETTIIN, miten kaapattuja vankeja saatiin tainnutettua siten, että he pystyivät itse kävelemään mutta eivät pystyneet vastustelemaan.
Heille opetettiin, miten kaapattuja tuli kuulustella. Yksinkertaisin ja tehokkain tapa oli mahdollisimman suuren ja akuutin kivun aiheuttaminen. Jos oli kysymys panttivangeista, joita tarvittiin myöhemmässä kaupankäynnissä, oli käytettävä kuulustelumenetelmiä, joista ei jäänyt ulkoisia merkkejä. Venäläisten opettama keino ohuen letkun syöttäminen kaapatun vatsaan ja letkun kautta ilman pumppaaminen vatsaonteloon herätti yleistä mielenkiintoa. Sitä kerrottiin Hizbullahin käyttäneen Libanonissa sieppaamansa amerikkalaisen tapauksessa, mutta varoitettiin, ettei pumppaamista suoriteta liian pitkälle, koska se voi reväistä keuhkot.

ERILAISTEN MAASTOHARJOITUSTEN ja kovaa kuntoa vaativien itsepuolustusmenetelmien ohella ohjelmaan liittyi oleellisesti uskonnollinen opetus.
Vaikka miehet olivat tulleet hyvin erilaisista olosuhteista eikä monille uskonto ollut näytellyt merkittävää osaa, leirillä jokainen joutui osallistumaan mullahien pitämiin opetustunteihin ja rukoustilaisuuteen. Kaikkien oletettiin olevan Allahin ja Muhammedin palvelijoita.
ISLAMIN oikean ja väärentämättömän opin julistusta leirillä toimittivat sinne tuodut oppineet, jotka kävivät läpi Muhammedin opetuksia Koraanista ja Hadithista.
Päivästä päivään oppineet julistivat, miten Allah oli asettanut ylipääsemättömän kuilun juutalaisen ja muslimin välille.
”ALLAH ON ASETTANUT meidän välillemme kateuden ja vihan tuomiopäivään saakka. Joka kerran, kun he sytyttävät sodan liekit, Allah tukahduttaa ne, mutta he jatkavat tuhotöitään keskeytyksettä maan päällä, eikä Allah pidä tuhotöiden tekijöistä”.
Oppineet selittivät, että Allah oli siinä määrin kyllästynyt juutalaisiin, että hän kirosi heidät.
”Julkeudessaan he rikkoivat kaikkia kieltoja. Me sanoimme heille: olkaa te sikoja, halveksittuja ja hylättyjä.”
”Nuo, jotka ansaitsivat Allahin kirouksen ja vihan, nuo, joista muutamat hän muutti apinoiksi ja sioiksi, nuo jotka palvoivat paholaista, he ovat monta vertaa alempia arvossa ja paljon enemmän harhateillä oikealta tieltä.”
”Ja te tiedätte hyvin, keitä ovat nuo sapatin rikkojat. Me sanoimme heille: Olkaa te apinoita, halveksittuja ja hylättyjä.”

VÄISTÄMÄTTÄ muslimioppineitten sanoma keskittyi palestiinalaisten asian ympärille.
Sheikki Ibrahim Madhi, joka oli Palestiinan Auktoriteetin virallinen imaami Länsirannalla, piti useita luentoja, joissa hän selvensi kansansa asemaa Allahin palvelijana.

” Me Palestiinan kansa, meidän kohtaloksemme on Allah valinnut toimia juutalaisten vastaisen sodan etujoukkona tuomiopäivään saakka, kuten profeetta Muhammad sanoi: Kuolleitten ylösnousemus ei tapahdu, ennen kuin te taistelette heitä vastaan ja tapatte heidät.
Me palestiinalaiset olemme tässä etujoukkona, tahdoimmepa sitä tai emme.”
”Oi arabiveljemme, oi muslimiveljemme, älkää jättäkö palestiinalaisia yksin taistelemaan juutalaisia vastaan, vaikka heidät on valittukin toimimaan etujoukkoina. Jerusalem, Palestiina, Al-Aksa, maa jonka Allah pyhitti, tulee olemaan keskeisenä taistelussa oikean ja väärän välillä, juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä tällä pyhällä maaperällä riippumatta siitä, miten monta sopimusta allekirjoitetaan ja miten monta tulitaukoa ja liittoa ratifioidaan. Sillä totuus on Koraanissa, kuten Muhammad kertoo, ratkaiseva taistelu käydään Jerusalemissa ja sen ympäristössä: Kuolleet eivät virkoa, ennen kuin te soditte juutalaisia vastaan.”
”Taistelu juutalaisia vastaan tulee, ja ratkaiseva muslimien voitto tulee ilman epäilystä, sillä profeetta puhuu Hadithissa useassa kohdassa, ettei kuolleitten ylösnousemista tapahdu ennen oikeauskoisten voittoa apinoitten ja sikojen jälkeläisistä ja heidän tuhoamistaan.”
TÄMÄ KAIKKI ihmeellisesti siveli Abu Inhan korvia, sillä hän tunsi, että tämä oli puhetta hänen sielulleen. Sheikki messusi laulavalla arabinuotillaan:

”Oi Allah, hyväksy marttyyriutemme korkeimmissa taivaissa,
Oi Allah, näytä juutalaisille tuhoisa päivä,
Oi Allah, nosta jihadin lippu kaikkialla maassamme.”

* * * * * *

ABU INHA

ABU INHA oli peitenimi. Hänen oikea nimensä oli Ahmet Ralsut, mutta kuten jokaiselle miehelle, hänellekin annettiin toinen nimi, jolla hänet tunnettiin ystävien ja tuttavien parissa.
Ahmet oli kotoisin pienestä arabikylästä Samarian sydänmaalla.

KAFR QADDUMIN kylä syvällä Samariassa oli tyypillinen arabikylä päällystämättömine kapeine ja mutkaisine katuineen. Kadulla juoksenteli koiria ja kissoja, kanoja, vuohia ja lampaita sulassa sovussa, ja siellä perheitten lapset viettivät suurimman osan päiväänsä. Elämä jatkui kylässä ilman suuria mullistuksia, yksi päivä muistutti hämmästyttävästi toista. Kohokohtia kylän elämässä olivat perhejuhlat, häät ja väistämättömät hautajaiset, islamin pyhien juhlien ohella. Juhlatilaisuuksiin kerääntyi koko kylän väki, niissä iloittiin, tanssittiin ja lauottiin aseita tai ilotulitusraketteja.
Kylän arvostus nousi ratkaisevasti, kun sinne saatiin sähköjohto, joka mahdollisti katuvalot sekä sähköllä toimivia koneita ja laitteita valopisteiden lisäksi asuntoihin.
MIEHET PUUHAILIVAT pelloilla viljellen huonosti tuottavaa viljaansa ja oliivilehtojaan, joita niitäkin oli huollettava. Arabiperinteen mukaan naiset työskentelivät vihannestarhoissa.
Perinteinen kulkuneuvo oli aasi, joillakin oli muuli tai hevonen, autot olivat harvinaisia. RADIKAALI MUUTOS tapahtui, kun palestiinalaiset keksivät, että autojen varastaminen juutalaisilta oli tuottavaa. Muutamassa vuodessa kylän ulkopuolelle kasaantui kymmenien ja ennen pitkää satojen autojen raadot, joista oli poistettu kaikki myytäväksi kelpaavat osat. Kyläläiset olivat niin varmoja siitä, ettei kukaan tulisi etsimään autoaan kylästä, ettei autoista viitsitty poistaa edes niiden rekisterilaattoja. Osa autoista kunnostettiin myytäviksi palestiinalaisille. Puolet PA:n virkailijoista ajoi pian varastetulla autolla. Niiden rekisteröiminen onnistui vaikeuksitta suorittamalla sopiva lahjus vastaavalle viranomaiselle.
JOTKUT KYLÄN nuorista miehistä erikoistuivat autojen hajottamiseen tai korjaamiseen myyntikuntoon, osa toimi autojen varastajina tai kuljettajina Israelin puolelta. Israelin asettamien tiesulkujen ja tarkastusasemien vuoksi oli löydettävä turvalliset kiertotiet, ja lisäksi kulkureitin varrelle asetettiin kännyköillä varustettuja tarkkailijoita, jotka hälyttivät lähestyvistä poliisi- tai sotilaspartioista. Ahmetin vanhemmat veljet osallistuivat tähän liiketoimeen.
KYLÄN ASUKKAAT rakensivat talonsa useimmiten ”tupakka-askin kanteen” töhertämiensä piirrosten mukaan. Talot rakennettiin suhteellisen väljille tonteille, sillä arabitavan mukaan taloa tuli voida laajentaa sekä ylöspäin että sivuille muuttuvien tarpeitten tapaan. Lisäksi talon pihalla oli kana- ja ankkatarhoja ja paikka perheen ”kulkuneuvolle”, aasille rattaineen.
Kukin poika toi morsiamensa vanhempiensa taloon maksettuaan hänestä vaaditun lunnasrahan, joka voi olla pari kamelia, vuohia tai lampaita tai parin kuukauden palkka, jos miehellä oli vakituinen työpaikka. Takuusumma vaihteli morsiamen perheen arvon ja morsiamen ulkonäön ja luonteen mukaan.
AHMETIN kotitalo oli osittain kaksikerroksinen, jota oli laajennettu kahden vanhimman pojan tuotua vaimonsa vanhempiensa taloon. Vanhempi talon kahdesta tytöstä onnistuttiin naittamaan pois, mikä oli suuri helpotus ja arvostuskysymys vanhemmille.
AHMETIN isä hankki toisen vaimon entisen vanhentuessa ja menettäessä kykynsä saada lapsia arabiperinteen mukaan arvioiden suhteellisen nuoressa iässä. Hänellä oli kuitenkin kuusi lasta, neljä poikaa ja kaksi tytärtä.
Kun arabimieheltä kysyy lasten lukumäärää, hän kertoo poikiensa lukumäärän; tyttöjen luvusta on kysyttävä erikseen.
Toinen vaimo synnytti lisäksi viisi lasta, joista Ahmet oli vanhin.
AHMETIN äiti oli vielä suhteellisen nuori antautuessaan Abu Ibrahimin vaimoksi, vaikka eipä hänellä ollut siihen juuri mitään sanottavaakaan, sillä avioliitot sovittiin perheitten kesken useimmiten nuorikkoa kuulematta. Ibrahim oli suhteellisen hyvinvoipa ja häntä arvostettiin kylässä. Ikää hänellä oli nuorikkoonsa verraten jo lähes kaksinkertainen määrä vuosissa mitattuna, ja kasvot olivat ulkoilman ja auringon paahtamat ja osittain kurttuiset, mutta hymy oli ystävällinen. Molemmat perheet olivat tyytyväisiä naimakauppaan.
AHMETIN äiti oli ylpeä saadessaan ensimmäiseksi pojan. Tämä on naiselle kunnia-asia, josta mieskin saa osansa. Jos tulee pelkkiä tyttöjä, miestä haukutaan tyttöjen isäksi.
ARABITAVAN MUKAAN Ahmetin äiti puki lapsensa tytön vaatteisiin pahan silmän pelossa, sillä eihän paholainenkaan välitä niin halvasta oliosta kuin mitä tytöt ovat. Äiti jatkoi tätä tapaa siihen saakka, kun poika neljän – viiden vuoden iässä siirtyi isänsä seuraan.
KOSKA POJAT ovat arabiperheessä arvokkaita, äidit hellivät poikiaan siihen saakka, kun he siirtyvät miesten joukkoon. Tähän hellimiseen, johon osallistuivat kaikki talon naiset, kuuluivat hyvinkin intiimit hyväilyt pojan rauhoittamiseksi. Tämän vuoksi äiti tuli olemaan Ahmetin elämässä tärkeimmällä paikalla. Suurin loukkaus arabimiestä kohtaan on halventaa tämän äitiä, mikä voi saada arabimiehen hallitsemattoman raivon valtaan. Äidin kunnioittaminen on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että arabiperinteessä naisen arvo vastaa puolta miehen arvosta, minkä islam myöskin toteaa ja hyväksyy naisen joutuessa todistamaan oikeudessa.
PERHEEN NAISVÄEN osoittama poikalapsien helliminen aiheutti myös pojissa käsityksen, ettei nainen voi hillitä seksuaalista viettiään. Siksi naista tulee aina vartioida eikä hänen sallita jäädä kahdestaan perheen ulkopuolisen miehen kanssa. Perheen naiset eivät osallistukaan vieraan kestitsemiseen, he pysyttelevät keittiössä palvellen miehiä sieltä. Tämän vuoksi naiset myös puetaan siten, etteivät he herätä seksuaalisia tunteita ulkopuolisissa miehissä. Naisen vaatteiden tulee olla väljät, ei sellaisia, että ne paljastavat ruumiin muotoja.
AHMETIN siirtyessä isänsä seuraan hänen elämässään alkoi koulutus, jonka tarkoituksena oli kasvattaa hänestä miestä tai sitten hänestä ei tulisi sellaista koskaan. Isän arvostus on arabiperheessä ehdoton, ja isän tulee valvoa, joskus hyvinkin kovakouraisesti jopa puukolla haavoittaen, ettei sitä loukata missään vaiheessa. Sen sai Ahmetkin kokea monta kertaa selkäsaunan tai lujien iskujen muodossa. Ahmetille ei koskaan selvinnyt, rakastiko hänen isänsä häntä tai mitä tämä tunsi häntä kohtaan. Epävarmuus hyväksymisestä vaivasi häntä lopun elämänsä ajan. Se vaivasi hänen suhtautumistaan myös Allahiin, josta hän oppi tietämään, että Allah on armollinen, mutta hänen käskynsä ovat ehdottomia. Epävarmuus Allahin hyväksymisestä pakottivat hänet tottelemaan ehdottomasti, ilman kyselyjä, jos Allah antoi hänelle jonkin asian suoritettavaksi. Allahin tahtoa tulkitsivat oppineet muslimit.
TÄMÄ LAPSUUSAJAN kokemusten kaksijakoisuus aiheutti Ahmetin tunne-elämässä pahan ristiriidan, joka vaihteli hellyyden kokemisesta ja kaipaamisesta rajuun kapinaan ja väkivaltaan, joka leimahti ja rauhoittui yhtä nopeasti kuin alkoikin.

