JAN FUTURA II

Jan sai tiedon terveydentarkkailuvirastolta, että terveysohjelma oli havainnut jotain vierasta kasvannaista yhdessä hänen jäsentensä solukoissa,
Siksi hänen tulee piipahtaa lähimmässä terveysvirastossa, jossa häneen asennetaan mitättömän kokoinen robotti, joka suorittaa tutkimukset hänen elimistössään ja tekee tarvittavat korjaustoimenpiteet automaattisesti.
Jan meni virastoon sovittuna aikana, eikä siellä mitään tungosta ollut, eikä juuri paljon asiakkaitakaan. Jan meni suoraan määrättyyn huoneeseen, jossa perinteisen valkoisen lääkärintakin asemesta miellyttävän beigenväriseen asuun pukeutunut lääkäri – jota oikeastaan voisi enemmänkin kutsua insinööriksi – otti hänet ystävällisesti vastaan ja selitti, mistä oli kysymys.
”Ei ole mitään syytä huoleen. Valvontamekanismimme vain antoi tiedon, että tuo ylimääräinen kasvannainen on poistettava. Se tapahtuu siten, että lähetämme miniatyyrikokoisen robotin ihonne alle, josta se automaattisesti hakeutuu haluamaamme elimeen ja etsii sieltä vialliset tai villiytyneet solut ja tuhoaa ne. Tämä ei vaadi leikkausta, ei puudutusta eikä kirurgisia tai muitakaan toimenpiteitä, ja potilas tuskin on edes tietoinen sen olemassaolosta. Suoritettuaan tehtävänsä robotti ilmoittaa siitä meille tietokoneeseemme, ja voimme sitten poistaa sen, mikä sekin tapahtuu ilman kirurgisia toimia.”
Jan istuutui mukavaan tuoliin, ja lääkäri otti esille pienen viattoman näköisen laitteen, jonka hän asetti Janin paljastetulle käsivarrelle. Vain pieni painallus katkaisijasta, ja lääkäri totesi, että tehtävä on hoidettu. Lääkäri selitti Janin ihmettelyyn tarkastellessaan käsivarttaan, jossa ei ollut pienintäkään naarmua tai merkkiä ihon läpäisemisestä, että robotti on nanokokoa, jonka peruspartikkeli on sadastuhannesosa hiuksen paksuudesta. Hän selitti vielä, että samantapaisella laitteella annetaan myös tarvittavat rokotteet tai lääkeannokset, suoraan ihon läpi suoneen, ilman ruiskua tai piikitystä. Se on tuskaton ja ihmisystävällinen, lääkäri totesi.

