MINÄ Terroristi IV

LÄHTÖVALMISTELUJA

AHMET halusi näyttää Tahalle paikan jonne hän meni mietiskelemään ja harjoittamaan hartauttaan.
He istuivat vierekkäin siellä korkealla kylän yläpuolella, katsellen eteensä avautuvaa näkymää. Ilta oli vielä aikainen, aurinko lämmitti vielä, joskin sen kehrä oli jo painumaisillaan korkeimpien vuorenhuippujen taa.
Kylästä kuluivat normaalielämän äänet, joskin laimenneina ja tuskin havaittavina.
Iso kameli siellä roiskutti jotain löytämäänsä piikkipensaan oksaa, toisaalla aasi mylvi ilmoille omaa yksinäisyyttään, joku koira haukahti omille havainnoilleen.
Ilta oli rauhoittava ja ihmisläheinen.
Ahmet katseli taivaalle seuraten pilvien liikkeitä ja etsien katseellaan kotkaa, jota tänään ei näkynyt taivaalla.
Molemmat olivat hiljaa, omissa ajatuksissaan. Sitten Taha kääntyi Ahmetin puoleen.
- Ahmet kuule, kyllä minä tulen ikävöimään sinua. Sinä olet ollut minulle kuin veli, jonka kanssa on ollut miellyttävää jutella ja olla yhdessä.
- Kyllä minullakin tulee ikävä sinua. Olen nauttinut olostani täällä, kaukana nykymaailmasta, ystävien ja kavereitten kanssa.
- Miksi sinun pitää lähteä? Etkö voisi jäädä tänne? Meillä tulisi olemaan hauskaa yhdessä, keksisimme kaikkea hauskaa.
- Se olisi kuin paratiisin esimakua minulla, mutta minulla on oma kutsumukseni, jota minulla ei ole lupa rikkoa. Jos jäisinkin, minulla olisi aina syyllinen olo, että olen pettänyt sekä kouluttajani että Allahin, jonka mitätön palvelija olen.
- Ahmet, miten sinä sait tuon kutsumuksen? Saitko sinä sen enkeli Gabrielta kuten profeetta, olkoon hänen sielunsa aina siunattu, vai miten se tapahtui?
- Minä tapasin nuorukaisena Abu Ammarin, joka tuli kyläämme vierailulle, hänen kanssaan ollessani sain vahvan tunnun, että minun tulee antautua Allahin käyttöön niin kuin hän haluaa. Abu Ammarin suosituksesta pääsin erikoisleirille, jossa minulle opetettiin kaikki se, mitä olen yrittänyt opettaa näille veljille. En saanut sitä enkelin kautta, se tuli vain sisäisenä varmuutena, ja se on sitten vahvistunut sen kautta, miten Allah on minua johtanut. Minähän olen kotoisin pienestä köyhästä kylästä Samarian sydänmailta, ilman kouluoppia, eikä juuri mitään tavallisuudesta poikkeavia lahjoja tai edellytyksiä edetä elämässä kylän muista pojista.
- Miten sinä koet Abu Ammarin? Meillä ei oikein luoteta häneen, hän ei ole osa meitä alkuperäisiä arabeja, hän on kaupungin kasvatti. Onko hän todella palestiinalaisten asian puolesta ajava vai käyttääkö hän sitä vain oman asemansa kohottamiseen?
- Jos tarkoitat huhuja, että hän käyttäisi ulkomailta saamiaan varoja omiin tarkoituksiinsa, minulla ei ole siitä mitään tietoa. Hän on kuitenkin johtaja, joka tempaa ihmiset mukaansa, kuten hän tempasi minut ja nosti minut sieltä Allahin palvelijaksi. Kyllä kai hänellä on omat erikoisuutensa, ja oma tapansa johtaa, hänen sanotaan olevan itsekeskeinen, äkkipikainen eikä halua kuunnella neuvoja. Nämä ovat huhuja, joita olen kuullut, mutta ei niistä voi julkisesti edes puhua, koska hänellä on asiamiehiä joka paikassa, jotka ilmiantavat kaiken, mikä viittaa kapinaan tai edes erimieliseen ajatteluun. Toisin ajattelijat pidätetään eikä heistä juuri koskaan kuule enempää. Mitä heille tapahtuu, on salaisuus. Ei siitä puhuta.
- Ahmet, oletko koskaan ajatellut, että sinä teet pommeja, jotka tappavat ja haavoittavat lukemattomia ihmisiä, joista useimmat ovat täysin sivullisia ja viattomia? Eikö omatuntosi soimaa sinua, tai näetkö painajaisia ihmisistä, jotka ovat menettäneet käsiään tai jalkojaan, joitten normaali elämä on katkaistu kokonaan, tai jotka ovat sidotut pyörätuoliin lopun elämänsä ajaksi? Olethan sinä itsekin osallistunut pommin asettamiseen, joka on sitten runnellut ihmisiä.
- Taha, oli minulla aluksi painajaisia, mutta sitten olen saanut Allahin vakuutuksen, että tämä oli hänen tahtonsa. Enkä usko, että nuo ihmiset ovat aivan viattomia, enkä minä voisi sitä tietääkään. Ehkä osa on, ehkä ei kukaan, ja joka tapauksessa, jos he eivät ole kuuliaisia Allahille, he ovat matkalla tuliseen pätsiin kärvennettäviksi. Jos heidän
joukossaan on Allahin palvelijoita, hehän pääsevät nopeammin paratiisiin ja
näkemään Allahin. On parempi, että ne jotka saastuttavat muita ihmisiä, eliminoidaan,
kuin että he voivat jatkaa saastuttamistaan.