AHMETIN Kafr Qaddum-kylän tärkein rakennus oli arvokkaimmalle paikalle rakennettu moskeija, jonka ohut ja ylöspäin oheneva minareetti osoitti terävän sormen tavoin taivaalle. Ahmet ajatteli joskus, että se oli kuin Allahin varoittava ja uhkaava sormi kylän asukkaille. Sieltä kuulutettiin mullahin laulavalla äänellä rukouskokousten alkamisesta viisi kertaa päivässä, ensimmäinen aikaisin aamulla, kun oli vielä lähes pimeää, viimeinen ennen nukkumaanmenoa. Ahmet ollessa pieni rukouskutsut lauloi moskeijan imaami, mutta myöhemmin se korvattiin kovaäänisellä.
AHMET aloitti lukuharjoituksensa pienenä poikasena toisten poikien kanssa. Koulukirjana toimi Koraani, joita ei ollut jokaiselle, vaan kaksi luki yhdestä kirjasta. Lukemisen tarkoituksena oli oppia ulkoa Koraanin säkeitä, ja ne luettiin valittavalla arabinuotilla. Muistamisen helpottamiseksi säkeitä toistettiin, jos ehkä vähän muutetussa muodossa.
Poikien opetusta valvoi vanha, äreä, kurttuinen ja pikavihainen muslimi, joka heilutteli pitkää keppiään uhkaavasti ja tarvittaessa näpäytti poikaa väärästä lukemisesta tai keskittymisen puutteesta sormille tai päähän.
TÄMÄ MUSLIMIMIES istutti Ahmetin sieluun lähtemättömän vihan ja inhon juutalaista mutta myöskin länsimaista elämää kohtaan, josta tämä halveksuen ja pyhää vihaa uhoten kertoi esimerkkejä, miten he syövät sianlihaa, juovat itsensä juovuksiin, kieroilevat ja pettävät. Hän varoitti poikia, ettei näitten tulisi koskaan mennä lähellekään juutalaisia eikä muita infideleitä, vääräuskoisia, koska saastaisuus tarttuu, ja siitä seuraa Allahin kirous.
Tämä muslimi opetti ensimmäisenä Ahmetille, että juutalaiset ovat Allahin kiroamia, jotka hän muutti sioiksi ja apinoiksi. Kaikki juutalaiset ovat niitten jälkeläisiä, mies huusi silmät hehkuen pyhää inhoa ja raivoa pelottaen pojat puolikuolleiksi. ”He varastavat meidän maamme, käyttävät meidän vettämme, tallaavat viljamme ja tuhoavat laitumemme”, hän huusi silmät leimuten pyhää vihaa. Kukaan ei uskaltanut kysyä mitään, koska Allah oli sanonut niin.

AHMET lähti usein toisten poikien kanssa lammaspaimenen mukaan asumattomille vuorille, koska siellä oli aina jotain mielenkiintoista, mikä kiihotti pienen pojan mieltä.
Eräänä päivänä he tapasivat vuorella kaksi vierasta poikaa, joilla oli pieni kalotti päässään. He olivat muutenkin oudosti pukeutuneet. Lammaspaimen, joka oli vähän vanhempi heitä, alkoi huudella vieraille pojille: ”Mitä te juutalaisapinat täältä haette”. Pojat olivat selvästi peloissaan, ja Ahmet toisten arabipoikien kanssa alkoi heitellä heitä puun palasilla ja kivillä. Nämä lähtivätkin välittömästi pois paikalta.
TUULTUAAN KOTIINSA. Ahmet uskalsi lähestyä isäänsä tärkeällä asialla.
”Aba, me näimme tuolla ulkona apinoita.”
”Aha, missäs te niitä, kävittekö eläintarhassa?”, kysäisi isä hajamielisesti.
”Ei kun tuolla vuorella, kun oltiin siellä lampaitten ja vuohien kanssa,” valisti Ahmet.
”Enkö minä ole sanonut monta kertaa ja eikö imaamikin ole varoittanut, ettei saa koskaan mennä noitten maamme varastaneitten juutalaisten kylään. Ne ajavat meidät pois kodeistamme ja he tappavat pieniä poikia, joitten vereen he leipovat pääsiäisleipänsä.
Koska ne eivät usko Allahiin eikä Muhammediin, Allah kirosi heidät apinoiksi ja sioiksi. Äläkä koskaan enää mene lähellekään niitten kylää,” raivosi Ahmetin isä tuohtuneena.
”Ei me mentykään sinne, ne oli tuolla vuorella ja me kivitettiin niitä”, uskalsi Ahmet vielä selvittää. Hän tiesi, että isän raivostuessa hän voi lyödä millä vain sattuu käteensä kauhaisemaan, vaikka sitten katuukin jälkeenpäin. Olihan Ahmet nähnyt, miten isä löi äitiäkin, kun se ei tuonut kahvia heti paikalla tai siinä ei ollut tarpeeksi sokeria.
AHMETIN isä Ibrahim alkoi lauhtua kiivaudestaan, mutta hän mutisi vielä partansa sekaan: ”Ne juutalaissiat tallaavat viljelyksemme, karistelevat oliivit puista ja juovat kaiken vetemme. Jospa Allah lähettäisi pian tulen joka nielisi heidät kaikki.”

* * * * *

JOSSI PIKOAH oli tyypillinen juutalaispoika.

Hänen vanhempansa olivat tulleet maahan holokaustin aikana sodan vielä riehuessa Euroopassa.
Jossi syntyi maassa, pienessä juutalaiskylässä syvällä Samarian sydänmailla. Kylässä nimeltään Kedumim asui muutamia satoja perheitä, useimmat heistä olivat muuttaneet maahan itsenäisyyssodan jälkeen. Useimmilla heistä oli myös piinallisia kokemuksia elämästään ennen muuttoaan Israeliin. Osa oli tullut Euroopan länsiosista, suurin osa entisen Neuvostoliiton alueilta.
JOSSIN VANHEMMAT olivat asuneet Puolassa, josta he viime hetkellä olivat päässeet pakoon Hitlerin verikoiria, jotka vainusivat juutalaiset vielä sukupolvien takaa.
Koska Jossi oli Israelissa syntynyt, hän oli oikea sabra, pitkäpiikkisen kaktuksen sitruunan kokoinen kellertävä hedelmä, joka on täynnä teräviä piikkejä, jotka käsin koskettaessa aiheuttavat kovaa tuskaa vielä tuntienkin jälkeen. Tämä sabra on ulkoa katsoen vaarallinen ja piikkinen, mutta sisältä se on mehevä ja maukas.

KEDUMIMKYLÄ oli rakennettu Jom Kippur-sodan jälkeen selkeän suunnitelman mukaan.
Sen kadut olivat johdonmukaisia ja rakennettu maaston muotoja seuraillen autoliikennettä varten erillisine jalkakäytävineen. Kylään rakennettiin kunnollinen tie, joka asvaltoitiin, kuten vähitellen kylän kaikki kadutkin. Tämä antoi kylälle siistin ja hyvin hoidetun ulkoilmeen, joskin roskahuollon kanssa oli ongelmia.
KYLÄÄN TUOTIIN myös sähköjohdot ensimmäisten asukkaitten mukana. Kadut olivat valaistuja, ja kaikissa taloissa oli sähköjohdot, sähköllä toimivia jäähdytyskaappeja ja ennen pitkää radiot, televisiot ja jopa tietokoneetkin. Lämmin käyttövesi saatiin aurinkolämmittimistä, mutta talojen lämmityksen kanssa oli vaikeuksia kylminä talvipäivinä. Sähkölämmitys oli kallista, mutta sitäkin käytettiin ilmastointiin yhdistettynä. Muutamat asensivat taloihinsa vesikeskus-lämmityksiä, jotka toimivat öljykattiloilla.
JOKAISEEN TALOON tuli vesi johtoja pitkin ja maan alle rakennetut viemärit keräsivät viemärijätteet kylän yhteisiin saostuskaivoihin, jotka määräajoin tyhjennettiin.
Arabikylässähän viemärivedet saavat etsiä omat pakotiensä pölyisten katujen varsilta.
TALOT RAKENNETTIIN tavallisesti maan tavan mukaan joko puurunkoisina tai betonirungolla, joka päällystettiin ulkoa kalkkikivilaatoilla. Rappaus oli kuitenkin yleisin ulkopinnan päällyste, jonka asukkaat aikaa myöten maalasivat oman mieltymyksensä mukaan.
Perinteiset arabitalot ovat aina tasakattoisia, mutta eurooppalaiseen tyyliin tottuneina ja vierastaen tasakaton sadevesihaittoja katot olivat harja- tai aumakattoisia punaisella kattotiilellä päällystettyjä, jonka johdosta arabit kutsuivat juutalaiskyliä nimellä ”punaiset katot”.
Israelin järjestyneen hallitusmuodon mukaisesti juutalaiskyliin rakennettiin terveysklinikat, lastentarhat, koulut pallokenttineen, sekatavarakaupat sekä pieniä liikehuoneistoja.

