MINÄ Terroristi V

ABU IHHAN alias Ahmet Ralsutin elämässä alkoi nyt vaihe, josta hän oli haaveillut ja jota hän oli toivonut. Hän oli verstaassaan aamuvarhaisesta iltamyöhään, joskus pitkälle aamuyötä valmistellessaan hänelle annettuja kiireellisiä tilauksia. Palestiinalaisten taistelu sionistisia miehittäjiä ja maan varastajia, kuten he asian näkivät, vastaan oli alkanut täydellä todella.
Ahmet sai tietää hyökkäyksistä paikallisista lehdistä sekä radioista, joita hänellä oli verstaassaan. Mikä erityisesti ilahdutti hänen mieltään, olivat tiedot Israelin arabien noususta. He hyökkäilivät monella taholla, tosin pääasiassa kivin ja polttopulloin, koska heillä ei ollut tarpeeksi aseita ja niiden kantaminen julkisesti oli liian vaarallista.
Uutiset kertoivat väkivallasta kaikkien arabienemmistöisissä kaupungeissa: Nasaret, Umm el Fahm ja muissa kaupungeissa ns. kolmion alueella. Uutiset kertoivat lokakuun alussa v. 2000 ainakin 15 sionistin menettäneen henkensä, mutta myös omia veljiä ja sisaria oli menehtynyt sotilaitten luodeista.
Mutta uutiset olivat rohkaisevia ja valoivat uutta intoa Ahmetin mieleen.
Hän tuskin ehti kotiinsa syömään, useimmiten hän nautti ateriansa lähikuppilassa, tai ateria tuotiin hänelle ja hänen kumppaneilleen verstaalle.
Ahmetin vaimo oli palannut kodistaan, ja hoiti nyt kotia odotellessaan miestään kotiin. Ahmet ei kuitenkaan kiireistään huolimatta halunnut väistää miehistä velvollisuuttaan, ja hän nautti nuoresta vaimostaan aina, kun siihen oli tilaisuutta. Väsymyksestä johtuen hän joskus havaitsi jopa huolestuneena, etteivät hänen refleksinsä aina toimineet kuten ennen.
Hän mainitsi tästä Jihadin johtajalle tämän tullessa vierailulle verstaalle, mutta tämä vanhempana ja kokeneempana rauhoitteli Ahmetin huolta selittäen, että hänellekin oli sattunut vastaavia ongelmia jonkun rasittavan operaation jälkeen.

Pian tämän jälkeen Ahmetin aimo ilmoitti hänelle, että hänen kuukautisensa olivat myöhässä, mikä voisi tarkoittaa, että hän odotti lasta. Uutinen ilahdutti Ahmetin mieltä, se antoi kokonaan uudenlaisen miehisyyden tunnon. Ainakin siltä osin kaikki oli kunnossa. Hän pyysi vaimoaan kuitenkin asian varmistamiseksi käymään paikallisella klinikalla, jossa asia varmistui. Ahmet toivoi poikaa, kuten jokainen arabimies tekee, vaistomaisesti, vuosisatojen kuluessa syntyneitten tottumusten ja tapojen seurauksena. Poika on arabiperheessä aina toivotumpi kuin tyttö, koska poika vahvistaa perheen voimaa ja toimii ruuanhankkijana, jota tyttö ei arabiperinteen mukaan tee. Hänestä voi korkeintaan saada vakuusmaksut, jos hänestä pystyy saamaan edullisen naimiskaupan, muuten hän perheen rasitteena.