Jan innostui siinä määrin käynnistään terveysvirastossa, että hän alkoi ottaa selvää muistakin nanotekniikan sovelluksista. Sen käyttömahdollisuudet tuntuivat olevan lähes rajattomat. Sitä käytettiin moottoriöljyissä, jotka saatiin entistä liukkaammiksi eikä kylmyyskään vaikuttanut sillä tavoin ”terästettyyn” öljyyn kuten normaaleihin. Sitä käytettiin jopa ruokatarvikkeiden valmistuksessa, mutta siinä oli havaittu yksi haittatekijä, mikä sai Janin rauhattomaksi. Oli havaittu, että nanopartikkeleitten äärettömän pienen koon vuoksi ne pystyivät vapaina tunkeutumaan ihmisen ihon läpi ja voivat keskittyä johonkin elimeen. Siinä tapauksessa niiden vaikutus ihmiselle muistuttaa asbestin vaikutusta, joka aiheuttaa vakavia, allergisia terveysongelmia. Hän rauhoittui saatuaan vakuutuksen eri lähteistä, että tämä ongelma tiedostettu ja kaikki mahdollinen on tehty äärimmäisen hygieenisyyden saavuttamiseksi ja varmistamiseksi, ettei yhtään nanopartikkelia pääse teollisuusprosessin ulkopuolelle. Sittenkin hänelle tuli hetkittäin epämiellyttävä tunne, että mitähän se robotti tällä hetkellä tekee hänen sisällään? Entäs jos se hyökkäilee siellä muittenkin kuin villiytyneitten solujen kimppuun? Mentyään takaisin työpaikalleen ja kiinnitettyään aivosensorinsa tietokoneeseen, se ilmoitti hetken kuluttua havainneensa Janin epänormaalin kiihottuneen tilan, ja ilmoitti suorittavansa tarvittavat analyysit automaattisesti ottamistaan Janin aivokäyristä. Tietokone ilmoitti hetken kuluttua, että se oli analysoinut käyrät ja paikantanut kiihotuksen aiheuttajan. Siksi tietokone antaa terveydentarkkailua suorittavalle kojeelle tiedot tuloksista, joitten perusteella se poistaa nuo häiritsevät aivopulssit ja lähettää niiden tilalle korjaavat pulssit. Vähän ajan kuluttua Jan saattoi havaita, että kaikki jännitykset olivat poistuneet ja syvä rauhan tunne tuli sen tilalle. Tällainen operaatio oli mahdollista laitoksessa, jossa Jan työskenteli kaiken aikaa tiekoneitten parissa, mutta ei tietenkään ole samalla tavoin käytettävissä normaali-ihmisen tilanteessa.

Jatkaessaan tutkimuksiaan nanotekniikan käyttömahdollisuuksista hän luki – tai hän sai tiedot suoraan tietokoneesta omaan aivosensoriinsa – että keinotekoisten lihasten rakentamisessa käytettiin hyväksi nanotuubeja, pienen pieniä putkistoja, joita liitettiin toisiinsa nanotekniikan tarjoamin kiinnitysmekanismein. Tällaiset tuubit liitettyinä toisiinsa muodostavat halutunkokoisia ja –muotoisia kokonaisuuksia, ”lihaksia”, jotka voidaan kiinnittää ihmisen tai eläimen elimiin, tai niistä voidaan rakentaa omia yksilöllisiä kokonaisuuksia. Ne ovat erittäin kimmoisia, ja niiden lujuus on moninkertainen normaalilihakseen verrattuna. Niistä rakennetaan kotirobotteja, jotka silikoni- ja silkki-iholla päällystettyinä saadaan muistuttamaan erehdyttävästi ihmistä tai eläintä. Jopa niiden ”kasvonilmeet” saadaan aikaan teknisten laitteiden ja lukemattomien moottoreitten avulla, joita robotin omat tietokoneet ohjailevat niihin laadittujen ohjelmien mukaan. Jotkut artikkelit jopa väittivät, että tällaiset robotit pystyvät itsenäiseen ”ajatteluun” ja toimintaan ohjelmansa lisäksi. Janin mietiskeli, että ehkä hänen haaveilemansa ”kotirobotti” on varmaankin tällä tavoin rakennettu. Mutta mitä siiten jos sellaisen kanssa tulee erimielisyyksiä? Voiko robotti suuttua ja alkaa viskellä esineitä kuten kotirouvilla on joskus tapana? Mutta Jania hirvitti tällainen kotihirmu, joka olisi monta vertaa voimakkaampi kuin hän. Miten sen saa pysäytettyä? Jos se suuttuu häneen se voi heittää hänet pellolle omasta kodistaan eikä hän voi asialle mitään.
Jan siirtyi nopeasti seuraavaan käyttömahdollisuuteen. Artikkelissa kerrottiin, että tiedemiehet olivat rakentaneet nanotekniikan avulla mustekaloja, jotka ovat erehdyttävästi aitojen tapaisia, jopa siinä määrin, että niiden lonkerot ovat yhtä liikkuvia ja muotoaan muuttavia kuin aidoilla. Tämän ansiosta niitä voidaan lähettää tutkimaan luolastoja meren pohjalla tai mereen uponneitten laivojen sisätiloja, joihin sukeltajat eivät pääse vedenpaineen tai muitten esteiden vuoksi. Sekä muodoiltaan että ominaisuuksiltaan muotoiltavina ne pystyvät imeytymään sisälle pienestäkin aukosta aitojen mustekalojen tapaan.
Mutta Jan törmäsi kaiken aikaa siihen, miten armeija – tai paremminkin turvallisuus-järjestöt, koska varsinaista armeijaa ei ollut – pyrkii soveltamaan näitä omaan käyttöönsä, joko kansalaisten alistamiseksi tai tuhoamiseksi.