JUUTALAISTEN MUUTTO arabiasutusten keskelle merkitsi sitä, että nuo vuosisadat hiljaiseloa uinuneet alueet olivat heräämässä uuteen nousuun.
Juutalaisten mukana tuli myöskin tehokkaat kastelumenetelmät pelloille ja oliivi- ja viinitarhoihin. Talojen pihoihin istutettiin nurmikko ja hedelmäpuita, niiden rajalle naapuria ja katua vasten pensasaitoja. Juutalaiskylät erottuivat täysin arabikylien sekalaisesta ja sellaisenaan jopa eksoottisesta, joskin roskaisesta ja pölyisestä ulkoasusta, joissa elämä oli jatkunut muuttumattomana sukupolvesta toiseen.
ARABIASUKKAAT eivät kuitenkaan katselleet juutalaisten tuomaa edistystä suosiollisesti.
Muslimisaarnaajat pitivät joka perjantai-iltana muslimien rukouskokouksessa tulikivenkatkuisia puheita, joissa he sumeilematta tuomitsivat nuo ”ristiretkeläiset” ja heidän tukemansa juutalaisapinat, jotka toivat Koraanin tuomitseman saastutuksen heidän keskelleen.
Muslimien oli vaikea ymmärtää sitä vapautta, mikä vallitsi juutalaiskylissä. Siellä miehet ja naiset sekoittuivat kaduilla ja yhteisissä juhlissaan, ja heidän naisensa kulkivat puolialastomina siinä, missä heidän omat naisensa oli puettu pääalelta varpaisiin.
JOS KEHITYS vaatii luopumista islamin vaatimasta erottautumisesta kaikesta saastuttavasta, sellainen kehitys ei ole tervetullut muslimikylään, imaamit opettivat.
OLIHAN JUUTALAISKYLISSÄKIN yleensä heidän oma sakraalitilansa, synagogat, mutta puhtaasti ei-uskonnolliselta pohjalta rakennetuissa kylissä sellaisetkin puuttuivat.
JOSSIN juutalaiskylässä synagoga oli monimutkaisen suunnitelman mukaan rakennettu betonirunkoinen, vaaleilla kivilaatoilla päällystetty korkea rakennelma. Miehet menivät uskollisesti jo aikaisin aamulla, ennen töihin menoa viiden jälkeen synagogaan, jossa pidettiin vähintään kymmenen miehen muodostama rukoustilaisuus. Naiset menivät sinne harvoin, ja jos menivät, he joutuivat seuraamaan tilaisuutta joko parvelta tai lasiseinän takaa.
JUUTALAISUUS kuten islamilaisuuskin, on oudosti miesten uskonto, vaikka naiset uutta sukupolvea pääasiassa opettavat uskontonsa alkeisiin, niin juutalaiset kuin muslimitkin.
Jossi meni usein isänsä kanssa näihin aamuhartauksiin. Häntä viehätti miesten harras antautuminen ja yhteisesti lähes laulunuotilla luetut psalmit, joita siellä pääasiassa käytettiin. Jossille hankittiin myös miesten käyttämä kalotti, kipa, kuten kaikilla uskoaan vakavasti ottavilla juutalaismiehillä oli heidän kylässään.

MONET JUUTALAISKYLÄN asukkaat kävivät töissä kylän ulkopuolella läheisissä kaupungeissa. Kylästä oli bussikuljetus, mutta useat hankkivat oman auton. Vaikka se oli kalliimpaa, se antoi vapauden valita aikansa ja auto oli tarpeen vierailuja varten sukulaisten en vierailuja varten sukulaisten KYLÄN ULKOPUOLELLE kunnostettiin peltotilkkuja sekä oliivi- ja hedelmätarhoja. Koska kylä laajeni kaiken aikaa, myös rakennustöitä tehtiin kaiken aikaa. Omien työntekijöitten lisäksi käytettiin paikallisia arabeja sekä pelloilla että rakennustöissä. Heitä liikkuikin kylän lähettyvillä lähes päivittäin etsien työtä. Myös katujen siivous- ja puhtaanapitotöissä heitä käytettiin.
SUHTEET JUUTALAISTEN ja paikallisten arabien välillä olivat yleensä hyvät tai ainakin korrektit, vaikka juutalaiset eivät koskaan voineet tietää, mitä arabipäähineen sisällä liikkui. JUUTALAISIA kuitenkin hämmästytti arabityöntekijäin ahkeruus ja paneutuminen työhönsä. Kuumuus ei näyttänyt vaikuttavan heihin eikä kylmäkään, vaikka he pitivät samantapaisia vaatteita säästä riippumatta.
TOINEN eurooppalaiseen elämäntapaan tottunutta juutalaista hämmentävä seikka oli muslimien häpeilemätön uskonsa vaatimien rukousten suorittaminen paikasta riippumatta. He levittivät eteensä vaikka pahvinpalasen, jonka päällä he suorittivat Mekkaan päin osoitetut rukouksensa. Arabit kuitenkin yleensä kieltäytyivät ruokailemasta juutalaisen kanssa, sillä islam kieltää ystävystymästä juutalaisen tai kristityn kanssa. .
MYÖS AHMETIN veljet kävivät töissä Jossin kylässä.
VAIKKA ARABI pitääkin juutalaista kirottuna ja saastaisena, raha ei haise, ja vähäinenkin lisä suurelle arabiperheelle on aina tervetullut kylässä, jossa työtä oli vähän tarjolla.
YHTEISELÄMÄ arabien ja juutalaisasukkaitten välillä jatkui yhteistoiminnan merkeissä molempia hyödyttäen, vähäisiä varkaustapauksia lukuun ottamatta aivan siedettävästi.
TÄMÄ KAIKKI MUUTTUI radikaalisti, kun palestiinalaisten joukkoon tunkeutui yhä useampia ulkopuolelta tulleita kiihkomielisiä vihaisia nuoria miehiä.

* * * * *

USKONKIIHKOA

HEITÄ TULI Ahmetin Kafr Qaddum-kylään omalla autollaan, kutsumatta ja lupaa kysymättä. Autossa oli tietenkin israelilaiset rekisterilaatat, josta voi päätellä, että se oli varastettu.
He olivat kahdenkymmenen ikävuoden kahta puilta. He pitivät arabien väljää puna-valkoista ruudullista päähinettä, mutta olivat muuten pukeutuneet huomiota herättämättömästi. He liikkuivat ryhmänä eivätkä antautuneet keskusteluihin kylän asukkaitten kanssa.
He menivät suoraan kylän imaamin luokse moskeijaan, jossa heille järjestettiin yösijat.
VASTA KYLÄN IMAAMIN järjestämässä iltatilaisuudessa, joka aloitettiin arabitavan mukaan mustaa kahvia pienistä posliinikupeista juoden, he alkoivat selvittää, keitä he olivat ja mitä he halusivat. Nuoret miehet olivat niin innokkaista esittämään asiansa, että heidän oli vaikea odottaa vuoroaan ja kylän miesten esittämiä kysymyksiä.
IMAAMI piti pienen esittelyn nuorista vieraista selittäen, että he olivat tulleet maahan salaisia teitä pitkin osallistuttuaan erikoiskoulutukseen Syyriassa ja Iranissa.
NUORET MIEHET kertoivat, että muslimien on aika herätä horroksesta, mihin he ovat juuttuneet, ja aloittaa pyhä sota, jihad, noita vaarallisia maahantunkeutujia, juutalaisia sikoja ja heidän tukijoitaan amerikkalaisia ja eurooppalaisia vastaan.
He kertoivat Muhammedin omia sanoa lainaten, että islam on ylivoimainen uskonto maan päällä, jonka tulee hallita kaikkia muita ja voittaa heidät sekä alistaa heidät asettaen heille kaksi vaihtoehtoa kuten profeetta itse kehotti: Luovu Allahin vastaisesta kapinasta ja käänny islamin maailmanvalloitukseen, tai päälläsi lepää Allahin kirous ja kuolema.
HE KYSÄISIVÄT kylän miehiltä, miten monta heistä työskentelee noitten ristiretkeläisten tukemien apinoitten jälkeläisten pelloilla tai kaduilla tai rakennuksilla. Useita käsiä nousi, ensin varovaisesti yrittäen kuin selvittää, miksi se oli tärkeää tietää, sitten rohkeammin.
Nuoret miehet hyppäsivät pystyyn melkein kuin yhtenä miehenä pelotellen läsnäolijoita.
”Katsokaa nyt itse! Miksi te alistutte köyristelemään juutalaisen edessä?
Miksi te antaudutte palvelemaan noita, joiden tulisi olla meidän orjiamme tai maksaa meille suojeluveroa henkiriepunsa säilyttämiseksi? Noita, joiden päällä on Allahin kirous.
Teidän tulisi hävetä, te olette maailman hallitsijarotua, ette palvelijoita.”
NUORTEN MIESTEN tummat silmät leimusivat pyhää vihaa katsekontaktia etsien.
Kylän miehet katselivat epätietoisina maahan pyrkien välttämään mustien silmien kiinteää läpitunkevaa katsetta.
Olihan heidän oma imaaminsakin maininnut asiasta, mutta se oli kuin yksi rituaali toisten joukossa ilman selvää sisältöä. Nämä nuoret miehet olivat tosissaan.
Mutta nuorten miesten esittämänä tuo kaikki tuntui utopistiselta ja herätti ristiriitaisia ajatuksia.
Mistä me sitten saisimme elantomme? Kuka meille maksaisi palkkaa, jos sanoudumme irti työstämme? Ei kylässä ole työpaikkoja meille.
NUORET MIEHET arvasivat, mitä kylän miesten päässä liikkui, ja alkoivat laveasti selittää ja
kertoa, keitä he täällä edustivat. Yksi sanoi kuuluvansa Islamilaiseen Jihad järjestöön, toinen sanoi kuuluvansa demokraattiseen vastarintaliikkeeseen, kolmas vähemmän tunnettuun.
Kaikilla heillä oli kuitenkin yhteinen tavoite: Muhamettilainen kansa on saatava heräämään ja nousemaan taisteluun eikä alistuttava.
LOPULTA kylän arvokkaimmat harmaapartaiset miehet tekivät yhteenvedon asiasta.
”Olkoon Allah ylistetty, että on nuoria miehiä, jotka Allah itse on herättänyt. Tuo kaikki on hyväksyttävää ja me kiitämme valistuksesta. Se tuo kuitenkin monia kysymyksiä, joita meidän tulee harkita keskuudessamme. Ehdotamme, että emme sitoudu mihinkään, vaan annamme asian hautua ja palaamme asiaan huomenna, jos Allah niin tahtoo.”
Se oli elämän opettamaa viisautta, ja siihen oli tyydyttävä.