IDF:n sotilaat tekivät edelleen ennalta ilmoittamattomia ratsioita Jeniniin, eivätkä heidän omat tiedustelijansa aina pystyneet ennakoimaan heidän tuloaan. Lisäksi ilmeni, että he menivät suoraan johonkin määrättyyn taloon, jossa majaili jonkin heidän taistelijoistaan tai joista harjoitettiin propagandan levittämistyötä Israelin alueelle.
Tämä sai heidän arvioimaan, että kaupungissa oli IDF:n ilmiantajia, paikallisia asukkaita, jotka toimivat heidän vakoilijoinaan antaen tietoja sotilaille.
Salaisten tiedustelujen jälkeen päädyttiin yhteen epäiltyyn, nuoreen mieheen, joka toimi epäilyttävän leväperäisesti puhuen suopeasti israelilaisista.
Mies otettiin kiinni hänen ollessaan matkalla työpaikaltaan kotiinsa. Hänet sullottiin autoon, joka ajoi kaupungin ulkopuolelle rauhalliseen paikkaan. Siellä hänet retuutettiin sisälle autiona olevaan rakennukseen, ja hänen kuulustelunsa aloitettiin pieksämällä hänet puolikuoliaaksi.
Hänet istutettiin muovituoliin, joka jäljistä päätellen oli todistanut samanlaisia pieksämisiä ennenkin. Kuulustelija asettui häntä vastapäätä olevaan tuoliin alkaen kyselyt: Ketkä sinun yhteyshenkilösi ovat, miten pidät yhteyttä heihin, onko muita miehiä kaupungissa mukana tässä jengissä, mitä sinulle maksettiin. Kysymykset seurasivat toistaan, ja jokaisen epämääräisen vastauksen jälkeen epäilty sai iskun kasvoihinsa tai muualle ruumistaan.
Kuulustelua jatkui toista tuntia, kunnes mies ei enää pystynyt istumaan tuolissaan, hänen kasvonsa oli hakattu täyteen verisiä ja sinisiksi kuhmuiksi nousevia haavoja, silmät olivat muurautuneet lähes umpeen toistuvien iskujen seurauksena. Mitään arvokasta miehestä ei saatu irti, vain sen, että hän tunnusti syyllisyytensä vain saadakseen kidutuksen loppumaan.
Kiduttajat katsoivat toisiinsa ja totesivat, ettei kannattanut jatkaa, mies tuskin edes tunsi enää mitään, ja he olivat saaneet pahimman verenhimonsa tyydytettyä.
Mies raahattiin autoon ja tungettiin sen tavarasäilöön, sisälle autoon häntä ei haluttu, ettei hän sotkisi auton sisustaa.
Miehet ajoivat autonsa kaupungin keskustaan, jossa he heittivät köyden keskustan liikenteen jakajan läheiseen lyhtypylvääseen. He solmivat köyteen hirttosilmukan, ja raahasivat nyt ilmeisesti tajuttoman miehen pylvään viereen, pujottivat hirttosilmukan hänen kaulaansa ja nostivat hänet roikkumaan siihen sitoen köyden alapään pylvääseen.
Nuori mies, oli hän syyllinen tai ei, sillä ei ollut niin suurta merkitystä, sillä hän toimisi tarpeellisena varoituksena muille, jotka haaveilivat hyötyvänsä ilmiantajina, jätettiin roikkumaan lyhtypylvääseen seuraavaan päivään, jolloin hänen perheensä kävi noutamassa hänet hautaamista varten. Arabitavan mukaan hautaaminen on suoritettava vuorokauden kuluessa kuolemasta.
Ihmiset kulkivat hiljaisina hirtetyn nuoren miehen ohi, joku kävi sylkemässä ruumista kohti ja kiroilemassa häntä sionistien kätyriksi, useimmat kiirehtivät sivuilleen vilkuillen. Jos näky herättikin toisissa tyydytystä ja innoitusta, useimmat kokivat pelkoa sen johdosta. Joku kapinen koira kävi nuuhkimassa pylvään juureen vuotanutta verta, joka pian maksoittui JA hajosi olemattomiin. Koira nosti jalkaansa pylvästä vasten ja nilkutti tiehensä.