- Mitä sinä ajattelet noista juutalaisista, joita sinne Palestiinaan on muuttanut? Eikö
siellä olisi tilaa molemmille vai miten sinä asian näet? Eivätkö juutalaiset ole samalla
tuoneet paljon uudistuksia? Eivätkös he ole tavallaan serkkuja meille?
- Minä olen oppinut asian näin: Profeetta itse sanoi, olkoon hänen sielunsa siunattu,
ettei islamin messias, mahdi, tule ennen kuin me on taisteltu niitä vastaan ja voitettu
ne. Sitten tulee mahdi ja hänen sotapäällikkönsä Jeesus, jotka valtaavat Jerusalemin
ja lopullisesti voittavat juutalaiset. Silloin kivetkin huutavat. Takanani on juutalainen,
tule ja surmaa hänet. Mahdi ottaa valtaansa koko maailman, jossa alkaa uusi
kukoistus ja kehitys, sillä mahdilla on yliluonnollisia kykyjä. Toiseksi olen oppinut, että
maa, joka on joskus ollut islamin, tulee pysymään aina sellaisena, riippumatta siitä,
keitä siellä on asunut ennen sitä tai sen jälkeen. Täten Espanja ja suuri osa
Eurooppaa kuuluu islamille, ja meidän pyhä velvollisuutemme on palauttaa ne alueet
uudelleen islamin alaisuuteen ja maailmanlaajuiseen kalifikuntaan.
Palestiina on osa islamin sydänmaata, ja on suurta häväistystä, että nuo profeetan,
Allah siunatkoon hänet, kiroamat sikojen ja apinoitten jälkeläiset ovat Euroopan
ristiretkeläisten tukemina tunkeutuneet tänne pyhään maahan.
Heidän tuomansa uudistus löyhkää, se on saastaista ja saastuttaa. Lisäksi he ovat
väärentäneet pyhät kirjoitukset, jotka Allah antoi heidän valvontaansa, ja jonka takia
myös ristinpalvojien kirjoitukset ovat väärennettyjä. Ei Tana, ei juutalaisilla ole mitään
oikeutta asua Palestiinassa, siksi minä sodin heitä ja ristinpalvojia vastaan kaikkialla,
missä minä heitä tapaan, mutta varsinkin pyhässä Palestiinassa. Olet varmaan
kuullut Abu Ammarin kertovan, ettei Haram al-Sharifilla ole löydetty merkkiäkään
juutalaisesta temppelistä. Jos heillä sellainen oli Salomon aikana, se oli Samariassa,
ei Jerusalemissa. Profeetta nousi Jerusalemin Haram al-Sharif-vuorelta
etäisimmästä moskeijasta, Al-Aksa, seitsemänteen taivaaseen. Siksi se vuori on
pyhä ja siksi juutalaiset tulee ajaa pois sieltä ja Jerusalemista.
– Ahmet, minä ihailen sinun uskoasi ja näkyäsi, jonka olet saanut, mutta sittenkin
mieluiten näkisin sinun jäävän tänne meidän kyläämme. Voisit sinä täälläkin palvella
Allahia aivan yhtä hyvin kuin siellä Samariassa.
- Kiitos Taha kaikesta. Meidän elämämmehän on kuitenkin Allahin kädessä, jos hän
tahtoo, me tulemme tapaamaan uudelleen. Minun velvollisuuteni on kuitenkin seurata näkyä, jonka olen Allahilta saanut vaikka marttyyrikuolemaan saakka, mikä olisi minulle suuri kunnia Allahia palvellessani.

Ahmet ja Taha istuivat hiljaa kuunnellen erämaan niukkoja ääniä, jotka olivat selkiytyneet kylän aiheuttamien äänten hiljentyessä. Aurinko oli jo painunut vuorten taa, oli erämaan hiljainen, sininen hetki, jolloin todellisuus ja haaveet sekoittuvat.
Oli aika suorittaa muslimin velvollisuus, ja polvistua Allahin eteen. Nuoret miehet tekivät nuo rituaalit tavallistakin hartaammin, olihan tämä ehkä heidän viimeinen yhteinen rukoushetkensä ennen Ahmetin matkaa.

Parin päivän jälkeen Ahmet sulloi vähäiset matkatavaransa kassiinsa ja valmistautui lähtemään beduiinikylästä kohti Israelin ja Siinain rajaa.
Matka tapahtui aluksi jalkaisin, mutta Ahmetin liityttyä vaeltavaan beduiiniheimoon Ahmet pääsi ensimmäistä kertaa kamelin selkään, jossa hän oli tulla merisairaaksi, ennen kuin hän oppi rentouttamaan lihaksensa ja myötäilemään suuren eläimen liikkeitä.