Jan sai tietää, että tällaisia ihmisiä, joihin kiinnitettiin teknisesti valmistettuja osia, nimitettiin nimellä ”cyborg”. Artikkelissa kerrottiin, että joku mies oli laitattanut sokeutuneen silmänsä tilalle pienoiskameran ja sensorilaitteiston, jonka avulla hän pystyi paitsi itse tiedostamaan normaalisilmälle näkymättömiä asioita myös välittämään tiedot langattomasti tietokoneeseen.
Toinen mies oli tehnyt samoin katkenneen sormensa kanssa.
Tunnettu uutinen oli se, että katkenneen tai katkaistun käden tai muun ruumiinosan tilalle voidaan istuttaa keinotekoinen jäsen, joka voi toimia jopa paremmin kuin alkuperäinen. Niihin voitiin lisäksi kytkeä hermostoa muistuttavat anturit, jotka välittävät kuuman ja kylmän tuntemukset ihmisen hermoverkoston kautta.

Jan luki uudesta keksinnöstä, jonka perusteella joko ihminen tai määrätty esine voidaan tehdä näkymättömäksi. Se perustuu keksintöön, että määrätyllä tavalla manipuloimalla valonsäteitä ne saadaan ohjattua sivuun, eli kääntymään pois kohteesta, johon ne olisivat normaalisti osuneet. Pieniä esineitä pystytään verhoamaan määrätyllä tavalla kudotuilla kankailla, jotka taivuttavat valonsäteet suunnastaan. Jos Einstein oli aikoinaan todennut miettiessään maailmankaikkeutta tullut johtöpäätökseen, että se on rajallinen, sillä tarvittavan pitkän matkan kuljettuaan valonsäde taipuu ja palaa kohteeseensa, josta se lähtikin. Se ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa, että tuo säteitten taipuminenkin tapahtuu määrätyssä tilassa, eli mitä on niiden kulkeman tilan ulkopuolella? Tähän Einsteinillakaan ei ollut vastausta.

Eräät tiedemiehet Japanissa olivat ottaneet meressä elävien hyytelöeläinten kuten Portugalin sotalaivan ultravaloa hohtavia geenejä ja istuttanet niitä apinan sukusolun geeniin. Hämmästyksekseen tiedemiehet saivat havaita, että apinoiden jälkeläisten karvanjuuri ja nahka lähetti pimeässä neonvalon tapaista ultravaloa, eli ne hohtivat pimeässä. Tämä sai toisen tiedemiehen kokeilemaan ihmisen äänen aiheuttavan geenin istuttamista hiireen. Mitä merkitystä karjuvalla hiirellä sitten olisi, ei selviä uutisesta, mutta se ehkäpä palvelee tutkimuksia, joissa pyritään selvittämään ihmiselle tarpeellisen geenin siirtämistä eläimestä ihmiselle.
Jan mietiskeli, olisikohan eläinten yönäköominaisuuden siirtäminen ihmiselle hyödyllinen, jos ei ehkä siipien tai sarvien kasvattamista haluttaisikaan.
Jan sulki tietolähteensä ajatellen, että oli saanut kylliksi ajateltavaa muutamaksi päiväksi.

KASTEL 07.06.09
Gavriel