AHMET ei itse ollut mukana epäillyn sieppaamisessa eikä hänen kuulustelussaan, mutta hän kävi paikalla vilkaisemassa uhria illan jo pimetessä. Näky herätti hänessä ristiriitaisia tunteita. Hänen mieleensä tuli tilanne, jossa hänen veljensä olivat surmanneet oman sisarensa, koska tämä oli häpäissyt perheen kunniaa. Jos Ahmetin mielessä käväisikin hetkellinen syyllisyyden ja inhimillisyyden tunto sisartaan kohtaan, hän tukahdutti sen kiireesti.
Ahmet palasi verstaalleen jatkaakseen vielä hetken tilausta erilaisista pommeista, jotka laukaistaisiin sionistisia miehittäjiä vastaan.
Pommien valmistaminen ei ollut mikään ongelma, niitä pystyttiin valmistamaan niin paljon kuin tarvetta oli; hänellä oli päteviä apulaisia auttajina ja tarvikkeita oli runsaasti.
Suurin ongelma oli, miten kuljettaa valmiit pommit Israelin puolelle. Siinä tarvittiin luovuutta ja innovaatiokykyä neuvokkuuden ja suhteitten ohella.
Niitä sidottiin naisten, varsinkin odottavien, vyötäisille, annettiin pienille pojille kassiin tai koulureppuun kuljetettaviksi sotilaitten tarkastuspisteen ohi, niitä sullottiin jääkaappeihin ja kaikenlaisiin tarve-esineisiin, joita sotilaan käsi ei pystynyt tarkastamaan. Pommeja piilotettiin maalaisten aasinrattaille vihannesten ja hedelmien sekaan, mutta sotilaille näytti kehittyneen kuudes aisti, jonka avulla he osasivat tarkastaa juuri niitä vaikeimpia paikkoja.
Pommeja annettiin nuorille pojille, jotka olivat jääneet henkisessä kehityksessä jälkeen. Jos he jäisivätkin kiinni, he eivät pystyisi kertomaan juuri mitään, ja toisaalta heitä ei osattaisi epäillä kuten normaali-ihmisiä.

Israelissa pidettiin vaalit helmikuussa 2001. Niissä vanha useissa sodissa kunnostautunut sotapäällikkö Ariel Sharon sai yllättävän suuren voiton. Ehud Barak siirtyi siviiliin.
Sharon valittiin pääministeriksi, mikä sai kylmiä väreitä monen palestiinalaisen selkäpiihin. Millainen Sharon tulisi olemaan maansa johtajana, miten hän sotisi palestiinalaista vastarintaa vastaan? Kysymyksiä tehtiin ja niitä pohdittiin kuppiloissa ja toreilla, mutta tyydyttäviä vastauksia ei kukaan pystynyt antamaan. Sharonin raju luonto kuitenkin tunnettiin. Miten Abu Ammar, alias Jasser Arafat pystyisi vastustamaan hänen painostustaan?
Pääministeri Ariel Sharon esittikin ensimmäisen vaatimuksensa, että Palestiinan Auktoriteetin tulee lopettaa palestiinalaisten harjoittama terrori. Monet pitivät sitä hyvänä pilana.
Palestiinalaisten keskuudessa levisi usko, että Ariel Sharon oli osana vaalitaisteluaan noussut Temppelivuorelle, jossa hän oli tunkeutunut al-Aksa moskeijaan vahvan poliisijoukon suojaamana. Tämä aiheutti kiivaita vihan- ja kostonpurkauksia palestiinalaisten keskuudessa, minkä seurauksena useita palestiinalaisia kuoli sotilaita vastaan tehdyissä kahinoissa.
Todellisuudessa Sharonin käynti syksyllä 2000 oli etukäteen sovittu palestiinalaisten turvallisuusmiesten kanssa, eikä Sharon mennyt moskeijaan, hän käveli Temppelivuoren laella puolisen tuntia ja palasi sitten turvamiestensä seuraamana alas vuorelta.