JOS AHMETIN KAFR QADDUM-KYLÄN vanhat ja viisaat miehet olivatkin varovaisia kuunnellessaan nuorten innokkaitten miesten vakuutuksia, nuoret pojat, Ahmet niiden mukana, olivat innoissaan heidän esityksistään, ja heitä kiehtoi heidän rohkea ja vakuuttava esiintymisensä.
Poikasia ei päästetty tärkeisiin kylän vanhempien kokouksiin, mutta heitä pyöri kaiken aikaa kokouspaikan läheisyydessä pyrkien salakuuntelemaan edes paloja heidän keskusteluistaan.
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ juuri kymmenen vuotta täyttäneet mutta eivät vielä täysi-ikäisyyttä eli 16 vuotta saavuttaneet pojat tungeksivat vieraitten nuorten ympärillä syytäen heille kysymyksiä sellaiseen tahtiin, ettei niihin ehditty vastata.
Päällimmäisenä pojilla oli kysymys siitä, mitä he voisivat tehdä, miten he voisivat olla mukana siinä liikehdinnässä, joka niin selvästi kiihotti nuorukaisia.
Vieraat nuoret vakuuttivat pojille, että heidän aikansa tulee, mutta selittivät, että he ovat liian nuoria tulemaan virallisesti mukaan aktiivitoimintaan.
Mutta jotakin he pystyisivät tekemään, heille vakuutettiin.
”Te voitte mennä teitten varsille, joita pitkin nuo juutalaisapinat ajavat, ja kivittää heidän autojaan. Mutta olkaakin varovaisia, ettette joudu kiinni, sillä poliisit ja sotilaat pahoinpitelevät teitä ja heittävät teidät pimeään vankiselliin”, heitä opastettiin.
Ja he voisivat tehdä häiriöitä noitten apinoitten jälkeläisten asuinalueilla, tehdä pientä ilkeyttä ja varastellen kaikkea, mitä ne jättivät huolettomasti ulos ilman valvontaa.
TÄSTÄ ALKOI Ahmetin elämässä mieltä kiihottava ja mielialaa nostava aika.
Pojat muodostivat muutaman hengen ryhmiä, jotka kiertelivät juutalaiskylän liepeillä pitäen silmällä kaikkea, mitä siellä tehtiin. He varastivat kaiken, mitä työstään väsyneet juutalaiset eivät jaksaneet viedä suojaan illalla työnsä päätyttyä.
He kivittivät kalottipäisiä poikia, jotka eksyivät kylänsä ulkopuolelle koulumatkallaan tai retkeillessään lähimaastossa.
Ja he kivittivät autoja, joita huristeli päällystettyä tietä pitkin.
Tämä kaikki tuntui innostavalta nuorista arabipojista, joilla kotikylässä ei tapahtunut juuri koskaan mielenkiintoista, ellei oteta lukuun hetkittäisiä tappeluja nuorten miesten välillä, jotka kyllä voivat kiihtyä hyvinkin verisiksi raivokkaitten miesten hakatessa toisiaan kaikella, mitä käsiinsä saivat.
POJAT OPPIVAT piankin varomaan tiellä ajavia Israelin poliisin ja sotilaitten ajoneuvoja. Niiden ilmestyessä pojat hajosivat eri suuntiin, mikä vaikeutti heidän saamistaan kiinni.
Ennen pitkää juutalaiskylään ilmestyi myös aseellinen vartija, joka koiransa kanssa kierteli kylän reunoilla.
Seuraava askel oli se, että kylän ympärille rakennettiin panssariverkkoaita.
AHMETIN vanhemmat veljet keskustelivat vieraitten nuorten kanssa salaisesti. He olivat hyvin kiinnostuneita heidän kertomuksistaan, sillä he olivat juuttuneet kotikyläänsä, jossa ei tapahtunut koskaan juuri mitään kiihottavaa.
VIERAAT nuoret miehet kertoivat Ahmetin veljille, että järjestöt, joihin he kuuluivat, maksoivat heille pientä korvausta heidän kuluistaan matkustellessaan, ja ennen kaikkia, ne olivat maksaneet heidän koulutuksensa ulkomailla, Syyriassa ja Iranissa, matkoineen ja päivärahoineen.
AHMETIN VELJET yhdessä muitten kylän täysikasvuisten nuorten kanssa kuuntelivat henkeään pidättäen vieraitten kertomuksia, miten he olivat oppineet käyttämään erilaisia aseita, myös automaattisia tuliaseita, valmistamaan pommeja ja vakoilemaan hyökkäyskohteita. Se oli jotain aivan toista kuin paimentaa lampaita ja vuohia karuilla rinteillä.
Olihan kylässäkin joillakin perheillä metsästyskivääri tai vanha englantilaisilta varastettu sotilaskivääri, mutta ne olivat tarkasti perheen pään valvonnan alla, eikä niitä annettu muitten käyttöön muulloin kuin esim. metsästysretkellä. Aikoinaan niitä oli käytetty hyökkäyksissä juutalaisia uudisasukkaita vastaan, mutta nyt olot olivat rauhoittuneet.
KYLÄN VANHIMMAT, joista Ahmetin isä Ibrahim oli yksi, kertoivat seuraavana päivänä keskustelleensa asiasta monelta näkökannalta, ja tulleensa siihen toteamukseen, etteivät he voineet asettua vastustamaan Allahin tahtoa. Jos kylän miesten tuli olla mukana islamin uudessa nousussa, mikäpä he olivat sitä estämään.
MONET HEISTÄ olivat epäröineet asettaa rauhallinen syrjäkylä arvaamattomille vaaroille alttiiksi. Israelin poliisi ja sotilaspartiot eivät juuri koskaan vierailleet kylässä, koska siihen ei ollut mitään aihetta. Jos siellä alkaisi aktiivinen liikehdintä, voisiko se tempaista kylän mukaan kehitykseen, jossa sekin joutuisi Israelin armeijan jatkuvan tarkkailun alaiseksi, kuten niin monet muut kylät olivat jo joutuneet?
Tämä oli kysymys, johon kukaan ei osannut vastata, mutta vierailijat vakuuttivat, että heidän järjestönsä puolustavat kylää ja ne pystyvät toimittamaan sille aseita ja jopa räjähteitä. Toisaalta he esittivät verhoillun uhkauksen, että kylä, joka kieltäytyy yhteistoiminnasta, joutuu epäilyksenalaiseksi; sitä voidaan syyttää yhteistoiminnasta Israelin kanssa, mistä voi olla vakavat seuraukset. Kysymys oli arabin ja muslimin ylpeydestä, he vakuuttivat.
VIHAISET NUORET MIEHET lähtivät Ahmetin kotikylästä mennäkseen levittämään tärkeää sanomaansa toiseen arabikylään.
Mutta jihadin siemen oli kylvetty otolliseen maaperään, ja se iti siellä puhjetakseen esiin karusta ja kuivasta maaperästä tässä kaukaisessa ja syrjäisessä muslimikylässä.

* * * * *

JOSSI PIKOAH

jatkoi elämäänsä Kedumimin juutalaiskylässä normaalin juutalaispojan tavoin. Hän kävi koulussa, jossa hänelle opetettiin kaiken sen oppimisen alkeita, joista hänen elämänsä tulevaisuus rakentuisi.
Hänen isänsä kävi töissä suuremmassa kaupungissa, kulkien aluksi työmatkansa bussissa mutta hankki saadessaan säästettyä tarpeeksi oman autonsa.
Työmatkat olivat aluksi aivan turvallisia, eivätkä seudun arabit häirinneet niitä.
Mutta muutos tuli sen jälkeen, kun vihaiset nuoret arabit olivat kylväneet oman vihan kylvönsä läheisiin kyliin.
JOSSIN ISÄN YOSEFIN auto joutui kivisateeseen. Auto kärsi melkoisia lommoja pelteihinsä, mutta onneksi tuulilasi säilyi ehjänä eikä kukaan loukkaantunut.
Jossi sattui olemaan isänsä mukana silloin, kun Ahmet oli kivittäjien joukossa. Jossi katseli auton ikkunasta kivittäjiä ja tunnisti Ahmetin, joka oli kivittänyt häntä vuorilla. Se oli poikien toinen kohtaaminen, joita tulisi olemaan muitakin, vaikkei kumpikaan sitä tiennyt.
ISRAELIN POLIISI ja armeijan sotilaat aloittivat partioinnin juutalaiskylään johtavalla tiellä. He pyrkivät hätistelemään kivittäjiä pois tien varsilta ja ottivat muutaman kiinni kuulustellen heitä, mutta sen vaikutus oli juuri päinvastainen, kuin mitä odotettiin. Pojat tunsivat olevansa Allahin tärkeällä asialla, ja joutuminen poliisin tai sotilaitten pidättämäksi oli heidän mielestään ansio, jota Allah katsoi suosiollisesti.
ARABIPOIKA JOUTUU aina hankkimaan isän suosion ehdottomalla kuuliaisuudella, ja Allah toimi nyt isän paikalla, jonka suosiosta ei koskaan voinut olla varma, ja jonka käskyjä tulee noudattaa kyselemättä. Jos Allah käskee taistelemaan juutalaisia vastaan, jokaisen oikean muslimin velvollisuus on tehdä juuri niin. Allahin tahtoa välittivät heille heidän opettajansa, mullahit ja imaamit, jotka tunsivat kirjoituksia.
JOSSI kävi kaksitoistavuotiaana rabbin luona toisten samanikäisten kanssa valmistautumassa tärkeään tapahtumaan, jonka ansiosta hänestä tulisi ”Lain poika”, täysi-ikäisyyden ensimmäisen asteen, jonka jälkeen Lain käskyt ja kiellot koskisivat häntä. Lapsuuden huoleton vanhempien vastuulla elettävä aika oli eletty, nyt alkoi kasvaminen aikuisuuden vastuuseen ja velvollisuuksiin.
Jossi oli ympärileikattu 8 päivän vanhana, kuten juutalainen Laki, Brit Mila, vaatii. Silloin hänet otettiin seurakunnan jäseneksi täysin oikeuksin.
Mutta juutalaispojat suorittavat Bar Mitzvah seremonian 13-vuotiaana + yksi päivä. Tytöt suorittavat vastaavan Bat Mitzvah seremonian 12-vuotiaina + yksi päivä.
BAR MITZVAN jälkeen Jossi oli velvollinen noudattamaan juutalaisten 613 käskyä, joista 365 länsimaisen kalenterin päivämäärien mukaan on kielteisiä ja loput 248 positiivisia käskyjä, joitten katsotaan vastaavan ihmisruumiin kaikkia jäseniä ja elimiä. Tämän jälkeen Jossi oli myös kelvollinen osallistumaan miesten kymmenen hengen rukouskokoukseen, minyan.
Naiset on vapautettu määrätyistä, varsinkin aikaan sidotuista käskyistä.
RUKOILLESSAAN juutalainen huojuttaa ruumistaan, että kaikki ruumiin 248 jäsentä ja elintä ovat aktiivisesti mukana rukouksessa.
Jossi luki rabbin osoittaman kohdan Torasta selvällä ja kirkkaalla äänellä, takeltelematta, mitä hänen vanhempansa ylpeydellä muistivat kertoa sukulaisilleen ja tuttavilleen.
Jossin vanhemmat olivat ostaneet pojalleen päivän kunniaksi tefillin liinan, väljän sinivalkoisen rukousliinan, jossa oli pitkiä sinivalkoisia tupsuja reunoissa. Jossin tuli tästä lähtien käyttää liinaa aikuisten miesten tapaan yhteisissä rukoustilaisuuksissa.
JOSSI LUESKELI mielellään Toraa, jollaisen hänen vanhempansa hänelle antoivat Bar Mitzvah lahjaksi. Rabbit olivat opettaneet pojille myös Talmudin opetuksia, mutta sen poleemisia lauseita oli joskus vaikea seurata.
Jossi kuitenkin sai vankan pohjan juutalaisesta uskostaan ja siitä, miten Abrahamin, Iisakin ja Jakobin Jumala oli valinnut juutalaisen kansan itselleen erotetuksi pappiskansaksi, joka tulisi aina erottautumaan kaikista muista maailman kansoista.
Jossi myös oppi elämän kunnioittamisen viisaitten opettajiensa kautta.
Rabbit osoittivat Talmudia lainaten, että elämän pelastaminen oli tärkeämpi kuin mikään juutalaisen Lain määräys. Se oli tärkeämpi kuin sapattikäskyn noudattaminen, jos sillä voitiin pelastaa ihmissielu. Toran mukaan sapattikäskyn rikkominen on kuolemalla rangaistava rikos.
Rabbit opettivat, miten tuo käsky oli kantanut juutalaista heimoa yli kaikkien vainojen ja yritysten sen täydellisestä tuhoamisesta. Siksi sapattikäsky oli yksi suurimmista, sillä sitä tuli noudattaa Jumalan kunniaksi, se oli Jumalalle pyhitetty päivä. Sitä saa rikkoa vain ihmis-elämän pelastamiseksi.