Heidän yöpyessään rajan läheisyydessä Ahmet pani merkille, miten beduiinimiehet vaativat osaa välitysmaksujaan eurooppalaisilta naisilta. Siihen osallistuivat kaikki miehet, vanhat koukkuselkäiset yhtä hyvin kuin keskenkasvuiset pojat. Ahmetillekin tarjottiin osaa, mutta hän kieltäytyi, sillä hän oli mielikuvissaan jo kotonaan Jeninissä ja tehtävissä, jotka siellä häntä odottivat. Ahmet tunsi kuuman polton sielussaan odottaessaan kärsimättömänä paluuta kotiin ja päästäkseen suorittamaan hänelle annettua velvollisuuttaan.
Rajan ylitys Israelin puolelle sujui ilman vaikeuksia. Egyptiläinen partio lähestyi heitä kerran lähellä rajaa, mutta nähtyään seurueen olevan normaalin beduiiniheimon, joka etsi uusia alueita kameleilleen ja ostajia niukoille kauppatavaroilleen, he toivottivat hyvää matkaa ja vetäytyivät kauemmas. Egyptin poliisit tiesivät, että myyntitavarat olivat pääasiassa huumeita ja ehkä muitakin artikkeleita, mitkä eivät kestäisi päivän valoa, mutta heitä oli informoitu asiasta hyvissä ajoin ja annettu ymmärtää varsin vakavassa äänilajissa, että yleisen rauhan kannalta oli parempi sulkea silmänsä eikä puuttua asiaan, joka ei heille kuulunutkaan. Olihan heimon mukana muutamia eurooppalaisia naisiakin, jotka oli verhottu täysin arabiasuihin ja joita kehotettiin millään tavoin tulemasta esille missään vaiheessa, ja joiden kuljettaminen rajan yli oli yhtä lailla vastoin määräyksiä kuin huumeet tai aseet, mutta koska heimon säilyminen hengissä riippui kaupankäynnistä, riskejä oli otettava.
Egyptin rajavalvojien mielestä pienet laittomuudet, jotka eivät tuottaneet heille ongelmia, oli paras siirtää Israelin poliisin huoleksi. Miksi murehtia toisen asioista?
Israelin puolella rajaa heimo vetäytyi kiirehtimättä tuntemiaan polkuja pitkin vuorille, jossa he sekaantuivat paikalliseen beduiiniheimoon.
Israelilaisia partioita ei onneksi näkynyt ollenkaan.

* * * * * *
Jossin käsi parani, ja välittömästi hänen päämajastaan tuli kehotus tulla takaisin yksikköönsä. Häntä odotettiin jo hartaasti, sillä koulutettuja miehiä oli aina liian vähän.
Sanottuaan hellät hyvästit nuorelle vaimolleen ja perheelleen, Jossi palasi yksikköönsä, jossa hänelle selvitettiin kohde, joka vaati nopeita toimenpiteitä.
Palestiinalaiset terroristit olivat siepanneet israelilaisen sotilaan panttivangikseen ja pitivät häntä tuntemattomassa paikasta, josta he vaativat lunnaita sotilaan vapauttamista vastaan. Israelin armeija oli omaksunut periaatteen, ettei terroristien kanssa neuvotella eikä mistään lunnaista voitaisi puhuakaan, mutta ajan voittamiseksi yhteyttä terroristin kanssa pidettiin.
Shin Bet, Israelin turvallisuusjärjestö, toimi kuumeisesti jäljittääkseen, minne sotilaan kaappaajat olivat menneet uhrinsa kanssa. Järjestöllä on asiamiehiä monessa maassa, myös Israelin lähimaissa, joille välitettiin kiireinen pyyntö jälkien ja tietojen, minkälaisten tahansa, saamiseksi, joitten perusteella voitaisiin alkaa kehittää pelastusoperaatiota. Israelin turvallisuusmiehet eivät edes harkinneet mahdollisuutta, että pyrittäisiin maksamaan lunnaat sen sijaan, että haettaisiin siepattu sotilas pois.
Vähitellen saatiin kuva, mitä tietä sieppaajat olivat kulkeneet ja lopulta asia vahvistui, että sieppaajat olivat onnistuneet muiluttamaan uhrinsa rajan yli Libanoniin. Tämä oli mahdollista korkeasta sähköistetystä turva-aidasta huolimatta, sillä Dov-vuoren lähettyvillä raja kulki pienkaupungin keskeltä, eikä siihen voitu virittää aitaa. Sotilaat vartioivat kaupungin laidassa, mutta paikalliset asukkaat olivat oppineet välttämään heidän valvovaa silmäänsä. Sitä tietä käyttivät myös salakuljettajat, jotka toivat Libanonista huumeita, joita tuottavia kasveja kasvatettiin Bekaan laaksossa.
Edelleen Shin Bet sai selville, että sieppaajat olivat vieneet panttivankinsa Libanonin eteläosassa sijaitsevan pakolaisleirin lähellä olevaan asumattomaan taloon, jossa he pitivät häntä aseellisten vartioiden valvonnassa. Asiamiestensä kautta Shin Bet pystyi haarukoimaan paikan, jossa sotilasta pidettiin. Se merkittiin karttoihin, jotka annettiin Matkalille.
Matkal oli kaikessa hiljaisuudessa valmistellut operaatiota sotilaan pelastamiseksi, ja siksi kun Shin Betin tiedot saatiin, joissa kerrottiin myös häntä vartioivista terroristeista, valmistelut saatiin nopeasti tehtyä ja varusteet hankittua.