AHMET sai jatkuvia raportteja kohteista, joissa hänen tai jonkun muun pommintekijän pommit olivat tehneet suurta tuhoa. Raporteissa oli kuvia ja kertomuksia, myös uhrien kertomina.
Hän sai tietää, miten ihmisiä täynnä olevia busseja pommitettiin itsemurhaajien toimesta hajalle samalla surmaten joukoittain ihmisiä, noita ”sikojen ja apinoitten jälkeläisiä”, kuten heidän hengelliset opettajansa uskollisesti kertoivat.
Pommeja räjäytettiin kaduilla, ulkoilmakahviloissa, niitä räjäytettiin Ben Yehuda kävelykadulla Jerusalemissa. Niitä räjäytettiin yeshiva-oppilaitoksissa.
Erityisen suosittuja olivat juutalaisten juhlatilaisuudet, suurina juutalaisten juhlina, kuten bar-mila tai bat-mila tilaisuudet, koska ihmisten mielet olivat hartaan vastaanottavia ja herkistyneet uskonnolliseen paatokseen. Tarkoituksena oli tehdä mahdollisimman suurta vahinkoa, varsinkin juutalaisten henkiseen tasapainoon, koska tämä oli osa taistelua maasta, jonka arabit katsoivat omistavansa, mutta jonka juutalaiset, ristiretkeläisten jälkeläisten lähettämät miehittäjät, olivat varastaneet.
Tarkoitus ei ollut vain tuhota ja raiskata, vaan tarkoituksena oli pelotella juutalaiset palaamaan sinne, mistä he olivat tulleetkin. Tässä itsemurhapommittajat auttoivat heitä kiirehtimään.
Ei palestiinalaisten päällimmäisenä tarkoituksena ollut itsenäinen valtio, eivät monet edes voineet kuvitella, millainen sellainen valtio olisikaan. He uskoivat olevansa osa suurta ”muslimi- ja arabimerta”, joka ulottui Marokosta Atlantin valtameren rannikoilta Tyynelle merelle Indonesiaan.
Ahmet kuvitteli mielessään monien muitten palestiinalaisten tavoin muslimien suuruuden aikaa, jolloin muslimit hallitsivat silloin tunnettua maailmaa, vain osa Eurooppaa, Afrikan keski- ja eteläosat sekä tuntematon maa suurten vuorijonojen takana idässä olivat vielä sen ulkopuolella. Nämä kuvitelmat saivat Ahmetin nostamaan päätään ja ryhdistäytymään entistä tunnollisempaan työskentelyyn omalla sarallaan. Ahmet oli Damaskoksessa tutustunut muutamiin muinaisen kalifikunnan jättämiin muistomerkkeihin, suuriin moskeijoihin ja opetuslaitoksiin, ja kuunnellut haltioissaan opettajiensa kertomuksia muinaisesta kunniasta, Bagdadin tuhannen ja yhden yön tarinoista. Tämä oli Ahmetin unelmana, palata entisen kaltaiseen suuruuteen.

Näihin aikoihin Ahmet alkoi saada painajaisia. Ne alkoivat sen jälkeen, kun hän oli käynyt katsomassa lyhtypylvääseen hirtettyä nuorta miestä. Vaikka Ahmet oli ennenkin nähnyt kuolleita ja haavoittuneita, oli jopa itsekin haavoittanut ja tappanut ihmisiä, mutta tämä oli jotain aivan muuta.
Ahmet näki yöllisessä unessaan nuoren naisen, joka oli pukeutunut harsomaiseen väljään viittaan, mikä teki hänestä lähes aineettoman. Tämä nainen tuijotti häntä herkeämättä suurilla silmillään, koskaan luomiaan räpäyttämättä. Nainen muutti paikkaansa vähän väliä, istui milloin aidalla, milloin kivellä tai puunrungon päällä. Ahmet pyrki peittämään kasvonsa käsillään saadakseen näyn häviämään, mutta naisen silmät katsoivat häntä hänen käsiensä läpi. Lopulta hän näki, miten nainen alkoi hajota hänen edessään, ja miten eläviä matoja putoili hänen viittansa sisältä. Yhtäkkiä Ahmet tunnisti naisen, se oli hänen sisarensa, jonka hänen veljensä olivat tappaneet.
Ahmet alkoi kirkua ääneen, mikä herätti hänet hiestä märkänä ja sydän hakaten kuin haljetakseen. Hänen vaimonsa heräsi alkaen huolestuneena kysellä, mikä häntä vaivasi. Ahmet nousi vuoteestaan, joi vettä ja pesi itsestään enimmät hiet pois. Mutta hänen oli vaikea rauhoittua päästäkseen uudelleen uneen, joka oli katkonaista aamuun saakka.
Uninäyt toistuivat useina öinä peräkkäin.