* * * * *

PERHEEN KUNNIA

AHMETIN isän edellisestä vaimosta syntynyt nuorempi tytär Fadima oli harvinaisen hyvin muodostunut, omalla tavallaan luonnon kaunotar. Hänellä oli musta aaltoileva tukka, jota hän keikistellen koristeli punaisin nauhoin ja jota hän heilutteli somasti notkean kävelytahtinsa mukaisesti. Jos Fadima itse olikin tietoinen vetovoimastaan, ei se myöskään jäänyt huomaamatta kylän miesväeltä eikä satunnaisilta miesvierailta kylässä.
FADIMAN äiti katseli tytärtään hyväksyvästi ja ylpeyttä tuntien, mutta hän oli samalla huolissaan hänestä. Hän oli havainnut Ibrahimin tarkkailevan tytärtään tavalla, joka ei aina ollut hyväksyvä. Lopulta Fadiman äiti varoitti tytärtään, että tätä tarkkaillaan, ja kehotti häntä pukeutumaan peittäviin kaapuihin aina mennessään ulos talosta ja erityisesti varomaan keskustelemasta vieraitten miesten kanssa. Koska kylä oli pieni, jossa kaikki tunsivat toisensa, siellä vallitsi eräänlainen perheyhteys. Tämä suojeli kylän naisia, mutta oli samalla altis juoruille, jotka hetkessä levisivät jokaiseen kotiin.
Koska kylä oli syrjäinen, elämä siellä oli ollut suhteellisen vapaata, mutta uusia aatteita levisi myös tähän arabikylään. Nämä vaatimat islamin oppien entistä tarkempaa noudattamista.
FADIMAN ISÄ sai tyttärestään parikin naimatarjousta, mutta Ibrahim hylkäsi ne odottaen parempaa ja edullisempaa, olihan tyttö selvästi haluttu, josta varakas mies voisi maksaa tavallista runsaammat vakuutusmaksut. Lisäksi sen avulla olisi mahdollista nostaa perheen arvonantoa, jos Fadimalle löytyisi mies arvokkaasta perheestä
Fadiman vanhemmat veljet Khaled ja Fuad kävivät työssä suuremmissa kaupungeissa, toinen Nablusissa ja toinen Jeninissä, jotka molemmat kaupungit olivat heräävän islamilaisuuden keskuksia. Nämä veljet saivat siellä tartunnan, jonka he toivat mukanaan kotikyläänsä. Siihen kuului islamin määräysten tinkimätön noudattaminen profeetta Muhammedin välittämällä tavalla. He noudattivat omassa hartaudessaan tinkimättä islamin määräämiä viittä rukoushetkeä päivässä, ja kieltäytyivät ehdottomasti kielletyistä ruuista. Heitä kauhistutti sekin, että eräässä kristittyjen arabien asumassa kylässä valmistettiin olutta, jota myytiin myös muslimeille.
AHMET PANI merkille veljiensä keskustelut, joita he kävivät keskenään, mutta joihin häntä ei haluttu mukaan. Mutta pienilläkin padoilla on korvat.
Ahmet maleksi usein veljiensä lähettyville kuullakseen, mistä nämä niin hartaan ja jopa kiihtyneen näköisesti puhuivat keskenään. Sen verran Ahmet kuuli, että kysymys koski ainakin osittain heidän sisartaan, Fadimaa.
Lopulta veljet ottivat asian esille perheen aterian yhteydessä, jossa he varoittivat Fadimaa, ettei hänen käyttäytymisensä kylällä ollut sopivaa. Fadima esitti täysin viatonta udellen, mikä siinä oli niin sopimatonta. Isä Ibrahim komensi kiivaasti tyttärensä vaikenemaan ja poistamaan käytöksestään sen, mistä häntä varoitettiin, ettei saisi päällensä Allahin vihaa.
Asia kuitenkin jätettiin siihen muutamaksi viikoksi.
MUTTA SITTEN Ahmedin veljet sattuivat kuulemaan, miten kylän johtavat miehet keskustelivat Fadimasta paheksuen hänen käyttäytymistään.
Tämä ratkaisi asian. Asiaa ei enää voitu jättää hoitamatta, koska asia oli levinnyt kylään.
Arabiperinteen mukaan perheen nainen, joka käytöksellään on herättänyt yleistä pahennusta perheen ulkopuolella, on rikkonut perinteistä tapaa, hän on loukannut perheen kunniaa.
Perheen kunnialla tarkoitetaan sitä, miten muut suhtautuvat siihen, ei välttämättä perheen sisäisiä suhteita.
Fadiman veljet keskustelivat keskenään, miten asia tulisi hoitaa. Kysymys oli vain sen käytännöllisestä suorittamisesta, perheen kunnian palauttaminen vaati vuosisataisen perinteen noudattamista, ja sen hoitaminen oli perheen miesväen velvollisuutena.
Arabiperinteen mukaan Fadiman oli kuoltava.
VELJET pyysivät Fadimaa mukaansa ajelulle kertomatta, mihin heillä oli tarkoitus mennä. Fadima oli kuitenkin seikkailunhaluinen ja aina valmis kokeilemaan uutta. Hän ei osannut aavistaa mitään pahaa. Hänen äitinsä pani merkille heidän lähtönsä, mutta pysyi vaiti.
On varsin tavallista, että arabiperheen johtava nainen, tässä tapauksessa Ibrahimin ensimmäinen vaimo, johtaa perheen sisäistä yhtenäisyyttä ja on huolellisen tarkka islamin vaatimusten noudattamisesta. Siksi Fadiman äiti ei puuttunut asiaan poikiensa pyytäessä sisartaan autoajelulle, vaikka hän arvasi, mistä oli kysymys.
Jospa he kuitenkin pääsisivät jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ilman väkivaltaa, hän toivoi huolestuneena siirrellen keittoastioitaan levottomana paikasta toiseen.
KHALED OHJASI autonsa mutkaiselle sivutielle, joka ei ollut juuri kummempi kuin aasien ja lampaitten käyttämä karjapolku.
Fadima katseli auton ikkunoista ulos alkaen vähitellen tajuta veljiensä kireän vaikenemisen ja puhumattomuuden.
”Minne me menemme?” Fadima kysäisi pelon alkaessa kiristää hänen rintaansa.
”Tuonne oliivilehtoon”, murahti Khaled väkinäisesti.
”Mitä me sinne, eihän nyt ole oliivien poiminta-aika?”
Veljet jättivät vastaamatta, mutta lopulta Fuad sai sanottua: ”Odotahan vain hetken”.
Khaled pysäytti autonsa tuuhean joskin kuivuudesta kärsivät oliivipuun varjoon.
Sen jälkeen veljekset kääntyivät sisareensa päin alkaen tentata tätä.
”Miksi sinä et pukeudu arabinaisen tavoin?”, oli Fuadin heittämä ensimmäinen kysymys.
Fadimalle tuskin jäi aikaa vastata, kun Khaled heitti omansa:
”Miksi sinä keikailet kylän miehille kuin mikäkin portto?”
”Etkö sinä ole tietoinen, että sinusta puhutaan yleisesti pahaa kylässä?, jatkoa Khaled.
Fadima änkytti vastauksiaan, mutta veljet eivät edes kuunnelleet niitä.
”Oletko sinä tavannut salaa kylän miehiä?” heitti Khaled raskaimman kysymyksensä.
”En minä ole tavannut kuin kerran naapurin Yossufin, jonka sinä hyvin tunnet”, Fadima tunnusti, ”Tai ehkä muutaman kerran, mutta hän vain kyseli, mitä teille kuuluu.”
KHALED NOUSI autosta ja avasi sivuoven, kehottaen sisartaan tulemaan ulos. Veljet pitelivät yhdessä Fadimaa kuin pihdeissä, ja Fuad alkoi kuristaa häntä sihisten raivoaan pidellen hampaittensa välistä:
”Sinä olet loukannut profeetan käskyä, sinä olet tehnyt rikoksen, josta rangaistuksena on kuolema. Vain se pystyy poistamaan aiheuttamasi häpeän perheellesi.”
Fadima yritti viimeisillä voimillaan puolustautua pyydelleen katkonaisella äänellä veljiään armahtamaan häntä vedoten siihen, että he olivat samaa lihaa ja verta, mutta mikään ei voinut pysäyttää heitä toteuttamasta julmaa velvollisuuttaan.
He kuristivat profeetan käskyä rikkoneen sisarensa Fadiman, kuten he uskoivat, ja täydensivät työnsä iskemällä hänen rintaansa useita puukonhaavoja.
Fadiman veljet Khaled ja Fuad heittivät sisarensa elottoman ruumiin aiemmin kaivamaansa kuoppaan, jonka he peittelivät mullalla ja asettivat pienen keon päälle kivenlohkareita, etteivät eläimet pääsisi kaivamaan ruumista esille.

AHMET KATSELI veljiensä saapumista kotiin muutaman tunnin kuluttua.
Veljet olivat vaitonaisia, mutta päättäväisen näköisiä. Ahmet arasteli ensin kysellä heiltä mitään, mutta rohkaisi sitten mielensä.
”Miksei Fadima tullut kotiin?” uteli Ahmet outoa levottomuutta tuntien.
”Fadima ei tule enää kotiin”, sanoi Khaled väkinäisellä äänellä.
”Tulkaapas pojat tänne”, sanoi perheen pää Ibrahim äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
Miehet istuutuivat kodin olohuoneena palvelevan tilan lattialle levitetyille pehmustetuille tyynyille; lattia oli lähes kauttaaltaan peitetty raskaalla matolla. Ibrahim pyysi vaimoaan tuomaan heille teetä, ja sitä odotellessaan miehet keskustelivat poikien työtä koskevista asioista. Ahmet hivuttautui miesten joukkoon, vaikkei häntä siihen kutsuttu.
Saatuaan teekupin käteensä ja siemaistuaan siitä muutaman kerran Ibrahim sanoi:
”Kertokaapa nyt, miten asiat ovat, mitä olette puuhanneet iltapäivän aikana.”
Veljekset Khaled ja Fuad kertoivat vuoron perään toistaan täydentäen, miten kaikki oli tapahtunut. Ibrahim katseli eteensä ilmeettömänä antamatta merkkiäkään siitä, mitä hän ajatteli ja mitä hänen sisällään liikkui.
Ibrahimin molemmat vaimot seurasivat miesten keskustelua keittiönsä oviaukosta täydentäen teepannua sitä mukaa kuin se tyhjeni. Voi vain arvailla, mitä heidän sisällään liikkui, mutta ei ollut mitään arabinaisille ominaisia tunteenpurkauksia valittavine huutoineen, käsien yhteen puristuksia ja ylös nostamisia kuin Allahin armoon vedoten. Ei edes Fadiman äiti osoittanut surevansa tyttärensä kuolemaa.
Kaikesta näki, että Fadiman rikoksen suuruus ylitti inhimilliset tunnesiteet.
Pienemmät lapset olivat jossakin ulkona omilla asioillaan.
Lopulta Ibrahim rykäisi kuivasti ja teki lyhyen yhteenvedon.
”Se mitä te olette tehneet, oli välttämätön. Perheen kunnian ja profeetan antaman käskyn tähden Fadiman oli kärsittävä ansaitsemansa rangaistus. Mutta Allah on armollinen.
Koska asia kuitenkin leviää kylälle ja joku viranomainen voi tulla kyselemään, on parempi, että te molemmat matkustatte jonnekin kauemmas ja pysyttelette poissa, kunnes häly asian ympärillä kuolee itsestään.”
AHMET ei vieläkään ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, ja miksi, mutta Ibrahim piti pienen puheen, jota voisi pitää muistopuheena, jossa hän muisteli Fadiman eloisaa ja viehättävää olemusta, mutta päätti puheensa tavalla, joka merkitsi, ettei asiasta puhuta enempää.
Fadima oli kuollut lopullisesti myös perheen sisällä.