Isku sovittiin tehtäväksi meren kautta, se herättäisi vähiten huomiota. Lisäksi sää näytti suosivan operaatiota, sillä ennusteet lupasivat pilvisiä ilmoja. Kuutamo olisi tietenkin ollut omalla tavallaan eduksi, mutta se olisi samalla saattanut iskujoukot alttiiksi ilmitulolle. Viimeinen käskynjako suoritettiin lähellä Israelin merenrannikon pohjoisinta kärkeä, josta oli lyhyt soutumatka Libanonin rannikolle. Moottoreita ei voitaisi käyttää menomatkalla, mutta kylläkin paluumatkalla, koska silloin oli tarkoituksen mukaista päästä mahdollisimman pian takaisin omalle puolelle.
Matkalin joukoista valittiin 12 miestä, jotka asetettiin kahteen kumiveneeseen. Kumpaakin venettä soudettiin kaikkien kuuden miehen voimalla. Mukana oli lisäksi kokoontaitettavia paareja sekä siksi, että operaation aikana voisi tulla omia uhreja ja siksi, että sotilaan kunto voi estää oman kävelyn. Operaation onnistuminen riippui paljolti siitä, että kaikki tapahtui suunnitelmallisesti ja ennen kaikkea nopeasti. Hienouksille ei ollut aikaa.
Jokaisella matkalin sotilaalla oli tehokas automaattikivääri ja varalippaita siihen, automaattipistooli, suuri sotilaspuukko, ensiapuvälineitä ja lääkintätarvikkeita, sekä pimeänäkö varusteet, mitkä antoivat maastosta varsin selkeän mutta epätodellisen kuvan. Miehet olivat tottuneet niiden käyttöön edellisissä operaatioissa.
Iskujoukko lähti melomaan kohti merta puolen yön maissa. Melottuaan parin sadan metrin päähän rannikosta he käänsivät kurssinsa kohti pohjoista, ja määräajan kuluttua suuntasivat kohti rannikkoa. Yö oli täysin pimeä pilvisestä säätä johtuen, mutta meren loiva aallokko loiskutti vesiryöppyjä sotilaitten kasvoille. Rannikolla oli täysin rauhallista, vain pari valoa näkyi jostain rakennuksesta.
Miehet meloivat äänettömästi varoen kaikkea melua tai veden loisketta.
Rantautuminen sujui äänettömästi ja ilman, että sitä kukaan näytti huomaavan. Veneet vedettiin jonkin matkan päähän rantaviivasta, ja miehet lähtivät kahtena pitkänä jonona taivaltamaan kartassa merkittyyn paikkaan. Kartan merkinnät oli opeteltu ulkoa, joten sitä ei tarvittu käydä uudelleen läpi. Miehet tarkkailivat opettelemiaan maamerkkejä löytääkseen oikean talon. Pian he löysivätkin etsimänsä rakennuksen, jonka ikkunoissa oli heikko valo.
Matkalin iskujoukko jakaantui kahtia laaditun sopimuksen mukaisesti. Keskustelu ja ehdottomasti kielletty, yhteydet hoidettiin merkkikielellä.
Puolet joukosta levittäytyi talon ympärille eristäen sen täysin, toinen puoli ryhmästä lähestyi äänettömästi mutta nopeasti taloa kahdelta suunnalta molempiin sisääntuloteihin.
Osa miehistä jäi ikkunoiden alle ollen valmiina tulittamaan sisälle, jos sitä tarvittaisiin.
Kaksi miehistä asettui ulko-oven molemmin puolin koputtaen heikosti oveen merkkikieltä jäljitellen. Ensin ei kuulunut mitään, sitten joku avasi varovasti ovea. Sotilaat tyrkkäsivät oven rajusti auki, mikä yllätti ovelle tulleen terroristin. Sotilaat eivät ottaneet riskejä, vaan ampuivat miestä äänenvaimentajalla varustetulla pistoolilla päähän. Mies tuupertui maahan kuin räsynukke. Sotilaat ryntäsivät välittömästi sisään edes odottamatta terroristin kaatumista. Sisällä talossa oli hiljaista, sitten joku kutsui kysyen, mitä siellä oli.
Sotilaat etenivät nopeasti talon sisällä, kun toinen terroristi pisti päänsä makuuhuoneesta vain saadakseen kuulan suoraan päähänsä, mikä tuuperrutti hänetkin maahan.
Sotilaitten tullessa makuuhuoneeseen he näkivät terroristien sitoman panttivangin istumassa lattialla kasvot vaatteella peitettynä.
Iskujoukon sotilaat päästivät vangin nopeasti siteistä toisten sotilaitten tutkiessa nopeasti muut huoneet, mutta eivät löytäneet sieltä ketään.
Koko operaatio talon sisällä oli kestänyt vain pari minuuttia.
Iskujoukko lähti talosta välittömästi paluumatkalle veneilleen vieden vapauttamansa panttivangin mukanaan kahden sotilaan tukiessa häntä. Mies ei ollut haavoittunut, mutta epämukavasta asennosta ja jännityksestä heikkona hänellä oli vaikeuksia kävellä.