JONKIN ajan kuluttua Jihadin vakoilijat saivat selvillä, että IDF suunnitteli suurta operaatiota Jeninin pakolaisleiriin. Tiedottajat kertoivat, että armeijan johtajat ja puolustusministeri olivat katsoneet, etteivät he enää pysty hallitsemaan tilannetta ilman ratkaisevia toimia. sillä itsemurhaiskut lisääntyivät ja häiritsivät siinä määrin siviili-ihmisten elämää, etteivät he enää uskaltaneet käyttää julkisia liikennevälineitä, eivät lähettää lapsia kouluun eikä mennä kauppoihin vapaasti kuten ennen, koska myös supermarketit joutuivat pommittajien kohteiksi.
Tiedottajat saivat myös selville, minne sotilaat aikoivat tehdä operaationsa.
Tämä aiheutti kiireisen suunnittelun, miten vastata armeijan hyökkäykseen.
Islamic Jihadin johtajat ihmettelivät sitä, miten Israelin armeijan johto julkisti suunnitelmansa useita päiviä ennen sen toteutusta. Heidän oli vaikea ymmärtää, oliko tämä osa salajuonta, vai oliko kysymys pelkästä tyhmyydestä. He tulivat ihmettelyissään viimeisen vaihtoehdon kannalle, mutta kiittelivät mielessään heidän tyhmyyttään, joka antoi heille aikaa valmistautumiseen, sillä he eivät aikoneet paeta, vaan taistella kynsin ja hampain.
Ahmet oli yksi suunnittelijoista, jotka rakensivat pommiansoja sotilaitten oletettujen kulkuteitten varsille. He saivat selville, että sotilaat kulkisivat leirin pääkatua pitkin, jonka varrella oli lukuisia pieniä kauppoja ja verstaita, joissa valmistettiin tarve-esineitten lisäksi pommeihin tarvittavia osia ja tarvikkeita.
Pääkadun varrella olevat liikkeet, myyntikojut ja verstaat sekä asuntojen sisäänkäynnit miinoitettiin, osa pommeista varustettiin kauko-ohjatulla laukaisumekanismilla, osa siten, että ne laukesivat itsestään jalan osuessa sytytyslankaan.
Nuorille miehille annettiin pikakurssit kiväärin käytössä, ja heille jaettiin kaikki käytettävissä olevat aseet, sekä käsikranaatteja, polttopulloja ja jopa vanhoja miekkoja ja puukkoja. Siviili-ihmisiä siirrettiin asunnoista leirin laitamille tai kaupungin toiseen osaan taistelujen ajaksi.
Jeninin pakolaisleiri alkoi olla valmis Israelin armeijan ja poliisien iskuun.
Pakolaisleirin ylle laskeutui epävarma ja pelokas hiljaisuus. Miehet kunnostivat ja puhdistivat aseita, joita heille oli annettu, kerääntyen pieniin ryhmiin ja keskustellen vaimealla äänellä ikään kuin vihollinen olisi kuulemassa.