* * * * *

TERRORIHYÖKKÄYS

KEDUMIM kylässä valmistauduttiin perjantaina sapatin viettoon.
Naisväki oli siivonnut kodit hyvissä ajoin ja vietti suurimman osan päivää keittiössä valmistaen sapattiateriaa. Koska sapattina ei saa sytyttää tulta, sapattipäivän, eli seuraavan lauantaipäivän, ateria valmistetaan uskonnollisessa kodissa perjantaina. Sen pitämiseksi lämpimänä tarvitaan erikoiset sapattilevyt, erillinen siirrettävä pöytämallinen levytaso, jossa ruoka kypsyy alhaisella lämpötilalla seuraavan päivän ateriaa varten.
Tämä käytäntö lisäsi naisten työmäärää perjantaiksi, mutta vähentää sitä seuraavana päivänä koska silloin ei tarvitse laittaa ruokaa, mikä vapautti perheen kaikki jäsenet ansaittua lepopäivää varten.
MIESVÄKI oli palaillut omista tehtävistään pelloilta tai hedelmätarhoista ja kylän ulkopuolella työskentelevät tulivat kotiinsa sapatinviettoon.
ENNEN SAPATTIATERIAA miehet peseytyivät, pukivat yllensä parhaan pukunsa, johon kuuluivat tummat housut ja takki ja valkoinen paita, ja menivät synagogaan kuulemaan päivän tekstiä ja rukoilemaan yhdessä kylän miesten kanssa. Päässään heillä oli pieni kalotti, kipa, ja useimmilla oli hartioillaan väljä valkoinen rukousliina, jossa reunoissa oli sinisiä raitoja ja sini-valkoisia kolmesta langasta käärittyjä ripsuja. Monet toivat oman rukouskirjansa kauniisti kirjaillussa sametista valmistetussa salkussa.
Naisväki jäi yleensä kotiin viimeistelemään ateriaa ja sapattipöytää, joka peitettiin valkoisella liinalla. Kaksi kynttilää asetettiin kynttilänjalkoihin valmiiksi ja viinipikari perheen pään paikalle.
Sapattileipä challah asetettiin viinipikarin viereen ja peitettiin kauniisti kirjaillulla pikkuliinalla.
SAPATTIVIININÄ käytettiin tumman punaista heikosti makeaa vahvaa kotimaista viiniä.
Ruokailuvälineinä käytettiin parempia, vain sapattina ja juhlapäivinä käytettäviä lautasia, juomalaseja, veitsiä ja haarukoita. Käytettiin jopa valkoisia lautasliinoja aterian kunniaksi.
Ilmassa oli juhlan tuntua, mikä ihmeellisesti hiljensi kaikki ja valmisti perhettä juhla-aterialle.
Ilta oli jo hämärtynyt, joten kodin sähkövalot oli sytytettävä.
JOSSIN PERHEEN äiti sytytti kaksi kynttilää ja peittäen silmänsä käsillään lausui siihen kuuluvan siunauksen. Sitten istuuduttiin pöytään nauttimaan ensin leipää ja viiniä siihen kuuluvien siunausten kanssa..
JOSSIN ISÄ Yosef ehti lukea ensimmäisen rukouksen ja oli aikeissa tarttua viinipikariin, kun sapattirauhan rikkoi ulkoa tuleva äänekäs automaattiaseen rätinä. Sitä seurasi äänekkäitä kauhunhuutoja ja kovalla äänellä arabiaksi ja hepreaksi huudettuja komentoja.
Kaikki Jossin perheen jäsenet jähmettyivät hetkeksi paikoilleen, mutta sitten jokainen ryntäsi pois pöydän äärestä etsien turvaa poissa ikkunan äärestä.
JOSSIN ISÄ etsi kiireesti oman automaattiseensa ja ammuksia siihen, jotka hänelle oli annettu armeijan varastosta juuri tällaisten kriisitilanteitten varalta. Hän antoi perheensä jäsenille tiukan käskyn pysytellä huoneissaan eikä missään tapauksessa mennä ulos tai ikkunan ääreen. Ulko-ovi oli pidettävä lukossa eikä sitä saisi avata vieraalle. Hän oli kolmivuotisen varusmiesaikansa ja sen jälkeisen pakollisen kertausharjoituksen ja vapaaehtoisen upseerinkoulutuksensa aikana osallistunut useisiin partioretkiin ja nähnyt useita tämän kaltaisia tilanteita muissa kylissä. Hän tiesi, että paras tapa hiipivän pelon voittamiseksi on tilanteen järkevä arviointi ja sen jälkeinen aktiivinen toiminta.
YOSEF aukaisi varovasti talonsa ulko-oven kuulostellen, mistä päin meteli tuli. Huomatessaan, ettei vaaraa ollut lähellä, hän meni kiireesti ulos painaen ulko-oven tiiviisti kiinni ja lukiten sen. Hän ei ehtinyt kiinnittämään huomiotaan siihen, että jokaisessa talossa kadun varrella ikkunansäleet tai kaihtimet oli suljettu ja ovet tiukasti lukittu.
Muutama naapuri liittyi Yosefin seuraan hänen juostessaan kumarassa puolihölkkää kadun reunaa pitkin tutkien tarkoin ympäristöään.
HE EHTIVÄT tapahtumapaikalle nähdäkseen, miten sotilaat, joita oli sijoitettu kylään, olivat jo asettuneet asemiin kadulle hakien suojaa autojen ja roskapönttöjen takaa. He tulittivat ajoittain pimeyteen erään talon läheisyydessä, jossa oli lehteviä pensaita estäen näkyvyyden.
YOSEF LÄHESTYI varovasti yhtä sotilasta, joka antoi hänelle nopean tilannearvion.
He tunsivat toisensa, sotilas tiesi Yosefin sotilasansiot ja hänen upseerinarvonsa.
Sotilas kertoi, että terroristeja oli kaksi. Toinen heistä oli päässyt läheiseen taloon ja ampunut siellä kylmäverisesti automaattiaseellaan talon isännän, joka varomattomasti oli mennyt avaamaan oven kuultuaan koputuksen. Terroristi oli sen jälkeen murhannut järjestelmällisesti perheen äidin ja tämän kolme lasta. Yksi lapsi oli päässyt pakoon makuuhuoneeseen piiloutuen sänkynsä taakse, mutta terroristi oli tullut perässä ja ampunut tämän kolmen vuoden ikäisen tytön, joka oli painanut riepunukkeaan kuin turvaa hakien rintaansa vasten.
Naapuritalon isäntä oli juossut kiireesti paikalle automaattiaseensa kanssa ja ampunut juuri talosta ulos tulevan terroristin. Mutta toinen ulkopuolelle vartioon jäänyt terroristi oli avannut tulen häntä kohti haavoittaen häntä rintaan ja käsivarteen. Sotilaat tulivat paikalle siinä vaiheessa ja saartoivat paikan, missä terroristi piileskeli.
Sotilaat olivat kiirehtineet taloon, josta terroristi oli tullut ulos, mutta he eivät voineet tehdä mitään perheen jäsenten auttamiseksi. He olivat kaikki hengettömiä, useimmissa useita luodinreikiä. Kaikkialla oli verta. Sapattipöytä astioineen ja valkoisine mutta verentahraamine liinoineen oli tyrkätty tylysti kumolleen. Sammuneet sapattikynttilät olivat vierineet lattialle. Sapattirauhan sijaan asunnossa vallitsi nyt kuoleman hiljaisuus.
YOSEF, joka oli tottunut taistelemaan tuliasein, tarjoutui kiertämään talon pihan kautta terroristin taakse, koska hän tunsi paikat. Hän pyysi sotilaita antamaan hänelle tulitukea. Yosef kääntyi ympäri ja kiireisin kissan askelin kyyryssä juosten ylitti kadun ja häipyi katulamppujen valon ulkopuolelle. Vähään aikaan hänestä ei kuulunut mitään, mutta sitten voimakas sarjatuli avattiin jostain pimeydestä, vain aseen suuleikit ilmaisivat ampujan paikan.
Äänekäs tuskanparahdus ilmaisi, että luodit olivat osuneet terroristiin.
Sotilaat lähestyivät varovasti terroristia, mutta tämä oli vielä hengissä ja ehti ampua sarjan sotilaita kohti haavoittaen heistä kahta, ennen kuin Yosef ampui hänet lähietäisyydeltä.
KOSKA EI OLLUT varmuutta, oliko terroristeja useampia, sotilaat kehottivat asukkaita pysymään edelleen sisällä. Sotilaat haravoivat kylän katuja, mutta totesivat lopulta, ettei vaaraa enää ollut.
Pikainen tarkastus osoitti, että terroristit olivat surmanneet väijytyksestä kylää vartioivan miehen käyttäen puukkoa ja leikanneet aukon kylää ympäröivään panssariverkkoaitaan, josta he olivat päässeet esteettä sisään. Aukon leikkaamisessa käytetyt pihdit oli huolimattomasti jätetty aukon viereen kuin odottamaan terroristien paluuta.
PAIKALLE KUTSUTUT armeijan ambulanssit kävivät hakemassa murhatut kylän asukkaat kuten myös kahden terroristin ruumiit. Tarkemmat tutkimukset oli jätettävä seuraavaan päivään. Vaikka sapatti oli jo alkanut ja jatkuisi seuraavana päivänä, armeijan sotilaat sekä poliisi- ja lääkintävoimissa palvelevat on kriisitilanteissa vapautettu sapattikäskyn rikkomisesta. He voivat suorittaa omia tehtäviään kuten tänä sapatti-iltana.

JOSSIN ISÄ YOSEF palasi parin tunnin jälkeen kotiinsa vaitonaisena mutta päättäväisenä. Tämä oli juuri niitä tilanteita, joissa juutalaisen usko kansalleen antamaan Jumalansa käskyyn palata omaan maahansa ja vallata se takaisin koetellaan. Tämä oli myös niitä tilanteita, joissa juutalainen joutuu taistelemaan itsensä ja omatuntonsa kanssa. Kummalla on suurempi oikeus maahan, jos sitä ei voida jakaa ilman taisteluja? Mutta täytyyhän ihmisen voida puolustaa kotiaan, jos sitä vastaan hyökätään, myös juutalaisen.
Yossi toki tiesi, arabit olivat asuneet maassa useiden vuosisatojen ajan, että monet heistä olivat saaneet elantonsa samasta maasta, johon Yossikin nyt pureutui, ja monet arabit olivat yhtä kiintyneitä oliivilehtoihinsa ja pieniin peltotilkkuihinsa kuin hekin, vaikka totta oli sekin, että lukuisia arabeja muutti maahan Palestiinan ulkopuolelta etsiessään työtä, jota oli liian vähän arabimaissa. Heitä tuli maahan usein vedoten sukulaisuussuhteisiin ja jääden sitten asumaan maahan, mutta myös laittomasti rajan ylittäen. Sukunimen perusteella voitiin tunnistaa, mistä he olivat tulleet
JOSSIN PERHEEN sapattiateria alkoi uudelleen. Kynttilät sytytettiin, mutta Yosef huomasi käsiensä vapisevan tarttuessaan viinipikariin ja äänensä olevan voimakkaan tunteen karhentama lukiessaan siunauksen viinin ja leivän ylle.
”Siunattu olet Sinä, Taivaan ja maan Luoja, Hallitsija ja Ylläpitäjä, joka annoit meille leipää syödäksemme ja viiniä puutarhasta juodaksemme.”
”Baruch ata, Adonai Eloheinu, Adonai ehad.“ Tämä jälkimmäinen rukous on juutalaisen syvin rukous ja uskontunnustus, jonka hän pyrkii aina rukoilemaan joutuessaan kuolemanvaaraan.
JOSSIN PERHEEN sapatti alkoi, kuten niin monen muun tässä kylässä ja monessa muussa kylässä, karmealla muistutuksella, ettei juutalainen ollut vieläkään löytänyt rauhaa, ei edes omassa maassaan, jonka heidän Jumalansa Elohim oli heille luvannut Abrahamille jo vuosituhansia sitten ikuiseksi omaisuudeksi.