Rannalla iskujoukko tapasi yllättäen yksinäisen miehen, joka ihmetellen silmäili heitä. Joukossa arabiaa sujuvasti puhuva meni kiireesti miehen luo ja sanoi hänelle vakuuttavasti ja käskevästi, että miehet olivat yöllisellä ja hyvin salaisella harjoituksella, ja ettei mies saanut missään tapauksessa puhua näkemästään kenellekään, mihin mies nyökkäsi nieleskellen pelosta suunniltaan miesten mustattuja kasvoja, aseita ja tummia asuja tarkastellessaan. Mies osoitti kädellään panttivankia, jota sotilaat tukivat, mihin miestä puhutellut sotilas selitti, että mies oli lievästi loukkaantunut harjoituksissa, mutta oli muuten kunnossa.
Iskujoukko meni kiireesti kumiveneilleen alkaen meloa kauemmas rannalta miehen jäädessä katsomaan heidän jälkeensä suu auki. Hän luultavasti piti näkemäänsä harhakuvana eikä ehkä uskaltaisi edes hiiskahtaa siitä kenellekään.
Iskujoukko palasi pian keskiyön jälkeen omalle rannikolleen taivaan ollessa edelleen tummien pilvien peitossa ja heikon sateen kostuttaessa miesten vaatteet.
Operaatiosta sotilaan vapauttamiseksi ei mediassa hiiskuttu sanaakaan, eikä IDF myöskään antanut minkäänlaista tiedotetta tapauksesta.
Puolustusvoimien komentaja meni puolustusministerin kanssa heti aamulla pääministerin asunnolle, jossa he auringon ensimmäisten säteitten valaistessa maisemaa ilmoittivat unesta pöpperöiselle pääministereille onnistuneesta operaatiosta. Pääministerin tiukka ilme laukesi leveään hymyyn hänen onnitellessaan heitä operaation johdosta.
Se miten Libanonin paikallinen poliisi selitti rannikon lähellä sijaitsevasta talosta löydetyt kaksi ruumista, ei kuulunut enää Israelin armeijalle eikä ulkoministerille. Jos sitä joku olisi kysynyt, he eivät olisi olleet tietoisia koko asiasta.

* * * * * *

JENIN

ABU INHA alias Ahmet Ralsut ehti tuskin asettua taloksi kotiinsa Jeninissä, kun hänelle tuotiin kiireinen viesti tulla tapaamaan Jihadin johtajia. Heidän olinpaikkansa oli salaisuus, eikä sitä Ahmetille kerrottukaan. Hänen tulisi vain seurata viestin tuonutta nuorukaista.
Astuessaan sisään tarkisti vartioituun asuntoon Jihadin johtajat, joita oli useita, ilmeisesti tiiviissä keskusteluissa, jotka keskeytyivät Ahmetin tullessa sisään. Yksi johtajista nousi välittömästi lausuen Ahmetin tervetulleeksi, syleillen häntä ja antaen poskipusut molemmille puolille kasvoja, mikä hämmästytti Ahmetia, koska se tehdään vain luotetuille tai sukulaisille.

- Tervetuloa, Ahmet-veljemme. Kiitos Allahille, että olet ilmeisen terve ja kaikin puolin kunnossa. Saimme viestejä toiminnastasi Siinailla, ja saamamme tiedot ovat hyvin mairittelevia. Voit joskus myöhemmin antaa siitä raportin, mutta nyt meidän on keskityttävä viime aikaiseen kehitykseen, joka vaatii välittömiä toimia meiltä. Et ehkä ole siellä erämaassa voinut seurata tilanteita täällä, joten annan lyhyen yhteenvedon.
- Kiitos johtajaveli. Oli meillä pieni patteriradio, mutta ei sitä aina voinut edes kuunnella.
- Hyvä niin. Tilanne on tämä. Olit varmaan tietoinen ennen lähtöäsi, että Abu Ammar oli tiiviissä keskusteluissa amerikkalaisten ja israelilaisten sikojen kanssa sopimuksesta, jolla kaikki sotilaallinen toiminta palestiinalaisten ja sionististen infidelien kanssa olisi lopetettu. Tänä vuonna 2000 on tapahtunut kaikenlaista. Ristinpalvojien johtaja Roomasta vieraili sionistien luona. Jordanian kuningas Hussein pääsi Allahin luo paratiisiin, olkoon hänen muistonsa siunattu. Sionistien pääministeri Ehud Barak määräsi kaikki IDF:n joukot vedettäviksi välittömästi ja yhdessä yössä Libanonista, mikä oli suuri voitto meille ja kaikille arabeille. Se osoittaa, miten kestävä ja hellittämätön sionistien painostaminen tuo tulosta. Niillä ei riitä rohkeutta, jos olemme lujia. Tämä vahvistaa meidän oikeutettua taisteluamme sionistisia miehittäjiä vastaan. Olet ehkä kuullutkin, että Abu Ammarin ja sionistien keskustelut Camp Davidissä epäonnistuivat. Abu Ammar osoitti sitä lujuutta, mitä häneltä odotettiin, vaikka me emme täysin luotakaan häneen. Hän on joskus arvaamattoman heikkotahtoinen, liekö vanhuutta vai osa salaista suunnitelmaa, josta emme tiedä. Mutta sen jälkeen on alkanut tapahtua. Arabi-veljemmekin Palestiinassa ovat alkaneet herätä ja nousta miehittäjäsikoja vastaan. Abu Ammar on selvästi päättänyt aloittaa uuden intifadan, taistelun noita ristinpalvojien lähettämiä miehittäjiä vastaan. Tämä tarkoittaa meille kiireisiä aikoja. Meidän tulee liittyä veljiimme muissa vastarintajoukoissa. Tästä alkaa sinun velvollisuutesi, Ahmet-veli. Sinulla on jo pitkä lista tilauksia uudessa verstaassasi, jonka olemme sinulle valmistaneet. Saat myös muutamia apulaisia, jotka ovat jo aloittaneet työt, mutta sinun johtoasi ja luovuuttasi kaivataan kipeästi. Me luotamme sinuun, hyvä veli.