* * * * * *

JOSSI jatkoi Matkalin joukoissa osallistuen samalla kursseihin yliopistolla, mikä vei hänen aikansa niin, että lopulta häneltä meni päiviä, jolloin hän tuskin näki vaimoaan. Eräänä päivänä Jossin aloitti keskustelun siitä, mitä hän tekisi elämällään, jatkaisiko hän edelleen Matkalin joukoissa vai aloittaisiko opintonsa yliopistossa toden teolla.
Jossi sanoi tuntevansa suurta houkutusta jatkaa erikoisjoukoissa, mihin Elizeva puuskahti:
- Kuulehan Jossi, minä tuskin tunne sinua enää, sinähän olet aina poissa. Minä haluan, että minun mieheni on kotona minun ja lapseni kanssa, eikä kolua pitkin maailmaa, mistä minä saan jatkuvasti kipuilla, mitähän sinulle nyt kuuluu.
- Hei kuulehan, Elizeva, kuulinkohan minä oikein? Sanoitko sinun että lapsesi kanssa?
- Taisinpa sanoa. se vain lipsahti kieleltäni.
- Tarkoitatko sinä, että meille on tulossa perillinen – ehkä poika?
- Anteeksi, Jossi, minä halusin pitää tämän salaisuutena ja kertoa sen jossain sopivassa tilaisuudessa. Kuukautiseni ovat myöhässä, ja siksi kävin tarkistuttamassa klinikalla, ja kyllä he vakuuttivat sen olevan totta. Oletko nyt vihainen minulle?
- Voi hyvä rakkaani, tämä on kaunein ja ihanin uutinen sen jälkeen, kun sinä suostuit vaimokseni. Minä olen onnellinen – enkä tiedä miten sen sanoisin. Koska me saamme hänet? Onko vielä monta kuukautta?
- En minä voi luvata sinulle poikaa, se ei taida olla minun päätettävissä.
- Voi Elizeva, sillä vauvalla on varmaan sinun ihanat silmäsi ja vaalea aaltoileva tukkasi ja -
- Äkähän nyt kiirehdi Jossi, minä olisin onnellinen, jos vauva olisi terve ja täysin kehittynyt.
Jossi tiesi, että hänen seuraava operaationsa olisi parin päivän päässä, mutta hän ei halunnut pilata niitä muutamia onnen hetkiä, joita hänelle suotiin, eikä maininnut siitä sanallakaan Elizevalle. Elizeva näytti tiedostavan Jossin hetkittäisen poissaolon, hänen keskittyessä miettimään jotain, joka vei hänet jonnekin saavuttamattomiin. Mutta Elizeva oli myöskin hiljaa havainnostaan.
Elämä Israelissa on usein tällaista. Vaikka ulkonaisesti kaikki näyttää olevan hyvin ja onnellista, ihmisten sisällä kaivertaa jatkuva epävarmuus. Ei se ole pelkoa vaan nimenomaan epävarmuutta, joka osittain johtuu siitäkin, ettei koskaan tiedä, mikä todellinen tilanne maassa on. Poliitikot ja johtajat puhuvat mitä puhuvat, mutta useimmiten pidättävät ainakin osan itsellään, joko itsesensuurin tai asemansa asettamien rajoitusten vuoksi.

* * * * *

Israelin puolustusvoimien (IDF) operaatio Jeninissä alkoi, kuten on tapana, aikaisin aamulla, ihmisten vasta heräillessä unestaan.
Monet heistä heräsivät siihen, että raskaat panssarit ja puskutraktorit jyrräsivät pakolaisleirin viereen. Panssarien suojassa oliivinvärisiin asepukuihin pukeutuneet sotilaat ja mustapukuiset erikoisjoukot tungeksivat varovaisesti lähtöasemiin.

Leiriä puolustavat aseelliset aktivistit hörppäsivät kiireesti aamukahvinsa ja kevyen aamiaisen keräillen sitten nopeasti kädet kiihotuksesta vapisten aseensa ja ammuksensa, sipaisivat ohimennen vaimoaan ja lapsiaan ja kiirehtivät sitten ennalta määritellyille paikoilleen. Sota on arabiperheessä miesten asia. Naisten ei otaksuta osallistuvan siihen. Vain jotkut erikois-joukkoihin nousseet naistaistelijat ovat saavuttaneet myös miesten kunnioituksen. mutta nämä ovat erikoistapauksia. Perinteisesti klaanien välisissä taisteluissa kirjoittamaton sääntö suojasi voitetun klaanin naisia, heihin ei saanut koskea eikä heitä saanut raiskata, kuten on yleistä sotajoukkojen valloittamilla alueilla. Tämä kai sai syntynsä siitä, että klaanien välillä tapahtui toistuvia ratsioita, joitten johdosta seuraavassa ratsiassa uhriksi voi joutua oma vaimo. Käytäntö oli hyvä ja sitä noudatettiin kasvojen menettämisen uhan pelossa.