* * * * *

KAFR QADDUMIN

kylässä otettiin terrori-isku läheiseen juutalaiskylään vastaan sekavin tuntein. Toiset juhlivat sitä riemuhuudoin tanssien ja laulaen pitkin kylän pölyistä pääraittia. Ne, joilla oli aseet, toivat ne ulos ampuen päämäärättömästi ilmaan lasten ja nuorten jakaen makeisia kaikille, kuten arabeilla on tapana juhlia voittojaan.
KYLÄN VANHIMMAT olivat huolissaan, että heidän kylänsä joutuisi epäiltyjen listalle, että Israelin sotilaat epäilisivät terroristien tulleen sieltä. Vaikka heillä ei ollutkaan mitään pelättävää, kukaan kylän miehistä ei ollut osallistunut iskuun, IDF voisi epäillä terroristien saaneen yösijan kylässä. Eivätkä epäilykset aivan aiheettomia olleetkaan, kuten myöhemmin selvisi, sillä toinen terroristeista oli vieraillut kylässä Ahmetin veljen luona.
SOTILAAT AJOIVAT Qaddumin kylään lauantaina iltapäivällä leveällä humvee maasto-autollaan pitkien radioantennien heiluessa piiskan tavoin molemmin puolin autoa. Heitä oli neljä nuorta miestä maastonvihreissä armeijan vaatteissaan, kypärä päässä ja automaattiaseet huolettomasti olalla roikkuen.
Yksi sotilaista oli nuori upseeri, joka osasi jonkin verran arabiaa, ja lisäksi yksi sotilaista, joka oli druusi Galileasta, puhui sitä sujuvasti.
SOTILAAT KÄYTTÄYTYIVÄT asiallisesti ja jopa kunnioittavasti varsinkin kylänpäällikköä muktaria kohtaan, jonka kanssa he keskustelivat pitempään. Sotilaat pyrkivät saamaan selville, mistä terroristit olivat tulleet ja oliko heillä mitään siteitä kylän asukkaisiin. He myös tiesivät, etteivät kaksi Ahmetin veljeä olleet kylässä ja kyselivät, missä he olivat. Enemmän ihmettelyä herätti se, että sotilaat tiesivät myös, ettei Ahmetin sisar Fadima ollut kylässä ja kyselivät kuin muina miehinä, missä hän mahtoi olla. Heitä näytti rauhoittavan muktarin vakuutukset, että Fadima oli vierailulla sukulaistensa luona ja ehkä osallistui joillekin kursseille. Jos sotilaat epäilivätkin saamiaan tietoja, he eivät kertoneet siitä mitään.
QADDUMIN KYLÄ kuului ns. C-alueeseen, jossa IDF vastaa alueen sekä siviilihallinnosta että turvallisuudesta. Siten Israelin velvollisuutena oli valvoa lakia ja oikeutta siellä.
Kylän pojat kerääntyivät kaduille, jonne sotilaat olivat pysäköineet autonsa ja parveilivat uhkaavan tuntuisesti paikan ympärillä pysytellen kuitenkin kunnioittavan välimatkan päässä niin kauan, kuin kylän johtajat keskustelivat sotilaitten kanssa.
Mutta sotilaitten valmistautuessa lähtemään kylästä jotkut pojat aloittivat heitellä kiviä, ensin ilman osoitetta, mutta vähitellen pyrkien osumaan autoon.
Sotilaitten nostaessa aseitaan pojat pakenivat paikalta, mutta tapaus osoitti, että seuraavalla kerralla he olisivat rohkeampia.
AHMET seurasi tapahtumia toisten poikien joukossa osallistuen innolla kivien heittelyyn.
Hän tunsi outoa vetovoimaa kertomuksiin hyökkäyksestä läheiseen juutalaiskylään.
Hän kuvitteli itsensä tilanteeseen, miten hän paikan kasvillisuutta ja maastonmuotoja hyväksi käyttäen lähestyisi varovasti kylää ympäröivää panssariverkko aitaa. Hän tunsi pelon ja rohkeuden välisen tunteen riipaisevan sydänalaansa.
Hän muisti muslimiopettajansa vakuutusta, että tällaisiin ”pyhiin tehtäviin” antautuneet ovat Allahin suojeluksessa, ja jos he joutuisivatkin vihollisen surmaamiksi, heillä on Allahille uskollisina marttyyreina pääsy suoraan Allahin vastaanotolle ja paratiisiin, jossa heille on varattu paikka virtaavien vesien varrella, ja jossa koskemattomat 72 neitsyttä odottavat heitä. Heidän asunsa ovat niin ohuita, että heidän salaiset paikat näkyvät niiden läpi, hän vakuutti.
AHMET tunsi kiihottuvansa jo pelkästä ajatuksesta, vaikka ei kaikkea ymmärtänytkään.
Muslimipojilla ei juuri ole mahdollisuutta omassa kylässään tavata tyttöjä, kuten länsimaisissa yhteiskunnissa on tapana, mutta hän oli hyvin tietoinen naiskäden kosketuksen vaikutuksesta äitinsä ja sisartensa hoivaamisesta kuuden vuoden ikään saakka, ja muutaman kerran sen jälkeenkin, vaikka siitä hän ei uskaltanut kertoa kavereilleen kiusaamisen pelossa.

AHMETIN suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen oli hyvin ristiriitainen ja sekava.
Toisaalta hän tunsi syvää hellyyttä ja kiintymystä – voisiko sitä kutsua rakkaudeksi – äitiään ja määrätyssä mielessä sisariaankin kohtaan, mutta omaksumansa arabiperinteen mukaan hän kuitenkin näki naisen aseman yhteiskunnassa ensisijaisesti kodin hoitajana, lasten synnyttäjänä ja miehensä seksuaalisten tarpeitten tyydyttäjänä, eikä välttämättä tässä järjestyksessä. Eikä hän surrut Fadima sisartaan, koska tämä oli loukannut perheen kunniaa.
KOSKA AHMET lähenteli täysi-ikäisyyttä eli 16 vuoden ikää, jolloin hän olisi oikeutettu hankkimaan oman vaimon ja perustamaan oman perheen, kylän imaami opetti hänelle ja muille saman ikäluokan pojille aviomiehelle kuuluvien oikeuksien alkeita. Ei niitä voisi kutsua seksuaaliopetukseksi, sen saisi itse kukin opetella käytännössä.
Lähinnä imaami kertoi, minkä useimmat pojista jo tiesivätkin, mikä perheen isän asema on suhteessa vaimoonsa ja lapsiinsa.
Imaami kertoi, että perheen isän täytyy hankkia ehdoton arvovalta perheessään. Sitä ei saa laiminlyödä ja erityisesti hän varoitti, että sitä täytyy vaalia jatkuvasti.
Hän opetti pojille, miten vaimoa tulee ojentaa aina, jos tämä osoittaa pienintäkään kapinamieltä, koska se on miehen tahdon ja arvovallan kiistämisen esiaste.
Imaami näytti pojille, miten käyttää taipuisaa vitsaa ja miten tulee lyödä ruumiinosiin, joista ei jää näkyviä mustelmia, mikä herätti hyväksyviä naurahduksia pojissa.
”Ei kasvoihin eikä käsiin”, hän varoitti. ”Ainakin kerran päivässä, se on hyvä tapa”.
Miehen seksuaalisten tarpeitten tyydyttäminen on kuuliaisen vaimon tärkeimpiä tehtäviä, opetti imaami. Vaimon tulee olla aina valmis siihen, vaikka kesken siivouksen.
VAIKKA perheen naisia painostetaankin kaiken aikaa, lapset ovat arabiperheessä haluttuja. Varsinkin poikalapsia halutaan, sillä suuri lapsilauma, ja varsinkin useat pojat, on miehen miehekkyyden merkki.
AHMET mietiskeli näitä asioita mielessään, mikä sai hänet oudon kiihkon valtaan.
Siitä hetkestä lähtien Ahmet tiesi, mitä hän halusi tehdä ennen muuta. Sinä hetkenä hän myös päätti omaksua toisen Kedumimin kylässä surmansa saaneen marttyyrin nimen toiseksi nimekseen. Hänestä tulisi Abu Ihna.
AHMET kertoi päätöksestään kylän imaamille, joka innostui asiasta välittömästi. Ahmet oli selkeästi älykkäämpi kuin monet muut pojat, hän oli hyvin muodostunut, ei liian roteva mutta ei liian pienikään. Imaami katseli Ahmetia hyväksyvästi ja silitti karkealla kädellään Ahmetin tummaa ja lievästi aaltoilevaa tukkaa. Ahmetin hyviin ominaisuuksiin kuului lisäksi se, ettei hän muistuttanut liikaa arabimiestä, hänen olisi helppo sulautua vihollisen, juutalaisten ja kristittyjenkin, noitten vääräuskoisten ristinpalvojien, joukkoon. Tätä voisi käyttää hyväkseen erikoistehtävissä israelilaisissa kohteissa, imaami kuvitteli mielessään.
IMAAMI kertoi Ahmetille, että kylän päällikkö oli luvannut nimetä kylänsä keskusaukion toisen ”marttyyrin” nimen mukaan. Se olisi jatkuvana muistutuksena taistelusta infideleitä vastaan. Hänen kuviaan liimattaisiin kylän ilmoitustauluille ja talojen seiniin ja hänestä kirjoitettaisiin monivärisiä graffiteja muureihin, vaikka se olikin kiellettyä.