- Kiitos johtajaveli, minulle on suuri kunnia ja etuoikeus saada palvella Allahia siten kuin hän haluaa. Ette tule pettymään minuun, sikäli kuin se minusta riippuu.

AHMET oli suorastaan haltioitunut lähdettyään Jihadin johtajien kokouksesta. Tämä oli juuri sitä, mitä hän oli toivonut ja johon hänet oli koulutettu.
Nyt alkaisi todellinen taistelu noita ristinpalvojia sekä apinoitten ja sikojen jälkeläisiä vastaan.
Ahmet kiirehti ensimmäiseksi salaiseen meditoimispaikkaansa vuoren rinteellä, voidakseen siellä rauhassa kertoa Allahille, olkoon hän aina ylistetty ja kunnioitettu, mitä hänelle oli luvattu ja mitä hän oli toivonut. Vaikka Allah on kaikkitietävä ja kaikkiviisas, hän varmaan olikin tietoinen tästäkin asiasta, mutta ei kai olisi pahitteeksi, vaikka hän muistuttaisi Allahia siitä ja kertoisi kiitollisuutensa ja ylistyksensä.
Ahmet nousi ylös vuorelle, jossa hänen piilopaikkansa oli vain todetakseen, että lammaspaimenet olivat löytäneet paikan päätellen papanoista, joita lampaat olivat jättäneet todisteeksi käynnistään. Ahmetin oli ensimmäiseksi siivottava paikka voidakseen levittää rukousmattonsa kallion päälle.
Ahmet suoritti määrätyt rukoustoimet, keskittyminen ensin seisaaltaan, sitten polviasennot, kumarrukset siten, että otsa koskettaa maata, välillä ylös koskettaen käsillään kasvojaan kuin siunauksen levittämiseksi sieltä kaikkialle, kaikki tarkasti ohjeitten ja ikuisten perinteitten mukaisesti.
Ahmet istui sitten rukousmattonsa päälle antaen ajatustensa lentää vapaasti, välillä pitäen silmiään kiinni, välillä tähyillen taivaalle seuraten harsomaisten pilvien verkkaista liikkumista. Kuin merkiksi Ahmet näki yllättäen, miten suuri kotka liiteli ilmavirtojen ohjailemana korkealla taivaalla, tuskin siipiään liikutellen. Ahmet tunsi liikuttavaa riemua sydämessään.
Hän tunsi olevansa kuin tuo suuri lintu, joka lentää korkealla ihmisten yläpuolella ilman, että heillä on edes tietoa sen läsnäolosta. Kuitenkin kotka seuraa tarkasti kaikkea, mitä maan pinnalla tapahtuu, ja huomattuaan sopivan kohteen iskee siihen armotta ja koskaan iskemättä harhaan. Niin hänkin tekisi, ihmiset tuskin tiesivät hänestä mitään, mutta hän iskee aikanaan, tarkasti ja tappavasti, tuntematta sääliä tai armoa.
Ahmet tunsi sisimmässään, että Allah oli antanut hänelle merkin vahvistaakseen sitä, mistä hän oli jo saanut tiedon Siinailla.
Ahmet tunsi kuristavan otteen kurkussaan, joka levisi koko hänen rintansa alueelle. Hän luuli kuristuvansa, mutta sitten hän muisti hämärästi, miten profeetta, Allah siunatkoon hänen muistonsa, koki samanlaisen kuristusotteen meditoidessaan omassa salaisessa luolassaan.
Ahmet sopersi Allahille antautuvansa hänen palvelukseensa ilman omia toiveita tai pidäkkeitä. Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli viettänyt luolansa suulla, mutta lopulta herättyään tietoisuuteen ilma oli viilentynyt ja auringon viimeiset säteet heittivät epäselviä kuvioita vuoren rinteelle viistäen puitten ja pensaitten varjot luonnottomiksi.
Oli aika kiirehtiä illan rukouskokoukseen kaupungin moskeijaan.

* * * * * *

JASSER ARAFATIN ja Israelin pääministerin Ehud Barakin väliset rauhankeskustelut alkoivat heinäkuun 11.päivänä 2000. Ne pidettiin USA:n presidentin konferenssikeskuksessa Camp Davidissa, Marylandissa, USA:n presidentti Bill Clintonin välityksellä ja suojeluksessa.
Molemmat kansanjohtajat, Barak ja Arafat, olivat luvanneet yhteisesti, ettei keskusteluista anneta väliaikatietoja medialle, mitä Clinton sanoi kunnioittavansa kieltäytyen vastaamasta journalistien hänelle esittämiin uteluihin.