Nyt ei ollut kysymys klaanien välisestä ratsiasta, joissa noudatettiin omia sääntöjään.
Nyt taisteltiin henkeen ja vereen. IDF:n panssarien määrästä ja sotilaitten luvusta voitiin päätellä, että armeija tarkoitti nyt täyttä totta, enää ei leikitty kissaa ja hiirtä.
IDF olisi voinut käyttää teknistä ylivoimaansa ja tuhota ohjuksillaan ja tykistöllään maan tasalle vaikka koko leirin, mutta sellaista vaihtoehtoa ei edes harkittu.
IDF taistelee tarkkojen säännösten ja useimmiten sisäisten normiensa mukaisesti, mikä ei sallinut kohtuuttomuutta, raakuutta eikä tarpeetonta hävitystä.

Pakolaisleirin taistelijat seurasivat sivusta IDF:n liikkeitä, puuttumatta vielä asiaan. Vain muutamia hajanaisia laukauksia ammuttiin kuin oman taistelumoraalinsa nostamiseksi. Leirissä oli valmistauduttu hyvin, ja siellä odotettiin sotilaitten kärsivän suuria menetyksiä lukuisten miina-ansojen johdosta.
Mutta myös IDF:n parissa oltiin tietoisia, ettei heitä otettaisi vastaan avosylin. Siksi he eivät lähettäneet sotilaita kapeille ja mutkaisille kujille, joissa he olisivat suojattomia sala-ampujia ja miina-ansoja vastaan, joita tiedettiin olevan kaikkialla. Heillä oli ilmiantajia ja salaisia agentteja myös pakolaisleirissä vastatoimista huolimatta, ja nämä olivat varoittaneet heitä miinoista.

IDF:n joukot aloittivat tunkeutumisensa pakolaisleiriin aikaisin aamulla. Joukkojen kärjessä jyrisivät raskaat kauhakuormaajat, jotka oli panssaroitu kaikilta osiltaan; myös ohjaajankopin lasit olivat paksua panssarilasia, joka kestää särkymättä raskaan konekiväärin luodit.
Koska kadut olivat liian ahtaat raskaille traktoreille ja koska näkyvyys ohjaajankopista ei ollut paras mahdollinen, ne vetivät mennessään kadun varteen rakennetut terassit ja ulokkeet kuten myös osan itse huonosti kyhätyistä rakennuksista.
Palestiinalaistaistelijat voivat vain sivusta seurata turhautuneina, miten heidän huolella asentamansa miinat ja pommiansat räjähtelivät suurta teräshirviötä vasten vahingoittamatta sitä tuskin ollenkaan. Räjähtäessään ne samalla täydensivät sen tuhon kadun varren taloissa, mitä traktorit aiheuttivat pelkällä massallaan.
Arabitaistelijat seurasivat IDF:n sotilaitten etenemistä katuja pitkin, mutta kaduilla liikkuivat vain panssarit ja muut panssaroidut ajoneuvot.
Sotilaat olivat kehittäneet uuden tavan edetä tiheään asutun kaupungin kaduilla. He eivät kulkeneet katuja pitkin, vaan siirtyivät asunnosta toiseen puhkomalla reikiä asuntojen välisiin seiniin, mikä oli helppoa sitä varten kehitetyillä työvälineillä, sillä talot oli rakennettu nopeasti, tilapäiskäyttöä varten, huonoista materiaaleista, eivätkä ne täyttäneet mitään äänieristys-normeja, jos joku solisi vaivautunut sellaisia tutkimaan.
Taistelut jatkuivat useita päiviä sotilaitten huolella tutkiessa kaikki asunnot ja verstaat, joihin he pääsivät, etsiessään terroristeja sekä aseita ja räjähteitä.