ABU AMMAR

QADDUMIN kylään odotettiin tärkeitä vieraita.
Palestiinalaisten isähahmo Abu Ammar, eli Jasser Arafat, kuten häntä myös nimitettiin, oli ilmoittanut tekevänsä pikavierailun kylässä Nablusin matkansa yhteydessä.
Kylän johtaja, muktar, luultavasti tiesi päivämääränkin, mutta turvallisuussyistä häntä oli ankarasti varoitettu kertomasta sitä kenellekään. Hän kertoi vain, että lähi päivinä.
Ilmoitus aiheutti kuumeisen aktiivisuuden koko kylään.
Kylän ulkoista imagoa pyrittiin parantamaan täyttämällä pahimpia kuoppia kylän kaduilla ja keräämään sinne kerääntyneet roskat ja muut pois heitetyt tarvekalut.
Myös kanat ja ankat ja vuohet ja lampaat kerättiin pois jaloista.
Pystytettiin lipputankoja ja rakennettiin koroke kylän komeimman rakennuksen eteen, joka oli moskeija. Jospa Abu Ammar haluaisi vaikka puhua kyläläisille.
Arafatin edustajia tuli aamulla varhain henkivartijoittensa saattamina kahdella autolla valmistelemaan isäntänsä vierailua. Hänellä oli mukaan tusinoittain pieniä Palestiinan lippuja, joista hän antoi osan moskeijan imaamille ja loput koulun opettajille, joitten tuli jakaa niitä oppilailleen juuri ennen Abu Ammarin tuloa. Arafatin suurikokoisia kuvia liimattiin talojen seiniin ja kiinnitettiin sitä varten pystytettyihin telineisiin.
Koulun oppilaille opetettiin muutama Koraanin säe, joita heidän tuli yhteisesti lausua tilaisuudessa. Aikaa ei ollut paljon valmisteluihin, joten tuli toimia tilanteen mukaan.
KYLÄN JOHTAVAT miehet kävivät parturissa siistimässä tukkaansa ja partaansa, sekä hankkivat uusia vaatteita. Vaikka kylä oli pieni ja köyhä, sitä ei sopinut näyttää Abu Ammarille, koska hän voisi pitää sitä syytöksenä itseään kohtaan, ettei hän välittänyt alamaisistaan.
Kylän naiset touhusivat omalla sarallaan, kohennellen vaatteitaan, pesten ja silittäen ja hankkien niitä, joitten ostamista oli siirretty odottamaan suotuisaa tilannetta. Nyt oli sopiva aika, eikä mies vastustellut ollenkaan. Siivouksetkin oli tehtävä tavallista huolellisemmin, vaikka olikin vähän toivoa, että kiireinen vieras ehtisi vilkaisemaan kenenkään kotiin.
KYLÄN IMAAMI kokosi pojat, joita hän ohjasi heidän täysi-ikäisyystunneillaan, ja opetti heille, miten tärkeää vierasta tulee tervehtiä. Hänen tarkoituksensa oli esitellä muutamia etevimpiä oppilaitaan Abu Ammarille. Kuka tietää, vaikka joku heistä pääsisi erikoisleireille?
Viimeisenä silauksena nostettiin suurikokoiset Palestiinan liput salkoihinsa ja Abu Abbarin kuvat oli kiinnitettyinä pääkadun varrelle talojen seiniin ja telineisiin. Kylä oli valmis ottamaan vastaan kansansa kiistattoman johtajan. ABU AMMARIN henkivartijat kääntyivät ensimmäisinä Kafr Qaddumin kylään johtavalle tielle. Muutamat kylän pojista olivat asettuneet viereisen kukkulan korkeimmalle paikalle, josta he näkivät mustan autosaattueen kiemurtelevan mutkaista ja kapeaa kylään johtavaa tietä pitkin, ja juoksivat kiireesti kylään kertoen hengästyneinä suuren uutisen: Nyt hän on tulossa.
Henkivartijat ajoivat autonsa kylän keskustaan siten, että ne tukkivat kaikki muut sinne johtavat pölyiset kadut, päästäen Abu Ammarin mustan mutta pölyttyneen auton vieriä hiljalleen kohti kylän tärkeintä rakennusta, moskeijaa. Ihmiset olivat ahtautuneet kadun laitamille, mutta mustapukuiset henkivartijat pakottivat heidät automaattiaseitaan heilutellen pysyttelemään kaukana kadun keskustasta. Ihmiset yrittivät kurkkia suuren mustan auton ikkunoista sisään, mutta ikkunalasit olivat himmennettyjä ja pölyiset estäen näkyvyyden.
ABU AMMARIN auto pysähtyi moskeijan eteen ja mustapukuiset henkivartijat ympäröivät sen välittömästi suojaten sen aseet käyttövalmiina käsissä. Kylän asukkaat näkivät vain, miten autoista tuli miehiä, jotka kiirehtivät välittömästi moskeijaan.
Pienikokoinen harmaanruskeaan, karkeaan sotilaspukuun pukeutunut hahmo, jolla oli musta-valkoinen ruudukas arabipäähine, pysähtyi hetkeksi moskeijan sisäänkäynnin ylimmällä tasanteella, kääntyi ihmisiin päin ja heilutti kättään huutaen jotain, joka hukkui ihmisten innostuneisiin huutoihin. Ihmiset hurrasivat ja heiluttivat pieniä lippujaan vastaukseksi.
Joillakin oli kehyksiin kiinnitettyjä suurikokoisia Abu Ammarin kuvia, joita he nostivat ylös ihmisten päitten yläpuolelle. Ihmiset olivat haltioissaan. Tuskinpa muslimien messiaskaan, mahdi, tulisi herättämään suurempaa kiihtymystä kuin kansan isänä tunnettu Abu Ammar.
PARIIN TUNTIIN ei tapahtunut mitään. Ihmiset jäivät kuitenkin odottelemaan kadun varsille.
SISÄLLÄ MOSKEIJASSA Abu Ammar osallistui lyhyeen rukoushetkeen paikallisen imaamin johtaessa seremoniaa. Sen jälkeen Abu Ammar seurueineen siirtyi muktarin asuntoon, jonne pääsi mukavasti sivuovesta kansan huomaamatta. Siellä istuuduttiin lattialle levitettyjen tyynyjen päälle kevyttä lounasta varten, joka tarjoiltiin perinteiseen arabitapaan laakealla metallitarjottimella. Ruokana oli riisiä ja lampaanlihaa höystettyinä hedelmillä, taateleilla ja rusinoilla. Muktarin kaksi vaimoa tarjoilivat ruuan mutta pysyttelivät muuten keittiössään.
ABU AMMAR kuunteli hajamielisen tuntuisesti kylän johtomiesten kertomuksia kylän ongelmista mutustellen tarjottimelta haalimaansa lampaanlihapalasta ja rasvaista riisipalloa heittäen väliin teräviä kysymyksiä.
LOPULTA HÄN suoristautui tyynyltään ja esitti asiansa, miksi tämä pieni vaatimaton kylä kiinnosti häntä. Abu Ammar kertoi tunteneensa suurta ylpeyttä kuultuaan onnistuneesta iskusta viereiseen juutalaiskylään ja onnitteli Kafr Qaddumin kylää, että se oli voinut tarjota apua teon suorittaneille taistelijoille. Kylän johtajat tapahtunut, mutta liukkaasti he ottivat kiitokset vastaan. He arvasivat, että kylän imaamilla oli ollut sormensa pelissä mukana, kuten hänen repliikeistään ilmenikin.
KYLÄN IMAAMI rykäisi selvitellen kurkkuaan ennen kuin osoitti Abu Ammarille toivomuksen saada esitellä hänelle muutamia oppilaitaan. Yksitellen imaami kutsui pojat esiin ja kertoi kustakin lyhyen selvityksen. Viimeisenä imaami kutsui esille Ahmetin, joka sydän pamppaillen heittäytyi polvilleen johtajan eteen painaen päänsä kumaraan.
ABU AMMAR valpastui silmin nähden silmäillessään Ahmetia kaffiyehin alla, jonka yläreuna oli muotoiltu pieneksi sarveksi, mikä ei jäänyt imaamilta huomaamatta. Abu Ammar hymyili leveästi paksuilla huulillaan mustien silmien tuikkiessa hyväksyvästi. Hänen ruokkoamaton viikon vanha parransänkensä täydensi kuvaa tehtäväänsä antautuneesta taistelijasta. Hän kumartui silittämään Ahmetin päätä melkein naisellisen hennolla kädellään.
Ahmet ei oikein tiennyt, miten hänen pitäisi käyttäytyä ja mitä sanoa, mutta Abu Ammar pelasti tilanteen tiedustellen imaamilta pieniä yksityiskohtia hänestä, eikä Ahmetille jäänyt tilaisuuttakaan puhua. Läsnä olivat huomasivat Abu Ammarin kiintymyksen Ahmetiin, olihan yleisesti tunnettuakin, että hän tunsi vetoa nuoriin poikiin. Pitemmille matkoille hän otti pari kolme poikaa mukaansa huonepalvelijoikseen, kuten hän sanoi.
IMAAMI KERTOI Abu Ammarille, että Ahmet oli yksi hänen lupaavimpia oppilaitaan, ja että Ahmet oli päättänyt antautua Allahin palvelijaksi ja valmistautua erikoistehtäviin. Abu Ammar kuunteli silmäillen poikaa ja silitellen hänen päätään tavalla, mikä sai hänet epävarmana punastumaan. Abu Ammar kääntyi avustajansa puoleen ja kehotti tätä nopealla ja vähän sekavalla arabian kielellään merkitsemään Ahmetin seuraavalle nuorisoleirille.
Tämä sinetöi Ahmetin tulevaisuuden suunnitelmat. Tämän jälkeen hänen osansa oli toimia annettujen ohjeitten mukaan. Toiset tulisivat suunnittelemaan hänen tulevan elämänsä.

LOUNASATERIAN jälkeen nautittiin makeaa teetä pienistä posliinikupeista, ja sitten Abu Ammar valmistautui hyvästelemään isäntiään. Hän kuitenkin lupautui lausumaan pari sanaa ulkopuolella uskollisesti odottavalle kansalle.
ABU AMMAR tuli avustajiensa ja isäntiensä saattamana ulos moskeijan kautta, ja hänet ohjattiin vaatimattomalle korokkeelle, josta hän piti lyhyen ja innostavan puheen. Kyläläiset tunsivat ylpeyden värisyttävän sisintään muistaen, että Abu Ammar oli päivittäin yhteydessä maailman johtajien kanssa ja että hänelle järjestyi audienssi maailman mahtavimman valtion, Yhdysvaltain presidentin kanssa niin halutessaan. Nyt tämä tärkeä johtaja seisoi ilmielävänä heidän kylänsä moskeijan eteen pystytetyllä korokkeella.
MONIKAAN kylän asukaista tuskin muisti, mitä Abu Ammar puhui ja miten hän leimusi pyhää vihaa ja ylenkatsetta juutalaisia ja israelilaisia, noita amerikkalaisten hännystelijöitä kohtaan. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota ristiriitaan, miten USA:n presidentti huomioi häntä verrattuna siihen, miten hän puhui Yhdysvalloista ja sen johtajista. Päinvastoin, he ihastelivat sitä viekkautta ja henkistä ylivaltaa, mitä osoitti Abu Ammarin käyttäminen länsivaltoja hyväkseen vuoroin uhkaillen, vuoroin mielistellen, saaden miljoonia dollareita aina niin halutessaan.
Jos kerran joku oli niin typerä, ettei nähnyt näiden lävitse, se oli hänen häpeänsä, miksi sitä ei voisi käyttää hyväkseen, arabit järkeilivät. TOISAALTA vaikka he olivat apinain ja sikojen jälkeläisiä juutalaisten tapaan, ja palvelivat väärää jumalaansa juutalaisten väärentämien kirjoitusten mukaan, miksei heitä voisi käyttää hyväkseen, heidäthän oli jo tuomittu pimeimpään kadotukseen? Oli vain pidettävä huoli siitä, ettei antautunut liian läheiseksi ystäväksi kenenkään kanssa, koska heidän saastaisuutensa tarttuu, ja siitä tulee Allahin viha. Näin kylän imaami selitti perjantain rukoustilaisuudessaan.
LOPULTA Abu Ammar heitti taisteluhaasteensa: ”Miljoonan marttyyrin voimalla me marssimme Jerusalemiin. Me ajamme juutalaiset pois Temppelivuorelta ja vapautamme al-Aksan”. Moni poika ja nuorukainen antautui mielessään tähän marttyyrien joukkoon.
ABU AMMAR lopetti puheensa kansan hurratessa ja lasten huudellessa lauseita koraanista, kuten heitä oli kehotettu. Aseita ei saanut tuoda tilaisuuteen. Lopulta kansan isä kättään heilutellen painautui sisään mustaan autoonsa avustajien kiirehtiessä omille paikoilleen.
Mustien autojen saattue kiemurteli samaa mutkaista tietä pois Kafr Qaddumin kylästä pölypilven seuraamana. Tilaisuus oli ohi kolmessa tunnissa.
ISRAELILAISET SOTILAAT olivat täysin tietoisia Abu Ammarin vierailusta Kafr Qaddamin kylässä. Asiasta oli sovittu hyvissä ajoin etukäteen. Sotilaat seurasivat tarkoin mustien autojen liikkeitä, mutta kaikki tapahtui hyvän välimatkan päästä välikohtauksien välttämiseksi.
Vain yksinäinen helikopteri pörräsi jossain läheisyydessä tulematta kuitenkaan näkyviin.