Julkisuudessa näytettiin kuvia keskustelijoista, jotka näyttivät rentoutuneilta ja jopa jollain tavoin läheisiltäkin toisiinsa nähden. TV-kuvissa esitettiin Barakin ja Arafatin leikillistä kamppailua, kumpi menee ensin sisälle Laurel kabinettiin Barakin tyrkkiessä vastaan rimpuilevaa, raskasta sotilasasuaan ja ruudullista päähinettä päässään pitävää palestiinalaisjohtajaa, joka lopulta sormeaan heristellen esitti vastalauseensa Barakille.
Sekä Clinton että Barak olivat heittäneet pois muodollisuudet ja esiintyivät paitasillaan, mihin Arafat ei katsonut voivansa alistua. Hän oli sotilas ja hänen sotansa vaati jatkuvaa valmiutta.
Mutta todellisuudessa tilaisuudesta oli leikki kaukana.
Pari viikkoa Clinton yritti saada osapuolet löytämään yhteisen linjan, mutta lopulta hänen oli alistuttava raakaan todellisuuteen.
Heinäkuun 14. päivänä Camp David leirin osanottajat seisoivat totisina mutta kuitenkin itsepäisinä journalistien edessä kertoen heille, että keskustelut olivat epäonnistuneet.
Sekä Barak että Arafat suorinta tietä lentokentälle ja kumpikin matkusti kotiinsa selvittelemään asiapinkkoja, joita sinne oli keskustelujen aikana kertynyt.
Jälkeen päin on pyritty selvittämään, mikä meni pieleen, miksi yhteistä linjaa ei löydetty. Israelin puolella todettiin, että Jerusalemin kysymys oli epäonnistumisen suurin syy. Barak ei voinut luopua Temppelivuoren muodollisesta hallinnosta, eikä koko Itä Jerusalemista, mitä Aafat vaati. Palestiinalaiset osoittivat, ettei Barak pystynyt näkemään Arafatin punaisia linjoja, joita hän ei voinut ylittää, voimatta lähemmin selittää, mitä ne olivat.
Sekä Israelissa että koko maailmassa pidätettiin hengitystä odotettaessa, mitä seurauksia tällä tulisi olemaan.
Presidentti Bill Clinton yritti vielä kerran paikata korjaamatonta repeämää ja kutsui neuvottelijat Siinaille Egyptin presidentti Hosni Mubarakin suojeluksessa. Clinton teki siellä oman ehdotuksensa, joka meni vieläkin pitemmälle, kuin mitä Barak oli esittänyt Camp Davidissa, mutta mikään ei auttanut. Maailman mahtavimman miehen oli alistuttava siihen, ettei hänen mahtinsa pystynyt taivuttamaan itsepäistä ja itsetietoista terrorijohtajaa sopimukseen, jolla vuosikymmeniä jatkunut verenvuodatus olisi saatu loppumaan.
Clinton joutui nielemään loukatun ylpeytensä ja meni masentuneena kotiinsa.
Clinton puki kuitenkin oman turhautumisensa yksityiskeskustelussa ulkoministerinsä Colin Powellin kanssa sanoen: ”Älä luota siihen huoranpentuun (son of the bitch). Arafat valehteli minulle, ja hän valehtelee sinullekin, jos et ole varovainen.”

LÄHI IDÄN ylle laskeutui tämän jälkeen pahaenteinen hiljaisuus. Kukaan ei tiennyt, mistä päin myrsky alkaisi, mutta jokainen näytti tuntevan sisässään, että patoutuma murtuisi pian. Levottomuudet alkoivat Israelin valtion alueella arabiasukkaitten mellakoidessa useissa kaupungeissa ja kylissä. Israelilaisia autoilijoita kivitettiin ja arabikyliin ja kaupunkeihin eksyneitä tai liikeasioilleen tulleita juutalaisia pahoinpideltiin ja uhkailtiin lynkkauksella. Juutalaisten ja Arabien välinen rauhallinen ja molempia osapuolia hyödyttävä yhteis-toiminta Juudean ja Samarian alueilla ja jopa Israelin alueellakin alkoi rakoilla ja lopulta havaittiin vaaralliseksi. Israelilaisia kiellettiin menemästä arabien asuttamille alueille Länsirannalla, kuten arabit Juudeaa ja Samariaa nimittivät.
Jasser Arafat linnoittautui Ramallhin rakennettuun Mukatan hallintokeskukseensa lähimpine neuvonantajineen ja henkivartijoineen.
Sieltä käsi hän antoi ohjeita Fatahin osastoille, maksoi palkat hänelle uskollisille turvallisuus-joukoilleen ja antoi hänen omalla epäselvällä harakanvarpaita muistuttavalla käsialallaan käsinkirjoitettuja lappuja, jota hänen ”sotilasjohtajansa” yrittivät tulkita kukin omalla tavallaan. Arafat vältti virallisten lausuntojen julkistamista, hän toimi useimmiten antamalla käskynsä suusanallisesti lähimmälle avustajalleen, joka toimitti sen omille uskotuilleen, jotka levittivät sanan kentälle. Tällä järjestelmässä Arafat katsoi voivansa joko vahvistaa tai kieltää minkä hyvänsä hänen käskykseen tai ohjeekseen uskotun kentällä kiertävän ja sieltä lehdistöön levinneen huhun. Samalla tavoin Arafat ei halunnut maksaa turvallisuus- ja toimihenkilöittensä palkkoja pankkiin, koska tilitietojen perusteella maksun suorittaja voitaisiin jäljittää.