Ahmet tunsi vastustamatonta tarvetta liittyä kaupunkia puolustaviin taistelijoihin, mutta hänellä oli kädet täynnä työtä ilmankin. Tilauksia erikoispommeista ja miinoista tuli kaiken aikaa hänen salaiseen verstaaseensa.
Koska hänen rakentamansa pommiansat eivät saaneet toivottua tuhoa sotilaitten rivistöihin, hän keskittyi määrättyyn taloon kaupungin läpi kulkevan mukaisen pääkadun päässä vähän erillään muista rakennuksista.
Ahmet suunnitteli sinne lukuisia ansoja, jotka hän piilotti siten, että niitä oli mahdoton huomata. Hänen tarkoituksenaan oli rakentaa siitä kuolemanloukku, joka korvaisi turhautuneisuutta, mitä hän tunsi armeijan uuden taktiikan vuoksi. Kiväärein ja kranaatein varustetut taistelijat saivat jonkin verran taistelukontaktia sotilaitten kanssa, mutta tulokset eivät vastanneet odotuksia.

Vasta taistelujen lähes jo tauottua ja armeijan kuljettua läpi koko kaupungin keskustan, vielä oli tuo erillinen Ahmetin kuolemanloukuksi kehittämä talo tutkimatta.
Sotilaat olivat tulleet huolimattomiksi ilmeisen onnistuneen operaation aikana, sillä uhriluvut pysyivät kovin vähäisinä. He kuvittelivat voivansa mennä taloon etuovesta, ehkä jopa ilman mitään vastarintaa, sillä ei sieltä heitä juuri ollenkaan tulitettu, sivuilta kylläkin.
Sotilaat tungeksivat taloon suurena joukkona, mutta heidän päästyään sisään Ahmetin suunnittelemat pommiansat räjähtivät romahduttaen talon lähes kokonaan.
Tuloksena oli massatuho, vain muutama sotilas säilyi vaikeasti haavoittuneena, heidän joukossaan Jossi, joka oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi talon valtaajien joukkoon.
Mutta talon raunioista kaivettiin viidentoista sotilaan pahoin ruhjoutuneet ruumiit, joitten hyväksi kukaan ei voinut tehdä mitään.
Tämä oli karvas päätös muuten onnistuneelle operaatiolle.
Ahmet sai tiedon räjähdysten aiheuttamasta tuhosta, eikä hän malttanut olla menemättä katsomaan tilannetta lähempää.
Tämä oli kohtalokas virhe, sillä sotilaat olivat menetyksen vuoksi erittäin kireinä ja ampuivat kyselemättä kaikkea, mikä liikkui heidän lähellään.
Ahmet liikkui pienen taistelijaryhmän mukana varovaisesti näköesteeltä toiselle, kun lähelle suojautunut erikoisjoukkojen ryhmä havaitsi heidät. Sotilaat avasivat tulen taistelijoitten ryhmää kohti kaataen heidät yksitellen viimeistä miestä myöten.
Ahmet tunsi, miten luodit repivät hänen ruumistaan, ja tunsi käsiensä ja jalkojensa menettävän kaiken tuntonsa. Hän katseli sumentuneilla silmillään ylös taivaalle, yrittäen nähdä kotkan, jonka hän oli nähnyt meditoidessaan yksinäisyydessä.
Mutta kotkaa ei näkynyt, ja vetäen viimeisen veren täyttämän henkäyksen luotien lävistämään keuhkoihinsa hänen elintoimintonsa lamaantuivat ja hän siirtyi tuntemattomaan, jossa hän oli kuvitellut tapaavansa Allahin ja saavansa hänen lupaamansa palkinnot.

Elizeva sai tiedon miehensä haavoittumisesta, ja joutui istahtamaan kiireesti vielä alkuasteella olevan sikiön liikahtaessa hänen kohdussaan.
Vaikka hänellä oli pientä verenvuotoa järkytyksen seurauksena, lääkärit totesivat hänen kuitenkin selviytyneen ilman keskenmenoa.
Jossi oli vielä tajuissaan, kun hänet kuljetettiin kiireesti sairaalaan.
Nähdessään Elizevan kumartuvan ylitseen sairasvuoteen ääreen Jossi sai esille raukean hymyn ja kuiskasi:
”Nyt minä tulen aina olemaan sinun kanssasi. Minun taisteluni on taisteltu.”