Koko Arafatin toiminta perustui peittelyyn ja jopa ilmiselviin valheisiin, mitä hän ei itse pitänyt millään tavoin hylättävänä. Maksamalla palkat ja palkkiot suoraan käteen hän samalla pystyi osoittamaan suosionsa tai epäsuosionsa välittömästi. Toisaalta hänen turvallisuus-järjestönsä, joita hän perusti yli puoli tusinaa, olivat vastuussa suoraan hänelle, eivätkä aina olleet tietoisia, mitä toinen järjestö teki ja mitä ohjeita se oli saanut. Tällä tavoin Arafat hallitsi ”hajota periaatteella”, missä järjestöt eivät voineet yhdistyä häntä vastaan. Hän eli vaarallisessa ympäristössä, jossa vaara vaani joka askeleella.
Ramallahista käsin Jasser Arafat antoi eri ”vastarintajärjestöille” epäsuoran luvan aloittaa omat operaationsa; hän halusi vain tietää, missä niitä tehtäisiin välittämättä yksityiskohdista.
Verinen sota Israelin siviiliasukkaita vastaan oli alkanut.
Jasser Arafat oli täysin tietoinen tästä ja hän antoi saamistaan ulkomaisista varoista noille vastarintajärjestöille oman osuutensa.
Julkisuudessa Arafat tuomitsi terrorismin puhuessaan länsimaisille edustajille, mutta puhuessaan omalle kansalleen ja arabeille hän käytti täysin toisenlaista kieltä. Jotkut tällaiset puheet pääsivät arabiankielellä estettyjen puheitten kääntäjien käsiin levittäen niitä länsilehtiin, mutta länsimaiset valtiojohtajat eivät puuttuneet niihin mitenkään.
Jasser Arafat oli länsivaltojen eriskummallinen lemmikki, kuin vaarallinen kotieläin, jota tuli varoa, mutta jota suosittiin ja hoivattiin sen toistuvista hyökkäilyistä välittämättä.
Joku vertasi häntä pantteriin kysellen, voisiko pantteri luopua täplistään. Hän tarkoitti tällä, että voisiko tästä terrorijohtajasta kehittyä kiltti kotikissa. Hän ei tajunnut, etteivät ne täplät tee pantterista petoa, vaan sen kynnet, raateluhampaat ja pedon luonne. Luovuttuaan täplistään sitä on vain entistä vaikeampi havaita ja tunnistaa.

Jasser Arafatin, tuon Israelin vasemmiston hyväksymän rauhankumppanin, annettua luvan palestiinalaisten verikoirille, ne aloittivat hillittömät hyökkäykset Israelissa.
Lehtien uutiset kertoivat lähes päivittäin toinen toisistaan kauheimmista iskuista kahviloihin, jossa ihmiset nauttivat hetkellisestä levostaan ennen töihin menoa tai sen jälkeen, tai illalla työpäivän päätyttyä nauttiakseen hyvästä ruuasta ystävien tai omaisten kanssa; tai ravintoloissa, tai kauppakeskuksissa, tai busseissa. Ihmiset kauhistelivat kolmen tai viiden ihmisen murhaa, sitten sitä ei pidetty minään, jos uhriluku ei ylittänyt kymmentä. Ihmiset turtuivat jatkuviin uutisiin terrori-iskuista, eikä halukkaitten itsemurhakandidaattien luku näyttänyt koskaan ehtyvän. Arafat kehuikin, että miljoonan marttyyrin voimalla hän marssii Jerusalemiin, kunnes sen jokaisen moskeijan, synagogan ja kirkon tornissa tai harjalla liehuu Palestiinan lippu.
Kaiken tämän infernon, helvetin esikartanon, keskellä Oslon sopimusten kannattajat elättivät harhautuneita kuvitelmiaan, että rauha on saavutettavissa, on vain luovutettava lisää maata, luovutettava Jerusalemin itäosat, Temppelivuori, ja sallittava palestiinalaispakolaisia sadoin tuhansin Israelin alueelle.
Maalla, jolla oli kansainvälisten armeijoitten tehokkuutta tarkkailevien järjestöjen laskelmien mukaan maailman neljänneksi voimakkain armeija, oli avuton ja peloissaan muutaman tuhannen miehen muodostamien huonosti koulutettujen ja johdettujen epämääräisten ryhmien kahleissa. Maalla oli kaikki mahdollisuudet lakaista muutamassa tunnissa maan tasalle koko tuo terroristien muodostamat alueet, mutta sen armeija taisteli vastentahtoisesti, toinen tai molemmatkin kädet sidottuina selän taakse. Israelin johtajat katselivat sivuilleen ja katselivat taakseen nähdäkseen, tulisiko mistään päin apua. Minne tahansa he katsoivat, he näkivät vain vaativia, vihaisia ilmeitä ja katkeria syytöksiä: Katso nyt, mitä sinun olemassaolosi on saanut aikaan. Terroristit ovat nyt meidän kimpussamme. Katso nyt, että annat niille kaikki, mitä ne vaativat, että mekin pääsisimme rauhaan.